Part 6

Borealia alkoi asettua talviteloilleen. Silloin tällöin tulla tupsahti myrsky milloin mistäkin päin. Mutta ne olivat vain pieniä, sen 20-päiväisen myrskyn poikia.

Pakkanen yltyi yltymistään. Ja kävi niinkuin oli aavistettu: viimeinenkin voima-asema pysähtyi. Elettiin akkumulaattorien ja tuulivoima-asemien varassa. Mutta elettiin kuitenkin. Vieläpä vahvistuttiin ja karaistuttiin. Heikommat kuolivat, vahvimmat jäivät.

Turja suunnitteli kolmea retkikuntaa Ekvatorian rajoille. Niiden piti lähteä heti kun talven selkä taittui -- päälliköinä Karma, Jorma ja Turja itse.

Urja ensin vastusteli Turjan lähtöä. Mutta kun Turja osoitti miten tärkeätä hänen oli tulevien ratkaisevien tapahtumien varalta tuntea tarkoin jäätikköelämä ja tie Ekvatoriaan, niin varusti hän innokkaasti Turjaa matkaan. Turjan poissaolon ajaksi valittiin Urja työpäälliköksi.

XVI luku. Jäätikkömatka alkaa.

Aurinko kumotti jäätikön huipuilta melko kirkkaana. Pakkanen oli parhaalla tuulella. Kaikki voima-asemat seisoivat. Lumi oli jo kovettunut kaikkialla kannattavaksi. Tiet ja kadut oli jättiläisjyrillä ja lapioilla tasoitettu ja kovetettu. Ellipsoidi Kapitolion katolla paistoi punaisena.

Kansaa oli liikkeellä tavallista enemmän. Kolmen erikoisesti varustetun retkikunnan, päällikköinä Turja, Karma ja Jorma, piti lähteä pitkälle metsästysmatkalle eteläiselle jäätikölle, jossa ei kukaan Borealian metsästäjä juuri koskaan käynyt. Muutamia tarunomaisia kertomuksia kiersi kansan suussa muutamain rohkeiden seikkailijain matkoista etelään ja heidän tapaamistaan tuntemattomista ihmisistä. Nyt tähän satujen maahan aiottiin jälleen tunkeutua. Siksi tahdottiin nähdä lähtöä ja lähtijöitä.

Lausuttiin arveluja sinne ja tänne. Päälliköt tiedettiin rautaisiksi miehiksi, verrattomiksi sitkeydessä ja neuvokkuudessa. Miehistöt, jotka oli valittu tarjoutuneista vapaaehtoisista, olivat valiojoukkoa. Yleinen olikin se käsitys, että, niinkuin Tarja lausui, "kyllä ne sieltä palaavat, ellei maa sillä aikaa hajoa ja retkikunnat joudu toiselle taivaankappaleelle". Oli kuitenkin epäilijöitäkin. Heidän mielestään eteläinen jäätikkö oli "miehensyöpää" jäätikköä. Se oli täynnä ohuen lumikerroksen peittämiä pohjattomia kuiluja, jotka ottavat osansa, jotka vievät miehen silloin toisen tällöin ja parhaassa tapauksessa koko retkikunnan. Nämä epäilijät ihmettelivät ja paheksuivat erikoisesti Turjan lähtöä. Hänet oli vuodesta vuoteen valittu työpäälliköksi ja nyt hän jättää tehtävänsä tuollaisen päähänpiston vuoksi.

Kaikkien puheista kuului, että kansa tunsi etelää kohtaan jonkinlaista vaistomaista kammoa. Sen jäätiköt olivat tuntemattomia, uhkaavia alueita ja niiden takana oli jotain vielä pahempaa.

Retkikuntien varustelu aiheutti erään ankaran selkkauksen, joka jännitti kauan mieliä.

