Part 8

Ja sitte alkoivat valmistukset lähtöä varten. Laskettiin kuinka paljon jälelle jäävä kansan osa tarvitsi ruokavaroja ja energiaa, ja sen yli käytettävissä oleva energia ja ruokavarat käytettiin matkavalmistuksiin. Rekiä, kelkkoja ja kasematteja korjattiin ja valmistettiin uusia. Ilveksiä kaadettiin nahkojen ja lihan saantia varten. Tehtiin lapsille ilveksennahkaisia pukuja ja rekiin pieniä kasematteja, joissa heitä kuljetettaisiin.

Turja ajatteli elämää uudessa maassa ja varasi mukaan kaikkea, mitä sen järjestäminen siellä aluksi vaatisi: käsikirjoja, pienempiä koneita, työaseita y.m.s.

Eräänä päivänä tuli Urja mietteissään puolisonsa luo.

-- Kysyn mielipidettäsi eräässä asiassa, puheli hän. Tiedän erään suuren perheen, joka on elänyt yhdessä tähän saakka. Kaksi perheen jäsenistä, mies ja vaimo, ovat johtaneet tämän ihmisryhmän elämää. Muut perheen jäsenet ovat luottaneet heihin ja totelleet heitä. Nyt aikoo toinen puoli tästä perheestä lähteä Ekvatoriaan, mutta toinen puoli aikoo jäädä tänne. Mitä sinä arvelet -- eikö noiden ikäänkuin perheen johtajiksi valittujen ole jaettava osat niin, että toinen lähtee toisen osan mukana ja toinen jää tänne pitämään toisesta osasta huolta?

-- Jos he tahtovat syvästi ja vakavasti tehtävänsä täyttää, niin minusta tuntuu, että heidän on meneteltävä juuri niinkuin sinä sanot, vastasi Turja, ajattelematta asiaa sen enempää.

-- Niin, nyökkäsi Urja. He tahtovat täyttää tehtävänsä syvästi ja vakavasti. Sepä hyvä, että sinäkin olet sitä mieltä. Ja hän poistui hiljaisena.

Mutta hetken kuluttua palasi Urjan kysymys uudestaan Turjan mieleen. Hän hätkähti.

-- Minäpä olin taasen aika tuhrus. Hänhän tarkoitti juuri meitä. -- -- -- Mutta se ei saa tapahtua!

Urjan päätös oli kuitenkin horjumaton. Hän alkoi puuhata mukana niinkuin se, joka _jää kotiin_. Ja kaikkiin Turjan vastaväitteisiin hän huomautti vain hymyillen:

-- Sinä itse sanoit.

-- Minä tein tyhmyyden, suuren tyhmyyden.

-- Ei. Sinä ratkaisit _aivan oikein_. Ja minä ihmettelen että kysyinkään tyhmyyksiä. Mikä lienee ollut minussa -- -- --. Mutta sehän on selvä kuin entisaikojen päivä. Minä autan vointini mukaan niitä, jotka tänne jäävät. Sinä tulet sitte meitä hakemaan.

Turjan mieleen palasi se uni, jonka hän näki ensimmäisenä yönä maajäätiköllä ja hän joutui ensi kerran elämässään omituiseen hätään kuin avuton lapsi. Mutta mikään ei auttanut. Unestansa hän ei voinut puhua mitään ja Urja osasi rauhoittaa hänet.

Kestettiin tavalliseen aikaan kamala ja pitkä myrsky. Ja heti kun arveltiin pahimman myrskyajan päättyneen, alkoi lähtö. Yötä päivää kulkivat lumiveturit lahden jäällä edestakaisin. Joukko toisensa perästä astui niihin päälliköiden johtamina ja joukko toisensa perästä astui niistä ulos siinä kohdassa, mistä Turja oli noussut ensi kerralla maajäätikölle.

