Part 22

Mutta siksi ankara ja tukahduttava oli myrkyllinen ilmakehä, että Borealian kansakin kärsi. Se ei kestänyt tätä kuumuutta, tätä myrkyllistä, kosteata, korkeapaineista ilmaa, jota meteorisade halkoi ja vyörymyrskyt velloivat, yhtä hyvin kuin lunta, jäätä ja pakkasta. Jos tätä kauan jatkuu, laukeaa tämänkin voittamattoman kansan voima -- sen näki selvästi.

Vuorilla asuttiin, laaksoja ja tasankoja viljeltiin. Korkeimpien vuoristojen koskiin oli jo aikoja sitte rakennettu uusia voima-asemia. Useimmat niistä olivat säilyneet Polyhymniayönä ja niiden varassa elettiin nyt. Syvältä maan sisästä imivät johdot vettä jolla viillytettiin kasematteja. Ja Turja ja Karma suunnittelivat parhaillaan fysikaalis-kemiallisia jäähdytyskoneita siltä varalta, että kuumuus yhä kohoaisi.

Vieläkään ei oltu selvillä siitä, mikä oli aurinkokunnan kohtalo, ei tiedetty, mitä toisi mukanaan Eroksen ja Polyhymnian toinen tapaaminen. Turja laski yhä tulosta havainnoistansa. -- Hän oli nyt -- jälkeenpäin -- saanut tuloksen, joka oli jo eletty: että Eros oli sivuuttava Polyhymnian hyvin läheltä juuri sinä yönä jona se oli tapahtunutkin. Toista kohtausta koskevaa ratkaisua hän lähestyi päivä päivältä. Jos hän olisi voinut laskea yötä päivää, olisi hän selvinnyt pian ongelmasta. Mutta jokapäiväinen taistelu ja varustelut riistivät aikaa. Sorja ei voinut niitä aivan yksin hoitaa ja Karmalla oli tarpeeksi työtä maapallon toisella puolella. Sitäpaitsi tunsi Turja, että hänen voimansa eivät riittäneet enää kaikkeen siihen, mihin ennen. Sisäinen ponnevoima oli hiukan lauennut ja hän oli alkanut katsella elämää ja kuolemaa välinpitämättömämmin -- ikäänkuin itsekseen kaikelle naurahdellen.

Etenkin oli suhteensa Sorjaan johtanut tähän. Se oli häntä ensin kiduttanut -- tuo kaksinaisuus: toiselta puolen kiintymys Sorjan uljuuteen ja tarmoon, hänen ihanaan ruumiiseensa ja terävään järkeensä, toiselta puolen vastenmielisyys; jonka hänen alhaiset hillittömät purkauksensa ja järjetön mustasukkaisuutensa synnyttivät. Hänen oli mahdoton ymmärtää Sorjan ristiriitaista mieltä. Hänen oli mahdoton käsittää, että nainen, joka teki työtä, suuria tekoja, ja joka vihasi ja halveksi ympäristöänsä, melkein kaikkia ihmisiä, oli kuitenkin samalla niin suunnattomasti ympäristöstään riippuvainen -- ettei hänellä ollut sen lujempaa omakohtaista, itsenäistä elämänperustetta. Sorja pelkäsi enemmän kuin kuolemaa sitä, että muut ihmiset sattuisivat näkemään hänen heikkouksiaan. -- -- -- Hän luuli ihmisten aina pitävän häntä silmällä kuin tanssijatarta teatteriesityksissä Ekvatorian suurissa huvilehdoissa. Ja ihmisille piti näytettämän aina koristeellista pintaa, vaikka viha ja alhainen mieli puistatti häntä heti kun tultiin verhon taakse, pois näyttämöltä, kahdenkeskiseen seurusteluun.

Tämä tällainen kiusasi Turjan suoraa ja miehekästä mieltä.

