Part 20

-- Niin, jatkoi Turja. Eikö teistä Sonja ja Taitsa tunnu kummalliselta se, että ihmiset täällä niin vähän kiinnittävät huomiota ympäristöönsä, lähimmäisiinsä ja yhteiskuntaan? Heille näyttää luomakunta ja Avaruus supistuvan yhteen elolliseen pisteeseen: minä itse. Kun se on saanut tarpeensa, niin mitäpä väliä yhteiskunnan ja kulttuurin perusteista, mitäpä väliä tuottaako työ enemmän tai vähemmän tuloksia! Borealiassa on asia toisin. Siellä oma minä ja yhteiskunta ovat samaa kudosta, siellä on kansa taistellut niin kauan yhteisvoimin, että on kasvanut kaikkia yhdistävä kudos ja pääasiassa tämän kokonaisuuden puolesta puhuvat vaistot.

Täällä Ekvatoriassa luulee jokainen kantavansa olemiston origoa, olemiston akseliston keskipistettä omassa itsessään ja jokainen ajattelee ja tuntee _minäkeskeisesti_, minähakuisesti, jos on kysymys eduista, minäpakoisesti, jos on kysymys velvollisuuksista. Tämä "minäkeskeisyys" on kehittynyt täällä suorastaan huvittaviin muotoihin. Onhan täällä olemassa filosoofinen oppi, joka epäilee, _onko yleensä muita kuin minä ollenkaan olemassa_, onko koko ympäröivää maailmaa olemassa, muuta kuin _minun_ aivoissani. Ha ha ha. Ajattelehan Karma! Tulee mies, joka epäilee oletko sinä olemassa.

-- Minä annan sille selkään, kyllä se sitte uskoo, että minä olen olemassa täyttä päätä.

-- Täällä tätä oppia vanutellaan, venytellään ja mietitään, sillä aikaa kuin maan kohtalo huutaa työhön ja taisteluun. Laiskat miehet ja naiset ottavat kyllästyneitä asentoja, imevät masmaa ja panevat kysymyksenalaiseksi, mikä oikeastaan on olemassa ja onko mitään tarkoitusta.

Ja näitä minäitse-filosoofeja säestävät minätaiteilijat, jotka pitävät oman mielensä marmatuksia, omien hermojensa kepposia niin merkillisinä, että koko kansan täytyy niistä ehdottomasti lukea lauluja ja kertomuksia, jotka eivät näe ympärillänsä, yhteiskunnassa mitään kirjoittamisen arvoista -- tai jotka ylistävät hiljaista tyytyväisyyttä, yksinäisyyttä ja kaikkien niskaa ja takapuolta vaivaavien ongelmien hylkäämistä ja luonnon ihailemista. Nämä tyytyväisyys- ja luonnonihailijatyypit ovat kaikkein vaarallisimpia, sillä he yrittävät tehdä velvollisuuksistaan kieltäytymisestä hyveen ja silata sen nautinnolla.

Borealian kansalainen ei usko, että olemiston keskipiste, origo, on hänessä; hän katselee elämää ja olemistoa ulkokohtaisesti -- -- --.

-- Mutta minusta tuntuu, kuin Teistä Borealian kansa kokonaisuudessaan olisi olemiston keskipiste. Te katselette kaikkea sieltä käsin, Te vertaatte kaikkea oman kansanne elämään ja tapoihin. Minä myönnän kernaasti, lisäsi Sonja, että kansanne voisi olla vaikkapa avaruuden napa. Mutta ottakaa huomioon ne olosuhteet, missä Ekvatorian kansat ovat eläneet.

-- Minä otan ne huomioon. Mutta en ymmärrä sittekään kaikkia näitä kummallisuuksia.

-- Onhan täällä monia selviä rappeutumisilmiöitä, sitä ei voi kieltää, myönsi Taitsa, joka tähän saakka oli vain kuunnellut keskustelua ja silloin tällöin hiljaa puhellut saapuneen Sorjan kanssa. -- Esimerkiksi oikeudenkäyttö, uskonnon kuolema, kaikki tämä ulkokultaisuus -- -- --.

