Part 3

Minä ihailen kyllä irlantilaisen fyysikon _Fournier d'Alben_ kosmillista runoutta, kun hän kuvittelee linnunradan elolliseksi elimistöksi. Minä en ole voinut olla tuntematta suurta iloa tutustuessani pessimistisen filosoofin _Eduard von Hartmannin_ suljettuun systeemiin ja entropialakiin perustuvaan ankaran johdonmukaiseen maailmankuvaan ja _Henri Poincare'n_ keskitettyyn ja tiiviiseen ajatteluun.

Mutta sittekin olen enemmän luottanut _Max Planckin_ mahtavaan näkemykseen ja rautaiseen logiikkaan ja _Svante Arrheniuksen_ kosmilliseen fysiikkaan. Senpä vuoksi olen ihaillut tosiasioille perustuvana sitä maailmankuvaa, jonka Arrhenius "Tähtien kohtaloissaan" runoilee näin:

"Suuri nebuloosa [tähtisumu] sai alkunsa kahdesta yksilöstä, kahdesta usvasta, jotka kohtasivat toisensa matkatessaan äärettömissä avaruuksissa. Siellä kellui äskensyntynyt ojennellen pyyntilonkeroitaan vilpoisiin eetteriaaltoihin ja kasvoi ja voimistui yhteyttämällä itseensä niitä pieniä olennoita, joita laineet kantoivat sen luo. Nyt se on ehtinyt kehityksensä huipulle ja alkaa hajota molekyleiksi, joita täällä vastaavat aurinkokunnat, jotka vuorostaan ovat rakentuneet taivaankappaleista kuten molekylit atomeista. Huimassa nuoruushuumassa nämä kiitävät halki avaruuksien eläen omaa yksilöllistä elämäänsä. Kerran ne todennäköisesti osittain hajoovat tomuksi, joka on oleva uuden elinvoimaisen tähtiusvan ravintona. Toinen osa aurinkokuntia kangistuu kylmästä ja paleltuu vähitellen kuoliaaksi, mutta herää uuteen elämään törmätessään kohti johonkin taivaanusvaan taikka toiseen taivaankappaleeseen muodostaen 'uusia tähtiä' ja planetaarisia usvia. Ja niin nämä tähtiusvat alottavat uuden kierroksen olemassaolonsa kiertokulussa ja elettyään loppuun ikänsä, jonka pituus on suhteellinen niiden suuruusmittoihin, s.o. voidaan hyvinkin arvioida miljooniksi biljooniksi vuosiksi, antavat taas alun uusille taivaanolennoille. Ja loppumaton kiertokulku jatkuu iankaikkisesti."

Mutta minä tiedän myöskin, että relativiteettiteoria on mullistamaisillaan koko maailmankuvamme. Ja täytyisi olla erinomaisen perehtynyt tieteen viimeisimpiin tuloksiin, ennenkuin voisi antaa meidän maailmalle luotettavan ja perustellun kuvan niistä valtavista tapahtumista, joista avaruudesta tullut päiväkirja kertoi. Sitä en ole minä. Ja siksi tiedän kuvaukseni monessa suhteessa vaillinaiseksi.

Sitte tiedän myöskin, että eräät sanovat kirjani luettuansa: eihän tämä ole mitään taidetta! Minä voisin tähän vastaukseksi viitata noihin Renanin sanoihin teoksessa "Dialogues philosophiques":

"Joukko seikkoja, jotka tänään kuuluvat vaiston alaan, tulevat ajattelun alueelle. Taide tulee siitä kärsimään ja suuri taide vieläpä häviämäänkin. -- Se aika tulee koittamaan, jolloin taidetta pidetään menneen ajan luomana, jota tullaan ihailemaan, mutta ei seuraamaan. Ehkä tulee aika -- me näemme sen jo lähestyvän -- jolloin taiteilijaa pidetään anakronismina, kun taas tiedemies yhä enemmän saa arvonantoa osakseen."

