Part 2

Tämän jälkeen aloin yrittää kirjallisuudesta löytämiäni menettelytapoja käyttäen omintakeista salaperäisen kirjoituksen tulkintaa. Kiinnitin tällöin huomiota siihen, että kirjoituksen alussa oli useita yksinkertaisia kuvioita ja niiden alla kirjoitusmerkkejä. Tein sen johtopäätöksen, että tämän kirjoituksen tuntematon kirjoittaja oli tahtonut opastaa kirjoitusta tutkivaa kuvaamalla useita esineitä ja käsitteitä ja kirjoittamalla alle niiden nimet. Siinä oli auringon, puun, eläimen y.m.s. kuvat. Vastaavien kirjoitusmerkkiryhmien otaksuin olevan näiden käsitteiden nimiä.

Aloin nyt näitä perussanoja hyväkseni käyttäen sommitella lauseita kokoon. Ja suureksi riemukseni olin ymmärtävinäni muutamia lyhyitä lauseita. Olettamalla näissä lauseissa esiintyville tuntemattomille merkeille uusia ja uusia merkityksiä ja vertailemalla niitä aina niihin toisiin lyhyihin tuntemiani sanoja sisältäviin lauseisiin, joissa nämä samat tuntemattomat merkkiryhmät esiintyvät, sain selville yhä uusia ja uusia sanoja. Tällä tavalla pääsin selville mielestäni useiden lauseiden merkityksestä.

Mutta sitte alkoi esiintyä merkkiryhmiä, joista en suurimmillakaan ponnistuksilla saanut selkoa. Ne lauseet, joista olin ollut saavinani selon, olivat siellä täällä hajallaan, eivätkä vielä antaneet oikeastaan mitään aavistusta koko laajan kirjoituksen sisällöstä. Luulin kuitenkin saaneeni selville kaksi ajatusta, jotka minua suuresti ihmetyttivät. Luulin nim. olevani varma, että yksi lause kuului: "_Aurinko jäähtyy ja eläimet kuolevat_". Tämä lause herätti monenlaisia kuvitteluja mielessäni. Kerran jo varastautui mieleeni uudestaan ajatus, että kirjoitus olisi sittenkin peräisin avaruudesta, joltain kuolevalta tai kuolleelta tähdeltä. Mutta sitten työnsin sen ajatuksen haaveellisena luotani ja päättelin, että tämä mahtanee olla jotain uskonnollista ennustuskirjaa.

Ponnistukseni olivat nyt turhat. En päässyt enää hiventäkään eteenpäin. Ennenkaikkea teki yksi merkkiryhmä, sana, kiusaa. Se esiintyi kirjoituksessa usein ja minun oli mahdotonta löytää sille sopivaa merkitystä.

Olin nyt syksyn saapuessa äärimmilleen rasittunut kiihkeistä ponnistuksista. Ja mieltäni kalvoi vielä itsesoimaus sen johdosta, että en ollut auttanut tehokkaasti vanhempiani töissä. En ollut sittekään päässyt iskemään maankamaraan. Tämä merkillinen uusi sattuma oli ajanut minut taas aivan odottamattomalle polulle. Olin huomannut silloin tällöin vanhempieni katseissa vakavaa huolestumista ja hellää moitetta. Ja Halla-Maija sanoi suoraan, ettei tuo nuori herra tee työtä edes suolojensa edestä.

Syksy tulee. Vain silloin tällöin pälyilee järvi tyynenä. Mutta eivät kuvasta enää siihen tummanvihreät, maan uumenten voimaa uhkuvat rannat, vaan kalsea keltainen väri ympäröi sitä kuin kuolevan silmää. Kun aikaisina aamuina lupaavien laihojen hohtaessa kylmän yön kasteessa soutelen koukuillani ja koettelen onkea, kuuluu lahtien pohjukoista riihenpuinti ja sorsat lentelevät jo parvissa. Vedestä nostetut pellavapiot seisovat rannoilla totisina kolonnassaan, alastomat heinähaasiat halkovat sarkoja ja ruispellot ovat autioita erämaita.