Ja kun Sorja raivosi mustasukkaisuuden puuskissa, oli hän suorastaan mestari keksimään Turjan puheissa, katseissa ja kaikessa sellaista, mistä hän lausui pistävän nerokkaita ilkeyksiä. Turjaa hämmästytti ja toisinaan huvittikin tuo eläinihmiseltä perityn vaiston säkenöivä myllerrys.

Mutta sitte kun Sorja antautui taas työhön, tuliseen kamppailuun, suuriin tekoihin, unohti hän kaiken alhaisen -- se oli kuin pois puhallettu. Hän teki laskelmia kirkkaalla selvällä logiikalla, hän käytti kaikkia tekijöitä, piittaamatta tunteistaan hituistakaan. Hän lämpeni, vilkastui ja eli todellista tervettä elämää. Silloin he lähenivät toisiaan ja toivoivat löytävänsä tien todelliseen liittoon. -- -- -- Kunnes taasen joku yllättävä heilahdus Sorjan mielessä teki kaikki tyhjäksi.

Turja kaipasi toisinaan Sonjan tyyntä ja rauhallista seuraa. -- Sonja ei milloinkaan näyttänyt tuntevan olevansa tanssijatar elämän näyttämöllä. Hän ei milloinkaan esiintynyt sitä varten reilatussa ympäristössä. Hän rakasti mukavuutta ja kaunista ympäristöä. Mutta hän oli huolimaton ja hänen ympäristönsä ilmaisi sen; hän ei sitä peitellyt. Hänellä oli merkillinen taito vapauttaa seuransa kankeista puitteista. Siinä seurassa, jossa hän oli mukana, kelpasivat ihmiset parhaiten sellaisina kuin he olivat. Siellä ei näytetty vain fasaadeja, vaan ihmiset tunsivat yhtäkkiä voivansa olla niinkuin halutti, jännitys hellitti ja hyvää tekevä hiljainen vapauden tunne valahti sijaan, Näytti siltä kuin Sonjalla itsellään ei olisi ollut mitään kaksoiselämää: elämää näyttämöllä ihmisiä varten ja elämää verhon takana. Hän oli aina se sama viileästi nautinnonhaluinen, älykäs, hieman kyynillinen, mutta syvimmässä olemuksessaan hyvin moraalinen luonne.

Hänessä ei kuitenkaan ollut ollenkaan aktiviteettia, taistelun halua. Ja se oli Turjan mielestä melkein samaa kuin arvoton elämä. Sellaista ihmistä ei hän voinut ajanpitkään pitää juuri missään arvossa. Sen vuoksi hänestä oli järjetöntä, että Sorja saattoi olla mustasukkainen Sonjalle.

Turja ei ollut ikänänsä kiinnittänyt huomiotaan omaan tunne-elämäänsä. Nyt hän kuohahti ensin usein Sorjan terävien ilkeyksien satuttamana. Mutta vähitellen hän ympäröi itsensä tyynen välinpitämättömyyden panssarilla. Hän jaksoi vähitellen nähdä naurettavaksi sen, että hän kuluttaisi itseänsä tällaisten joutavuuksien vuoksi -- -- --.

* * * * *

Oli tavallista valoisampi ja kauniimpi päivä. Polyhymnia paistoi jo kaukana auringon rinnalla. Kuljettiin varmaan jossain Avaruuden Hirviön syliin kiitäneen tähden vanassa, koskapa myrkkykaasut olivat poissa, meteoreja satoi kovin vähän ja ilmakehä lepäsi melkein tyynenä.

Turja ja Sorja olivat käyneet eräällä voima-asemalla, vuoristojärvestä lähtevän kosken partaalla. He olivat soutaneet Kapitolionsa rannasta vuoristojärven poikki ja kerran moniin vuosiin kävelleet nautiskellen vuoriston luonnossa. -- Palatessaan olivat he tavanneet Sonjan, joka oli myöskin ulkona harvinaisesta säästä nauttimassa. Hänkin oli vanhentunut ja käynyt vakavammaksi sen jälkeen kuin meteori oli tappanut Taitsan aivan hänen rinnaltansa. Nyt hän kuitenkin ilostui tavatessaan "päälliköt" -- niinkuin hän nimitti heitä -- ja pyysi päästä heidän veneessään järven yli.