Mutta minä en tee sitäkään.

Lausun vain, että en taiteile enkä muuten keekoile. En herkuttele enkä peilaile. Kirjoitan vain aivoistani pois eräät hirmuiset mielikuvat, kirjoitan kuvauksen näkemyksestäni.

* * * * *

Salaperäisessä päiväkirjassa ei ollut ainoatakaan seikkaa, mistä olisi voinut tarkalleen päätellä, minkä tähden kohtaloista siinä kerrottiin, eipä edes sitäkään, mistä aurinkokunnasta on kysymys. Erinäiset viittaukset voisi kuitenkin tulkita niin, että olisi ollut kysymyksessä meidän aurinkokuntamme ja se planeetta, joka Olbersin, tosin nyt jo toiselta taholta muka vanhentuneeksi julistetun teorian mukaan on kiertänyt Marsin ja Jupiterin ratojen välillä ja hajonnut myöhemmin pirstaleiksi, pikku planeetoiksi, joista ensimmäisen löysi Piazzi tammikuun 1 päivänä 1801 ja joita sitte on löydetty yli 750.

Näistä pikkuplaneetoista ovat Eros ja Polyhymnia erikoisia. Eros vilkkuu, sen valovoima vaihtelee viiden tunnin jaksoissa. Oletetaan tämän johtuvan siitä, että se on lohkaremainen eikä pallomainen. Se tulee myöskin lähemmäs maata kuin mikään muu suurempi taivaan kappale.

Polyhymnian rata on taasen hyvin soikea, aivan kuin olisi se avaruudesta takertunut pikku planeettojen joukkoon. Pienimmät pikku planeetat ovat läpimitaltaan vain kymmenkunnan kilometriä.

Kuvauksessani käytän vapaasti valittuja nimiä, sillä enhän tiedä miten avaruudesta tulleen päiväkirjan sanoja _lausuttiin_. Samoin käytän usein nimitystä "maa" ja "maapallo", vaikka luonnollisestikin on kysymys _siitä tähdestä_, nim. Eros-tähdestä, jonka elämää kuvataan.

ENSIMMÄINEN OSA

TAISTELU LUNTA, JÄÄTÄ JA PAKKASTA VASTAAN.

I. luku. Merkit auringossa ja kuussa.

"Kimmelsi kitehet yössä kuin kirot sydämen synkän, meri vankui valkeana niinkuin paatunut ajatus, kohosi luminen korpi maasta kuolon-mahtavasta kuin uhma urohon hyisen, viha välkkyvän teräksen."

Eino Leino.

Borealia kuihtui kuihtumistaan.

Maan keskilämpö laski laskemistaan senjälkeen kuin Auringossa oli tapahtunut Borealian asukkaille tuntematon mullistus ja sen valo- ja lämpövoima oli alkanut nopeasti aleta. Tästä huolimatta olisi vaatimaton ja sitkeä kansa voinut pitkittää elämisen taistelua Borealiassa kuitenkin vielä vuosituhansia, mutta lisäksi tuli muita järkähtämättömiä luonnontapahtumia, jotka kuivattivat "ikuisen voiman", auringosta virtaavan energian vuota ja ohjasivat sitä yhä enemmän toisaanne kuin elimellisen maailman piiriin, elon portista sisään. Hiilihappomäärä väheni peloittavasti ilmakehästä, ilmakehä ohentui ja, mikä pahinta, kosmillinen tomu, jota viimeaikoina oli ilmaantunut suunnattomat määrät, oli vuosituhansien kuluessa tasoittanut Borealian melkein aavikoksi.

Hiilihappoa kuluttivat kasvit ja rapautuminen -- sen tiesivät Borealian asukkaat. Hiilihappo oli sitoutunut maan kamaraan. Se oli hiljalleen tapahtunut vuosituhansien ja -miljoonien kuluessa. Luonnon kiertokulku ei ihmisten avustamanakaan palauttanut kaikkea kasvien ottamaa hiiltä ilmakehään, vaan jäi se maan kerrostumiin. Täten imi maa lapsiltansa elämän alkuaineen. "Elämän myllyn" energiavirta kuivui kuivumistaan. Kulttuuri palautui taaksepäin vuosisata vuosisadalta.