Alan luopua salaperäisen kirjoituksen tulkitsemisyrityksistä ja palaan uudestaan ajatukseen lähettää se johonkin tutkimuslaitokseen.

Muutamana elokuun päivänä kuulin tuttua surinaa ilmasta. Sadat ja tuhannetkin kerrat olin sen surinan kuullut pääni päällä rintamalla, mutta täällä maaseudun rauhassa se oli aivan outoa ääntä. Kiiruhdin ulos ja hetken kuluttua näin vesitason laskeutuvan petäjikköniemeni kärjen edustalle. Se tuli hietikkorantaan ja hetken kuluttua tuli polkua myöten vastaani ystäväni ja toverini osakunnassa ja sotarintamilla luutnantti M. Hän palveli armeijan lento-osastossa. Kertoi olevansa lentomatkalla pohjoisesta pääkaupunkiin ja kun hänen reittinsä kulki aivan kotipaikkani ylitse, päätti hän laskeutua tervehtimään minua.

Olin tietysti suuresti iloissani hänen tulostaan ja pyysin häntä jäämään yöksi. Mutta siihen hän ei voinut suostua -- vaan teki sensijaan päinvastaisen ehdotuksen: että minä lähtisin hänen mukaansa. Pääkaupungissa pitäisi ylihuomenna olla meidänaikuisten osakuntalaisten yhdessäolotilaisuus ja minun piti hänen mielestään välttämättä olla siellä mukana. Minä suostuin tähän ja syötyämme yksinkertaisen päivällisen nousimme ilmaan. Tuntiessani allani taas joustavan koneen pehmoisen tärinän, palasivat mieleeni muistot sotarintamilta. Aluksi pyrki ihan vaistomaisesti hakemaan altansa pattereja ja juoksuhautaverkkoja. Mutta kun tuli ilta, valtasi mieleni aivan toinen tunnelma. Ollessani lukemattomia kertoja rintamalla ja rintaman takana lentokoneessa, en juuri milloinkaan ollut kiinnittänyt huomiota allani kiitäviin maisemiin semmoisinaan. Aina oli ollut suoritettavana jokin vaikea tehtävä lentoretkellä ja se oli kiinnittänyt huomion. Nyt sen sijaan nautin täysin rinnoin siitä suurenmoisesta näystä, mikä korkeudesta katselijalle avautui eteen. Syysillan kuulauden kuvastuessa vesistöistä, syksyn väreissä loistavan metsän peilaillessa itseään veden pinnassa pimeni maan pinta allamme hiljalleen, mutta avaruudessa helisi vielä päivän valoisa soitto. Vedenpintojen tummetessa ja taivaanrannan punertuessa, välkehti allamme peninkulmien laajuisilla alueilla värien moninaisuus. Ja entäs sitte, kun kuu nousi ja valot syttyivät kaupungeissa ja kylissä! Niitä äärettömän pitkiä hopeaisia kuun siltoja! Sitä suurenmoista sadunomaista tunnelmaa, mikä maaemon pinnasta uhosi sinne ylös korkeuksiin!

Pysähdyttyämme parilla lentoasemalla, lähestyimme seuraavana aamuna pääkaupunkia. Aloimme laskeutua alas, pääteasema oli jo näkyvissä. Meidän piti sujahtaa pienen saaren päällitse aalloille kiikkumaan -- kun yhtäkkiä kuulin korvat lukkoon lyövän pamauksen ja me putosimme suoraa päätä tuohon pieneen saareen. Menetin tajuntani ja heräsin vasta sairaalassa.

Sain kuulla että toverini oli kuollut ja että itse olin saanut vaikean täräyksen vatsaani ja pienempiä ruhjevammoja. Makasin monta päivää kuumeessa, joka johtui jostain vatsakalvon repeämästä. Lääkäri ei ryhtynyt repeämää ompelemaan, ennenkuin kuume olisi hävinnyt.

Vihdoin toinnuin niin että voin, jääpussi vatsalleni sopivasti sidottuna, nousta hetkeksi jaloilleni. Leikkaus määrättiin seuraavaksi päiväksi.

