Part 21

Hän tiesi, että sadat veturit alkavat nyt hyristä vuorille ja takaisin, kullekin määrättyä tietä myöten ja kullekin määrätyissä paikoissa pysähtyen -- vuorille ja takaisin, vuoiille ja takaisin ja vuorille, niin kauan kuin "armon aikaa" riittää. Hän näkeekin jo veturien valonheittäjäin vilkkuvan. Ne valaisevat milloin asumuksen seinää, milloin tietä, milloin puistoa, milloin ilmassa hurjasti kiitäviä usvaharsoja.

Turja sytytti Kapitolion suuren valonheittäjän ja tarkasteli ympäristöä. Kaikkialta mihin huikaiseva jättiläissoihtu sinkosi valoa, näkyi pimeyden kidasta juoksevia, hätääntyneitä ihmisiä, kaasunaamarit kasvoilla, miehet kantoivat myttyjä tai lapsia tai molempia, naiset vielä pienempiä lapsia ja äidistä ja isästä kiinni pidellen koettivat hiukan vanhemmat pikku raukat pelastua hirmuisesta yöstä. Näkyi vetojuhtia ja ajopelejä, näkyi irrallaan juoksentelevia säikähtyneitä eläimiä, joskus joku lintukin ryöpsähti alas tielle. Mutta Turja näki myöskin kaukoputkella, että missä veturi ilmestyi kauhistuneen ja sekasortoisen joukon keskelle, siellä syntyi järjestystä ja joukot lähtivät vaeltamaan vuoristoa kohden. Näkyi siellä täällä, miten joukot ensin hyökkäsivät veturiin, miten syntyi taistelua, -- mutta ne perääntyivät aina joko saaden joukkoonsa pari kuollutta tai totellen vähempää. Taistelusuunnitelman mukaan oli Borealian miesten tällaisten yllätysten sattuessa kuljetettava vetureilla aina _viimeiseksi jääneitä_ ja heikkoja sekä järjestettävä muiden kulkua, niin että keskitie olisi auki kahden veturin leveydeltä. Kaikki yritykset vallata veturi ja muut epäjärjestykset oli heidän torjuttava säälimättä.

Ja Turja näki, että näin tapahtui -- -- --.

Meren lahti on melkein kuiva ja pitkin sen mutaista pohjaa, joka kiilui valonheittäjän valossa, harhailivat jokien vedet. Useita aluksia oli kyljellään sataman edustalla. Pari vesipatsasta kohosi jälelläolevan veden pinnasta. Sinne oli posahtanut meteoreja. Koko metsä kuuristeli länteen ja puita tempautui juurineen irti maasta ja kieri rinteitä alas.

Idässä tulvi muuan joki. Maanvieremä oli nähtävästi tukkinut sen juoksun ja vesi työntyi jo uomastansa ulos. Turja silmäsi karttaansa ja näki että tulva uhkasi kahta tietä. Hän lähetti sanoman esikuntaan n:o 0, jonka piirissä vieremä oli ja tarkasteli edelleen tulvaseutua. Hän huomasi, että siellä oltiin jo taistelussa tulvaa vastaan. Etelässä kiisi usvaharsoja vuorten rinteillä ja erään kosken vesihöyry hohti valokeilan valossa.

Lännessä ei näkynyt mitään erikoista.

Ja kaiken yllä kohisi ja mylvi ilmakehä.

Tuhansia ihmisiä, satoja kohtauksia _näki_ Turja kiertäessään valonheittäjän valokeilaa ja kaukoputkeansa ympäri. Mutta sen sijaan _kuului_ vain ilman kohina ja ulvonta, meteorien räiskähtely ja joskus epäselvää jyrinää. Kun hän sammutti valonheittäjän, peittyi kauhistunut kansa pimeyteen, jonka halkaisi vain jonkun veturin valonheittäjän valokeila. Turja tunsi edelleen maan silloin tällöin tärähtelevän ja vimmatusti kiitäväin tomu- ja usvajoukkojen pieksevän vaatetustansa.

