Part 5

Ainoastaan Urja tunsi todellisen syyn tähän "häilyväisyyteen."

X luku. Kansa myrskyssä.

Turja päätti tehdä tavallisen päiväkierroksensa hiukan aikaisemmin, jotta ennättäisi takaisin, ennenkuin ensimmäisen myrskypyörteen keskus saapuisi jäälohkareinensa. Silloin oli kaikkien vetäydyttävä suojaan. Turja astui ulos kypärä päässä, silmikko alas laskettuna ja omegametalliset käsineet käsissä. Lumiveturi möyrysi juuri voima-asemille päin. Hän kiipesi siihen. Se ryömi lumessa kuin jättiläisetana. Koneisto surisi ja rätisi, lumi ja rakeet pieksivät sen kylkiä ja selkää, se kiljahti silloin tällöin, kuin kiukkuansa purkaen Se laahasi lumeen suuren kourun, mutta se täyttyi heti sen jälessä. Vanavesi ei säilynyt hetkeäkään tällaisessa myrskyssä.

Lumiveturin pysähtyessä nousi siihen mies, joka, huomattuaan Turjan, viittoi ja pauhasi, kaikesta päättäen iloisena. Kun hän kohotti kypäränsilmikkoansa, tunsi Turja Karman, sen jättiläiskokoisen miehen, joka oli eduskunnassa huutanut "hyvä".

-- Hei päällikkö, sanoin minä, hauska ilma! kuuli Turja hänen nyt pauhaavan. Kylläpä itä meitä nyt hyssyttelee ja hyväilee! Mitä päällikkö arvelee, olisikohan sillä paha mielessä?

Turja pudisti päätänsä ja nauroi. Hän ei yrittänyt vastata tässä melussa. Koneisto surisi ja rätisi, myrsky ulvoi ja kaikki sisällä olijat pauhasivat toistensa korviin.

-- Tämä hiukan piristää laiskaakin, jatkoi Karma jyrisemistänsä. Jos loppu tulee tällä tavalla, niin hauska loppu. Tämä panee veret liikkeelle ja iloiselle tuulelle. Totta tämmöinen toista on kuin juosta korvat lupassa Borealian lahteen. Mitä päällikkö arvelee, riittääkö tätä nyt sata päivää?

-- Taitaisi Karmankin silloin jo olla lunta suussa sulamatta, kiljui Turja nyt vastaan.

-- En usko, mörisi Karma. Kyllä meitä joitakuita sittekin vielä konttaisi jäätiköllä. Tietääkö päällikkö, että minä tulen jokseenkin suoraan jäätiköltä?

-- Jäätiköltä! kiljahti Turja.

-- Niin. Eksyin joukkueestani kun ajoin takaa komeata jäätikköilvestä. Kuulin myrskyn möyryävän idässä. Kaadoin ilveksen, otin sen puoliskon ja taljan selkääni ja aloin taivaltaa kotiin. Myrsky pani parastansa, minä vielä parempaa. En ole koskaan harjoitellut juoksemista, joten se taakka seljässä aluksi kävi hiukan kömpelösti. Mutta kun raajani vertyivät, huomasin katkaisevani matkaa aika kyytiä. Minun täytyi kiertää solalle, myrsky painoi suorin matkoin, se pahuus ei hakenut mitään solia ja sillä tavalla se pääsi edelle. Kun minä livistin solaa alas, näin sen pudistelevan harjaansa jo voima-asemien luona. Ajattelin jättää taakkani ja vaatia raajoiltani lisää nopeutta, mutta sitte ajattelin, että jos tässä täytyy jäädä jonnekin odottamaan myrskyn lakkaamista, niin voi talja ja ilveksen takapuoli olla tarpeen pitämään minua sellaisessa kunnossa, että lumi suussa sulaa.

-- Kaikki kävi kuitenkin hyvin. Kuljin parin aution asumuksen ohi. Kolmanteen päätin pysähtyä, sillä loppumatkan jo kierittelin ja laahasin vatsallani. Mutta siellä olikin lumiveturi lähtövalmiina, koko asuntokunta mukana. Se toi minut kotini kynnykselle.