Kun Jorma sai kuulla, että häntä aiotaan kolmannen retkikunnan päälliköksi, jos hän suostuu matkalle lähtemään, niin tuli hän erinomaisen touhukkaaksi ja hyvälle tuulelle. Hän puuhasi yötä päivää. Hän vakuutteli jo kauan aikoneensa lähteä sinne päin ja vannoi Avaruuden kaikkien tähtien ja tähdenpoikien kautta, ettei enää muualla metsästäisikään. Hänen kuultensa ei kukaan matkan onnistumista epäilevä uskaltanut suutansa avata. Pari sellaista hän tapasi aluksi. Ne suututtivat hänet ja löysivät itsensä toisen suojaman nurkasta yhdestä mytystä. Koreasti Jorma heidät sinne kantoi ainoatakaan jäsentä rikkomatta, pyytäen vielä, etteivät panisi kieltänsä hampaiden väliin ja että he pysyisivät siellä siksi kun hän olisi puhunut asiansa loppuun ja päässyt ulos.

Mutta sitte Jorma saapui eräänä päivänä Turjan puheille. Ei tavannut häntä heti. Istui synkkänä ja sanattomana, vastaamatta Urjalle niin tai näin. Kun Turja tuli, pyysi Jorma puhutella häntä kahden kesken ja ilmoitti sitte:

-- Ei siitä taida tulla mitään?

-- Mistä niin? ihmetteli Turja.

-- Tämän pojan matkasta etelään.

-- Mistä syystä? tiedusti Turja yhä enemmän ihmeissään. Luulin että Jorma on ollut erinomaisen halukas lähtemään.

-- Kyllä.

-- No, mikä nyt tuli?

Jorma istui allapäin ja ähki.

-- Pelkäätkö?

Jormalta pääsi nauru:

-- Päällikkö laskee leikkiä.

-- Oletko sairas?

-- Johan nyt, kaikkea vielä.

-- Onko pääsi sekaisin, oletko -- -- -- no mikä sinua vaivaa?

-- Otettaisiko matkaan yhtään akkaväkeä? tokaisi Jorma.

Asia selvisi Turjalle. Häntä nauratti tuhannesti, mutta hän pidätti itsensä.

-- Se on siis Orma, joka -- -- --.

-- Sehän se, räähkänä.

Turja tunsi hyvin Orman, Jorman puolison. Pieni, laiha nainen, kuuluisa pahasta suustansa, kuuluisa päähänpistoistansa ja oikuistansa. Hiukan ruuveja vailla. Mutta kova ja sitkeä kuin teräs, kun sille paikalle sattui. Ja hyväsydäminen kun sille päälle sattui.

-- Mitä hän sanoo? tiedusteli Turja.

-- Sanoo tahtovansa mukaan tai toisen miehen. Ei sano rupeavansa yksin kotona istumaan, kun ukko vaaran paikoissa reissaelee.

-- Jorma ei siis halua hänestä luopua? koetteli Turja.

-- On ollut olevinaan rakkauden pihistystä ja muuta senkaltaista -- ja eikö tuo liene liikaa energian tuhlausta ruveta nyt uudestaan niissä asioissa reistailemaan -- --.

Tuloksena oli Urjan käynti Orman puheilla. Mutta lähettilään matka oli tulokseton. Ehdot eivät muuttuneet. Ne saneltiin sanasta sanaan samoin Urjalle kuin Jormallekin. Ainoastaan pienen lisäselityksen hän antoi ehtoihinsa, nim. että hänet saa jättää ilveksenruuaksi, jos hänestä on haittaa miehille matkalla.

Mikä siinä auttoi muu kuin Orma mukaan!

Sitte sujui kaikki taasen entistä luistavammin. Kansa naureskeli, mutta se ei häirinnyt Jormaa eikä Ormaa.