-- Tämä yö vaatii kyllä uhrinsa, niin ajatteli Turja laskeutuessaan semaforihuoneeseen, missä Sorja oli edelleen vartiossa. Siellä pimeyden helmassa tapahtuu onnettomuuksia, tuhansia sellaisia, joita ei ole vieläkään saatu hereille, jotka ovat välinpitämättöminä katselleet sivusta suurta varustautumista, eksyy ja hukkuu tänä yönä. He eivät ole tietysti viitsineet ottaa selkoa pelastussuunnitelmasta, eivätkä he tunne vuorille johtavia teitä. Heitä ei voida enää pelastaa. Ajateltuaan ikänsä vain itseänsä, elettyään masmaa imien ja tavaraa itsellensä kaikilla keinoilla kiertäen, he nyt vapisevat, huutavat ja ovat mielipuolia. He juoksevat tavaroittensa ja masmansa luota yöhön ja aalto tulee ja pyyhkii heidät pois kuin laskija väärän numeron.

-- Aalto lähestyy, meri on alkanut nousta, huutaa Sorja hänelle semaforihuoneessa.

-- Selvää se. Aamulla on aallonharja täällä. Ovatko lähtijät valmiina, onko veturi lastattu? Aja vuoristoon!

Sorja lähti, mutta palasi ovelta, tarttui Turjan käsivarteen kiihkeästi, nojasi häneen ja puhui hänen korvaansa:

-- Minun on vaikea lähteä. Jos me näemme toisemme viimeisen kerran -- -- --. Minulla olisi paljon sanottavaa -- -- -- Turja päällikköni ei tiedä, kuinka minä olen taistellut -- -- -- millainen minä olen. Minä olen ollut kova, sillä minä olen rakastanut -- -- --. Se on ollut kuin polttavaa tulta. Ja minä olen vihannut niitä, jotka ovat vain leikitelleet rakkaudella -- -- --.

Turja teki kärsimättömän liikkeen:

-- Me tapaamme kyllä toisemme. Puhukaamme sitte.

Ja Sorja erkani hänestä ja asteli verkalleen yöhön. Hetken kuluttua näki Turja Sorjan veturin valonheittäjän sädekimpun halkaisevan pimeyttä. Se kääntyi ja valaisi hetken semaforihuonetta ja häntä, sen koskettimien ääressä istujaa. Sitte se kääntyi tielle. Sen valossa kiisi tomu- ja usvajuovia, juoksi ihmisiä ja harhaili eläimiä. Ja sitte se häipyi.

-- Kummallista! ajatteli Turja. Että hän voi tällaisella hetkellä ajatella itseänsä ja rakkauttansa! Se on käsittämätöntä.

Radiokone pärisi. Idästä tuli sanoma:

-- Suuri maan vajoaminen katkaissut kaikki tiet. Tuhansia ihmisiä kuilun itäpuolella, hakevat ylipääsyä. Teemme Jorman kanssa parastamme. -- Taitsa.

Turja otti kaasunaamarin pois kasvoiltaan, sillä kaasukello oli lakannut soimasta, pyyhki hikeänsä ja sulki erään luukun, josta puski sisään kuumaa ilmaa. Hän asetti pyyhkeen naulaan, oikoi sen sileäksi ja istui sitte radiokoneen ääreen:

-- Tukkikaa etelästä tulevan joen juoksu vuoriston solassa ja johtakaa joukot sen uoman yli vuoristoon. Saavun sinne neljän tiiman kuluttua.

-- Katsos vain, mietiskeli Turja, se olikin perhananmoinen tärskäys -- oikein maapahasemme huojui. Ja tuon se nyt teki. Saammepa nähdä, onko muualla teitä poikki.

Ilma kävi yhä kuumemmaksi ja myrkkykaasukello alkoi taasen soida. Turja pani naamarin päähänsä. Yössä alkoi säkenöidä miljoonien tulikipunoiden parvi, jotka himmensi melkein joka toinen sekuntti huikaiseva meteorin vana tai salaman leimahdus. Kaukainen jyrinä kävi yhtäjaksoiseksi ja ilma alkoi ikäänkuin vapista, se ulvoi mahtavin ääniaalloin.