-- Tietääkö Sonja, miten papit ehdottivat täällä oloja korjattavaksi silloin suuren romahduksen jäleltä?

-- En.

-- He ehdottivat, että hankittaisiin temppeleihin lisää rukouspyöriä ja säädettäisiin heille paremmat palkat ja sitä varten vero -- -- --.

-- Minä en tosiaan ole huomannut tämän uskonnon merkitystä. Kenties sillä on jokin onnellistuttava vaikutus yhteen ja toiseen ihmiseen. Mutta minä olen nähnyt suurimpien lurjusten käyvän vääntämässä rukouspyörää ja kuvittelemassa itseänsä elukaksi. Ja he imevät masmaa, syövät naapurejansa ja vihaavat vapautettuja orjia aivan niinkuin ei mitään uskontoa olisikaan.

-- Mutta eiväthän papit voi kieltää heitä käymästä temppeleissä. Minkäs heille tekee?

-- Papeilla on vaikutusvaltaa. Heidän tulisi ainakin julistaa totuutta pelkäämättä. Heidän tulisi sanoa suoraan, että se ja se menettely on häpeällistä.

-- Mutta pappiraukat menettäisivät tulonsa ja asemansa.

-- Siinäpä se. Taas tulemme siihen perusvirheeseen.

-- Tiedättekö, tämä ulkokultaisuus on jotain nerokasta, ylisteli Karma. Minä uskoin siihen melkein vuoden tänne tultuani. Kun kuulin julkisia puheita, luin kiertäviä viestejä ja näin yleensä vain ulkokuoren, niin minä ajattelin, että täälläpä on miesten ja naisten suhteissa ankara järjestys, tämäpä on ankarasti yksiavioinen maa. Minä luin esimerkiksi hätähuudon "Eräs oikotie avioeron saantiin", jossa kiivailtiin sitä vastaan, että toisiinsa työlästyneet aviopuolisot olivat kaikkien luonnollisten ja kunniallisten keinojen puuttuessa lopulta keksineet erään suunnattoman vaivaloisen, mutta samalla huvittavan salatien avioeroon. He nim. antavat jollekin papille lahjoja, pyytävät että tämä nuhteleisi heitä eripuraisuudesta julkisesti. Ja kun tämä julkinen nuhde viedään oikeudelle, niin saadaan pitkien mutkien perästä avioero. Onpa täällä avioero ja aviollinen uskottomuus harvinaista, ajattelin minä, kun tuota luin. Luulin, että Borealiassa olivat tavat puhtaat. Mutta jos aviomies -- tai -vaimo -- vakavasti pyrki eroon, niin sehän myönnettiin. Emmehän havainneet mitään hyötyä siitä, että ihmisiä naitetaan ja pidetään naimisissa pakolla.

Mutta täällä! -- Muuan heittiö levitti täällä sellaista oppia, että piti järjestää aviosuhde vapaammaksi. Oh, kuinka häntä vastaan jyristiin "kotien pyhyyden" ja "terveen yhteiskunnallisen elämän" puolesta. Julkinen mielipide suorastaan myrskysi.

Ja ajatelkaa! Minä uskoin tähän! Eikö se ole suurenmoista, nerokasta! Maassa, jossa avioeroja tapahtuu tukuttain joka päivä, avioeroja, joista ei puhuta papille eikä tuomioistuimelle, maassa, jossa moniavioisuutta pidetään yksityisessä keskustelussa luonnollisena ja yleisenä tosiasiana! Maassa, jossa naiset metsästävät "lemmen mitat" täyttäviä miehiä -- -- --.