Mitään muuta kookkaampaa eläinkuntaa ei Borealiassa enää ollut kuin ihmiset ja heidän vetojuhtansa. Ravinto oli pääasiassa otettava kemiallisesti elottomasta luonnosta tai siitä vähäisestä kasvikunnasta, mitä vielä voitiin ylläpitää. Eteläisillä jääkentillä ja varsinkin sulan merenlahden rannoilla tapasi täällä elämään mukautunutta eläinkuntaa, kaikki pienikokoisia lajeja. Ainoastaan yksi suuri eläin oli säilynyt ravinnonpuutteen uhallakin. Kun tämä, jäätikköilves, karjui valtavat ääniaallot koleaan kevyeen ilmaan, oli kuin olisi menneiden aikojen ilmestys pasuunaa soittanut. Merenlahdessa oli kaloja. -- --

Kosmillisen tomun täytyi olla peräisin jostain pimeästä tähtiryhmästä tai pyrstötähdestä, jonka läheisyydessä maapallo on käynyt. Borealiassa ei tosin voitu enää harjoittaa tieteitä, ei myöskään tähtitiedettä, sillä kansan koko voima oli käytettävä ravinnon hankkimiseen. Tieteellä ei ollut enää mitään mahdollisuuksia avartaa elämän puitteita, auttaa taistelua olemassaolosta. Kaikki Borealian mahdollisuudet olivat tunnettuja, kaikki rajat näkyvissä. Vanhan perimätiedon kautta olivat kuitenkin tieteellisen maailmankuvan pääkohdat säilyneet kansan tajunnassa ja näiden varassa elettiin. Vanhaa tietoa käyttäen pääteltiin m.m. kosmillisen tomun alkuperä.

II luku. Iltatunnelma.

Turja, Borealian päällikkö, asteli joelta asunnoille. Antoi katseensa liitää pitkin taivaanrantaa, pysähtyi, katsoi taaksensa, pudisti päätänsä niin että omegametallinen päähine heläsi valittavalla äänellä. Joka haaralla, paitsi lounaassa, kumotti jäätikön uhkaava vyö. Koillisessa ei tosin näkynyt muuta kuin korkean nunatakin, jäisen vuoren, lumipeitteinen huippu, mutta Turja tiesi sielläkin katkeamattoman jäätikön, tuhat mittaa vahvan, hiipivän Borealian asuntoja kohti. Takanansa oli hänellä koillisen jäätiköiltä alkunsa saava joki, Borealian "elämänlanka". Joki ja aurinko antoivat Borealialle jokseenkin kaiken energian: valon, lämmön, käyttövoiman j.n.e.

Turja tuli juuri putoukselta, jonka kohina kaikui ohuessa kellertävänvaloisessa ilmassa joen takana sangen lähellä olevasta jäätiköstä valtaisana pauhuna. Siellä putouksen äärellä kimaltelivat voima-asemat, Borealian "sydän", valtaisat holvit, läpinäkyvästä kevyestä omegametallista. Tummasta raskaammasta ja kiinteämmästä metallista, teräksestä, tehdyt koneistot niiden sisällä kuvastuivat jäätikköä vasten mahtavana ryhmänä. Viimeisen putouksen työskentelyn tasainen jyske kuului selvimmin. Siellä toimi Urjan suunnittelema jättiläislämmityskone, joka otti talteen 95 prosenttia putouksen energiasta ja muutti sen lämmöksi, jolla lämmitettiin 75 prosenttia Borealian asunnoista. Turja oli taaskin ihmetellyt sen nerokkaan yksinkertaista rakennetta. Vain jättiläissiipiratas putouksen niskassa, joka joen juoksun kääntämänä automaattisesti sulki koko putouksen viideksi sekunniksi ja taasen avasi, sekä männällä varustettu suunnaton sylinteri, johon vesi putosi ja puristi männän alapuolella ilman kuumaksi. Lämpöä johtamattomasta aineesta tehtyjä torvia myöten johdetaan tämä kuuma ilma asumuksiin.