Tällaisen kuvan sai Turja Karman kiljumista katkonaisista lauseista. Kun veturi pysähtyi hetkeksi ottamaan peräänsä vaunua, metallista sukkulanmuotoista alusta, joka ui lumessa verrattain kevyesti, pauhasi Karma edelleen, vaikka hänen äänensä nyt, koneen surinan lakattua, oli aivan liikaa voiman tuhlausta. Kaikki sisällä olijat nauroivat ensin hänelle, mutta kiintyivät sitte kuuntelemaan kertomusta.

-- Entä muu joukkue, kiljui Turja Karmalle, kun tämä seuraavalla pysäkillä astui ulos veturista.

-- Kyllä Jorman joukko kotiin tulee, ellei tätä sataa päivää kauemmin kestä -- -- --

Loppua Turja ei enää kuullut.

Tämä kohtaus Karman kanssa teki hyvää Turjalle. Näissä kahdessa, Karmassa ja Jormassa, arveli Turja kansansa mukautumisen kovaan elämään jääkenttien keskellä ehtineen kaikkein pisimmälle. Heissä oli kulttuuri palautunut hennolta ja herkältä asteeltansa kauas muinaisaikojen tasolle. He olivat kauimmaisia ilmiöitä kansan kehityksessä takaisin suurikasvuiseksi, jykevävoimaiseksi, kaikin puolin kykeneväksi jylhään olemisen taisteluun. Karmasta ja Jormasta säkenöi ja huokui Turjan aistimiin aina valoisa yksinkertainen voima ja luottamus. He olivat aina hyvällä tuulella, aina humoristisen ylimielisiä kaikille vaaroille ja vastuksille.

Ympärillänsä hän näki paljon samantapaisia yksilöitä, miehiä ja naisia, vaikka vain heikompia jäljennöksiä Karmasta ja Jormasta. Vain siellä täällä näkyi väsynyt, alakuloinen ilme. Turja tiesi, että tämä oli työn viritys. Se johtui työstä, se kuului työhön. Siellä ei kärsitty happamia kasvoja. Se teki Turjan hyvätuuliseksi, vaikka hän tiesikin, että vakavuus ja väsymys valloitti illalla toiset, alakuloisuus ja epätoivo eräät.

-- -- -- Vielä toimivat voima-asemat. Niitä ei lähelläkään seisten nähnyt. Ne peittyivät lumimyrskyyn. Mutta niiden metallipiiput ulvoivat ja mörisivät myrskyssä, niiden seinät ja katot valittivat. Ladattiin akkumulaattoreja, korjattiin lumivetureita ja uusia rakennettiin. Vielä jyski Urjan kone ja lämmitti asumuksia.

XI luku. Räjähdys.

Turja kulki voima-asemien läpi, kahlasi ulkona lumessa, antoi neuvoja, sijoitti toisin henkilöitä, tarkasti koneita, mittareja. Kaikki tapahtui tyynesti, järjestyksessä. Askel askeleelta seurasivat havainnot, sanat ja teot täsmällisessä järjestyksessä.

-- -- -- Hän oli juuri astumassa neljännen voima-aseman ulko-ovesta ulos, kun hän tunsi tärähdyksen ilmassa, voima-aseman sisus leimusi liekkien vallassa, koko holvi ratisi ja huojui, myrskyn seasta kuului kumea jyrinä. Hän hyökkäsi sisään. Paha haju tunki ovesta vastaan. Palanut nainen makasi tunnottomana oven edessä. Hän oli nähtävästi pudonnut ylhäältä sillalta. Vasemmalla vesijohtosuojassa valitti kaksi miestä ja kolmatta kannettiin sinne parhaillaan. Osa koneista seisoi ja jota pitemmälle Turja ehti sitä selvemmin hän huomasi suuren onnettomuuden tapahtuneen. Useampia kuolleita virui käytävillä -- -- --.