-- Ja entäs oikeuslaitoksen ulkokultaisuus? jatkoi vuorostaan Turja. Täällähän on kai vuosituhansia oikeutta jaettu masman höyryssä. Minä en ole tavannut tuomaria, joka ei ole imenyt masmaa. Koko oikeus imee masmaa, käräjäpaikka on ollut masman ja rähinän pesä, elostelun tulisin pätsi. Siksi on käräjäpaikalle meno alkanut vakavampien ihmisten keskuudessa merkitä jotain alentavaa. Mutta mitä sanoivat tuomarit, kun me tahdoimme kieltää masman valmistuksen? -- He vastustivat aiettamme -- ettei lain pyhyys kärsisi! Outoa -- eikö totta!

Onko syytökseni nyt tarpeeksi tarkasti määritelty, neiti Sonja? Miksi Te ette puolustaudu?

-- Täällä Ekvatoriassa kuuluu talon emännän velvollisuuksiin jäädä keskustelussa alakynteen, nauroi Sonja.

-- Siis pikkuseikkoihin saakka kieroilua, jatkoi Turja armahtamatta. Ja loppuun saakka! Kuolemaan saakka! Kun ihminen elää täällä, parjaa ja jäytää hänen elämäänsä tavallisesti ympäristö. Mutta kun hän kuolee, rientävät kaikki vihamiehetkin palvomaan tuota _kuollutta möhkälettä_, ruumista, ikäänkuin pelkäisivät he, että _se_ menee Elämän Herralle antamaan ilmi heidän tyhmyyksiään. Kun joku todellinen mestari elää täällä, joku jumalallinen ihminen, joka tekee suuren työn, niin harvat hänen elämäntyöstänsä välittävät. Mutta kun hän kuolee, niin hänen _hengetöntä ruumistansa_ palvotaan. Minä näen sinne kiiruhtavan miehiä ja naisia, jotka eivät tunne hituistakaan sitä voimaa mikä on hänen elävästä olemuksestansa säteillyt, mutta _ruumiin_ ääreen he kiiruhtavat. Eikö tämä ole vapisuttavan outoa? Onko se symboli, enne? Kuoleman, kuolleen massan palvonta peloittaa minua, se on elämän kieltämistä, Merkitseekö se ihmiskunnan loppua? Kaiken loppua?

-- Muuan filosoofimme, lausui Taitsa, onkin sanonut: "Koska on mitään jumalaa havaittu kaikkien mieleiseksi? Tavallinen meno on hirttää, tappaa, ristiinnaulita jumalanne, kirota ja tallata heidät tylsien kavioittenne alle vuosisadaksi, tai pariksi, kunnes keksitte heidän olevan jumalia -- ja sitte rupeatte heistä kiljumaan, yhä kovin pitkäkorvaiseen tapaan."

-- Tuo kenties pitää paikkansa kunnollisiin jumaliin nähden, totesi Karma. Mutta sensijaan täällä kyllä palvotaan jumalia, jotka meidän mielestämme ovat suuria hunsvotteja. Suurmieheksi tullakseen ja saadakseen suitsutusta eräiltä hyvin vaikutusvaltaisilta taiteellisilta makumestareilta täytyy olla vain suuri lurjus, imeä masmaa, tulla kalpeaksi, saada selkäydintauti, olla joskus hulluna ja yleensä aina mahdollisimman eriskummainen -- ja sitte sepittää joitakin lauluja, joissa kuvataan "elämän yöpuolta", kiemurrellaan "maailmantuskassa", voihkitaan, valitellaan ja ivataan niin että "sydän särkyy".

Täällä näkyy olevan muuan makumestarien joukko, jolle terveen ja tavallisen elämän kuvaus on kauhistus, jotka eivät siedä taiteessa nähtävän tämän kansan tavallista elämää, varsinkaan sen verevämpiä, vahvempia puolia. Mutta sen sijaan nämä makumestarit rakastavat "yönpuolista" taidetta, taidetta, josta paistaa rappeutumisen ja kuoleman merkki. He kohottavat ihastuneena kätensä tervehtien miestä, joka heille julistaa: "Minun aivoni sisältävät enemmän ruumiita kuin yleinen hauta." "Olen maannut loassa, olen pyyhkinyt itseäni vereen". -- "Tyhjyyden ja tyhjyydenkammon evankeliumi, pohjaton väsymys." -- -- -- Huh, huh!