Turja ja Urja olivat taasen Kapitolion katolla. Turjan mieli oli tällä kertaa kovin raskas. Urja huomasi sen ja ponnisteli kaikki voimansa löytääkseen valoisia muistoja ja keksiäkseen virkistäviä sanoja. Taaskin he tarkastelivat maatansa. Sillä oli jo selvä kuoleman leima kasvoillansa. Jäätikkö oli puristavan lähellä joka puolella. Jäätikön alla oli jo heidän yhteinen lapsuudenkotinsa. Siitä olivat vain muistot jälellä, valoisat, kirkkaat muistot heidän mielessänsä.

Silloin oli elämä vielä ihanaa! Oli valoa, oli kasveja, olipa lintujakin! Heidän yhteiset leikkikenttänsä nousivat sieltä jäätikön alta, hohtaen suloisessa, siunatussa auringonvalossa -- kun he katselivat sinne taivaanrantaan. Kas, eivätkö juosseetkin siellä pieni tyttö ja poika hymyten, nauraen ja ilakoiden! Tuossa kulki heidän polkunsa kasvitarhan taakse. Vanha mies, asumuksen vanha hoitaja, astua tepsutteli monet kerrat sitä polkua heidän kanssansa ja kertoi heille menneistä ajoista, jotka olivat olleet vieläkin ihanampia, valoisampia ja lämpimämpiä. Oli ollut aika, jolloin ei jäätikköä ollenkaan näkynyt. Maa viheriöitsi, metsät humisivat, linnut lauloivat -- ja kansa lauloi. Vanhus puhui paljon eräästä naisesta, jota hän oli nähtävästi suuresti rakastanut, sillä kyynel kiilsi hänen silmässään joka kerta kun hän mainitsi hänen nimensä. -- -- -- Vanhus on ollut jo kauan Suuren Rauhan portin tuolla puolen. He, tyttö ja poika, vaihtoivat leikkinsä oppiin ja työhön. -- -- -- Isät ja äidit, joita vastaan he olivat niin monta kertaa tuota tietä juosseet, ovat seuranneet vanhusta sinne, missä ei ole sulaa eikä jäätikköä, ei myrskyjä eikä Avaruuden Hirviötä. -- He muistelevat koko taipaleen sieltä leikkikentiltä tähän hetkeen saakka ja tuntuu kuin olisivat he eläneet vuosituhansia. Kaikki on muuttunut. Maa kuolee, kansa pakenee kuolemaa. He eivät ole viime vuosina muuta kokeneet kuin hurjaa taistelua.

Nyt heidän tiensä eroavat. Turjasta tuntuu kuin jättäisi hän Urjan kera tänne puolet elämästänsä ja voimistansa. Hän ei ollut milloinkaan ajatellut itseänsä. Mutta tämä uhri oli niin äärettömän raskas. Hän pusersi kaidetta ja pidätti rintansa polttoa kohoamasta silmiin. Urja hyväili häntä. -- -- --

Koko muuttava kansa oli jaettu kolmeen suureen ryhmään, päällikköinä Turja, Karma ja Jorma. Jokainen tällainen ryhmä oli jaettu pienempiin ryhmiin, päällikköinä edellisillä Ekvatorianmatkoilla mukana olleita miehiä. Pienempinä soluina olivat joukkueet. Kun retkeläiset nousivat jäätikölle ja järjestettiin matkajärjestykseen, kukin joukkue kelkkoinensa pitkään köyteen sidottuna, niin muodostui siitä valtava jono, niinkuin musta jättiläiskäärme olisi luikertanut lahdesta jäätikölle.

Käskyjä, ohjeita ja tietoja annettiin merkeillä, radiosäteillä ja puhelukoneilla, joiden lanka kulki joukkueesta joukkueeseen.