Hetken kuluttua tuotiin sana, että suuri meteori oli rikkonut erään suurimmista akkumulaattoreista, jota tämä voima-asema latasi. Se oli aiheuttanut itse voima-asemalla räjähdyksen. Kun Turja kuunteli tätä ilmoitusta joukon ympäröimänä, alkoi ilmassa kuulua ilkeätä sihinää ja rätinää. Joukko hajosi kauhistuneena.

-- Käykö radiokone? huusi Turja.

-- Käy, vastattiin. Hoitaja on kuollut eikä kukaan ole sitä pysäyttänyt.

Hetkisen ajatteli Turja, että heidän kaikkien loppu on nyt tullut. Ilma alkoi jo salamoida, kun johtoa vailla oleva kone purki siihen yhä paisuvia latauksianasa. Voimattomuus ja jäykistys valtasi jo useimpien nivelet, niinkuin tavallisesti voimavirran kulkiessa ruumiin läpi.

Silloin nähtiin Turjan hoipertelevan radiokoneen rappujen juureen. Ne olivat rikki, palaneet poikki. Hän ei päässyt ylös. Hän silmäsi melkein älyttömin silmäterin miehiin ja naisiin, jotka läähättivät kaukana seinillä ja nurkissa. Hänen kasvonsa olivat tuntemattomat, hampaat kiristetyt yhteen. Hän hoiperteli radiokoneen alla, pitkin käytävää oikealle, kaatui maahan, ryömi nelinkontin dynamon luo, joka oli nurkassa. Käden ja pään nähtiin kohoavan, käsi haparoitsi ruuvia, johon paksu jättiläisjohto oli kiinnitetty. Ruuvi kiertyi. Sitten nähtiin Turjan ponnistautuvan ylös, käyvän sylin johtoon, kuului pamahdus -- ja radiokone pysähtyi.

Hetken kuluttua kannettiin Turja vesijohtohuoneeseen tunnottomana.

XII luku. Miten käy aurinkokunnan?

Illalla istuivat Turja ja Urja pienessä suojamassansa. Heillä oli hallussaan vain kaksi pientä suojaa. Koko muu Kapitolio oli luovutettu pakolaisille, joita oli tullut maan ääriltä. Tässä osassa asumusta oli hiljaista, mutta etäämpää kuului liikettä ja melua. Myrsky oli hiukan hiljentynyt, niin että sen meteli ei kuulunut kovin tänne asumuksen keskukseen. Valoputkista lähti hiljainen viihtyisä sävel.

Turja oli vielä raukea, kuin äsken syvästä unesta herännyt. Mutta hän söi äänettömänä hyvällä ruokahalulla illallispalaa ja Urja katseli häntä mietteissään.

-- Tänä iltana minä en olekaan lemmenlauluja laulamassa ja Avaruuteen huokailemassa, lausahti Turja hymyillen. Ajatteletko sitä?

-- Mitä nyt aiot? kysyi Urja ikäänkuin kuulematta Turjan kysymystä.

-- Taistella myrskyä vastaan. Se voi kestää kauan ja käydä varsin kiusalliseksi, vastasi Turja.

-- Mitä minä myrskystä. Se kestää aikansa ja vie uhrinsa. Mutta se ei ole Kaiken Loppu. Mitä aiot ilmiön suhteen Avaruudessa?

Turja kävi vakavaksi.

-- Totta puhuen, aivoni ovat tätä kysymystä vatvoneet myrskystä ja onnettomuuksista huolimatta. Luulenpa, että tiedottomana maatessanikin näin sen. Kuva on nähtävästi syöpynyt syvälle aivoihini.

-- Aiotko jatkaa tutkimuksiasi?

-- Miten? Ei ole suurempaa kiikaria. Ei ole muita koneita. En osaa niitä valmistaa. En osaa laskea kuin yksinkertaisimpia tehtäviä. Eikä kukaan muukaan Borealiassa osaa niinkään paljoa kuin minä.

-- Jos se on kaukana, niin se on hirvittävä massa, puheli Urja matalalla äänellä.

-- Jos se olisi lähellä, niin olisin saanut etäisyyden lasketuksi. Sen täytyy olla kaukana. Ja se _on_ hirvittävä massa.