-- Ainoastaan nerokkaan naisen käytännöllinen järki on voinut luoda tuollaisen ihmeen, niin päätteli Turja.

Lounaassa näkyi sula vesi. Turja ihmetteli itseksensä vieläkin kerran, että se oli sula. Siinä kiersi lämpimän merivirran haara. Mutta kun päävirtakin hävisi merellä ajelehtivan jääpeitteen alle, niin olisi luullut lahdenkin jäätyvän. Ainoa selitys sen sulana pysymiselle oli se, että lahden rannoilla ja pohjassa oli lämpimiä lähteitä.

Oli lämpimin aika vuodesta. Aurinko läheni himmeänä, punertavalla valolla paistaen läntisen jäätikön huippuja ja puistattavan kolea yökylmä valui jäätiköiltä yli Borealian. Turja tunsi sen hyvin käsiinsä ja kasvoihinsa vaikka puvun vuorina oleva pienen radioakkumalaattorin lämmittämä johtoverkkokangas suojeli muuta ruumista ja piti sen hauskan lämpimänä. Lähimmistä asunnoista kuului omegametallin heläjämistä. Kasvismaiden yli levisivät kuin näkymättömän käden kosketuksesta suojaverhot, jotka olivat olleet kasaan vedettyinä. Kaukaa kaakosta kajahti jäätikköilveksen karjunta.

Turja kiirehti nyt, sillä hän tahtoi taaskin tarkata auringon lämmön mittaria Kapitolionsa katolla juuri kun aurinko koskettaa Kara-nunatakin huippua. Hän taivalsi asuntorivien ohi. Puhdasviivainen, kuutionmuotoinen rakennus toisensa perästä oli rivissä oikealla kädellä ja kasvismaat vasemmalla. Useimmat rakennukset olivat jo verhotut sisältä ja valot sytytetyt. Mutta toiset olivat vielä verhoamatta ja omegametallisten seinien läpi näkyivät asukkaat ilta-askareissaan sekä paljon muuta taustasta. Kauimpana paistoi pohjoisnunatakin punakeltaisessa auringonvalossa kylpevä luminen huippu jokaisen verhoamattoman asumuksen läpi. Leveä, aivan sileäksi laskettu katu kohosi tangenttikäyrän muotoa noudattaen Borealian keskustaa kohti.

Turja silmäsi laskevaa aurinkoa, arveli hetken ja hypähti sitte nopeasti kadun vasemmalle puolelle, tempasi yhden istuimista, joita oli runsaasti pitkin katuviertä, sovitti sen kadun yllä kulkevasta radasta riippuviin pidikkeihin, veti raput alas, nousi istumaan, vetäen raput jälleen ylös sekä kosketti oikeanpuolista kädensijaa. Kulkuneuvo läksi liikkeelle nopeata vauhtia. Samanlaisia kulkuneuvoja tuli vastaan toisia ratoja myöten sekä maassa katuvierellä. Niissä palasi myöhästyneitä kansalaisia töistänsä, tai joku perhe meni vierailulle. Verrattain hiljaista oli kuitenkin liike tähän aikaan vuorokautta.

III luku.

Energomittarin käyrä.

Kymmenen hetken kuluttua oli Turja asuntonsa edustalla. Se oli yleensä samannäköinen kuin muutkin asumukset, suurempi vain. Ainoana erikoisuutena oli punertavasta omegametallista tehty hyperboloidin muotoinen torni asumuksen katolla, sen päällä pieni kuutiomainen maja. jonka katolla maljakonmuotoisella jalustalla oli pystyssä ellipsoidi, paistaen päivällä punaisena, yöllä kirkkaalla valolla.