Ja nyt oli lähdön hetki. Nopeakulkuinen lumiveturi oli valmiina viemään retkikuntia alkumatkan. Siihen ja sen vetämään alukseen olivat varusteet lastatut. Ravintoa oli mukana pariksi sadaksi päiväksi. Oli mukana kolme erikoisen hyvin rakennettua ja varustettua kasemattia, kukin kolmessa osassa, kokoonpantuina. Varusteita kuljetettiin kuudessa kevyessä, taipuisasta metallista tehdyssä kelkassa, jotka olivat varustetut yksinkertaisella koneistolla, joka kuljetti niitä tasaisemmilla kentillä. Purjekin niihin voitiin kiinnittää ja käyttää hyväksi tuulta. Miehistölle oli varattu suksia ja lumikenkiä.

Turjan matkasuunnitelma oli: Ensin lumiveturilla tasaisesti jäätynyttä merenlahtea niin kauas lounaaseen kuin pääsee. Sitte maajäätikölle ja sitä mahdollisimman suoraan etelään.

Kaikki oli valmiina. Turja vain puuttui. Hän oli puolisonsa kanssa Kapitolion katolla pienessä kuutiohuoneessa. Turja otti mukaansa eräitä käsikirjoja sekä ne muistiinpanot, joita hän oli näkemästänsä Avaruuden ilmiöstä tehnyt. He puhelivat matalalla äänellä keskenään. Astuivat ulos ja kiersivät hyperboloidin reunaa pitkin, katsellen lumista maatansa. He muistelivat muutamalla sanalla menneitä aikoja, he tarkastivat kaukoputkella sitä asumusta, jossa he molemmat olivat lapsuutensa viettäneet. Se asumus oli silloin Borealian hauskimpia paikkoja. Nyt uhkasi sitä jäätikkö. He puhuivat toisilleen muutaman sanan, joissa kaukana ja syvällä humisi lämmin hehku, kuin maan sisällä. He muistivat harvoin itseänsä ja omia henkilökohtaisia, keskinäisiä tunteitansa. Nyt toi eron hetki muutaman vavahtavan sanan heidän huulilleen.

Sitte saattoi Urja iloisena Turjan lumiveturiin. Se kiljahti ja lähti. Lähimpien asumusten katoilta kajahti satojen miesten ja naisten äänten voimalla mahtava työmarssi. Se vyöryi asumuksesta asumukseen sitämukaa kuin lumiveturi niitä sivuutti.

Urja seisoi tuokion paikoillansa. Asteli sitte aatoksissaan Kapitolioon. Hetken kuluttua hän nousi pieneen kuutiohuoneeseen, tarkasti kaukoputkella merenlahtea ja löysi pienen tumman pisteen, joka liikkui. Se läheni taivaanrantaa ja katosi pian sen taakse.

XVII luku. Eteläisellä jäätiköllä.

Kymmenentenä päivänä loppui tasainen lahden jää ja vastaan tuli puristusselkiä. Ajettiin lähelle maajäätikköä, pysäytettiin lumiveturi ja Turja nousi Karman kanssa jäätikköharjulle.

Kaikesta päättäen oli tultu lahden suulle ja edessä oli aava meri. Rannikko näytti kääntyvän etelään ja jää oli edessäpäin, niin pitkältä kuin silmä kantoi, liikkuvaa jäätä, täynnä puristusselkiä ja jääröykkiöitä. Kun kaiken lisäksi juuri sillä kohdalla oli sola, jota pitkin näytti sopivalta nousta maajäätikölle, päätti Turja alkaa tästä maamatkan.

Seuraavaan aamuun saakka vietettiin vielä mukavia hetkiä lumiveturissa ja sen vaunussa. Oltiin niin huolettomasti kuin osattiin. Syötiin ja juotiin kotiväen tätä hetkeä varten varaamia herkkuja. Kirjoitettiin muutamia sanoja lumiveturin mukana kotiväelle. Nukuttiin vahvasti ja oltiin hyvällä tuulella. Lahdella tullessa oli pyrytellyt. Nyt näytti ilma kirkastuvan. Kaikki näytti toivehikkaalta.

Seuraava aamupäivä käytettiin nousuun jäätikölle. Lumiveturin miehistö avusti. Sitte tapahtui ero. Retkikunnat lähtivät ensimmäiselle varsinaiselle taipaleellensa ja lumiveturin miehistö alkoi laskeutua alas rantaan.