-- Miten käy siis aurinkokuntamme?

Hiljaisuus. Kuului myrskyn pauhina ja voima-asemien metallipiippujen ulvonta ja mörinä.

-- Miten käy tämän pienen aurinkokuntamme? lausui Turja raskaasti.

Hän ponnahti ylös.

-- Emme saa siitä tietoa. Se on kirottua. Se on uhkaava tuntematon kohta taistelusuunnitelmassamme. Meillä on miehiä ja naisia, jotka pystyvät hurjimpiinkin yrityksiin. Meillä on voimaa ja koneita, meillä on tietoa ja taitoa. Mutta nyt tulee tällainen ilmiö, ilmestyy taivaallemme uusi uhka -- ja me olemme avuttomia, tietämättömiä kuin lapset. Se on kirottua.

-- Mutta emmekö voi rakentaa koneita ja perehtyä tähtitieteeseen?

-- Kyllä, jos annat meille aikaa ja energiaa, Urja hyvä. Mutta minä pelkään, että se massa siellä Avaruudessa ei odota kunnes me opimme tähtitieteen. Se on toimessa yötä päivää. Luulen saaneeni selville, että aurinkomme on poikennut radaltaan, luulen saaneeni selville, että oma pallomme jo tottelee massan käskyjä. Pelkään, että ei ole aikaa enää opetella tähtitiedettä ja kokeilla tuhansia koneita, niinkuin täytyisi, ennenkuin on Avaruuden salaisuuksien tuntija. Avaruus ei luovuta salaisuuksiansa vuodessa eikä parissa. Se vaatii maksuksi miespolvien työn. Minä pelkään, että tuho tulee, jos se tulee, tämän miespolven aikana. -- Ja silloin me emme tiedä yhtään, miten se tulee, millainen se on ja onko siitä väkevimmälläkään kansalla pelastumisen mahdollisuutta ja millainen on se mahdollinen mahdollisuus -- -- --. Piru vieköön tähtitieteilijät, jotka ovat kuolleet sukupuuttoon liian aikaisin. Miksi eivät he kirjoittaneet kirjaa meille tästä tapauksesta. Heidän olisi pitänyt, jos he ammattinsa oikein osasivat, tietää tästä massasta jo satoja vuosia sitte.

Meidän täytyy saada selko siitä, mikä on massan vaikutus aurinkokuntaamme ja mikä on oman tähtemme kohtalo. Mutta miten -- siinä kysymys.

XIII luku. Kansa edelleen myrskyssä.

Myrsky raivosi kymmenettä päivää. Se oli muuttunut äkäisistä vihuripäisistä puuskista, pienistä, päivässä ohi kulkevista rajuista pyörteistä mahtavaksi jymiseväksi voimavirraksi, jonka teho nousi ja laski hitaassa jykevässä tahdissa. Se toi entistä enemmän lunta, mutta vähemmän rakeita ja jäälohkareita. Myrskyn, metallin ja voima-asemien piippujen melu ei ollut niin helvetillistä kuin ensimmäisinä päivinä. Se oli juhlallisempaa, siedettävämpää.

Lumivetureja möyri siellä ja täällä Borealian alueella. Lunta oli kymmeniä mittoja vahvassa siellä missä oli pidikkeitä ja epätasaisuuksia. Mutta tasaisilla paikoilla saattoi silloin tällöin pöllähtää ilmaan muraa ja kiviä. Paljon asuntoja maan äärillä oli hautautunut lumeen ja jäähän. Tiedettiin, että muutamia hautautuneita asuntoja ei oltu tyhjennetty eikä asukkaista tiedetty mitään. Ei niistä liioin vastattu radioon. Osa jäätiköillä olleista metsästäjistä oli pelastettu. Mutta suurin osa oli vielä siellä myrskyn käsissä.