Tällöin oli Sorja -- ensi kerran toisten ihmisten läsnäollessa -- kadottanut malttinsa. -- -- -- Sonja hämmästyi ensin, mutta otti sitte asian kevyesti, naurahdellen, että kyllähän he naiset toisensa ymmärtävät -- heillä on kullakin heikot hetkensä. Hänkin oli joskus nuoruudessaan ollut niin mustasukkainen, että oli oikein murhaa mielessään hautonut. Ajatelkaa: hän -- murhaa! Eikö se ollut hassua! Mutta sitte hän havaitsi, että mustasukkaisuus aiheutti vatsakatarria ja silloin hän heitti sellaisen hassutuksen -- -- --.

Ja Sonja silitti tarinoillaan pois syntyneen kiusallisen jännityksen. Sorjakin näytti tyyntyvän.

Mutta sitte tultiin hakemaan Turjaa eräälle toiselle voima-asemalle. Sovittiin, että naiset menevät kahden suoraan veneellä ja Turja jatkaa matkaa voima-asemalta maitse järven ympäri.

-- -- -- Istuessaan korkeata järven rantaa kiitävässä veturissa näkee Turja venheen lähestyvän Kapitolion rantaa. Ei ollut enää jälellä kuin satakunta mittaa. Silloin vene yhtäkkiä kaatuu ja molemmat naiset painuvat vedenpinnan alle. Turja ei ollut kovin levoton. Sorja oli aivan erinomainen uimari -- hän kyllä varmaan pelastaisi sekä itsensä että Sonjan, joka ei osannut uida. Sorja ilmestyykin vedenpinnalle -- mutta ilman Sonjaa. Hän sukeltaa kerran -- mutta palaa sittekin ilman Sonjaa. Nyt hän alkaa uida rantaan. Tämäpä on käsittämätöntä! Turja hypähtää tapansa mukaan itse koneen ääreen ja lisää vauhtia. Hetken kuluttua hän on Kapitolion rannassa. Siellä on jo venheitä etsimässä Sonjaa. Hänet löydetäänkin -- kuolleena.

Tämän päivän jälkeen eivät Turja ja Sorja katsoneet toisiaan silmiin. Kammottava autius astui heidän välillensä. Mutta he aavistivat, että pian tulisi ratkaisu -- ei ollut aikaa enää selvitellä avio-asioita. -- -- --

Hetken kuluttua viiletettiin taas yhä tihenevissä ja kuumenevissa tomu- ja kaasujoukoissa. Yhä tukalammaksi ja tukehduttavammaksi kävi ilmakehä, yhä lukuisammin kaasi kuolo kansaa.

-- -- -- Yötä päivää oli Turja viime aikoina istunut laskujensa ääressä ja vihdoin hän näytti saaneen tietoonsa kaikki. Hän näytti olevan kylmä ja kova kuin kivi, kalpeana, huulet yhteen puristettuina tuijotti hän Kapitolion katolta tätä Avaruuden valtojen kiroamaa maata. Hetken hän arveli, onko syytä enää jatkaa taistelua. Eikö olisi parasta siemaista unijuomaa ja nukkua rauhassa pois, ennen hirmuista loppua?

Mutta tumman meren pintaviiva kaukana pohjoisessa muistutti hänelle jäätiköistä, jotka olivat sen pintaviivan takana ja maasta jäätiköiden keskellä. Ja taas puhuivat hänelle tuhannet sukupolvet haudoistansa, sukupolvet, jotka eivät olleet koskaan luopuneet taistelusta kesken. Ja samassa hetkessä olivat itsemurhan ajatukset kaukana hänestä.