Koko iltapäivä taivallettiin rivakasti melkoisen hyvää jäätikköä. Illalla leiriydyttiin erään harjun pohjoisrinteelle suojaiseen paikkaan. Tästä näkyi lahti kauas koilliseen. Kaukoputkella nähtiin vielä lumiveturi erään niemen taakse kääntymässä. Ja kun ilta oli pimennyt, nähtiin taivaalla sen viimeinen tervehdys: loistava radiosäde.

Ensimmäisen kerran ryömittiin jäätikköilveksen nahasta valmistettuihin makuusäkkeihin, joiden vuorina oleva johtoverkkokangas voitiin lämmittää pienillä akkumulaattoreilla. Jos oikein mukavasti haluttiin nukkua, pantiin makuusäkin alle venyvästä ilmatiiviistä kankaasta valmistettu patja, johon voitiin pumputa ilmaa. Kasematteja lämmitettiin vain pahemmilla ilmoilla.

Turja nukkui huonosti. Lienee jonkunlainen tottumattomuus jäätikköelämään vaikuttanut sen. Hän näki unta, että oli palaavinaan Borealiaan ja nousevinaan pieneen kuutiohuoneeseen Kapitolion katolla. Siellä nukkui Urja kiikaripöydän ääressä. Hän laski kätensä puolisonsa olalle mielessä monta lämmintä sanaa, joita ei ennen ollut tullut lausuneeksi. Hän oli oikein iloinen kuvitellessaan saavansa puhella Urjan kanssa hauskasti, mieli aaltoili niin lämpöisenä. Mutta Urja ei herää, vaikka hän pudistaa häntä olkapäästä. Kylläpä on Urja kulta väsynyt, ajattelee hän ja koskettaa kädellään hänen otsaansa. Se on jääkylmä. Urja on jäätynyt. Turja kauhistuu ja alkaa silmäillä ympärilleen. Hän huomaa, että koko Borealia on kuollut, hautautunut jäähän. Ainoastaan Kapitolion huippu kohoaa jäätikön pinnalle ja siellä kuutiohuoneessa istuu Urja kiikarin ääressä jäätyneenä.

Turja herää hiestyneenä. Makuusäkissä oli liian lämmin. Hän työnsi päätänsä ulos, viillytteli ja mietti unta. Hän päätteli sen olevan tulosta viime aikojen mietteistä.

Aamulla selitti Turja kaikille matkasuunnitelman, ilmaisematta vielä matkan oikeata tarkoitusta. Nyt matkataan kaikki yhdessä, metsästämättä muuta kuin retkikunnan tarpeiksi. Myöhemmin eroavat retkikunnat. Ja palatessa vasta metsästetään. Tarkemmat ohjeet kullekin retkikunnalle antaa hän sitte kun on saavuttu eroamispaikkaan.

Sitte taivalletaan päivämatka toisensa jälkeen, toisinaan hyvää kyytiä tasaisella jäätiköllä, mutta useimmiten ponnistellen myrskyssä, lumessa ja kuilujen uhkaamana. Nunataki toisensa perästä nousee taivaanrannalta näkyviin, sivuutetaan ja häipyy taasen taivaanrannan taakse. Turja tekee havainnoita, tarkkaa ja miettii kaikkea ja tekee muistiinpanoja.

Karma ja Jorma ovat kerrassaan mainioita jäätikön kulkijoita ja matkatovereja. Ja miehistö on yleensä reipasta ja kunnollista. Pian huomataan Ormakin mitä parhaaksi retkikunnan jäseneksi. Kun on taivallettu tuima päivämatka, rallattaa hänen kielensä illalla kuitenkin niinkuin olisi kotonansa istunut. Hänen ja Jorman kustannuksella lentää toinenkin sukkeluus. He vastaavat puolestaan sen kun kerkeävät. Vielä illalla huudellaan makuusäkistä toiseen. Ja kun Turja on jo tuokion nukkunut ja herää, kuulee hän Jorman ja Orman makuusäkistä puheen pärinän, jonka katkaisee silloin tällöin lyhyt joraus. Orma pitää huolta kaikkien miesten ruuasta ja puvuista puolueettomasti. Jorma pyrkii joskus piloillansa näissä asioissa parempaan suosioon, mutta saa nenällensä miesten suureksi iloksi.