Taistelu myrskyä vastaan kävi yhä ankarammaksi. Se vaati uhreja yhä enemmän. Se alkaa tuntua raskaalta kansasta, vaikka se oli satoja vuosia saanut tuta luonnon rautaista julmuutta. Tehdessään päiväkierrostansa lumiveturissa huomasi Turja ihmisten olevan vähemmän äänekkäitä kuin ennen. Puhuttiin myrskystä ja sen vaatimista uhreista. Kukaan ei muistanut sellaista luonnonvoimain raivoa nähneensä. Eräs kertoi äidistä lapsineen, jotka olivat hukkuneet lumeen. Toinen kertoi veljestään, joka nähtävästi oli kenenkään huomaamatta jäänyt lumiveturista ja hautautunut. Kolmas kertoi miehestä, jonka pään putoava jäälohkare murskasi. J.n.e.

Voima-asemista kävi enää puolet. Joki alkoi nopeasti kuivua. Tuulivoima-asemat toimivat kaikki, kun muutamia oli aamulla korjattu. Turja tarkasti niitä ja hänen mielessään välähti, että ne saataisiin kenties kestävämmiksi, jos systeemi käännettäisiin, niin että ne toimisivat tuulen aikaansaamalla ilmavedolla eikä suoraan tuulen voimalla.

XIV luku. Ongelma alkaa olla selvillä.

Illalla keskustelivat Turja ja Urja taasen pienessä suojamassansa. Urjakin oli saanut tuta taistelun vakavuuden. Hän oli järjestänyt ja johtanut sairaiden, loukkaantuneiden ja turvattomiksi jääneiden lasten hoitoa. Hän puheli kokemuksistaan Turjalle ja kysyi lopuksi:

-- Luuletko tätä kestävän kauan?

-- Tuntuu kuin sitä kestäisi vielä kauan, vastasi Turja.

-- Valloittaako jäätikkö nyt yhdellä ryntäyksellä koko maamme?

-- Ei. Sitä se ei tee. Mutta suuren osan. Kenties puolet paljastuu vielä seuraavana lämpimänä vuodenaikana.

-- Mutta ellei käännettä tapahdu, niin ovat kansamme jäännökset ainakin muutaman vuoden kuluttua jäätiköllä. Oletko ajatellut sitä?

-- Olen. Olen ajatellut sitä kauan. Ja minä tiedän, että käännettä ei tapahdu ennenkuin kenties sadan vuoden perästä, lausui Turja ikäänkuin kauas avaruuteen tähdäten.

Pitkä hiljaisuus. Lumiveturi kiljahteli jossain läheisyydessä. Sitte lausahti Urja hiljaa: -- Vasta sadan vuoden perästä.

-- Niin. Ellei sitä ennen ole tullut Kaiken Loppu.

-- Mistä päättelet näin? kysyi Urja.

-- Tiedätkö mistä johtuu tämä kylmyys ja kuolema? kysyi Turja, vastaamatta Urjalle.

-- Auringon antaman voiman ja ilmakehän hiilihapon vähenemisestä. Mutta miksi sitä kysyt?

-- Mistä johtuu auringon antaman energian väheneminen?

-- Auringossa tapahtuneesta mullistuksesta ja viime aikoina kosmillisesta tomusta, joka imee auringonsäteitä.

-- Mistä johtuu kosmillinen tomu?

-- Sehän on vieraslahja joltain pyrstötähdeltä tai sen tapaiselta pimeältä massalta, jonka vieraana olemme käyneet.

-- Jonka vieraana _olemme_, oikaisi Turja.

-- Kuinka, mehän kierrämme aurinkoa -- -- --?

-- Jonka vieraana on myöskin aurinkomme!

Urja hypähti ylös, tuli Turjan luo ja katsoi häntä, ikäänkuin hakeakseen hänen silmistään selitystä.

-- Sinä siis tarkoitat, että se on _se_ -- -- -- jonka näimme. Turja nyökäytti.

Urja mietti, palasi paikoilleen ja mietti edelleen. Myrsky pauhasi ja jäätikköveturi kiljui. Jostain läheltä kuului lapsen valitusta.