Lienee syytä telepaattisten ja yleensä alitajunnan ilmiöiden tutkimuksen vuoksi kuvata leikkauksessa kokemani seikat hiukan tarkemmin.

Muistan aivan selvästi, että sielullinen tilani ei ennen leikkausta ollut millään tavalla huomattavan erikoinen. Edellisenä iltana saamani unilääkkeen vaikutusta ehkä tuntui vielä aamulla. Joka tapauksessa olin hyvin rauhallinen. Kotipuoleni sanantapaa käyttäen minä vain "olla möllöttelin".

Akkuna oli auki. Ulkona näytti olevan kaunis syksyinen päivä, lehdet hiukan kellastuneita. Kolme neljä petäjää törrötti akkunani edessä. Linnut tirskuivat tiu, tiu -- -- --. Kuului lasten ääniä, säestyksenään kaupungin kohina. Juna pauhahti ohi. Kuuluipa kanan kotkotus -- ja ajatukseni kiitivät kotimökille. Muistin yht'äkkiä salaperäisen kirjoituksen, jota olin kiihkeästi tutkinut pari kuukautta. Näin silmieni edessä hyvin selvästi kaikki sen merkit ja kuviot. Mutta mielikuvaan liittyi pieni vastenmielisyyden tunne, niinkuin pakkomielikuvan palatessa tajuntaan. Kanat toruvat jossain läheisyydessä niin mahdottomasti ja linnut ääntelevät kilvan. Aurinko paistaa iloisesti.

Sitte minut vietiin leikkaussaliin, missä vesijohdot pihisivät, ilma oli täynnä eetterihöyryjä ja hoitajattaret häärivät sanattomina, tärkeän näköisinä, professorin istuessa selin, kädet sublimaattiliuoksessa, ja antaessa käskyjä.

Makasin leikkauspöydällä. Hengitettyäni annoksen etteriä, olin sanovinani:

-- Sydän lyö jumalattomasti, tunnetteko?

Tunsin siteen kiristyvän reisieni yli. Ranteeni otettiin ylös ja kummallakin puolella oli pitelijä, joka tunnusti valtimoa. Eetterituppu otettiin pois.

-- Ei riitä vielä, olin sanovinani. Ja heti sen jälkeen kuulin jonkun toisen lausuvan samat sanat.

Olen sitä mieltä, että tämä oli telepaattinen ilmiö. Todellisuudessa minä en sanonut mitään. Mutta minä sain raportin näiden sanojen lausujan ajatuksista ennenkuin kuulin ne.

Tyttö, joka hoiteli päätäni, pyyhki hellästi hiuksia syrjään ja hänen käsistään tuntui virtaavan rakkautta ja osanottoa. Sen vuoksi tuntui hyvältä ja somalta nukkua siihen hänen käsiinsä. Tunsin vielä, että jollei hän nyt kohta ota eetterituppua pois, niin tukehdun -- hänen täytyy nyt ottaa, pian, pian. Silloin hän sen ottikin pois. (Tässäkin voisi olla telepatiaa.) Tunsin vielä kun pääni laskettiin alas muun ruumiin tasalle -- mutta sitte sammui tajunta.

Alitajuinen tunnelma -- en tiedä, käytänkö oikeata nimitystä, mutta toivon, että ymmärretään, mitä tarkoitan -- oli tähän saakka ollut pusertava, ihmeellinen. Oli kuin jotain rautaista ja järkähtämätöntä olisi tapahtunut. Vesijohtojen pihinä paisui vähitellen valtavaksi kohinaksi ja sydämen lyönnit tuntuivat hirmuisina iskuina. Siinä oli jotain suurta ja kamalaa. Jokainen läsnäolijain liike ikäänkuin kohisi ilmassa pääni ympärillä.