Jospa hän olisi saanut heti Ekvatoriaan tultuaan tietää koko totuuden ja jos hän olisi näiden kuluneiden vuosien aikana voinut panna kaikki Ekvatorian kansan voimat liikkeelle tuhon torjumiseksi, niin -- niin hän olisi varma, että ihmiselämä tällä taivaankappalella olisi voitu pelastaa, vaikkapa sitte olisi täytynyt koko tähteä siirtää radaltaan. Jos Tulema olisi ollut mies, jos Ekvatorian kansa olisi ollut samaa ainetta kuin Borealian kansa, jos hän olisi saanut pelastetuksi Vanhasta Borealiasta Urjan ja muut sinne jääneet, niin totta totisesti: vielä olisi tuleville polville tämän tähden pinnalla kirkas aurinko paistanut, vielä olisi ihminen iloinnut ihanassa maassa. Nyt on kaikki myöhäistä. Ei voida tehdä muuta kuin hätäisesti varustautua heikkoon puolustukseen ja odotella _sattumalta_ apua.

Turja kutsui Karman maapallon toiselta puolen kiireesti luoksensa. He neuvottelivat kauan kahden -- nämä kaksi jälelle jäänyttä urhoa Vanhasta Borealiasta. Ja kun Karma palasi takaisin maapallon toiselle puolelle, kului pari päivää ennenkuin ensimmäinen kokkapuhe kuultiin hänen suustansa. Ja se merkitsi paljon se.

Borealian miehille ilmoitettiin, että nyt vihdoin tulee kaikkien taistelujen taistelu. _Eros ja Polyhymnia törmäävät yhteen sadan päivän kuluttua. Eros voi hajota tomuksi ja voi tulla Kaiken Loppu. Mutta saattaa myöskin ajatella, että jäisi jälelle kappaleita, joilla ihminen voisi elää. Joka tapauksessa: on tehtävä kaikki, mitä voidaan_.

Ja Borealian kansa ryhtyi täyttämään viimeistä velvollisuuttansa. Tunnettiin, että tulee Kaiken Loppu. Ei kulutettu aivoja kuvittelemalla mitään onnellisia sattumia. Tulkoon jos tulee -- vielä uusi elämä. Mutta on rehellisintä tietää, että sattumiin ei ole luottamista. Ja tähän viimeiseen taisteluun astuttiin kuin kuolemaan vihityt. -- Kokoonnuttiin ryhmiin kerran pari, muisteltiin menneitä aikoja, Vanhaa Borealiaa, iloista lapsuutta, verevätä nuoruutta, monia seikkailuja ja kamppailuja. Kuuman myllertävän ilmakehän alla, maapalloa kiertävän Ekvatorian vuoristoissa sinne tänne kasematteihin kokoontuneina Borealian jäsenet, nuo pohjoismaalaiset, lumen, jään ja pakkasen kasvatit, tyynesti puhellen irroittelivat juuriansa elämästä. Ei valitettu, ei hiivistelty -- vaikka maasta irroittuvasta puusta kihoavan mahlan tavoin esiin pulpahtavat muistot hiukaisivatkin mieltä. Turja ja Karma, kumpikin omalla puolellansa maapalloa, olivat mukana näissä erojuhlissa elämälle.

Niissä laulettiin hiljaa kansan pyhimmät mystillisimmät laulut, joissa sykkäilivät Avaruuden ihmeelliset lohduttavat äänet ja tuhansien miespolvien syvimmät kokemukset. Niiden sanat ja sävel olivat yksinkertaisia, niinkuin syvin salaisuus, mutta niissä värähteli kosmillinen tuntu, kuin olisi tämä tähti laulanut joutsenlaulunsa toisille tähdille. Ja sitte joku vanha mies puhui _Elämänuskosta_, Borealian kansan pyhimmästä aarteesta, johon kosketeltiin sanoin vain suurimpina hetkinä kun mielissä värähteli kaikkeuden soitto.

Lopuksi kaikki istuivat ääneti tuokion, kuin olisivat he jotain kuunnelleet syvän, väkevän ja pyhän tunnelman vallassa.

Tämän tunnelman vallassa taisteli Borealian kansa viimeisen taistelunsa.

Ja se taisteli sen yksin.