Ja niin alkoi valtaisa matka jäätiköllä. Se edistyi hitaasti. Tapahtui onnettomuuksia, jäätikkö otti osansa, pysähdyttiin metsästämään, levättiin -- kaikki vei aikaa. Mutta päivä päivältä kuitenkin kasvoi välimatka jäisen, kuolon uhkaaman kotomaan ja sen lapsien välillä. Arpa oli nyt peruuttamattomasti heitetty. Ei auttanut muu kuin _eteenpäin_! -- -- --

Ne sata päivää ja yötä, jotka kansa ponnisteli jäätiköllä, olivat Turjan siihen astisen elämän vaikeimpia päiviä. Hän nukkui milloin kerkesi ja kerkesi harvoin. Hän oli päivän ja yön kuluessa kaikkialla pitäen silmällä vaeltavan kansan kuntoa jättiläiskulkueen ensimmäisestä miehestä viimeiseen saakka. Hänellä oli pieni lumiveturi, jolla hän kierteli leirissä ja sopivalla jäätiköllä myöskin kulkueen keskuudessa. Hän tarkasti varastot joka ilta, huolehti sairaista ja lapsista, puhutteli naisia tiedustellen heidän vointiansa. Hän saapui aina heti onnettomuuspaikalle ja lähti siitä vasta kuin kaikki oli selvänä. Hän otti vastaan tietoja, jakoi käskyjä, neuvoja ja ohjeita yöt ja päivät.

Veltot ja saamattomat päälliköt pantiin viralta armotta ja kunnollisia nimitettiin sijalle. Jos ilmeni petosta tai rikollisuutta vaeltavan kansan keskuudessa, oli määrä soveltaa kaikkein ankarimpia rangaistuksia. Karma ja Jorma tekivät ihmeitä. Voimassa ja urhoudessa he voittivat Turjan. Ainoastaan äly ja kylmäverisyys vaaroissa antoi Turjalle ylemmyyden. Yleensä oli järjestys hyvä ja päälliköt tekivät tehtävänsä. Ainoastaan pari miestä vietiin "ilveksen ruuaksi".

Muutamia vaimoja ja lapsia paleltui, kuilut veivät satakunta miestä, hirmumyrskyt hautasivat toisen verran metsästysmatkoilla. Mutta tuhannet vaelsivat edelleen.

TOINEN OSA.

TAISTELU IHMISIÄ VASTAAN.

I luku. Uusi maa.

"Lisävoimaa, luvallais, Grotten työhön tarvittais, Hyvä isä, Suuri lisä Työhön tarvittais. Orjais voimat eivät riitä, Vaikka satatuhatt' on, Useamp' on tarvis niitä Pyhän myllän kiertohon. Joukko joukon lisäks vain, Grotten myllynkivivuoret Raskahammiks käyvät ain'."

Uusi Grottelaulu.

Myrskyn seasta, lumi- ja raesateesta mateli jättiläiskäärme Ekvatorian sulalle maalle. Vielä päivämatka -- ja oltiin meren rannassa. Sitte vaellettiin länteen käsin meren rantaa pitkin kunnes ranta alkoi kääntyä etelään. Havaittiin koko tämä seutu asumattomaksi. Joku metsästäjäjoukkue tai jäätikölle tuomittu rikollinen nähtiin silloin tällöin. Mutta ne katosivat vaeltavan kansan nähdessään kuin jäätikköilves.

Turja teki matkoja molemmille sivustoille ja havaitsi, että samalla kertaa kuin rannikko vasemmalla kääntyi etelään, väistyi jäätikkö oikealla pohjoiseen. Hän arveli, että oli tultu niemimaalle, jonka takana oli suuri lännen meri. Ja kun hän kansan leiriytyessä ja kootessa ruokavaroja teki pitkän matkan länteen, näkikin hän eräältä vuorelta meren, jolla jäälauttoja ajelehti. Häntä hämmästytti se, että jäät näyttivät ajelehtivan etelästä pohjoiseen!

Kuljettiin edelleen etelään niemimaata, joka oli yhä jokseenkin asumatonta. Mikä ihana maa Borealian kansan mielestä! Metsää, lintuja, metsäneläviä, kukkia, vuoria, laaksoja, järviä, jokia -- mikä ihana maa! Mutta sittenkin outo ja vieras! Muistelo kertoi kaihoisasti sittekin Borealiasta kaukana pohjoisessa, lumen ja jään keskessä.