Vaarallisilla paikoilla kulkee kukin retkikunta pitkiin köysiin sidottuna. Silloin tällöin soljahtaa joku aina kuiluun pettävän lumipeitteen läpi mutta hänet vedetään ylös.

Kerran on etumaisimman joukkueen johtajana, "langanpäässä" Karma. Kuljetaan juuri railoja täynnä olevaa jäätikköä. Railojen yli johtaa lumisilta, joka useimmiten kestää, mutta saattaa myöskin pettää. Etumaisen "langan" miehet ponnistelevat juuri loivaa rinnettä ylös vetäen rekeä perässään, kun langassa tuntuu nykäys. Pysähdytään ja katsotaan. Langanpäämies on kadonnut. Vakuudeksi luetaan miehet. Yksi on poissa. Minne se on joutunut? -- Vähitellen saadaan selville, että Karma on soljahtanut railoon ja hän on jollain käsittämättömällä tavalla irroittunut köydestä. Kun kaikki kerkiävät paikalle, pidetään neuvottelu. Railo on varmaan hirvittävän syvä. Vähän on toiveita Karman kotiutumisesta. Mutta päätetään kuitenkin yrittää. Jorma lähti ryömimään suksien varassa köyteen sidottuna aukolle, josta Karma oli pudonnut. Päästyään perille hän pani kätensä torveksi ja huusi kaikin voimin aukosta alas. Sitte hän kuunteli ja ilmoitti, ettei kuullut kuin oman äänensä kaikua.

-- Huuda hyvä poika vielä, toimitti Orma. Tai sinun on mentävä hakemaan Karmaa sieltä. Eihän semmoista miestä sellaiseen rakoon jätetä.

Jorma huusi ja kuunteli.

-- Luulen että kuuluu kaukaista ääntä, ilmoitti hän. Kuuluupa varmaankin Ja ilostuneena hän kiljasi oikein täysin voimin:

-- Tulisitko sinä pois sieltä? ja kuunteli.

-- Kuuluu vain pientä pirinää, ilmoitti hän sitte.

Turja heitti Jormalle langan puheluaparaatteineen ja kehoitti häntä laskemaan aparaatin syvyyteen. Jorma laski hiljalleen ja Turja päästi mitan toisensa jälkeen kerältä. Vihdoin kiljasi Jorma:

-- Jo nykii, jo nykii!

Turja kiinnitti aparaatin lankaan ja kuunteli. Hetken kuluttua hän kuuli Karman äänen.

-- Oletko loukkautunut? kysyi Turja.

-- Oliko tämä sitte kujetta? kuuli Turja Karman kysyvän.

-- Ei, ei, minä tarkoitan: oletko ehjä ja terve ja voitko liikkua?

-- On minulla viime aikoina ollut hiukan nuhaa. Mutta muuten kyllä. Liikkua en paljoa voi, sillä tämä jääheulake on niin perhanan ahdas. Totta puhuen minä kaipaan hiukan laajempaa liikkumisalaa. Alaspäin näyttää kyllä olevan tilaa. Mutta minussa on ollut pienestä pojasta saakka sellainen vika, että huimaa päätäni pitkiä matkoja pudotessani, joten minä en haluaisi jatkaa matkaa alaspäin -- -- --

-- Saatko köydestä kiinni, jos se lasketaan samoin kuin tämä lanka? keskeytti Turja.

-- Totta puhuen sitä samaa minäkin tarkoitin, että jos olisi nakata köyden päätä tänne alas. Hävettää tosin kun miestä kiikutetaan kuin kapalovauvaa, mutta matkani täältä sinne ylös omin neuvoin voisi kestää niin kauan että -- -- --

-- Laskemme köyden samasta paikasta kuin langankin, keskeytti Turja taasen.