Ekvatorian kansa eli viimeiset päivät täydellisessä houreessa. Raskas ilmakehä ja sen myrkkykaasut, meteorit ja myrskyt olivat kiduttaneet tuon karaistumattoman kansan jo äärimmilleen. Ja kun nyt tuli vielä tämä tärisyttävä tieto, niin laukesivat kansan hermot lopullisesti. Merkilliset joukkosairaudet raivosivat sen keskuudessa. Suuret joukot kiemurtelivat maassa ja mumisivat käsittämättömiä rukoussanoja. Toiset raatelivat itseänsä, viileskellen ruumistaan ja maaten kedolla. Kolmannet hukuttivat itsensä täydellisesti mielipuolina. Neljännet kuolivat myrkkykaasuista. Viidennet istuivat tai makasivat paikoillaan, kunnes kuolivat.

Kun Borealian kansa lähti siirtymään maapallon toiselle puolelle, missä Karman joukot olivat valmistaneet asumuksia ja kasematteja -- sillä yhteentörmäyksen piti Turjan laskujen mukaan tapahtua siten, että Karman puoli maapalloa olisi poispäin Polyhymniasta -- niin saatiin Ekvatorian kansasta mukaan vain mitätön joukko.

-- -- -- Ja kun uusilla asuinpaikoilla levisi huhu, että Borealian kansa aikoisi salaa paeta laivoilla johonkin tuntemattomaan saareen, jossa voisi säilyä tuholta, mutta jättää Ekvatorian kansan tänne kuolemaan, niin hyökkäsivät mielettömät joukot pahaa aavistamattomien Borealian miesten ja naisten kimppuun ja silpoivat muutamia heistä. Sen tehtyään yrittivät he hävittää kaikki valmiina olevat varusteet. -- Syntyi taisteluja ja Borealian miesten täytyi masentaa joukot radioputkillansa.

Hädässänsä uskoi Ekvatorian kansa mitä kummallisimpiin kertomuksiin, huhuihin ja kuvitteluihin. Se näki näkyjä, odotti pelastajaa Avaruudesta ja luotti siihen, että yhteentörmäystä ei tapahdu. Eräät taasen olivat masmasta villiytyneitä ja irstailivat loppuun saakka.

Borealian kansa rakensi tulenkestäviä jäähdytettäviä kasematteja, tulenkestäviä pukuja ja happikoneita. Se varusti ravintoa tulenkestäviin säiliöihin eri paikkoihin suuret määrät. Se kutoi vuoristoon tiedotuskoneisto-verkon, rakensi teitä ja vetureita nopeimpien siirtymisien varalta. Se käytti vielä kerran viimeisetkin voimansa työhön. -- -- --

Eros oli jo aikoja sitten sivuuttanut perihelionsa ja lähestyi nopeasti Polyhymniaa, joka hitaasti siirtyi ekliptikan tasossa Eroksen rataa kohti.

V luku. Kaiken Loppu.

"Ihmiset astuvat Helin tietä."

Edda.

"Yksin on kuoltava kunkin"

Eino Leino.

Avalo-kotka istui ikivanhan puun latvassa korkealla vuorella. Se oli raihnainen ja kuolema lähestyi. Se oli syntynyt kaukana pohjoisessa toistasataa ajastaikaa sitte kauniin kalarikkaan merenlahden rannalla. Sen pesään pilviähipovassa korkeudessa näkyi pohjoisesta lumitunturi. Emä sille kiidätti milloin meren kaloja, milloin metsän pieniä eläimiä, joiden sisälmykset ja liha olivat mehukasta ravintoa.

Siellä se vietti lapsuutensa, nuoruutensa ja miehuutensa päivät meren tuolla puolella merenrantavuorilla, joilla suolaiset merenvihurit puhaltelivat ja jonne aurinkoisina päivinä näkyi mahtava kimalteleva ulappa. Jää läheni pohjoisesta, mutta Avalo-kotka ei sitä peljännyt. Lämpiminä vuodenaikoina se ulotti pyyntiretkensä päinvastoin jäätikön reunalle, sillä jäällä liikkuva ilveksenpenikka näkyi tällöin kotkan silmään huimaavimpaankin korkeuteen.