Ihmeellistä oli, että täällä näytti olevan hiilihappoakin rehevälle kasvillisuudelle riittävästi. Turja ei keksinyt tähän muuta selitystä kuin että tuulet puhalsivat tavallisimmin jäätiköiltä Ekvatoriaan ja hiilihappo raskaimpana ilman kaasuista valui jäätikköylängöiltä Ekvatorian uomaan, jossa ei käynyt muuta säännöllistä ilmavirtaa kuin _ylöspäin_, ja että myöskin jääpeitteestä vapaa meri luovutti täällä hiilihappoa ilmaan.

Tehtyään useampia matkoja läntiselle rannikolle, sai Turja selville myöskin sen, että sitä rannikkoa huuhtoi lämmin merivirta ja että pohjoiseen ajautuvat jäät olivat pohjoisesta tulleita ja aavalta mereltä siihen virtaan pyörtäneitä. Ne olivat sulamistilassa. -- Tämä niemi on siis alue, joka jäätyisi todennäköisesti viimeisenä, Ekvatorian lämpimimpien osien kanssa samaan aikaan -- jos Kaiken Loppu sillä tavalla tulisi.

Kun oli päästy kauas etelään, antoi Turja selityksen että kansa sai ryhtyä valitsemaan asuinpaikkoja itselleen. On hyvin todennäköistä, että pian tulisi asuttu seutu vastaan ja sen alueelle ei kukaan saa eikä haluakaan mennä.

Kasemattien ja majojen paalut iskettiin syvään, raivattiin ensimmäinen maa-ala ja asetuttiin leiriin, josta ei enää aiottu lähteä.

Turja lähetti heti Taitsan tovereineen viemään sanaa Ekvatorian hallitukselle, että he olivat tulleet ja pyytämään tietoja ehdoista. Itse hän jäi johtamaan yhteiskunnan uudestaanluomista. Hän valmisti esikuntineen suunnitelman maan jakamisesta ja käyttämisestä, voima-asemista, teistä y.m.s. ja esitti sen eduskunnalle. Työ alkoi. Mukana tuodut koneet kävivät yötä päivää. Toiset rakensivat, toiset muokkasivat maata, toiset metsästivät. Omegametallia valmistettiin, dynamoita, akkumulaattoreja, radiokoneita rakennettiin. Vähitellen alkoi maasta nousta uusi Borealia, lempeämpi lapsillensa, satoisampi viljelijöillensä.

II luku. Orjuus vaiko kuolema?

Turja aikoi heti lämpimän vuodenajan päätyttyä lähteä matkalle Borealiaan tuodakseen, jos mahdollista, sinne jääneen osan kansaa vielä ennen seuraavaa lämmintä vuodenaikaa etelään. Täällä ei kansaa uhannut mikään vaara -- kierteleväin puolivillien metsästäjäin ja Ekvatoriasta tuotujen tai paenneiden rikollisten ryöstöretket Uuden Borealian alueelle voitaisiin helposti ehkäistä. Sen sijaan uhkasi kuolema Vanhaan Borealiaan jäänyttä kansan osaa.

Turja oli valmistanut retkikunnan ja odotteli vain lähettiläittensä palaamista Ekvatoriasta. Odotellessaan hän päätti tehdä tutkimusmatkan ympäristöön. Jorma lähti mukaan -- saatuaan Ormalta luvan. He vaelsivat etelään pitkin rannikkoa, kunnes vuorelta näkyi kaukoputkeen asuttu maa. Jorma havaitsi sauhun vuoren juurella. He laskeutuivat uteliaina pitkin rinnettä ja näkivät vihdoin pienen viheliäisen majan, jonka katosta nousi sauhu. Turja astui pihalle, jossa kolme lasta leikki. Hän tervehti lapsia ystävällisesti molemmilla kielillä, joita hän oli Ekvatorian miehiltä oppinut. Mutta lapset seisoivat äänettöminä, peloissaan.