-- Ja kaiken yllä leijailevat sitte nuo kirotut periaatteet, virkahti Sorja.

-- Niinpä niin. "Periaatteita" on niin että tämä kansa ihan tukehtuu niihin. Ne ovat ikäänkuin usvaa, jossa nämä ilmaan heitetyt pisarat, yksilöt, leijailevat. Borealian kansa ei ollenkaan tunne "periaatteita". Se tuntee vain päämäärän, jonka elämä sille sanelee, ja johdonmukaisen siihen pyrkimisen. On yksi kaikki kokoava päämäärä: _Ihmiselon säilyminen ja kehitys tämän tähden pinnalla_. Siihen pyrittäessä on kaikki seikat otettava huomioon, rata laskettava kylmästi ja häikäilemättä, energia käytettävä tarkoituksenmukaisesti. -- Mutta ei mitään "periaatteita". Piru vieköön Ekvatorian periaatteet!

-- Täällä eivät siis ihmiset ollenkaan elä teidän mielestänne, ilvehti Sonja, he vain ovat ja hengittävät.

-- Aivan niin. Ja eräät taas, joiden ei pitäisi elää -- he elävät.

Läsnäolijat katsoivat Turjaa kummastuneena. Sorja siirtyi silmäilemään ulos ja rummutti pöytään sormillansa.

Turja kertoi miehistä, jotka hän oli nähnyt viime yönä Kapitolion tiellä. Karma hypähti kävelemään.

-- Tuhat tulimmaista! Hän tarkasti Sorjan selkää ja niskaa.

-- Kuulkaapa Sorja! Täällä kävelevät kuolleet. Tiedättekö Te siitä mitään? Tai kenties Te osaatte herättääkin kuolleita -- -- --.

-- Emme. Mutta päinvastaista me osaamme -- se tuntui sisältävän enemmän kuin sanat sanoivat, ja sitte tuli hymyillen jatko -- niinkuin näitte vuosia sitte. Sorja oli kääntynyt ja hän oli pelkkää päivänpaistetta.

Turja nousi ja alkoi astella suojamassa. Hänen mielessänsä paloi taas se yksi ja ainoa kysymys.

-- Sanokaa mitä meidän pitää tehdä! Minä pelkään, että Borealian kansa saa taistella yksin suurimman taistelun mitä tämän tähden pinnalla on koskaan taisteltu. Minä pelkään, että Ekvatoria juo masmaansa ja lallattaa silloin kuin pitäisi toimia, että me emme saa siitä irti mitään. Tämä kansa kantaa tuhoa itsessänsä. Sen elämä on kuin nurinpäin käännettyä. Sille on kenties Avaruudessa jo tuomio lausuttu -- ja ehkä sen mukana koko tähdellemme.

Hän pysähtyi.

-- Minä en luota tähän kansaan. Meidät voi tuho yllättää. Mitä te sanotte, jos Tuleman laskuissa on masman höyryjä? Jos hän on laskenut väärin -- ja laskenut meidät tuhon omiksi. Me emme vielä ole alkaneet varustautua. -- Emme ole voineet, Avaruuden nimessä, emme ole voineet. Kaikki on niinkuin vierittäisi hirmuisen raskasta kiveä. Entä jos kohtaus Polyhymnian kanssa yllättää meidät -- ja jos siitä tuleekin yhteentörmäys? Minä en luota tuohon kapakalaan, tuohon perhanan Tulemaan.

Ei, tässä ei auta muu kuin: koko Borealian kansa tänne, voima-asemat tänne ja työ käyntiin niin että ilma jymisee. Ja tämän Ekvatorian takaperoisen kansan on ryhdyttävä taisteluun -- vaikka -- -- --. Tai sama se: kuolkoot! -- Mutta me taistelemme -- me Borealian kansa ja ne pienet joukot, jotka ovat tästä maasta löytyneet -- viimeiseen tippaan saakka.