-- Parempi olisi laskea se hiukan idempää.

Köysi laskettiin ja Karma vedettiin ylös.

Kysymyksiä sateli hänelle tukuttain. Ihmeteltiin miksi hän ei murskautunut. Kävi selville, että hän oli pudonnut railon itäisestä seinästä ulkonevalle heulalle syvään pehmeään lumeen. Vaikka putousmatka oli hirvittävä, ei hän sittekään saanut vammoja, menetti vain tajuntansa. Vasta toinnuttuaan ja kaivauduttuaan lumesta hän kuuli Jorman äänen ja ryhtyi vastailemaan.

Muuan salaperäinen seikka oli tässä Karman putoamisessa: Vaikka lanka laskettiin aivan siitä mistä hän oli lumen läpi soljahtanut, ei se tullut aivan Karman luo, vaan niin lähelle jääheulan reunaa, että Karma ei uskaltanut kurottaa sitä, vaan oli hänen sidottava akkumulaattorinsa metallipala nauhaan ja heitettävä se puhelulangan ympäri sekä siten ongittava se luoksensa. Mistä syystä osui Karma heulalle eikä jatkanut matkaa kohtisuoraan syvyyteen? Turja kiinnitti tähän heti huomiota ja löysi sille kaksi selitystä: Kun Karma irtautui köyden päästä, saattoi se heilauttaa hänet hiukan sivuun aukon kohdalta ja toiseksi saattoi ilmiöön vaikuttaa maan pyöriminen.

Sitte taasen taivallettiin eteenpäin. Iltapäivällä saapui tuuli takaapäin. Monta päivää oli ollut alituista nousua. Nyt saavuttiin tasangolle. Kelkkoihin kiinnitettiin purjeet ja annettiin mennä hyvää vauhtia. Illalla sakeni tuuli myrskyksi ja toi lunta tukuttain. Aiottiin ensin leiriytyä tasangon reunaan. Mutta kun myrsky näytti yhä kiihtyvän, kuljettiin vielä hämärässä jäätikköharjun yli ja löydettiin sen eteläiseltä rinteeltä verrattain suojaisa leiripaikka. Kun kasematteja pystytettiin, mylvi ilmassa jo hirmumyrsky. Kasematit asetettiin aivan vierekkäin, niin että väliin jäi vain pieni kolmiomainen alue ja huolimatta myrskystä kattoi miehistö vielä tämän reistä irroitettuja osia, suksia ja ilveksennahkoja käyttäen.

Hirmumyrsky piteli retkikuntia tässä leirissä useita päiviä. Niitä kulutettiin miten parhaiten osattiin. Asetettiin elämä mahdollisimman mukavaksi. Tehtiin vieraskäyntejä kasematista toiseen ja tarinoitiin, vaikka puhelu olikin vaikeata myrskyn melussa. Joskus kokoontuivat miehet päät yhteen ja lauloivat kolmisointuisia työlauluja. Vähän niistä sivullinen kuuli. Mutta laulajille itselleen ne toivat mieleen kuvia elämästä kaukana pohjoisessa jään ja lumen ympäröimässä maassa, ja he olivat laulun loputtua vaiteliaita ja tuijottelivat eteensä.

Eräänä yönä heräsi Turja siihen, että oli kovin hiljaista. Hän herätti Karman ja he kaivautuivat kolmiopihasta ulos lumelle. Siellä vallitsi pimeys ja hiljaisuus. Taivaalla paloivat sadat tulitukset. Turja haki sieltä Avaruuden Hirviötä ja luulikin sen näkevänsä. Meteorit vongahtelivat ja räiskähtelivät. Jäätikköilves ulvoi harjun pohjoispuolella. Kaukana etelässä hohti korkean nunatakin huippu omituisessa fosforivalaistuksessa, vaikka juurella vallitsi täydellinen pimeys.