Kului tiima Turjan seuratessa luonnon myllerrystä ja ottaessa vastaan tietoja ja jakaessa käskyjä ja ohjeita. Sieltä pimeydestä tuli Borealian miesten tyyniä, lyhyitä ja täsmällisiä lauseita. "Esikunta n:o 5 tyhjentyy. Päällikkö siirtyy vuoristokeskukseen." "Tiellä A tuhat mittaa esikunnasta 15 silta murtunut. Taistelu, jonka jälkeen joukot pakoitettiin tielle B. Esikunnat 13-16 parasta tyhjentää B-tietä pitkin." "Joki tulvinut, lauttoja pannaan kokoon." j.n.e, j.n.e. Niissä värähteli Turjalle tuttu ja läheinen mieli ja tahto. Ja hänen sanomansa olivat ladattuja samalla voittoisalla rauhallisella voimalla.

Aalto vyöryy idästä yhä lähemmä. Semafori toisensa perästä ilmoittaa vettä. Ja läheisellä rannikolla nousi meri jo aika kyytiä.

Sorja ilmoitti vuoristosta, että oli tultu perille.

-- Lähden itään, ilmoitti Turja vastaan. Sinne on syntynyt taistelun vaikein rintama. Tavattavissa radioteitse veturissani.

Hän ilmoitti kaikkiin esikuntiin, että pääesikunta ja keskussemafori on jo vuoristossa -- jonne koko tiedotushermoston langat oli jo aikaisemmin kaikeksi onneksi ehditty johtaa ja keskittää uuteen Kapitolioon. Senjälkeen nousi hän Kapitolion katolle ja lakaisi vielä kerran suuren valonheittäjän valokeilalla ympäristöä. Ilma oli käynyt yhä usvaisemmaksi ja kuumemmaksi, se säkenöitsi ja meteorit pommittivat maata; näki paljon vähemmän kuin edellisellä kerralla. Se seutu, minkä näki, oli kuollutta. Vain joku yksinäinen onneton, kauhusta mieletön ihminen saattoi vilahtaa siellä täällä hoipertelemassa. Rannikolla vyöryivät hyökyaallot ja kanavissa virtasi vesi maalle päin.

Ilma vapisi kuin hirmuisessa puristuksessa ja Avaruuden täytti kammottava kohina ja mylvintä. Turja sammutti valonheittäjän, mutta jätti ellipsoidin hehkumaan. Juuri kun hän alkoi laskeutua alas, tärähti taasen niin että rakennus rusahteli ja tuntui selvästi maan heiluminen avaruudessa. Se huimasi lievästi ja Turja istahti hetkeksi rapulle. Sitte hän kiiruhti vielä kerran semaforihuoneeseen saadakseen selvän, johtuiko tämä vuoksiaallon ryntäyksistä vuoristoja vasten, vai pommittiko Avaruus tosiaan tätä tähtiparkaa kappaleillansa.

Radiokone pärisi. Se oli Karma maapallon toiselta puolelta:

-- Roskailma täällä päin. Siitä huolimatta voimme toistaiseksi verrattain hyvin. Jos tulee yhteentörmäys, maa halkeaa ja joudumme eri palasille, niin terveisiä sinne päin Avaruutta. Ja hyvää vointia! Borealian miehet tekevät täällä tehtävänsä, niinkuin ennenvanhaan kotona myrskyn hyssytellessä. -- Kiitä Turjaa, on yksi ja toinen heistä sanonut ohimennen. Ellei enää tavata, niin on hänen hyvä tietää että me olemme aina luottaneet häneen kuin luonnonlakiin ja että meidän ylpeytemme on astua hänen osoittamaansa ja kansamme valitsemaa tietä loppuun saakka. Eletään tai kuollaan -- miehen, ystävän kädenlyönti!