Majasta astui ulos nainen, laiha ja pieni käppyrä, kiljahti nähtyään Turjan ja Jorman sekä syöksyi takaisin majaan. Hetken kuluttua työntyi majan luukusta ulos rautaputki ja näkyi miehen kasvoista osa. Kuului kähisevää puhetta. Turja oli ymmärtävinään sanat:

-- Keitä te olette, mitä haette?

-- Vieraita kaukaa pohjoisesta, vastasi Turja. Olkaa huoletta, pahaa emme aio. Olemme paenneet pakkasta, ja jäätä.

Rautaputki ja kasvot katosivat, ovelle ilmestyi kokonainen pieni miehenkäkkyrä.

-- Ette siis ole rosvoja, kysyi hän kielellä, jota Turja sangen vaikeasti tajusi.

-- Emme. Me tuskin tunnemme rosvoja. Olemme oppineet sellaisia tuntemaan vasta tänne etelään tultuamme.

-- Kyllä niitä täällä saa tuta, kähisi mies.

Turja keskusteli kauan ukon kanssa ja heistä tuli hyvät ystävät. Majan elämä oli kaikesta päättäen kurjaa ja puutteellista. Ukko kertoi, että sellaista se oli yleensä täällä Ekvatorian äärillä. Mutta kyllä on sen sijaan toista maan keskuksessa ja pääpaikoissa! Tämä ihmetytti Turjaa sanomattomasti.

He sanoivat ukolle, akalle ja lapsille jäähyväiset ja alkoivat taivaltaa alueen rajaa pitkin länteen, pyrkien meren rannalle. Maa oli kaikkialla metsäistä, vuorista ja erinomaista työteliään kansan asua. Jokia ja putouksia oli runsaasti. Tultuaan meren rannalle kääntyivät he pohjoiseen. Täällä oli lintuja suunnattomat määrät korkeilla kallioisilla rannoilla. Ja missä oli matala rannikko, siellä näkyi suuria merieläimiä.

He olivat jo sangen pohjoisessa. He kulkivat mereen pistävälle pienelle niemekkeelle pitkin rantaa ja kiersivät erään aukeaman ohi, pyrkien kärjessä olevien kallioiden taa, kun aukeaman toisesta laidasta kuului pamahdus ja Jorman viereisestä puusta sinkosi lastu.

-- Mikä siellä naksahtelee? kysyi Jorma hiukan hämmästyen.

-- En tiedä varmaan, mutta arvelen Ekvatorian väen metsästävän.

Pian pamahti pari kolme kertaa ja Turjan ja Karman ympärillä rapisi ja surisi kuin pieniä kiviä tulisessa vauhdissa.

-- Minusta tuntuu kuin olisi tässä jokin väärinkäsitys, murisi Jorma. Luulevatko ne räähkänät meitä metsänelukoiksi?

-- Tuskin. Parempi on otaksua että me olemme tekemisissä pahempien ihmisten kuin metsästäjien kanssa. Menkäämme kallion taakse.

Kun he kuuristuivat kallion suojaan ja katsoivat sieltä, paukkui taasen ja kallio naksahteli heidän edessään.

-- Kyllä ne aikovat metsästää meidät aivan ilmeisesti ja naksuttelevat senvuoksi tänne päin, puheli Jorma muhoillen.

-- Olemme nähtävästi tekemisissä rosvoavien metsästäjien kanssa.

-- Lähetämmekö pensaikkoon radioputkista täyden vongahduksen? kysyi Jorma. Luulen että heille maistuu matka tai jäävät he paikoillensa.

-- Emme, vastasi Turja päättävästi. Minä tahdon saada heiltä ne rautaputket, joilla he paukuttelevat. Meidän on annettava heille vain puoli sädettä ja osattava se kohdalle.

-- Mutta me emme näe heitä.

-- Odotahan!