Kun Turja hypähti alas, näki hän puolisonsa Urjan nousevan hitaasti ovesta sisään. Turja saavutti hänet, laski kätensä olalle, silmäys ja päännyökkäys -- Turja kiirehti edelleen.

Kun hän tuli pieneen kuutiohuoneeseen läheni aurinko Kara-nunatakin huippua. Turja huomasi, että auringon kehä oli entistäänkin epämääräisempi, koko aurinko oli paistavan sumun kaltainen. Mutta hän arvioi, milloin aurinko kosketti Kara-nunatakin huippua ja tarkkasi sinä hetkenä mittaria. Se oli toiminut aivan oikein, juuri oikealla hetkellä piirsi viisari käyrän tälle hetkelle määrätyn poikkiviivan, ordinatan, yli. Turja antoi koneen käydä vielä hetkisen, irroitti sitte siitä rullan, johon käyrä oli piirtynyt, ja levitti paperin kuutiohuoneen ulkopuolelle laajalle aukeamalle. Se sisälsi sadan vuoden käyrän.

Turja tutki käyrän juoksua. Yhä vain alaspäin! Tosin hitaammin kuin joskus muulloin, mutta kuitenkin alaspäin. Auringosta virtasi siis maahan yhä vähemmän voimaa, lämpöä ja valoa. Tosin ei tästä energomittarin käyrästä voitu aivan tarkalleen sanoa, _paljonko_ auringosta tulevan energian määrä oli alentunut, sillä olisi tarvinnut laskea pois eräät virheet ja muuttaa hiukan lukuja. Turja ei jaksanut sitä nyt tehdä. Tosiasia oli, että energomittari, tuo Borealian tuomionpasuuna, oli taasen puhunut hyydyttävää kieltänsä.

Turjan tavoitti puutumus, väsymys. Hän istahti tuijottamaan tuohon turmion karttaan jalkojensa juuressa, jonka hienojakoisimmatkin ruudut, vain suurennuslasilla nähtävät, julistivat _Loppua, Kaiken Loppua_, tuohon kirottuun hienoon käyrään, energomittarin viisarin piirtämään, joka hienon tappavan radiovirran tavoin tunki elollisen luonnon sydämeen. Tämän käyrän tahdissa laski ja nousi koko Borealian kansan mieliala. Kun käyrä joskus nousi, humahti kansan sydämiin täältä Kapitolion katolta hiljainen toivo. Mutta kun se seuraavina aikoina taasen laski entistäänkin enemmän, painuivat päät, vaikenivat laulut ja katseisiin tuli syvä vakavuus.

Ja vaikka Turja hyvin tiesi, että _Avaruus_ ei tunne ihmisten arvoa, ei sääliä eikä oikeamielisyyttä, paisui hänen povessaan yhtäkkiä luonnonlakeja vastaan kapinoitseva tunne. Hänestä tuntui ikäänkuin halki avaruuksien huutavalta vääryydeltä, että hänen kansansa noin kuristetaan, hävitetään, hiljalleen kidutetaan kuoliaaksi niinkuin häkkiin suljettuna. Borealian kansa, joka oli ollut uljaimpia, ihanimpia elämän ilmiöitä, mitä kuvitella saattaa -- ja oli sitä kaikesta huolimatta vieläkin! Se oli vuosisatoja sitte yrittänyt luoda tasa-arvoa ja järjestystä Ekvatoriaan kaukana etelässä, mutta se oli kukistettu ja sille annettu valittavaksi kaksi rangaistusta: joko orjuus tai maanpako jääkentille. Se oli valinnut jälkimmäisen, antanut mies mieheltä, nainen naiselta kunniasanansa oman ja jälkeläistensä puolesta, ettei yksikään tämän kansan jäsen sinä ilmoisna ikänä ilmaannu Ekvatoriaan, kulkenut kauas pohjoiseen ja löytänyt Borealian maan vapaana jääpeitteestä.