-- Taistelu viimeiseen mieheen, lähden itään, en jouda enempää, vastasi Turja.

Hän sieppasi kartan pöydältä ja alkoi laskeutua pihamaalle. Käytävässä hoiperteli häntä vastaan mies, ilman kaasunaamaria, silmät lasittuneina, mykkänä kauhusta. Ovella istui nainen pidellen sylissään kahta pientä lasta. Turja kantoi miehen veturiinsa ja käski ajajansa antaa hänelle kaasunaamarin. Sitte hän palasi naisen luo. Nainen oli tajuton ja molemmat lapset kuolleita -- toisen pää oli murskana, toinen oli kuollut nähtävästi myrkyllisistä kaasuista. Saatuaan naisen veturiinsa ja kaasunaamarin hänelle käski hän ajajansa pitämään huolta pelastetuista ja kävi itse hoitamaan konetta. Ruumiita vilahteli silloin tällöin tiellä ja tienvierillä -- kuolleita vaiko taintuneita -- Turja _ei voinut_ ottaa siitä selkoa. Hänen oli katkaistava kolmessa tiimassa matka, jonka pituista ei siinä ajassa vielä koskaan oltu kuljettu.

Hän oli jo kauan miettinyt lentävää veturia. Jos hänellä olisi ollut puoli vuotta aikaa -- -- -- mutta nyt se on myöhäistä. Suuri Kosmos, olisipa hänellä nyt lentävä veturi! Hän voisi tarkastaa taistelua melkein koko tällä puolella Ekvatorian aluetta. Mutta voisiko se lentää tällaisessa myrskyssä? -- Turha tutkia. Nyt on tämän veturin pantava parastansa.

Autiot olivat jo tiet. Asumukset, kasvitarhat, pellot, puistot ja metsät vilahtelivat veturin valonheittäjän valossa. Ilman usva- ja tomujoukot lensivät ja atmosferi vapisi ja mylvi. Salamat ja meteorin vanat sokaisivat silloin tällöin näön niin että oli vaikeata ohjata. Turja lisäsi vauhtia lisäämistään. Hän valitsi mahdollisimman suorat tiet ja puristi koneestansa viimeisenkin vauhdin pisaran. Tuli tulva vastaan. Hän laski suoraan aaltoihin. Ne tanssittivat ilkeästi veturia, joka ei ollut mikään erikoisen "merikuntoinen" alus. Turja kirosi itseksensä. Veturi kulki vettä pitkin paljon hitaammin kuin maalla. Tämä vei aikaa. Sitäpaitsi ui vastaan kaikenlaisia esineitä; asumusten jätteitä, puita, ruumiita, veneitä, huonekaluja, myttyjä ja nassakoita. Pienemmät esineet hakkasivat veturia, suurimpia täytyi väistää. Se oli kirottua kulkua.

-- -- -- Vihdoin päästiin jälleen kuivalle. Molemmilta rannoilta oli löydetty muutamia onnettomia rannalle ajautuneita ja otettu veturiin. Ajaja yritti heitä hoidella. Mutta vauhti oli niin tuima, että oli vaikea liikahtaa veturissa.

Valonheittäjän valokeila lakaisi vasemmalla vuoriston rinnettä. Se oli puolikehän muotoinen vuorijono, jonka pohjoinen sakara oli tässä, eteläinen yhtyi etelän vuoriin. Tämän vuoriston mutkassa oli maan vajoama. Turja tiesi, että vuoriston takana meri jo nousi, se kiipeäisi kohta vuoriston juurelle, hyökyaalto heittäytyisi sen rinteitä vasten. Mutta täällä tämän mahtavan vallituksen suojassa voi taistelu vielä jatkua.