Seuraavana päivänä kuljettiin laaksoa, jossa kaikesta päättäen oli vain ohut jääkerros. Ja tavattiinpa kerran jo maatakin! Iltapäivällä tavattiin hauska leiripaikka ja päätettiin pysähtyä siihen ja vasta aamulla alkaa nousu edessä olevan nunatakirivin yli. Miehistö hajaantui metsästysaikomuksissa.

Jonkun ajan kuluttua palasi Turma, muuan Turjan miehistä, hakemaan apua, ilmoittaen toverinsa Sarkan pudonneen railoon. Miehistö kutsuttiin koolle ja lähdettiin Turman opastamana onnettomuuspaikalle. Se ei ollut kaukana.

Pudonneelta ei saatu mitään vastausta huutoihin. Ei liioin puheluaparaattiin tarttunut kukaan, vaikka se lakkasi putoamasta jo toisella sadalla mitalla. Arveltiin, ettei Sarka näkisikään puhelulankaa, sillä railo oli kapea ja pitkältä lumen peitossa. Turja päätti itse laskeutua kuiluun ottamaan selkoa Sarkan kohtalosta. Köyden päähän kiinnitettiin kori, johon hän astui ottaen mukaansa puheluaparaatin ja valonheittäjälyhdyn. Laskeutuminen alkoi.

Karma oli puheluaparaatin ääressä ja välitti kuiluun painuvan Turjan määräykset miehistölle. Ensin laskua satakunta mittaa, sitte tuli pysäytyskäsky. Sitte taasen alaspäin, kunnes paino köydessä keveni ja tuli käsky, että on laskettava jonkun verran "löysää" ja sitte sidottava köysi vahvasti kiinni.

Kului runsas tuokio, ennekuin syvyydestä tuli mitään sanomaa. Köyden hiljaisista liikkeistä tunnettiin, että Turja liikkui alhaalla. Sitte kuului käsky:

-- Vetäkää ylös. Korissa tulee Sarka. Antakaa Orman hoidettavaksi ja ilmoittakaa toivovani, että hän tekee parastansa. Senjälkeen laskette korin jälleen alas ja siinä lyömä- ja murto-aseen. Jos joku miehistä haluaa nähdä mitä täällä on, saa tulla mukaan.

Sarka vietiin tunnottomana leirille.

Kaikki halusivat alas. Täytyi turvautua arpaan. Arpa antoi luvan Jormalle. Jorma kävi hieman hämilleen ja tiedusteli onko mukana Turjan pyytämät aseet, vai lähtisikö hän hakemaan kasematista. Ilmoitettiin, että aseet ovat täällä ja että jos hänen täytyy lähteä Ormalta lupaa kysymään niin saa jäädä pelistä pois. Jorma murisi ja astui koriin.

Hän ei nähnyt aluksi mitään muuta kuin valojuovan päänsä päällä. Se kapeni kapenemistaan. Tuli pimeä. Sitte alkoi alla päin välkähdellä valo Turjan lyhdystä. Kun hän tuli pohjaan, tunnusti hän itsellensä, että hän on oudommassa paikassa kuin milloinkaan ikänänsä. Hän tavoitti Turjan, joka valaisi hänelle tietä ja ilmoitti, että ei ole mitään peljättävää, sillä he kävelevät melkein maan pinnalla. Turja otti lyömäaseen ja koputteli muuatta lumista ja jäistä mukkuraa. Se helähti kuin metalli! Nyt he nousivat koriin ja Turja antoi käskyn viedä köysi ylhäällä yli railon ja murtaa sille uran lumipeitteeseen sekä nostaa sitte koria hiukan. Täten pääsi hän käsiksi jäätikköseinään ylhäällä. Hän koputteli sitä. Se kilahti kuin kivi! Hän pyysi Jormaa jäätikköseinämään kiinnitarttuen siirtämään koria sivulle. Hän koputteli yhä. Eräässä kohdassa kumisi ontolta. Ja kun hän oli takonut kerroksen jäätä pois, tuli vastaan metalli. Kun siihen löi, kumisi vielä ontommalta. Kun Turja oli koputellut sivuille ja ylös ja alas. laskeuduttiin jälleen pohjaan ja Turja kutsui alas lisää miehiä, lamppuja ja jykevämpiä työaseita.