Mutta sitte alkoi surma liikkua siellä eläinten keskuudessa. Metsästä loppui riista, merestä väheni kalat. Avalo-kotka muutti etelään. Täällä sai jonkun aikaa sitte vielä vaivoin ateriansa. Mutta viime vuosina on täälläkin metsä tyhjentynyt. Se on täynnä haisevia haaskoja ja vaalenevia luita. Avalo-kotkan on täytynyt hyljätä ylväät periaatteensa ja syödä itsestäänkuollutta lihaa, jota se höysti vaivoin tavoittamallaan meren kalalla.

Mutta nyt se oli nähnyt kauan nälkää. Monta kertaa se oli odottanut kuolemaa, oli tuntenut tuskaa ja taintunut -- mutta oli kuitenkin vielä herännyt. Raihnainen se oli -- ainoastaan katse oli tarkka ja kantoi kauas niinkuin nuoruudessa.

Avalo-kotkan ympärillä pimeni, musta möhkäle peitti taivaan kuin olisi sinne laskeutunut suuri musta katto, meren vedet alkoivat koko näköpiirissä kuohua ja kohota, ilma alkoi ulvoa ja ikivanha puu kumarrella. Ei yhtä ainoata elävää olentoa keksinyt kotkansilmä pimenevässä maailmassa, ei maanpinnalla eikä avaruudessa. Oliko hän, vanha Avalo-kotka, jäänyt yksin viimeiseksi eloon tämän tuomitun tähden pinnalle?

Myllertävät ja kohoavat vedet nakkasivat pari ihmisruumista vuoren rinteelle. Mutta kotka ei uskaltanut levittää sulkasatoisia siipiänsä ja irroittaa kynsiänsä ikivanhan puun oksasta laskeutuakseen tyydyttämään ihmislihalla kaivertavaa nälkäänsä. Se tuuditteli edelleen kumartelevan puun oksalla, silmäili etäisyyksiä ja mietiskeli vanhuksenmietteitänsä.

Idästä alkoi näkyä kuin tulen heijastusta ja kiehuvat vedet, vesipatsaat ja kurimukset kiiltelivät ja välkähtelivät tässä heijastuksessa. Vedet nousevat yhä ja myrsky kiihtyy. Avalo-kotkan on pian lähdettävä tästä paikasta ja etsittävä joku suojaisempi paikka. Mutta se ei jaksa lentää, ellei saa syödäksensä. Ja niin se lopultakin ryöpsähtää alas, onnistuu pääsemään maahan ruumiiden luo, nokkasee niiltä silmät, istuu hetken toisen rinnan päällä ja yrittää jälleen lentoon. Epätoivoisin ponnistuksin pääsee se jälleen ikivanhan puun latvaan, valitsee itsellensä suunnan ja hyppää siivillensä. Mutta silloin myrsky tempaa sen valtoihinsa, kiidättää sitä ulvovassa ilmakehässä, kuohuvien vesien poikki, kunnes se saa myrkkykaasua sisäänsä, menettää tajuntansa ja alkaa pudota. -- -- --

Turja palasi viimeisestä neuvottelusta Karman kasematista. Jo eilen näkyi Polyhymnia suunnattomana möhkäleenä taivaalla, pimentäen päivän. Vuoksiaallot myllersivät ja maa tärähteli ja huojui avaruudessa. Koko yön oli ilmakehä vavissut ja leimahdellut. Nyt sanoivat miehet toisilleen jäähyväiset Karman kasematissa ja lähtivät kukin paikallensa. Heidän erotessaan syttyi pimeässä idässä punerrus ja maata vapisutti suunnaton isku. Vuoria vaipui ja vedet syöksyivät tuhannen mittaa korkealle pitkin rinteitä. Polyhymnian kuu putosi tällöin itäiselle pallonpuoliskolle. Kasemattien alla oli alku-vuorta. Ne seisoivat vielä paikoillaan.