Vuoriston rinteellä kosken partaalla oli ryhmä kauniita suuria asumuksia, joista näkyi valoa. Ja kun Turja tarkasteli niitä veturinsa valonheittäjän valossa, huomasi hän niissä ihmisten liikkuvan. Häntä kummastutti tämä. Maan äärillä, kaukana teistä saattaa olla asumuksia, joissa ei tiedetä, mitä tehdä tässä hirmuisessa yössä. Mutta tästä tien varrelta piti toki pakenevan ihmisvyöryn lakaista mukaansa kaikki ne, jotka vuorille aikoivat. Olisiko tässä tapahtunut jokin erehdys, olisivatko Borealian miehet jättäneet tämän asuntoryhmän oman onnensa nojaan? Turja päätti kuin päättikin ottaa asiasta selon. Siihen kuluisi hetkinen, mutta se tuntui olevan hänen velvollisuutensa.

Hän lasketti loivaa rinnettä ylös, oli tuokiossa erään suuren asumuksen pihamaalla ja kiipesi sisälle. Yhdellä silmäyksellä hän näki, mihin oli tullut, kirosi ja kääntyi takaisin.

-- "Viimeisten päivien seura", murisi hän. Heitä on tietysti yritetty ajaa tielle. Mutta he haluavat odottaa täällä maailmanloppua, masmaa imien, lemmiskellen ja hartautta harjoittaen. On väärin tuhlata aikaa heidän tähtensä. He haluavat kuolla mukavasti -- siispä kuolkoot.

Ja sitte taas eteenpäin tulisimmalla vauhdilla mitä veturista lähti. Alkoi näkyä viimeisiä vuorille kiiruhtavia joukkoja ja edestakaisin kulkevia vetureja. Mutta sitte ne taas häipyivät yhä usvaisemmaksi muuttuvaan raivoavaan yöhön. Turja lennätti edelleen halki lakeuksien, läpi metsien, yli jokien, kaartaen vähitellen etelään päin. Pölyä ja hiekkaa lensi ilmassa, metsät kamppailivat rajumyrskyn käsissä, puita tempautui irti maasta ja kaatuili tien kahden puolen. Mahtavan puun nöyrä rungon notkistus kunnioitti ilmakehässä pauhaavaa voimaa. Yli tasankojen vyöryvät jokien tulvat julistivat maapallon vapisevan levottomuudesta. Koskien jyrinä tunki pauhun läpi kuin äärettömän jättiläisen murina syvältä maan sisästä. Metsästä veturin valokeilaan syöksähtävien eläinten silmissä kuvastui koko elollisen luonnon tuntema mykkä kauhu. Ja ihmisruumis siellä täällä ja tien vieressä tuskissaan tempova ja läähättävä metsäneläin ilmoittivat kuoleman marssivan tämän tähden pintaa.

Ja kaiken yllä tuikahtelivat miljoonat avaruuden tulikipunat ja leimahtelivat salamain ja meteorien vanat.

Tämä oli Turjasta mahtavaa ja juhlallista. Hänestä tuntui kuin vaistoaisi hän koko Avaruuden prosessin, kuolon ja luomisen suuren sulattimen kiehunnan. Tässä oli jotain kosmillista. Hän tunsi olemiston äärettömät mittasuhteet.

Vihdoin alkoi loistaa edestäpäin veturien valokeiloja ja teillä ja tienvierillä liikehti suunnaton ihmisjoukko, onneton, kauhistunut, pakoon lähtenyt ihmisjoukko, kaasunaamarit päässä, tavaramyttyjä, lapsia, vanhuksia, sairaita mukana.