Tässä maassa oli silloin vielä työn kansan ilo asua. Maa ei antanut mitään ilmaiseksi. Mutta _työllä_ luotiin yhteiskunta, jossa sitkeä, terve ja karkaistu kansa eli jotakuinkin onnellisena. Kaikki Borealian suurimmat laitokset ovat satoja vuosia vanhoja. Valittu eduskunta suunnitteli ja ohjasi yhteiskunnan työskentelyä ja joka vuosi valittiin työpäällikkö. Erimielisyyksiä oli, mutta enemmistö käytteli aina valtaa taitavasti ja lujasti -- työpäällikkö sai käskeä täydellä vallalla silloin kun suunnitelmia suoritettiin. Monia urotekoja työn ja luomisen tanterilla olivat tämän kansan jäsenet suorittaneet ja niitä lauluissa ylistettiin. Kansalla oli terve, voimakas tunne-elämä, sen yksilöt omasivat yleensä lujan tahdon, vahvat, terveet aivot ja sopusuhtaisen ruumiin. Turja oli varma, että Avaruudessa kukkiva salaperäinen _Elämä_ hänen kansassansa pyrki sangen yleviin ilmenemismuotoihin.

Siihen aikaan, jolloin hiilihapon väheneminen sai Borealian tekemään päätöksen osittain kesytetyistä, osittain Ekvatoriasta tuoduista kantaeläimistä peräisin olevan eläimistön hävittämisestä, puhkesi kansassa omituista atavistista raakuutta. Hermosairauden tavoin se, runsaan lihansyönnin seuralaisena, ilmeni siellä ja täällä. Työpäällikkö sai erikoiset järjestyspäällikön valtuudet. -- Mutta tämä sairaus on ollut aikoja ohi. Ja kansa on valmis ponnistamaan viimeiseen saakka taistelussa ankaraa kohtaloansa vastaan.

-- Turhako on tuhansien luomiesi malminen tahto, uljas voima ja loputon aivoenergia, teki Turja kysymyksensä _Avaruudelle_ varmaankin tuhannennen kerran?

Ja kun hän ei pystynyt löytämään kysymykseen muuta vastausta kuin: _turhaa_, niin pusertui hänen rinnastansa hiljainen raivokas sähähdys: käsittämätöntä, järjetöntä!

Hän asteli kuutiomajan ympäri hvperboloidin reunaa pitkin ja silmäili Borealian asuntoja. Hän ajatteli edelleen sitä kansaa, joka niissä asui. Hän tunsi melkein jokaisen asuntokunnan ja hän tiesi heidän askareensa, hän tiesi, mikä ajatus painoi heidän aivojansa yötä päivää. Hän näki miten siellä ja täällä katoille ilmestyi ihminen, missä mies, missä vaimo. Kaukaisimpienkin jäätiköitä vasten kumottavien asuntojen katoilla näkyi musta piste. Siellä ojentui kiikari kohti Kapitoliota -- odotettiin merkkiä.

Kun oli kulunut puoli tiimaa auringon laskusta, alkoivat asumukset kietoutua pimeyteen. Taivas alkoi tulituksensa Turjan pään yllä. Siellä säkenöi ja lainehti kuin tulimeren pinnalla. Kosmillinen tomu hohti fosforivaloa, sähkövaloa, ja tähdenlennot, kokonaiset sarjat ja viuhkat räiskivät ympäri taivasta. Meteoreja vonkui ja räiskähteli maahan silloin tällöin. Ja vaikka asunnot olivat niiden varalta erikoisesti varustetut, sattui sittekin usein onnettomuuksia.