Sitte alettiin murtautumistyö ja pian päästiin ihmisasumuksen ensimmäiseen suojamaan. Se oli täysin runneltu ja jäinen, mutta siellä voi kuitenkin liikkua. Löydettiin ovia ja portaita ja kuljettiin huoneesta huoneeseen. Toisen puolen asumusta oli jää kuitenkin täydellisesti hajoittanut.

Ihmeissään ja vakavina katselivat miehet ympärilleen lamppujen valossa täällä syvällä jäätikön alla olevassa talossa. Turja tutki ja tarkasteli kaikkea.

Viimeisenä nousi Turja kuilusta. Hän selitti miehistölle, että he ovat nyt laaksossa, joka on ollut asuttuna joitakin aikoja sitte. Heidän allansa saattaa olla kokonaisen kansan asuinsijat. Jäätikkö on tässä laaksossa melkein liikkumatonna ja toistaiseksi vielä verrattain ohutta. Asunto alhaalla kuilussa oli _hyljätty_. Todennäköisesti on kansa tästä laaksosta paennut etelään.

Illalla kuoli Sarka ja ruumis laskettiin kuiluun ja vietiin salaperäiseen asuntoon jäätikön alla.

Kun eräänä päivänä oli melkoisessa myrskyssä ponnisteltu suunnattoman nunatakijonon yli ja tavattu huippujen takana eteläisellä rinteellä suojainen paikka, leiriydyttiin siihen. Ilma oli sakeana lunta, mutta pakkanen ei ollut kova. Lumi oli pehmyttä ja lenseätä. Yöllä lakkasi myrsky. Ja kun Turja aamulla astui ulos kasematistansa, oli hänen edessänsä taivaanrannalla _musta juova_. Omituinen levottomuus ja hämminki valtasi hänet. Hänen piti ihan istuutua kelkan reunalle ja selvitellä itselleen asemaa.

Tuolla oli nyt hänen edessään siis se maa, josta hänen esi-isänsä viisisataa ajastaikaa sitte lähtivät -- ensin sinne paettuaan jostain jäätikön saartamasta paikasta kenties tuhannen ajastaikaa sitte. Jos hänen kansansa olisi jäänyt sinne, olisi se siellä jo kuollut, s.o. sekaantunut siihen kansojen sekoitukseen, mikä tätä maapalloa kiertävää sulaa vyötä asui. Sen tie oli kuitenkin kulkenut jälleen pohjoista kohti. Siellä se oli omiin voimiinsa luottaen taistellut yksin hirvittävää taistelua lunta, jäätä ja pakkasta vastaan, terästynyt, vahvistunut ja palautunut muinaisaikojen yksinkertaisten alkuihmisten asteelle siinä suhteessa, että kaikki se "ylikulttuuri", minkä edellytyksenä oli olemisen taistelusta yli jäävä energia, oli kuihtunut. Hauras elämän haihattelu, tunteilu ja herkuttelu oli aikoja sitte unohdettu, mutta tahto oli varttunut ja taito hallita luonnonvoimia kehittynyt äärimmilleen.

Nyt hän istuu tässä ja aikoo suorittaa ensimmäisen teon siinä tapahtumain sarjassa, jonka tulee johtaa tämä kansa takaisin tuohon maahan.

Turja kysyi itseltään: Onko hän oikeassa? Onko hänellä oikeutta johtaa Borealian kansa takaisin Ekvatoriaan, josta se oli kerran ajettu pois ja johon se oli kunniasanallansa luvannut olla koskaan palaamatta? Tiesikö hän, millainen oli nyt Ekvatoria, millaista sen kansa? Millainen olisi hänen kansansa vastaanotto siellä?