Rohkenen keskeyttää tässä kuvaukseni ja tehdä lyhyen huomautuksen. Olen käsittänyt sielullisen tilani tänä hetkenä niin, että hermot ja aistit, yleensä koko sielun tiedotuskoneiston vastaanottava puoli, niin tunnetut kuin tuntemattomatkin aistit, oli niin äärimmilleen herkistynyt tässä epänormaalisessa tilassa, että kaikki ulkomaailman vaikutukset tuntuivat piinallisen voimakkailta, että yksin oman ruumiinkin elintoimintojen melu kidutti sielua. Se oli samaa kuin jos me yht'äkkiä tavallisissa oloissamme alkaisimme kuulla, nähdä, haistaa, maistaa ja tuntea tuntohermoillamme tuhat kertaa voimakkaammin kuin ennen. Mutta samalla täytyi tässä tilassani myöskin sellaisten sielunkykyjen, joiden toimintaa emme tavallisessa elämässä ollenkaan tunne, olla heränneitä ja herkistyneitä. Sen osoittavat jo osittain edellämainitut telepaattiset ilmiöt, mutta vielä selvemmin seuraavat tapahtumat.

Nukkumisen jälkeen muuttui kaikki liitelemiseksi ja leijailemiseksi tyhjässä, kolkossa -- tai tuskin voi sanoa kolkossa, sillä tuntui kuin tuo seesteinen avaruus ei olisi ollut hauskaa eikä kolkkoa, ei lämmintä eikä kylmää. Se oli vain aineetonta, elotonta tilaa, jossa liiteli, johon haihtui. Ei peljännyt, ei iloinnut, ei surrut. Tunsin itseni tavallaan vielä kokonaiseksi persoonaksi, mutta mitään en voinut tehdä, aktiivisuus oli loppunut ja täydellinen passiivisuus astunut sijalle. _Siis nirvana_.

Mutta yht'äkkiä näin tässä tyhjässä avaruudessa loistavan _salaperäisen kirjoituksen_ ja tuokion kuluttua se vaihtui eräänlaiseen kuvaan, jota minun on mahdotonta täsmällisesti selittää. Tuntui kuin näkisin avaruudessa _ajatuksia, jähmettyneitä ajatuksia_. Ja tuntui vielä lisäksi kuin olisivat ne minun omia ajatuksiani, jotka palasivat jostain kaukaa takaisin luokseni. Nyt olin ymmärtävinäni täydellisesti sitä salaperäistä kirjoitusta, jota koko kesän olin kiihkeästi tutkinut.

Joitakuita varjokuvia ilmestyi tuohon manalan autiuteen. Minua asetettiin kuin arkkuun. Siinä kävi vierelläni ihmisiä. Tulivat, silmäsivät vakavina ja taas menivät.

-- Tämä on kuolema, hiipi mieleeni himmeä ajatus.

Jo tuli hämärä muisto siitä; että olin leikkauksessa -- se on epäonnistunut ja nyt olen kuollut. En välitä, ei peloita, ei iloita, heittäydyn, antaudun kuoleman valtaan -- -- --. Mutta ei, minähän tunnen olevani elossa, näen mitä ympärillä tapahtuu, näen ja en näe.

Nyt joku lukee kirjaa vierelläni -- sekin kuuluu kuolemaan. Ne luulevat, että olen kuollut. Kun saisi ääntä. En saa. Missä minä olen? -- Hämäryys alkaa hävitä. Tunnen tumman kaapinkulman ovinurkassa. Saan pääni kääntymään ja silmään toiselle puolelle. Elossa olen ja huoneessani. Nyt saan ääntäkin. En tiedä miksi minun täytyy mölähdellä, niin kuitenkin teen. Hoitaja, joka lukee istuen vierelläni, tuo sylkyastian.

-- Oksettaako?

Minä vain syljen.

Mutta tuohan on vieras, joka minua hoitaa! Olenko sittekin siirtynyt johonkin toiseen maailmaan? Oman hoitajan täytyy tulla pian, pian, muuten kuolen. Hän tuleekin iloisena ja pyyhkii eetterihien.

-- Kaikki on mennyt hyvin, sanoo hän. Ja minäkin tulen iloiseksi.