Kun oli tiima kulunut auringonlaskusta, oli merkin määrä syntyä. Turja ei ollut käyttänyt tätä aikaa, kuten tavallisesti, laskujen suorittamiseen. Hän luotti siihen, että käyrä oli tälle päivälle kuuluvalla millimetrin matkalla yhä painunut alaspäin ja päästi ilmaan putkesta punaisen loistavan radiosäteen. Se sinkosi rätisten ja vonkuen tuhat mittaa korkeaksi ja sammui muutaman silmänräpäyksen kuluttua. Turja näki kumarahartiaisten varjojen mykkinä horjuttelevan pois lähimpien asumusten katoilta ja tiesi, että samalla tavalla horjuttelivat onnettomat varjot tällä hetkellä alas kaikkien Borealian asuntojen katoilta. Turjan rintaa poltti ja kouristi. Verestävin silmin hän astui takaisin kuutiomajaan kädessä käyräkartta, jonka hän oli vaistomaisesti käärinyt aukiolta rullalle. Hän heitti sen nurkkaan ja istuutui koneellisesti tähtikiikarin ääreen, joka siinä oli turhaan odotellut tähtien tutkijaa ainakin vuosisadan ajan.

IV luku. Näky avaruudessa.

Turja tunsi tähtitiedettä ja oli aikaisemmin seurannut Avaruuden tapahtumia ahkeraan tällä kiikarilla. Nyt sen okulariin harvoin kukaan silmäänsä asetti -- mitäpä oli juuri katsottavaa. Tähdistä ei saanut juuri mitään selvää sen jälkeen kun kosmillinen tomu oli täyttänyt kirkkaan avaruuden. Turja otti päähineensä pois ja painoi otsansa viileään otsakilpeen kaukoputken okularin yläpuolella. Se teki hyvää pakahtuville aivoille. Ja kuin viihdyttääkseen itseään hän alkoi asetella linssejä ja katsoa kiikarilla taivaalle. -- -- --

Yhtäkkiä hänen liikkeensä pysähtyvät, ruumis jäykistyy tarkkaavaan asentoon, kuuluu vain rinnan kiihtyvä läähätys -- -- --. Hän hyppää ylös tuolilta, juoksee kuin mieletön kerran edes takaisin permannolla ja kuuristuu taasen katsomaan kiikariin. Hän katsoo tiiman yhtämittaa, ottaen kiikarin kenttään yhä uusia ja uusia osia Avaruudesta, mutta päätyen kohta taasen äskeiseen kohtaan.

Vihdoin hän hellittää. Ja kun hän nousee seisomaan, vapisee hän, Turja, joka muuten on sen näköinen kuin ei hän vapisisi milloinkaan. Häntä puistatti kuume.

Alhaalta kuuluu hissin soinnukas nousu ja sitte Urjan ääni:

-- Turja, oletko siellä?

-- Olen, odota, tulen alas heti.

Äärettömällä tahdonponnistuksella hän sai äänensä luonnolliseksi.

Hän pyyhkieli otsaansa, otti päähineen päähänsä, lisäsi hiukan lämpöä radiojohtoverkkoonsa ja alkoi laskeutua alas. Aluksi hän liikkui kuin unessa. Mutta sai lopulta vähin erin vallan oman itsensä yli.

V luku. Tulevaisuuden aavistelua.

Kun Turja tuli isoon suojamaan, oli koko eduskunta koolla häntä odottamassa. Tyynesti asteli hän varmoin askelin korokkeelle ja istui paikallensa.

-- Minulla ei ole mitään ehdotettavana, lausui hän kömpelösti, etsien sanoja. Meidän on jatkettava entiseen tapaan. Onko jollakulla jotain uutta sanottavaa?

Hiljaisuus. Kosken kohina kuului ja Urjan koneen tasainen jyske. Taivaalla paloivat monenlaiset tulet. Ja silloin tällöin kuului meteorin humina, rätinä ja loppuräiskähdys.

Kaukana nurkassa nousi ylös mies, jolla ei ollut toista kättä. Vanha, kurttuinen äijänkäkkyrä, pää vapisi.

-- Tarja pyytää puhua, ilmoitti Turja. Kuuntelemme.