-- Kosmoksen nimessä, sinä olet aivan oikeassa! Kaikki on peräisin siitä. Ja aurinkomme on jo vuosituhansia kulkenut sen massan valtakunnassa, sen kiroissa. Ja nyt me olemme suhteellisen lähellä sitä, kaukana aurinkokunnan mitoissa puhuen, mutta lähellä sen omissa mitoissa puhuen. Ja sinä luulet, että käänne tulee vasta sen jälkeen kun olemme sen sivuuttaneet.

Turja nyökäytti taasen.

-- Mutta mikä tuo massa sitte on? Onko se aurinkomme radan keskuskappale? Tai onko se Avaruuden keskuskappale? Entä jos putoamme siihen?

Turja nousi.

-- Minähän sanoinkin äsken: ellei sitä ennen tule Kaiken Loppu. -- -- -- On tuhansia mahdollisuuksia. Me voimme sen sivuuttaa saamatta tuta muuta kuin kosmillista tomua, meteoreja ja kylmyyttä. Me voimme sivuuttaa sen niin, että menetämme suuremman tai pienemmän osan ilmakehästämme. Me voimme sivuuttaa sen kuumuudesta hehkuen ja sulaen. Me voimme törmätä sen tuhansiin kuihin ja muihin kiertolaisiin tai sen massan kiinteisiin osiin. Me voimme vajota sen äärettömän massan helmaan kuin pisara mereen. Kaikkien näiden tapausten välillä on tuhansia mahdollisuuksia. Mutta me lapset, me tyhmyrit, me tuhrukset emme tiedä mikä on meille määrätty. Me emme osaa tutkia, emme osaa rakentaa koneita emmekä laskea. -- Sehän se tässä on kirottua ja helvetillistä. Jos pallomme ei sula, ei hajoa tomuksi eikä vajoa tuon hirviön vatsaan, niin meidän olisi nyt jo kiireesti varustauduttava, sillä kaikki muut kohtalot me voisimme voittaa, kaikissa muissa tapauksissa minä näen pelastumisen mahdollisuuden. Mutta emmehän voi varustautua, kun en tiedä, mikä tapaus tuhansista mahdollisista on määrätty osaksemme. Enhän voi varustautua kylmyyttä vastaan, kun en tiedä vaikka meitä uhkaisikin kuumuus. Enhän voi varustautua säilyttämään ilmakehää, kun en tiedä, vaikka saisimme sitä liikaakin. Se on helvettiä se!

Raivoissaan hän tarttui Urjaa olkapäihin ja ravisteli häntä:

-- Sano minulle, Urja, pieni pelastava sana, pieninkin viittaus! Sano, kuuletko, sano. Mikset anna kuulua! -- Joko loppui sinunkin älysi? Kananpää, naakanpää, joka pettää pulmallisimmassa kohdassa. -- -- -- Mutta minä sanon sinulle, että halkaisen tämän oman pääni, ellei sieltä löydy neuvoa. Mitä sellaisella päällä tekee, joka ei tee tehtäväänsä.

Turja hyökkäili sinne tänne suojamassa kuin vangittu peto. Urja katseli onnetonta miestänsä suruissansa. Hänelle oli aikoja sitte pulpahtanut aivoihin ajatus, mutta hän punnitsi uskaltaisiko sanoa sen Turjalle. Hän odotti kunnes Turja rauhoittui. Ja lausahti sitte:

-- Minä olen ajatellut -- -- --

-- No, mitä, pian, pian! Turja seisahtui kuin naulittu, sieraimet levällään, silmät suurina.

-- _Ekvatoriaa_.

Urja odotti räjähdystä, mielenkuohahdusta ja valmistui tyynesti ottamaan sen vastaan. Mutta hän erehtyi tällä kertaa. Turja hyökkäsi hänen luoksensa, katsoi nyt vuorostaan häntä silmiin ja sähähti:

-- Sitäkö! Ja sinä uskallat sanoa sen?

-- Uskallan.

Turja hoippui istuimellensa. Pitkä hiljaisuus. Ja sitte puheli Turja:

-- Tiedätkö, minäkin olen sitä ajatellut. Muuta keinoa ei ole. Mutta entä vanha vala, kansan tahto, kansan viha? Kansan toinen luonto on kammo Ekvatoriaa kohtaan ja tahto elää yksin, vapaana.