Kun ryhdyin muistelemaan nukkuessa saatuja kokemuksia, huomasin muistavani aivan selvästi salaperäistä kirjoitusta koskevan näyn. Ja huomasin, että minulla oli nyt varma täsmällinen mielikuva sen sanan merkityksestä, johon tutkimukseni olivat pysähtyneet. Sen sanan piti merkitä _säteilevää voimaa, säteilevää energiaa_. Samalla oli aivoissani selvä ajatus kirjerullan alkuperästä ja jonkinlainen aavistus sen sisällöstä.

Odotin kiihkeästi hetkeä, jolloin pääsisin uudestaan lukemaan salaperäistä viestiä ja tutkimaan, sisälsivätkö nukutettuna saadut mielikuvat totuutta.

Päästyäni sairaalasta kävin ensin lentomatkamme lopussa tuhoutuneen toverini haudalla. Taaskin oli yksi läheisimpiä ystäviäni astunut rinnaltani ikuisuuteen. Kuoleman kasvot ovat minulle niin tutut. Milloin ne ilmestyvät minun majani ovelle?

Kun joulun alla saavuin kotiini, jonka olin eräänä elokuun loppupäivien iltana jättänyt lentokoneen pyrstön taakse, oli pihassa jo suuria kinoksia ja luonto upeili jo täydellisessä talvisessa komeudessaan. Oli vain niin leutoa, että syvin ulappa vesistöstä, jonka rannalla kotini oli, oli vielä sulana, kumotti mustana talvisen taivaan alla.

Ryhdyin heti niin tulisesti kuin voimani suinkin sallivat työhön salaperäisen kirjoituksen selvittämiseksi. Oletin tuon usein toistuvan sanan merkitsevän säteilevää energiaa ja jatkoin sillä pohjalla. Ja ajatelkaa: huomasin olevani oikealla tolalla! Lause toisensa perästä selvisi -- ja pian minä tulin vakuutetuksi, että sairaalassa herännyt ajatus tämän viestin alkuperästä oli oikea. Jouluaattona luin lauseen, joka lopullisesti paljasti totuuden.

_Tämä viesti oli tähdeltä, joka oli hajonnut pirstaleiksi yhteentörmäyksessä_.

Tämä tieto vapisutti minua ja minun täytyi lähteä ulos. Silmäilin hämärissä selälle. Mustan veden yllä riippui alhaalla pilvinen taivas ja salomaat siellä rannoilla salaperäisinä kumottivat, saaret olivat kuin kuolleiden saaret Tuonelanjoessa. Ei valoa, ei liikettä. Hiiskumaton kaukomaan jälynauvokas rauha virtasi sieltä.

Ajattelin ihmiselämän vähäpätöisyyttä ja ajattelin avaruuden mittaamattomia ulapoita ja valtavia tapahtumia siellä.

Kuvittelin muinaista suomalaista, joka yksin kymmenpenikulmaisessa aarniometsässä tuollaista maisemaa silmäili, väsyneenä suksisauvaansa nojaten. Ehkä kaukaa selän toiselta puolen lähimmän uutisasukkaan päretuli tuikutti -- taikka ei ollenkaan ihmiselon merkkiäkään hänen silmänsä tavannut hämärtyvässä, pimenevässä saloseudussa. Kun hän rannalla seisoi, kuuli hän vain jääpalasten hulinan, kun musta selkä lähetteli lyijynraskaita aaltojaan kivikkoon. Teiren hän saattoi peloittaa yösijoiltaan rantakoivun juurelta, hukka saattoi ulvoa hänelle korvesta. Muuten hän oli yksin, yksin -- kuin pienen pieni elonkipuna avaruuden alla.

Elämä siellä valojuovaisen horisontin takana oli hänelle yhtä kaukana kuin noiden pilvien takana kiertävissä toisissa maailmoissakin. Ne kaukaiset kaupungit ja suuret meret eivät olleet hänelle olemassa. Hänelle oli olemassa vain tuo mahtava selkä, nuo vaarat, nuo saaret ja tämä yksinäisyys ja rauha. Jossain korven liepeellä oli hänen maailmansa keskipiste -- jouluiltana savuava saunapirtti. Sellaista on yksinäisen pienen ihmisparan elämä!