Kun Turja kiiruhti hämärässä kasematillensa, putosi hänen jalkoihinsa myrskyävästä ilmakehästä kuolleena Avalo-kotka. Turja katseli vanhaa ilman valtiasta ihmetellen, sillä myrkkykaasut olivat tappaneet ilman- ja metsäneläimet sukupuuttoon. Ja hänen mieleensä muistui kansansa vanhan laulun sanat: "Kaiken Loppu tulee ja Elo päättyy niinkuin kotka putoaa lennostansa." Oli myöskin vanha Borealian kansan tarina, jonka mukaan kotka toisi sanan silloin kun tätä kansaa uhkaa tuho.

Turjan valaistu kasematti näkyi idän punahehkuista taivasta vasten. Kun Turja tuli lähemmäksi, näki hän miehen ja naisen taistelevan siellä sisällä. Naisella oli ase kädessä, hän tahtoi lyödä miestä. Mies puolustautui, kaatoi naisen ja väänsi asetta hänen kädestään, mutta nainen pääsi irti ja kamppailu kiihtyi -- -- --.

Turja kiiruhti kulkuaan.

Nyt ne kierivät siellä yhtenä sykkyränä, naisella välähtelee teräase, hänen vaatteensa ovat siekaleina, miehen otsasta vuotaa verta. -- -- --

Vihdoin on Turja perillä. Lasittuvin silmin makaa maassa mies, kaulassa ammottava haava. Ja Sorja seisoo pöydästä pidellen, vaatteet revittyinä, kädessä verinen ase. Huomattuaan Turjan kuoleva mies yrittää puhua, mutta ei voi. Hän vie vaivoin kätensä povelleen, ottaa sieltä rutistuneen rullan ja ojentaa sitä Turjalle. Sorja syöksähtää sitä tempaamaan, mutta Turjan rautakoura pidättää hänet. Haavoitettu nytkähtää muutaman kerran -- ja ojentunut käsi retkahtaa alas. Turja ottaa rullan, pyyhkii veren kuolleen kasvoilta -- ja kiljahtaa hämmästyksestä.

_Se on Turma_.

Ja se rutistunut rulla on hänen kirjeensä Urjalle, jonka hän kirjoitti Turman retkikunnan mukaan monta vuotta sitte.

Kirjeen loppuun on Turma kirjoittanut: "Ekvatorian Suuri Pahahenki, Perkele, on nainen ja minä olen joutunut hänen pauloihinsa."

Turja katseli kauan Turmaa kasvoihin ja piteli kädessänsä kirjettänsä. Hänestä tuntui kuin olisi tämä onneton ja kurja mies tullut kuolemallaan sovittamaan tekonsa ja tuonut tullessansa näiden raskaiden hetkien keskelle viestin menneiltä päiviltä, Urjalta ja kaatuneilta tovereilta. Hän ei ollut nähnyt noita kuoleman jäykistämiä kasvoja sen päivän jälkeen, jolloin Turma lähti retkikuntineen Uudesta Borealiasta, jättäen jälkeensä ja vieden mukanansa paljon hyviä toiveita. Turja ei näinä ankaroina hetkinä enää kiinnittänyt huomiota siihen, kuinka on mahdollista, että Turma on ollut täällä, vaikka hänen piti kuolla jäätiköillä. Hän aavistaa sisimmässään kyllä nyt kaikki, monien tapahtumain ihmeellisen kulun -- mutta hän ei kosketa mielessään nyt siihen puoleen. Onhan nyt yhdentekevää, _miten_ Turma on tehnyt tekonsa. Kaikki on tapahtunut niinkuin on tapahtunut, kaikki on peruuttamatonta ja loppu tulee pian.