-- Me voisimme ajatella erästä kiertotietä. Jos koettaisimme hankkia Ekvatoriasta tietoja rikkomatta valaa.

-- Miten? Meillä ei ole ollut lähtömme jälkeen mitään yhteyttä heidän kanssansa. Tuskinpa on yhtään ainoata elävää olentoa, joka taitaa meidän ja heidän kieltä.

-- Ekvatoriahan ajaa tuomittujansa jäätiköille kuolemaan. Mitä arvelet, jos ottaisimme näistä joitakuita kiinni ja opettaisimme heille kielemme -- ja oppisimme heidän kieltänsä. Jos Ekvatoriassa tunnetaan yleensä aurinkokuntamme kohtalo, tietäisivät nämä vieraamme varmaan siitä, selitteli Urja. Matka on tosin pitkä, sillä tuomitut elävät lähellä Ekvatoriaa. Muutaman kerran sadassa vuodessa ovat rohkeimmat ilveksenmetsästäjämme nähneet heitä. Mutta jos retkikunta varustetaan vartavasten, ei yritys ole mahdoton.

-- Ehdotuksesi on hyvä. Mutta se tuskin riittää. Muistathan mitä äsken sanoit: muutaman vuoden kuluttua maamme on jäätikköä, ellei käännettä tule. Ja minä sanoin, että käännettä ei tule ennenkuin ehkä sadan vuoden kuluttua. Mitä siitä seuraa?

-- Kuolema jäätiköllä!

-- Tai elämä Ekvatoriassa! vastasi Turja.

Nyt oli taas Urjan vuoro hämmästyä.

-- Mutta itsehän äsken sanoit: entäs vala, entäs kansan tahto, kansan viha? Kansan toinen luonto on kammo Ekvatoriaa kohtaan. Muistathan, miten Tarjalle kävi?

-- Aivan niin, aivan niin. Mutta se toinen luonto on muutettava. Tarja on viisas mies. -- Jos Ekvatoriassa elää kunniallinen kansa, ei se kiellä meiltä maapalaa. Meidän tuomiomme viisisataa vuotta takaperin ei ollut kuolemantuomio. Silloin tiedettiin jäätikön keskessä vielä löytyvän sulia maita. Nyt se muuttuu kuolemantuomioksi. Siksi on meillä oikeus sitä ennen ainakin vedota Ekvatorian kansaan -- tai minä tahdon sanoa: meillä on oikeus alkaa oikeudenkäynti alusta. Yksityiskohtia en ole vielä ajatellut -- mutta sinun ehdotuksesi on mainio. Se toteutetaan. Sitä seuraa jatko aikanaan.

Vaan nyt meidän on taisteltava myrskyä vastaan. Karma sanoi, että se hyssyttelee meitä. Se aikoo hyssyttää meidät kuoleman uneen. Mutta vauva potkii vielä, eikä aijo nukkua -- ainakaan tällä kertaa.

-- Salli vielä yksi kysymys, kiirehti Urja. Miksi sinä raivosit, jos kerran olit itsekin ajatellut Ekvatoriaan siirtymistä.

-- Hyvä Urja. Vieras tieto ei ole oman tiedon arvoinen. Minä en suuria luota Ekvatorian tietoon. Toiseksi on meillä edessä aikoja, jolloin meidän pitäisi tietää aina enemmän kuin Ekvatoria. Ja vihdoin viimein: Olen kansani jäsen. Sen vaistot ovat veressäni. Urja hyvä: Ekvatorian kammo ja kuolema jäätiköllä painiskelivat vastakkain ja molempien takana uhkaa Avaruuden massahirviö. -- Raivosinko? Sepä tyhmää. Ihminen on toisinaan aika tuhrus.