Turja otti rannalle ajautuneen puun, pisti päähineensä sen päähän ja kohotti sitä kallion yli. Heti paukkui ja puuhun sattui "nappi". Turja havaitsi, että se ei ollut lävistänyt puuta. Hän käski Jorman kaivaa sen esille -- se oli metallinen kuula. Hän pudisti päätänsä:

-- Me emme voi mennä aukeamalle, sillä siellä saamme reikiä nahkaamme. Ja kiertää emme voi heitä, sillä aukeama ulottuu koko niemen poikki.

-- Mutta silloinhan asia on päivänselvä, sikäli kuin minun järkeni pitää kutinsa täällä Ekvatoriassa. Heillä on paha mielessä meitä kohtaan eivätkä he tule ystävällisesti näkyviin, ennenkuin uskovat meidän olevan nälästä ohkaisina ja luulevat meidän olevan kiitollisia heille pienestä suoneniskusta, joka vapauttaa meidät enemmistä kärsimyksistä. Lentää emme osaa ja niinollen emme voi kiertää heitä sitäkään tietä. Ei ole muuta mahdollisuutta kuin lähettää sinne leimaus, joka panee sydänaluksen läpättämään ja raajat toimimaan, vaikka ei sattuisi tappamaan.

-- Mutta Jormahan kuuli kaiketi, että haluaisin heidän paukkunsa ja tarkemmin ajatellen haluaisin viedä kotiin myöskin itse miehet.

-- Kuulinhan minä, joo. Mutta onhan päälliköllä Karman ensimmäiseltä jäätikkömatkalta tuomat rautaputket. Ja niitä äijänkäkkyröitäkin on siellä jo muutama, murisi Jorma. Ei senpuolesta ettei päällikkö saa tehdä mitä tahtoo. Minä vain tässä ajankuluksi puhelen sitä ja tätä. Mutta pois minä haluaisin täältä kyykkimästä. Otan ennen muutaman napinreiän nahkaani kuin jään tänne pitkäksi aikaa ja kärsin ensimmäisen luokan vaimollisen rajumyrskyn kotiin tultuani.

-- Tietysti me lähdemme, mahdollisimman pian. Mitäpä täällä tekisimme. Mutta pimeään saakka meidän tulee odottaa, ennenkuin pääsemme lähtemään.

Turja pyysi Jormaa jäämään vahtiin ja ilmoittamaan hänelle, jos jotain näkyisi tai tapahtuisi, ja lähti kiertelemään rantakallioilla. Edessä oli merenlahti, joka avautui aavalle merelle. Oli verrattain tyyni ilta. Mainingit vyöryivät rantaan, kohahdellen kallioissa. Metsä humisi hiljaa. Kaukana taivaanrannalla näkyi jäitä. Aurinko laski punaisena hehkuen ja punasi pilvenreunat taivaalla. Alhaalla kellui tämä rusko meren mainingeissa.

Turjan mieli lennähti kauas pohjoiseen lumen ja jään keskelle, missä toinen osa hänen kansaansa vielä taisteli elämästä ja kuolemasta. Urjan lempeän tarmokas hahmo astui sieltä ennen muita esiin. Oli kuin olisi hän kävellyt kallioilla hänen edessään ja hymyillyt hänelle. -- Turja tunsi kaipaavansa häntä hurjasti.

Illan hämärtyessä alkoi taivaalla tavanmukainen tulitus. Turja palasi Jorman luo, joka puolitorkuksissa murisi jotain ja heittäytyi nukkumaan.

Viidakosta kuului hämärässä liikettä ja ikäänkuin pienen tiu'un helinää. Siellä liikuskelivat vielä ne, jotka aikoivat metsästää Borealian päällikön ja yhden hänen parhaista miehistään.

-- Mitähän väkeä tämä mahtaa oikein olla, uteli Turja itseltään. Mutta sitte hän unohti heidät, sillä hän oli varma, että he eivät etsi heitä yöllä. Ja jos etsisivät -- sitä parempi.