-- Mutta nyt me syömme, iloitsi Sonja. -- Syömme ja laskemme leikkiä ja rauhoitumme. Ja sitte minä pidän puolustuspuheeni teidän syytöksiänne vastaan. Minä osoitan teille, te karhut, että tyytyväisyys ja rauha on myöskin elämää, että iloinen nautinto on myöskin elämää.

Ja Sonja emännöitsi ja piti yllä hilpeätä tuulta.

II luku. Matkalla troposferissa.

Ekvatoriaa pieksivät vyörymyrskyt. Niitä tuli etelästä, suuria mahtavia vyöryjä, jotka myllersivät ilmakehää ylhäältä alas saakka. Niitä tuli pohjoisesta, pienempiä, äkäisiä puuskapäitä. Ja joskus tuli lännestä pyörre, joka ulvoi ja vikisi kuin sadan ilveksen hurja parvi jäätiköllä. Etelästä tuli aina vesisade, joka oli hukuttaa Ekvatorian veteen. Pohjoisesta tuli lumiräntää ja lännestä ukkossäitä, jotka pommittivat Ekvatoriaa hirmuisilla latauksilla. Oli tultu niin pitkälle Avaruuden Hirviön kaasu- ja tomuvaipassa, että ilman paine ja lämpötila etelässä alkoivat kohota ja mahtava jääpeite eteläisellä pallon puoliskolla alkoi sulaa. Sieltä ryntäsi mereen jokia ja koskia, jotka huuhtoivat mukaansa silloin tällöin kokonaisia asutuskeskuksia ja kasvitarhoja ja peltoja. Ne tuhosivat voima-asemia ja särkivät aluksia jokien suissa.

Parhaillaan rakennettiin vuorille uusia asuntoja, sillä Polyhymniaa lähestyttäessä huuhtoisi tuhat mittaa korkea vuoksiaalto maita ja mantereita. Sateessa ja ukkosessa jymisevät voima-asemat, säksättävät ja hyrisevät veturit ja työmarssit kaikuvat -- ne ovat Borealian työmarsseja. -- -- -- On lopultakin saatu mukaan muutamia tuhansia Ekvatoriankin väkeä, työtarmo tarttuu ja leviää ja pilkkalaulut laiskoista ja veltoista kirvelevät ja yllyttävät myöskin puolestaan. Turja istuu keskuksessa toisella puolella maapalloa, Karma toisella puolella. Ja taas alkaa tuntua ihmisissä, lauluissa, puheissa, ilmassa oikea taistelun viritys.

Viuuh, huii, pomm, pang, räts, räts. Ilma on täynnä räikinää, vonguntaa ja räiskettä. Meteorisade on viimeaikoina kiihtynyt varsin arveluttavaksi. Onneksi kuitenkin kaikki maahan putoavat möhkäleet ovat edelleen pieniä. Tapahtuu onnettomuuksia. Mutta ei kuitenkaan niin hirvittävästi kuin metelistä päättäen uskoisi.

Kun on hiukan tyyntä, kuuluu etelästä kuin maanalaista jyminää, ja maa tärähtelee ja heilahtelee niin että asumukset ja voima-asemat ratisevat. Siellä jäätikkö paisuu ja ponnistaa vuoria, nunatakeja, ratkoo maahan vajoavia kuiluja -- niinkuin maanjäristyksissä. Ja kun ilma taasen hetkeksi kylmenee, jymähtelee sama jäätikkö niin että ilmakehä tärisee.

Sataa, sataa, sataa. Aamusta iltaan, illasta aamuun. Etelästä tulevat joet tulvivat ja kosket mylvivät ja hyökkäävät merta kohti kuin takaa-ajettu ilveslauma. Mitä mahtanee oikein etelänavalla tapahtua?

Se maapallon puoli puskee tietä auki tomu- ja kaasujoukkioissa. Lämpötila kohoaa siellä yhä ja jäätikkö sulaa sitä nopeammin ja virrat syöksyvät sieltä sitä hurjempina. Meri alkaa hiljalleen kohota ja siinä alkaa tuntua voimakas luode ja vuoksi. -- Lähestytään siis Polyhymniaa.