Mutta ongelma alkaa olla nyt selvä: _Jäätikkö contra Ekvatoria_ antaa tulemaksi ehdottomasti _Ekvatorian. Ekvatoriasta ja Avaruuden Hirviöstä_ on tulemana joko _Kaiken Loppu tai Uusi Maailma_. Viimeinen ratkaisu riippuu tähtitieteellisistä laskuista ja Borealian kansan voimasta.

Hyvää yötä!

XV luku. Myrsky lakkaa.

Kaksikymmentä päivää raivosi myrsky. Sitte se lakkasi tuokiossa ja jätti jälkeensä vonkuvan pakkasen.

Kaikki lahdekkeet ja vuonot jäätikön reunoissa olivat täyttyneet lumesta ja jäästä. Ja suunnattoman vahva lumi- ja jääpeite oli valunut varsinaisen jäätikön rinteiltä kauas Borealian keskustaa kohti. Myöskin maan keskiosassa oli vahvalta lunta. Asumukset olivat muodostaneet usein korkuisiansa lumiharjanteita, jotka kulkivat idästä länteen ja joita asumusten läntisille seinustoille muodostuneet solat katkoivat.

Kaksikymmentä päivää takaperin oli elämä Borealiassa ollut verrattain vilkasta. Kun myrsky lakkasi, näytti ensin kuin maassa vallitseisi täydellinen liikkumattomuus ja hiljaisuus. Kuolemanrauha näytti laskeutuneen tähän aavan jäätikön laaksoon myrskyn pauhun jälkeen. Mutta tarkemmin katsoen huomasi, että vielä siellä sykähteli elon suoni. Elämä oli sittekin säilynyt raivoavan ja mylvivän myrskyn, lumen, jään ja pakkasen keskessä. Siellä täällä liikahteli katoilla ihminen katsellen yli lumisen maan. Siellä täällä möyri, rätisi ja kiljui lumiveturi. Vielä oli eloa yhdessä voima-asemassakin. Ja vähitellen kaivautui elämä esille lumesta ja jäästä ja tarkasteli tappioitansa.

Ne olivat suuret, voi sanoa hirvittävät. Asumuksista oli viidennes auttamattomasti ja ijäksi hautautunut, toiset kokonaan, toiset niin ettei niissä voinut asua. Jälellä olevista asumuksista olivat monet rikki. Kaikki koneistot, etenkin lumiveturit olivat kärsineet vaikeita vaurioita.

Mutta kaikkein vaikein oli ihmishukka. Oli sittekin hautautunut kokonaisia asuntokuntia. Yksityisiä henkilöitä paleltui, hautautui taipaleille tai ruhjoutui niin paljo, että lukua ei voitu pitkään aikaan tarkalleen ilmoittaa. Jäätiköiltä palasi tai pelastettiin myrskyn lakattua ainoastaan viisi joukkiota, kahdeksan jäi sille tielle.

Viimeisenä palasi Jorman joukko, tuoden saaliinsa mukanaan.

-- Eukkoasiko sinun tuli ikävä, vai mitä pirua sinä sieltä kesken karkasit kotiin? tokaisi Jorma Karmalle heidän tavatessaan.

-- Ei. Minä tulin pitelemään sinun eukkoasi, ettei sitä tuuli veisi -- se kun on niin pieni ja laiha.

Turja ja Urja kävivät katsomassa sairaita ja loukkautuneita. Niitä hoidettiin sitä varten varatussa asumuksessa. Siellä oli miehiä ja naisia, joilta oli paleltunut raajoja. Siellä hoidettiin miestä, jolta suuri terävä jäälevy oli pudotessaan leikannut pois oikean käsivarren. Siellä oli räjähdyksessä pahemmin ja lievemmin palaneita. Ja niin yhä edelleen.

Eräissä suojissa säilytettiin niitä, jotka olivat menettäneet jäätiköllä myrskyn käsissä järkensä.

Kaikki, jotka huomasivat, että heistä ei tule enää taistelukuntoisia, pyysivät "unijuomaa" -- kuolemanjuomaa. Ja monelle se annettiin. Muutamat kuolivat ilman juomaa. Toiset paranivat.

Myöskin mielenvikaisista parani muutamia, toisille annettiin unijuoma.