-- Päällikkömme kysyy, onko uutta sanottavaa. Onko täällä sitten uutta sanottu vuosikymmeniin? -- Ei ainakaan niin kauan kuin minä olen täällä istunut. Vanhaa täällä on puhuttu. Vanhoja töitä uudestaan toistettavaksi suunniteltu, vanha painunut mieliala on puheissa soinnahtanut. Minä olen kerran tehnyt yhden uuden ehdotuksen, mutta te, veljet ja sisaret, heititte minut ulos, te raivositte, te karjuitte ja vikisitte kuin jäätikköilvekset. Te vannoitte ja kirositte, niin että ilma tulta iski. Te uhkasitte lähettää minut jäätikölle. -- Tiedättekö mitä minä silloin tein? Tiedättekö, sanokaa, koettakaa arvata, te Borealian miehet ja naiset? -- Minä nauroin. Minä nauroin _Teille_!

Ja Tarja kähisi ja natisi kuivaa naurua, se puistatti hänen ruumistansa niin että olisi luullut sen hajoavan. Joukosta kuului uhkaavaa liikehtimistä ja mutinaa. Joku huusi: hävytöntä! Ulos mies! Mutta Turja hillitsi kokousta. Hänellä oli jokin merkillinen halu antaa Tarjan puhua loppuun.

Tarja oli työn sankareja. Hän oli miehuutensa aikana ollut melkein voittamaton työssä, nim. kestävässä, sitkeyttä kysyvässä työssä. Turja muisti vielä elävästi Tarjan johtamassa taistelua jokea vastaan, joka eräänä vuonna oli jostakin käsittämättömästä syystä alkanut tulvia. Yötä päivää täytyi olla suluilla. Tarja kokosi vapaaehtoisen joukon nuoria miehiä, jotka taistelivat suluilla koko lämpimimmän vuodenajan, söivät silloin kun joutivat, nukkuivat silloin kuin unessa maahan kaatuivat. Tässä taistelussa menetti Tarja kätensä. Häntä kunnioitettiin työn sankarina ja mielipiteitänsä kuunneltiin eduskunnassa, sillä hänellä oli suunnaton kokemusvarasto. Mutta häntä pidettiin myöskin omituisena kuivuneena sieluna, sieluna, josta on "veto loppunut". Hänen päähänpistojansakin koetettiin sietää, mutta kun hän meni yli rajojen, sai hän vihaa ja suuttumusta vastaansa.

-- Te luulitte heittävänne kohtalonne ovesta ulos, kun minut heititte, jatkoi Tarja. Te luulitte hukuttavanne totuuden suureen huutoon ja meluun. Miksi te raivostutte _minulle_, enhän minä tee muuta kuin sanon suoraan teille totuuden, jota ette itse uskalla itsellenne ääneen ilmaista: _Borealian loppu on tulossa. Te voitte -- tämä kansa voi elää eteenpäin ainoastaan palaamalla_ -- -- --

Puhkesi melu kuin rajumyrsky. Kaikki hyppäsivät pystyyn ja polkivat jalkaa ja huusivat, naiset kirkuivat.

Mutta Turja painoi pöydässä olevaa nappia, jolloin katossa olevasta torvesta kajahti pasuunanääni. Kaikki rauhoittuivat silmänräpäyksessä ja istuivat vakavina paikoilleen. Turja nousi ylös:

-- Me olemme lapsia, ellemme jaksa kuunnella loppuun yhden kunniakkaimman vanhuksemme puhetta. Meidän on valmistuttava kuulemaan ja tietämään millaisia asioita hyvänsä, jos tahdomme jatkaa taistelua. Päinvastaisessa tapauksessa on meidän parasta järjestyä riviin ja juosta Borealian lahteen.

-- Hyvä! kuului kumea ääni suojaman keskuksesta ja mies jättiläiskokoinen nousi seisomaan näyttääkseen, että hän oli se, joka sanan sanoi, noin nimesi.