Mutta tämän yksinäisen ihmisen yllä avaruudessa on tähtiä syttynyt ja toisia sammunut, siellä ovat äärettömät prosessit kulkeneet kulkuaan halki miljoonien vuosien. Siellä on kerran elänyt ihmiskunta, jonka eräs yksilö on tuon käsiini joutuneen viestin kirjoittanut. Mutta sen ihmiskunnan asuinsija on kulkenut jotain hirvittävää kohtaloa kohti, josta en vielä ole selvillä, ja lopulta on tapahtunut yhteentörmäys, jossa tähti ja ihmiskunta ovat tuhoutuneet. Päätä pyörryttäviä kuvia!

Tämän jälkeen tein työtä yötä päivää. Huomasin että hermostuin, tulin hajamieliseksi ja menetin kykyni seurustella ihmisten kanssa. Minusta tuntui oudolta kuulla omaa ääntäni ja vastenmieliseltä puhua jokapäiväisistä asioista. Minä puhelin yksinäni.

Yritin kerran kertoa mielikuviani vanhemmilleni, mutta huomasin, että he pudistelivat vain päätänsä ja tulivat surullisiksi. Halla-Maija suorastaan karttoi minua. He nähtävästi epäilivät minun olevan tulossa mielisairaaksi.

Oli keskitalvi, kun vihdoin tunsin koko salaperäisen viestin alusta loppuun. _Se oli päiväkirja, jonka jokainen rautainen lause sisälsi vapisuttavia kuvia kokonaisen maailman murhenäytelmästä_.

Luettuani viimeisen lauseen minä hyökkäsin ulos viillyttelemään polttavaa päätäni tuimassa pakkasessa. Ja minä pääsin hetkeksi erilleni tuon päiväkirjan valtavista kuvista. Minä pudistin ne voiman pakolla pois aivoistani, sillä tunsin tulevani todella mielisairaaksi, ellen saa hetken lepoa. Ja pakkaspäivän suurenmoinen luonto auttoi minua. Minä kiinnitin tahallani huomioni siihen.

Mikä komea päivä! Puut seisovat paksussa puhtoisen valkoisessa huurteessa liikahtamatta. Maa valkoinen, timanteilla siroiteltu, ilma seesteisen kirkas ja avaruus valoa täynnä. On kuin olisi päässyt toiseen, kirkkauden, selkeyden, puhtaiden pintojen ja unelmankauniiden viivojen ja muotojen maailmaan.

Vanha Parta-Kalle, joka tikkatallukoissaan naapukka korvilla liikkuu ikkunani ohi, on kuin tähän maailmaan kuulumaton vieras olento, kotoisin toisesta maailmasta, jossa sai olla nuttu repaleinen, housut syltyssä ja villainen kaulahuivi nytistetty solmuun kaulan ympäri. Kaikki tämä ei sovi tämän komean päivän seesteiseen, kirkkaaseen ja kaunisviivaiseen taustaan.

Kulkiessani kotikoivujen ritvojen alitse kuului hiljainen hilinä, ne ravistivat ritvoistaan päälleni sateen tähtiä ja timantteja. Ja yhä niitä vain kimalteli ja välkkyi niiden valkeissa puvuissa kun aurinko lävisti ne kylmänpunaisilla säteillänsä. Kun raitilla katsoin taakseni, oli koko kotikumpu ja koivikko huikaisevan valkoinen. Jokaisessa pienemmässäkin koivun huiskilossa sädehti tuhannen tähteä. Vaivaisen leppäpensaan latvukset paloivat samaa tulta. Koivujen takaa häämöitti mustanharmaa rakennuksen seinä. Ja taustana oli huurteinen vuorenrinne, ylempänä seesteinen keltaisensininen avaruus valoa täynnä. Tätä avaruutta vasten sädehtivät korkeimpien koivujen latvat. Kaukana laakson perukassa oikealla kuuraiset vuoret hohtivat melkein kangastuksenomaisina, heittivät toinen toisensa rinteille varjoja. Sillä aurinko oli alhaalla -- tuskin oli uskaltanut metsän latvuksista erota. Ja pilven jänkä matelee jo sen alla. Tuokion kuluttua peittää se auringon, vie sen helmassaan metsän taa -- ja ilotulitus sammuu.