Silloin tällöin tappavat vyörymyrskyjen tuomat myrkylliset kaasut siellä täällä ihmisiä -- -- --.

Turja ei voi enää tehdä juuri ollenkaan havaintoja tähtitornissa. Hän laskee tuloksia entisistä havainnoistaan. Vieläkään hän ei tiedä edes ensimmäisen Polyhymnia-kohtauksen luonnetta. Hän tietää vain yhden asian, joka kiihoittaa häntä ponnistamaan äärimmilleen: _Tulema ei ole ottanut huomioon valonsäteen taipumista auringon lähellä_. Hänen tulemansa täytyy siis olla ainakin hiukan virheellisen. Mutta kuinka paljon -- ja mikä on oikea tulema?

Toisinaan hän asuu melkein vakinaisesti veturissansa, jonka hän on itse rakennuttanut, joka kulkee maalla kuin lentäen ja joka kulkee vettä myöten nopeammin kuin mikään soutu. Hän risteilee omaa puoliskoansa maapallon vyöstä. Hän tarkastaa voima-asemia, johtaa rakennustöitä, kehoittaa, uhkaa ja haukkuu.

Hän on huomannut, että näitä Ekvatorian miehiä on kohdeltava yleensä toisin kuin Borealian kansaa. Näille on puhuttava paljon, he eivät ymmärrä vaiteliasta, lyhyttä ja täsmällistä käyttäytymistä. Siksi hän onkin usein liikkeellä. Hän opettelee nasevimmat iskusanat ja haukkumasanat. Hän tuo tulta ja intoa aina sinne, mihin hän ilmestyy. Kaikki ihmettelevät häntä, laiskat häntä pelkäävät, mutta yleensä Ekvatorian väkikin oppii luottamaan häneen. Matkoilla ja öillä hän laskee suurta ongelmaa ja kiihkoaa tulosta sitä tulisemmin, jota hurjemmin luonnonvoimat alkavat ympärillä raivota. Sorja seuraa häntä melkein aina. Hän hoitaa Turjaa, hän järjestää pelastustöitä onnettomuuspaikoilla ja sairaiden ja haavoittuneiden hoitoa. Yhdessä he taistelevat -- mutta eivät he ole päässeet sen lähemmäksi toisiaan.

Joskus menee Turja Sonjan luo. Ei hän enää keskustele hänen kanssaan, ei hän ole iloinen eikä surullinen, ei pura mieltänsä. Hän istuu vaiti, kuuntelee Sonjan hiljaista puhelua, soittoa ja laulua ja lähtee jälleen otteluunsa.

-- -- -- Suurin osa Ekvatorian kansasta elää veltosti, on syrjässä taistelusta, hoitaa omaisuuttaan, elää pelossa ja vavistuksessa -- ja nautinnoissa. Maailmanlopun odotus leviää kuin kulovalkea. Nousee profeettoja toinen toistaan kummempia. Syntyy villejä oppeja ja huumaustiloja. Joukot aivan kuin juopuvat ja menettävät järkensä. Täällä elää lauma itsensä ruoskijoita, jotka kiroavat maailmaa, elämää ja itseänsä ja odottavat Suuren Hengen kostoa. Täällä elää toinen joukko hillitöntä sukupuolielämää, -- he tahtovat kuolla nautinnon huumassa. Tuolla on päällänsä seisojain lahko. Täällä miesten seura, jotka kuohitsevat itse itsensä. Tuolla taas naisia, jotka tanssivat teillä alasti ja huutavat maailmanlopun tuloa.

Mutta Borealian kansa on kuin itse voima. Se on levännyt muutamia vuosia. Sen lihakset ovat kuin teräsjousia, sen äly on kirkas ja leikkaa tosiasioita kuin timantti. Sen tahto syleilee Avaruutta, se on kuin itse elämän ponnevoima. Sen päiden yllä pauhaa atmosfääri, kohisee ja jymisee kuoleman uhka. Mutta sen huulilta aaltoilee työmarssi; sen on tahti jykevä ja voitollinen, se on kuin voiton laulu.