-- -- -- Turja valvoi, mietiskeli ja tarkasteli taivaan ilmiöitä. Hän löysi kaukoputkellansa Avaruuden Hirviön. Sen auringot, sen massajoukot, sen usvameret näyttivät nyt yksinkertaisessa kaukoputkessakin äärettömän suurilta. Pian peittäisi tämä hirviö koko toisen taivaanpuoliskon. Se näytti ojentelevan valtaisia pyyntilonkeroitaan vilpoisiin eetteriaaltoihin. Se näytti kasvavan ja voimistuvan vuosi vuodelta. Sen ympärillä näytti leijailevan tomupilvihöytäleitä, jotka olivat niinkuin tämän Avaruuden hirviön tuulissa huiskuva harja. Aurinkokuntamme taivaltaa tätä hirviötä kohti -- sen Turja tiesi. Mikä on oleva sen kohtalo? Siitä on selko saatava, jos Ekvatorian apuneuvoilla voidaan suinkin siitä selko ottaa.

Turjan mietteet katkaisi Jorma, joka heräsi ja ehdotti lähtöä. Turja suostui ja he alkoivat hiipiä takaisin samaa tietä jota he olivat päivällä tulleet. Aukeama sivuutettiin onnellisesti ja tultiin metsän reunaan. Turja sytytti pienen valonheittäjälyhdyn ja tarkasti tietä.

Kun he olivat nousseet lehdosta kalliolle, jonka raoissa kasvoi vain muutamia suurempia puita, huomasi Turja yht'äkkiä lyhtynsä valossa verkon, nähtävästi metallilankaisen. Hän tarkasteli sitä lähemmin. Siinä oli siellä täällä tiukuja, jotka nähtävästi olisivat helähtäneet heti, jos verkkoon olisi vähänkin koskenut. Verkko oli kalliolla, joten sen alitse ei voinut kaivautua; se ulottui todennäköisesti jyrkkään rantakallion reunaan saakka, joten sitä ei myöskään voinut kiertää.

-- Tämäpä on pyydys, puheli Turja hiljaa Jormalle. He luulevat pyydystävänsä meidät ilveksen verkolla.

-- Panenko hajalle? kysyi Jorma.

-- Ei käy päinsä. Se ilmiantaa meidät.

Turja kulki jonkun matkaa oikealle ja löysi suuren puun, joka kasvoi kallion raossa verrattain lähellä verkkoa. Hän heitti lasson, jollaisella Uuden Borealian asukkaat olivat yleensä aina metsällä käydessään varustetut, tämän oksan yli, kiipesi puuhun ja vei nuoran erään sangen korkealla olevan oksan yli, kiinnitti sen sinne, heittäytyi käsin riippumaan nuorasta, heilutti itsensä heiluriliikkeeseen kunnes heilahteli verkon ulkopuolelle ja pudotti itsensä sinne. Jorma seurasi esimerkkiä muristen itsekseen päällikön kujeille. Ja sitte alettiin odottaa aamua.

Heti kun valkeni sen verran että näki, alkoivat Turja ja Jorma lähetä varovasti takaapäin lehtoa, josta eilen paukkui. Pian saivatkin he näkyviinsä leirintapaisen erään kallion suojassa. Kallion edessä aukiolle päin oli lehtoa. Näkyi liikettä. Pari miestä tarkasteli lehdon läpi Turjan ja Jorman eilistä asemaa aukean toisella puolen. Kolmas kuunteli neljännen määräyksiä ja oli juuri lähdössä.

Nyt on aika. Jorma hoitaa kalliolla olevat, minä huolehdin lopuista, kuiskasi Turja.

Radiosäteet vongahtivat. Leirissä olijat kaatuivat, kalliolla olleiden päät retkahtivat alas.

-- Selvä on.