Tuli vastaan ryhmä tiellä seisovia vetureja -- ne tukkivat tien. Turja laski ilmaan kolme radiosädettä. Veturien luota juoksi silloin kolme Borealian miestä ja selittivät, huutaen Turjan korviin, että tie oli juuri katkennut tässä. Tästä oli kulkenut tuhansia juuri äsken vuoristoa kohti, mutta sitte oli maa tärähtänyt ja tien poikki oli revennyt jyrkkäseinäinen kuilu. He olivat juuri neuvottelemassa, mitä piti tehdä. Ei ollut mukana silta-aineita. Tällä puolen kuilun ei niitä ollut kuin kaukana vuoristossa, mutta tuolla puolen oli metsä aivan lähellä. Muutamien miesten on tavalla tai toisella mentävä ensin yli ja tuotava hirsiä metsästä -- -- --. Turja käski asettaa vartioketjun etäämmälle ja avata tien hänen veturilleen. Hän ajoi kuilun äärelle ja tarkasteli sitä valonheittäjällä. Se oli melkoisen leveä. Kalliopohjassa oli ollut repeämä ja maa oli nyt vajonnut siihen. Syvyyttä ei Turja saanut selville, alhaalla näkyi vain sinne tänne kallion reunoille jääneitä ihmisruumiita -- -- toiset huitoivat käsillään ja arvattavasti huusivat. Hän arvioi kuilun leveyden, teki sitte pienen laskelman veturinsa vauhdista ja painosta ja käski luoda tien päähän pienen tasaisesti kohoavan mäen. Se tehtiin kymmenillä lapioilla tuokiossa. Sitte otti Turja veturiinsa kymmenkunnan kirvesmiestä, jättäen sen sijaan tullessaan siihen kokoamansa ihmiset muihin vetureihin, ajoi hyvän matkaa takaisin tietä myöten ja pyörsi jälleen ympäri. Hän astui ulos veturistaan, tarkasteli ja tunnusteli sitä kuin hyväillen -- kiersi ruuveja, tunnusteli mittareja j.n.e. Jälleen veturiin -- joka heti syöksähti hurjaan lentoon. Joka silmänräpäys lisääntyi vauhti. Veturin pyörät koskettivat tietä enää vain hiljaa ja pehmoisesti kuin pienen ilveksenpojan jalat. Ja nyt se erkani kokonaan maasta! -- -- --

Sen pyörät tapasivat tietä vasta kuilun toisella puolella. Kirvesmiehet jätettiin metsänlaitaan ja Turja jatkoi matkaa.

Tuokion kuluttua välähti edessä kymmeniä veturien valosoihtuja. Kapeassa solassa vuorijonon katkaisevan kosken kuohut ja huuru loistivat niiden valossa. Toiset soihdut valaisivat kosken partaalla kiipeileviä ja hääriviä ihmisiä. Siellä rakennettiin jättiläispatoa. Hirsiä ja kaatuneita puita oli kuljetettu kallioseinien väliin, siellä oli kuin suuri ristikkoaita.

Tänne saakka ulottui maan vajoaman, syvän kuilun pää ja vuoristosta tuleva koski syöksyi täällä tuohon kuiluun. Jos padotaan koski, voivat täällä odottelevat tuhannet pakolaiset kulkea matalan uoman poikki vuoren juurella ja nousta sitte vuoristoon.

Turja tapasi Taitsan ja Jorman veturin, missä olivat Sonja ja Orma. Miehet olivat solassa ja sinne nousi myöskin Turja. Veturien heittämässä valossa tutkisteli Turja koskea ja siitä kohoavia kallioisia seinämiä. Hän sanoi Taitsalle ja Jormalle suoraan epäilevänsä kestäisikö heidän suunnittelemansa pato montakaan hetkeä, sillä vuoksiaalto ajaisi todennäköisesti pian vettä ylätasangolle ja joki alkaisi tulvia. -- Miksi eivät he ole ryhtyneet pudottamaan solaan tuota suurta kalliota, joka riippuu tuonpuolisella rinteellä? Sehän tukkii kertakaikkiaan kapean uoman. Jonkun on vain ensin vietävä ensimmäisen vetoköyden pää kosken yli. Kuka sen tekee? Se on teko, josta voi olla ylpeä. Se on miehen teko.

-- Jospa tämä poika yrittäisi, mörähti Jorma.

-- Oikein! Sitä minä oikeastaan tarkoitinkin.