Tämä kansa tuntee, että nyt lähestyy hetkien hetki -- se hetki, joka sisältää miljoonia vuosia, ehkä ikuisuuden. Se tuntee sen tulevan Avaruudessa, ja kaikki sen muinaiset taisteluvaistot heräävät. Nyt ei enää taistele tämän päivän Borealian kansa, nyt taistelevat heissä tuhannet sukupolvet ja näiden sukupolvien koottu valtava tahto huumaa ja värisyttää tätä kansaa, kun se tuntee suuren ottelun lähestyvän. Tuhansien vuosien takainen taistelun hurma herää.

Ja maa uppoaa tomu- ja kaasumassoihin, ne pieksävät sen kylkiä, Avaruuteen halkeavat kartio-aallot. Avaruuden Hirviön hehkuva syli lähenee ja Polyhymnian pimeä massa kulkee jo lähellä. Se on jo melkein ekliptikan tasossa ja lähenee maan rataa ulkoapäin. Sen nopeus on vain hivenen pienempi kuin auringon, niin että se jää hyvin hitaasti jälkeen, siirtyy kulkusuuntaa vastaan vinossa olevan ekliptikan tasossa sen toiselle puolelle, kulkien avaruudessa auringon radan kanssa ristiin.

III luku. Polyhymnian vierailu.

"Putosiko taivas maahan? Putosiko maa hautaansa? -- -- -- -- -- Ja ne harvat, jotka kuoleman välttivät, kulkivat kauhusta painuvin päin."

Japanil. Toyama.

Ilmapuntarikello kilisi ja Turja hypähti vuoteeltaan, jossa hän oli nukahtanut hetken täysissä tamineissa. Hän oli pitkät ajat jo nukkunut tällä tavalla lyhyet unensa: täysissä tamineissa, kaasunaamari vieressä, korvan juuressa kello, joka soi, jos seinällä olevaan reaktiokoneeseen vaikutti joku tunnettu myrkyllinen kaasu tai jos ilman paine kohosi määrättyyn rajaan.

Turja katkaisi ilmapuntarista kelloon kulkevan johdon -- se soi sittekin! Oli siis myöskin myrkyllistä kaasua ilmassa! Hän pisti kaasunaamarin päähänsä ja lähti menemään semaforihuoneeseen, johon kaikki tiedotuskoneisto oli keskitetty ja jossa hän tiesi Sorjan valvovan. Juuri kun hän astui suojamansa ovesta ulos tärähti maa ja sitte tuntui kuin koko maapallo olisi huojunut avaruudessa. Turja horjahti ja tarttui ovipieleen. Uusi tärähdys ja entistä kovempi heiluminen. Hän hyökkäsi semaforihuoneeseen. Siellä seisoi Sorja kaasunaamari päässä pidellen ovipielestä -- hän oli tulossa hakemaan Turjaa.

-- Läntiset semaforit soivat tuhannen mitan korkeudella, kuiskasi hän. Se kuului kuiskaukselta -- vaikka hän huusi.

Turja tempasi kuulotorven, yhdisti ensin viiteensataan -- siellä pauhasi kuin myrsky -- sitte tuhanteen -- siellä soi niinkuin veden nuoleskellessa aparaattia. Hän kuulusteli pitkin rannikoita ja huomasi, että lähes tuhannen mittaa korkea vuoksiaalto vyöryi länteen päin. Se pyyhki ja pieksi rannikoille ylemmäs ja alemmas sijoitettuja aparaatteja toista toisensa perästä. Ainoastaan kaikkein korkeimmille rannikkovuorten huipuille sijoitetut aparaatit olivat vaiti. Niissä soi ainoastaan kaukainen pauhu ja ilman villitty ulvonta.

Yhdistettyään kuulotorvensa pariin-kolmeenkymmeneen semaforijohtoon on Turja selvillä aallon laajuudesta ja kulusta.