Turja kokosi metsästäjäin kaikki aseet ja antoi ne Jorman hoitoon. Sitte hän hieroi taintuneiden ohimoita ja ranteita ja antoi heidän hengittää pienestä askista. He heräsivät ja olivat nähtävästi äärimmäisen hämmästyneitä ja peloissaan. Se joka oli antanut määräyksiä toisille, tointui nopeasti, pujahti metsään ja juoksi joustavasti ja notkeasti, pehmein sulavin liikkein puiden välitse pakoon. Turja lähetti hänen jälkeensä uuden vongahtavan säteen, joka kaasi juoksijan maahan. Turja käski Jorman kantaa hänet takaisin ja herätti hänet. Hän silmäili leimuavin katsein nolona seisovia miehiänsä, polki jalkaa ja nähtävästi soimasi heitä kielellä, jota Turja ei ymmärtänyt. Sitte hän heristi nyrkkiä Turjalle ja käänsi hänelle selkänsä. Välittämättä näköjään mistään hän katseli puita ja päästeli omituisia laulavia ääniä.

Kukaan vangeista ei näyttänyt ymmärtävän ensin Turjaa, kun hän puhutteli heitä molemmilla oppimillansa kielillä. Heidän päällikkönsä vain kiljahti ja katseli yhä metsään. Turja lisäsi ikäänkuin Jormalle puhuen (vaikka Jorma ällisteli, ymmärtämättä sanaakaan):

-- Sepä vahinko. Olisimme voineet kotiin tultuamme vapauttaa sen, joka olisi minua ymmärtänyt.

Kas, silloin laukesi yhden miehen kielen kanta ja hän vastasi samalla kielellä. Mutta tuskin hän oli lauseensa lopettanut, kun hän keikahti maahan päällikkönsä korvatillikasta. Se oli tapahtunut nopeasti kuin salaman isku ja seuraavassa tuokiossa lauleli päällikkö taas entisellä paikallaan metsään katsellen.

-- Tämäpä on kovin tulista ja ylpeätä poikaa tämä mies, lausui Turja kääntäen hänet tavallista lujemmalla otteella päin ja tarkastaen häntä. Hän hämmästyi miehen piirteet nähtyään. Vaikka hän puri hammasta Turjan rautakouran tuottamasta kivusta, olivat hänen piirteensä sittenkin omituisen hennot, aivan kuin naiselliset. Nuori hän oli kaikesta päättäen. Turja taputti häntä olalle: -- Luulen, että me joskus vielä sovimme keskenämme oikein hyvin.

Vangit hymyilivät omituisen salaperäisesti.

Turja kehoitti vankeja ottamaan pyyntiverkkonsa mukaan, ilmoittaen että he saattavat sitä vastaisuudessa tarvita. Heille ei aiota mitään pahaa, he saavat olla vain pohjoisesta tulleen Borealian kansan vieraina ja myöhemmin saavat he taasen valita tiensä itse.

Jorma nouti puuhun jääneet lassot.

Lähdettiin kohti uutta Borealiaa. Metsästäjien päällikkö jurotteli ja kulki miten sattui, kenestäkään välittämättä. Hän pysähtyi, tuijotteli puiden latvoihin, juoksi metsään jonkun matkaa, kunnes sai Jorman mörähtämään, palasi ja nauroi Jormalle pilkallisesti. Turja näki, että Jorman oli vaikea hillitä itseänsä antamasta, niinkuin hän tapasi sanoa, "pöksyille tuota poikavekaraa".

Mutta sitte väsyikin "vekara" kujeisiin ja komensi miehensä kantamaan itseänsä. Matka alkoi joutua. Niin tuli Turja kotiin tältä pieneltä seikkailulta tietämättä että tämä matka oli merkitsevä hänelle yksityisesti enemmän kuin sadat matkat -- ja oikeastaan enemmän kuin lumi, jää ja pakkanen, enemmän kuin Avaruuden Hirviö -- -- --.

Taitsa oli palannut, mukanaan Ekvatorian hallituksen ehdot. Esikuntansa läsnäollessa Turja ne luki. Ne sisälsivät:

1) Ankarat verot.

2) Joka kymmenes mies Ekvatorian hallituksen sotajoukkoon.

3) Koko kansa työvelvollinen Ekvatorian hallituksen käskystä.