Pitkän ohuen köyden pää sidotaan Jorman vyötäröille ja hän lähtee vuorelta alas kosken niskaan, vuorelle kuljetettujen valonheittäjäin valaistessa hänelle tietä. Nyt hän lähtee uimaan uoman poikki. Hänen on palattava kerran rantaan, tunnettuaan uoman vetävän liian nopeasti. Toisella kerralla hän tähtää ylemmäs, tuohon pieneen saareen toisella rannalla. -- -- -- Henkeä pidättäen seurataan vuorella hänen ponnistelujaan. Veto vedolta hän lisää vauhtia, sillä virta vetää nytkin voimakkaasti. Hän ei voi enää palata, sillä kääntyessään hän joutuisi ehdottomasti kosken kapeaan uomaan ja silloin olisi heikko köysi hänen ainoa mahdollinen pelastuksensa.

Edessä on vielä virran voimakkain uoma, joka kiertää saaren kärkeä. Jättiläinen hyökkää siihen hurjin vedoin. Hän ui viistoon ylöspäin, mutta virta vie häntä alaspäin. Ehtiikö, ehtiikö hän saarelta ojentuvaan puun runkoon? -- Vielä tuokio jännittävintä kamppailua -- ja jättiläinen voittaa.

Hän nousee saareen ja kahlaa sitte kosken toiselle rannalle. Pian on hän ylhäällä riippuvan kallion luona ja vetää yli vahvan touvin toisensa perästä. Niitä myöten tulee yli lisää miehiä. Touvit kierretään kallion ympäri. Sadat miehet tarttuvat niihin kuilun toisella puolella. Turja laskee merkiksi ilmaan radiosäteen, sadat miehet ponnistavat maahan ja vetävät -- ja kallio syöksyy kuiluun. Se puristuu solan seinämien väliin ja tukkeaa kosken melkein tyysti. Pienemmillä kivillä ja maalla tiivistetään tämä valtava pato.

Veturit kuljetetaan matalan, melkein kuivan uoman yli pitkin kalliopohjaa ja pakolaislaumat alkavat vaeltaa samaa tietä. Pysähdyspaikoille jää joukko kuolleita, kaasujen ja meteorien uhreja. Mutta elossa olevat alkavat vaeltaa eteenpäin. -- -- --

Turjakin kuljettaa veturillansa joukkoja vuoriston rinteille, pitäen samalla aina ylimenopaikalle tullessaan silmällä patoa. Palatessaan eräältä matkalta näkee hän veturinsa soihdun valossa jo kauaksi Jorman tutun jättiläisvartalon ylhäällä solassa padon vierellä. Vesi oli kiertänyt erään kallion lohkareen ympäri, syövyttänyt maata ja nyt uhkasi kallionlohkare vieriä alas. Silloin olisi saattanut koko pato murtua kohonneen veden hirvittävästä painosta. -- -- -- Jorma ponnisti kallioon, piteli hartioillansa irroittuvaa lohkaretta ja viittoi ja nähtävästi huusi ja ärjyi. Alhaalta kiiruhti miehiä hirsiä kantaen apuun. Hetken vielä näkyi Vanhan Borealian voittamaton jättiläinen valonheittäjäin valaisemana sateenkaaren väreissä kimaltelevan vesihuurun ja padosta syöksyväin välkkyväin suihkujen keskessä, ympärillänsä kuuristeleva metsä ja pauhaava pimeä ilmakehä ja yllänsä salamoiva taivas. Hän piteli siellä ylhäällä Avaruuden voimia, jotka riehuivat vuoriston takana, hän tahtoi tuketa kuoleman tien. -- Turja käänsi katseensa alemmaksi, joukkoihin, joita yhä kulki uoman poikki. -- -- -- Yhtäkkiä ne hukkuivat hänen silmistänsä ja niiden sijalle ilmestyi -- _vettä_! Valtava vesivyöry syöksi uomaa pitkin ja peitti ihmisjoukot. Turja vilkasi jälleen ylemmä. _Ei ollut enää Jormaa, ei patoa_! Solan korkuinen teräkseltä hohtava hirmuinen kaari möyrysi vuoriston takaa. Se oli vettä! Maa tärisi täällä saakka.