Hänen ruumiinsa vapisee jännityksestä ja Sorja odottaa henkeä pidättäen hänen selitystänsä. Turja miettii hiukan.

Tämän täytyy olla jotain muuta kuin tavallista! Hän on seurannut vuoksiaaltojen kehitystä ja liikkeitä semaforien avulla jo kymmeniä päiviä ja on havainnut niiden päivä päivältä ja aalto aallolta kasvavan. Siitä on saanut lukea kuin kellokoneistosta Polyhymnian lähestymisen, vaikka alituisten myrskyjen, sateiden ja hämärän vuoksi ei ole voinut tehdäkään kiikarilla ja meridianikoneella havaintoja. Maa on lähestynyt Polyhymniaa siten, että pohjoisnapa on ollut huomattavasti kääntyneenä siitä poispäin. Sen on voinut laskea vuoksiaalloistakin. Ne ovat kohisseet valtavimpina kahdessa kauas etelään pistävässä valtameren mutkassa. Ne ovat heilahdelleet tasaajan rannikoiden kautta toisesta lahdesta toiseen. Täälläkin ne ovat tuntuneet melkoisina, mutta eivät kovin peljättävinä.

Nyt vyöryy kuitenkin tuhat mittaa korkea aalto melkoisen läheisellä rannikolla länteen päin.

-- Tästä on leikki kaukana, murisee Turja.

-- Tuho? läähättää Sorja.

-- Se helvetillinen äijä, se masmaimuri, Tulema on -- -- -- Avaruuden suuret vallat!

Taas tärähdys ja nyt huojuu maapallo niin että irtonaiset kappaleet lentelevät suojaman seiniltä alas.

-- Polyhymnia! kiljuu Sorja.

-- Aivan varmasti, mörähtää Turja. Se on laskenut kymmenen päivää vikaan, se lallus. Meillä oli kaikki valmista -- ei muuta kuin vuorille muutto, kahden päivän työ -- -- --.

Taas hiljaisempi tärähdys.

Turja kuulustaa itäisiä semafooreja.

-- Sieltä möyryää aalto selkäämme, ellemme nyt toimi, huutaa hän Sorjalle. Se on tullut juuri eteläisen lahden yli ja paiskautunut niiden suurien matalikkojen ylitse rannikkovuorten seinämiä vastaan. Äskeinen tärähdys ehkä johtui siitä -- ellei Polyhymnia pommita meitä kuillansa.

Ilmavirta alkoi ulvoa ja vinkua yhä hurjemmin Kapitolion yllä -- se melkein tukahdutti meteorien räiskeen ja ukkosen jyrinän. Korkean ilmanpaineen kello pärisi yhtämittaa. Turja tarkkasi vielä likimpiä rannikkosemaforeja. Niissä ei kuulunut olevan vettä. Meri on siis vielä täällä alhaalla -- mutta alkaa pian nousta.

Sorja käytteli kipinäkonetta, sana Karmalle maapallon toiselle puolelle: "Polyhymnia. Aalto tulossa. Heti vuorille."

Turja nousi Kapitolion katolle. Oli pilkkoisen pimeä ja ilmakehä kohisi -- kuin olisi seisonut Ekvatorian suurimman kosken äärellä. Turja laski ilmaan kolme valtavaa radiosädettä. Ne muodostivat suuren valoviuhkan. Useita satoja säteitä vastasi pimeydestä heti ja sitte toisia satoja kauempaa ja yhä kauempaa. Täten levisi tulisäteiden suihke kahden aallon tavoin länteen ja itään.

-- Hyvä, murisi Turja itseksensä.

Järjestelyt olivat onneksi jo valmiina, koneisto toimi. Nähtävästi jokseenkin kaikki ilmanpainekellot olivat tehneet tehtävänsä, koska kaikkialla oltiin valmiina. Turja tiesi, että jokainen säde merkitsi Borealian miestä, joka ei peljännyt ja joka teki tehtävänsä viimeiseen saakka. Se teki niin hyvää Turjalle, että hän hymyili kaasunaamariinsa.