Mutta kuolleen Turman kasvoista puhuvat muistot hänelle. Hän muistaa Turman Vanhassa Borealiassa, hän muistaa hänet puhumassa miesten puolesta silloin kun Ekvatoria nähtiin ensi kerran jäätikön eteläiseltä rinteeltä, hän muistaa hänet lähdössä pohjoiseen Uudesta Borealiasta. Ja hän kohottaa katseensa tulena palavaan itään. Mutta hän ei näe uhkaavaa tulimerta, ei tunne tärinää ja jyskettä, ei kuule atmosfäärin mylvintää eikä kasematin vilvoittavien vesijohtojen huminaa. Hänen mielensä vaeltelee kaukana muinaisilla mailla, menneiden sukupolvien keskessä. Ja toisaalta soittaa hänelle Avaruus sointujansa -- sfärien harmonia. -- -- -- Menneisyys ja tulevaisuus sulavat yhdeksi, aikaa ei enää ole, iankaikkisuus on niinkuin yksi päivä -- -- --.

Sorja koskettaa häntä olkaan ja hän herää ja käännähtää. Siinä seisoo hänen edessänsä nainen. Revityt vaatteet ovat pudonneet häneltä ja siinä hän seisoo ja hymyilee. Hetken tuntee Turja noita ihania piirteitä silmäillessään kuin hiukaisevaa nälkää, kaikki hellyys, joka vuosikymmeniä on kitunut häkissään, ryntää nyt portteja vastaan ja tulevat sukupolvet vaativat pääsyä elämään.

Mutta sitte huomaa Turja kirjeen kädessänsä ja Turman maassa ja hänen piirteensä kovettuvat ja hänen silmänsä syyttävät Sorjaa säälimättä.

-- Tehkäämme tili, ennenkuin kuolemme, lausahtaa hän.

Sorja nyökkää. Hymy oli kadonnut. Hän oli kylmä kuin jää.

-- Minä olen velkaa sinulle sen, että toin sinut metsästä Uuteen Borealiaan ja pidin sinua siellä.

-- Ei sitä voi velaksi merkitä. Minä olisin kuitenkin myöhemmin tullut itse.

-- Sinä olet velkaa minulle ja Avaruuden valloille sen, että tapoit vartijasi.

-- Oh. Pikkusummistapa sinä alotat. Luettelo tulee ikävystyttävän pitkäksi.

-- Ole huoletta. Ehdimme sen läpi. Yhteentörmäyksen pitäisi tapahtua vasta kahden tiiman kuluttua. Onko sinulla sanottavana mitään puolustukseksesi?

-- Ei mitään. Päinvastoin olisin tappanut luultavasti useampiakin, jos siten olisin luullut pääseväni Ekvatoriaan vapauttamaan Sinua vankilasta.

-- Minua vankilasta?

-- Niin.

-- Hyvä. Sitte olen minä velkaa Sinulle sen, että -- -- -- että menin avioon ja että minä en ole voinut tehdä Sinua onnelliseksi.

-- Nyt Sinä taas päinvastoin jätät paljon pois tilistä.

-- Mitä?

-- Borealian tiedustelijat sodan aikana.

-- Aavistin sitä! Helvetillinen naikkonen!

-- Todellako. Puhukaamme rauhallisesti. Mehän kuolemme pian. Niin, minä surmautin heidät, sillä minä tahdoin saada sinut luottamaan itseeni. Sehän on yksinkertainen juttu. -- Jatkakaamme.

-- Jatkakaamme. Minä uskon nyt, että se salainen voima, joka on niin monta kertaa ilmennyt minun tielläni ja jota me Karman kanssa olemme turhaan etsineet -- -- -- että se olet ollut Sinä.

Sorja nyökkäsi.

-- -- -- Ja että Turman matka -- -- --

-- Aivan niin, myöskin se. Ja siinä minä menettelin epäviisaasti, sen myönnän. Minä tuhosin ehkä ajattelemattomasti koko pohjoiseen jääneen osan kansaasi, kun minun olisi pitänyt poistaa vain Urja tieltäni.

-- Minä tunnen, että minun pitäisi heittää Sinut nyt jo ulos tämän katon alta, mutta tehkäämme kuitenkin tili loppuun. -- -- -- Sinä olet siis myöskin valmistanut Ekvatorian sisäistä sotaa.