Turja ajoi lähelle uomaa, otti viimeisiä joukkoja veturiinsa ja palasi. Meni ja palasi, meni ja palasi. Kiire oli, sillä vesi söi vuoriharjannetta, koski laajeni laajenemistaan. -- -- --

Vihdoin olivat pelastuneet turvassa korkeimmilla vuorilla. Ne jotka olivat jääneet tielle, olivat jo syvällä meren pohjassa, eivätkä tienneet enää mitään taistelun ankaruudesta -- -- --.

Aamulla sivuutti aallonharja Kapitolion meridianin. Oli yhä pimeä. Valonheittäjän valossa näki Turja kiitävien pilvien välitse veden myllertävän matalampien vuorten ylitse. Koko maa vuoriston ympärillä oli kuin suunnaton kiehuva kattila. -- Nyt siis kaareutui Polyhymnian musta pinta tuolla ylhäällä. Vahinko ettei sitä voinut nähdä. Kaukoputkella sen pinnan olisi nähnyt sangen tarkkaan. Se oli siellä kuin ylösalaisin käännetty musta taivaanholvi.

* * * * *

Seuraavana päivänä palasivat vedet kohisten mereen, nousivat taas illalla, alenivat yöllä, nousivat aamulla -- ja niin vaihteli luode ja vuoksi edelleen, tasoittuen kuitenkin päivä päivältä. Vihdoin jäi tasanko vuoriston juurella pysyväisesti kuivaksi. Autio ja hävitetty tasanko! Sitä ei enää tuntenut entiseksi Ekvatorian maaksi. Mutta eipä ollut kansakaan entinen Ekvatorian kansa! Tuskin puolet oli siitä pelastunut vuorille -- puolikuolleita, köyhiä, avuttomia ihmisiä, jotka tuijottelivat tylsinä eteensä ja odottelivat kuolemaa.

Taivaan tomu- ja kaasujoukkojen takaa kumotti toisesta syrjästä loistava Polyhymnian pinta, joka peitti neljänneksen Avaruutta -- -- --.

IV luku. Viimeiset päivät.

Aurinkokunta putosi yhä syvemmälle Avaruuden Hirviön helmaan. Troposferi kuumeni nopeasti ja maan ilmakehä kuumeni samoin. Eteläinen jäätikkö suli humisten. Joet tulvivat, meri nousi hiljalleen, vallaten alangon toisensa perästä. Vyörymyrskyt paisuivat ja hurjistuivat, Ekvatoriassa satoi melkein alati, sillä etelästä tulevat vesihöyryt tiivistyivät kiitäessään vyörymyrskyjen mukana pohjoiseen.

Meteorisade tiheni ja teki tuhojansa, myrkylliset kaasut uhkasivat joka hetki ja ottivat uhrinsa -- -- --.

Ihmisten elämä kävi päivä päivältä yhä vaikeammaksi.

Borealian kansan ansiota oli se, että Ekvatorian kansan jätteet vielä elivät vuorilla. Mutta mitä hyötyä siitä oli? Innokkaampienkin Ekvatorian miesten tahdon jousi oli jo lauennut ja tuo vuosituhannet helppoa elämää elänyt kansa näivettyi tympeään välinpitämättömyyteensä jonka vain kiduttavat hourepuuskat katkaisivat. Tylsinä ja sanattomina kuljeksivat sen jäsenet nyt työmailla, riitaantuivat ja raivostuivat usein mielettömiksi -- tai kuolivat suorastaan liikkumattomina, lähtemättöminä loukkoonsa. Ainoastaan masman himo ja sukupuolivietti toimivat edelleen. "Viimeisten päivien seuroja" ilmestyi ja hourailevia ja hurmahenkisiä joukkoja liittyi yhteen kuljeskellen huutaen ja meluten ja hillitöntä elämää eläen -- jätti kuolleensa teille ja metsiin ja katosi lopulta kokonaan. Uusia joukkomielisairauksia puhkesi taas toisaalla, kidutti joukkoja ja johti heidät tavallisesti tuhoon.