Pysähdyn ja kuuntelen. Ääretön, rannaton hiljaisuus ja totisuus ja leikkaava kylmyys. Nyt mökin mies pilkkoo puita etäällä maantien ohessa. Kirveen iskut narskahtavat pakkasilmaan ainoina ääninä. Mökkien sauhut kohoavat suoraan ylös, yli taivaanrannan, kylmään avaruuteen.

Kiiruhdan raittia alas. Aijon vaarapäiselle vuorelle, nähdäkseni maailman koko komeudessaan allani. Metsässä hohtavat puiden latvat, mutta niiden juurilla on jo kalsea hämärä. Orava naksahtelee petäjässä ja parissa koivussa on teeriparvi, mustina liikkumattomina pilkkuina valkeassa kuurassa.

Pääsen vuorelle ja otan lakin pois päästäni paremmin kuullakseni etäisiä ilmojen ääniä ja koko luonnon raudankylmää ja timantinkirkasta musiikkia. Ensin kuulen saman hiljaisuuden, hiiskumattoman totisuuden. Nyt narskahtaa jokin näkymättömässä mökissä etäällä metsän keskessä, kuuluu ihmisääni ja oven saranain valitus. Toisaalta notkosta nousee sauhu kohti aurinkoa, jonka pilven jänkä juuri on saavuttamaisillaan. Vuoren rinne kylpee valossa ja takanani koivun latvoissa sädehtii ilotulitus.

Punertava päivänterä vajoaa pilveen, muuttaen sen reunan palavaksi pätsiksi. Sitte sammuu sekin, koko ilotulitus sammuu ja violetti kalsea hämärä, joka äsken oli hiipinyt puiden juurilla, valuu sieltä koko maiseman yli. Ja korviini kantautuu kaukainen musiikki, milloin jyminä, milloin pitkä vonkuva soitto, kuin suunnattoman suuren teräskappaleen ääni. Sieltä se kuuluu kaukaa, vuorten takaa pohjoisen hämärästä ja se on kuin jonkun äärettömän avaruuden mahtavan soittokoneen kielten koskettelua. -- Suuri ulapan jää siellä laulaa iltalauluaan kiristyvässä pakkasessa.

Nämä viimeiset mielikuvat palauttivat taas mieleeni päiväkirjan ajatukset polttavina, piinaavina.

Ja minä vatvoin niitä, lukien tuntemattoman ystäväni avaruudesta tulleen päiväkirjan yhä ja yhä uudestaan. Minä väritin ja täydensin sen kertomia karuja ja jylhiä tosiasioita omilla mielikuvillani ja näin vihdoin yhtenä vapisuttavana näytelmänä mielikuvituksessani tähden vaipumisen Avaruuden Hirviön kaikki polttavaa syliä kohti, jäätikköjen kasvamisen, kansan paon etelään, eteläisen maan kuolemaan tuomitun kansan, ensimmäisen kohtauksen vastaan tulevan tähden kanssa ja vihdoin yhteentörmäyksen ja Kaiken Lopun.

En ollut varma, kuinka kauan olin elänyt mielikuvieni maailmassa, kun vanhempani vihdoin pyysivät minua eräänä päivänä hiihtämään kirkonkylään hakemaan lamppuöljyä, sokeria ja tupakkaa sekä samalla kirjoituttamaan heidät ripille. Minä lähdin.

Oli leuto ilma. Vesitippa tipahti räystäästä ja harmaa rakennuksen seinä oli kuin nuortunut ja puhdas. Suksi jurasi alamäessä. Metsä loi lumitaakkaa oksiltaan. Tiheään hupsahteli lensiäviä lumimöhköjä maahan. Heräten ja virkistyen oikaisi kuusi vaivautuneita oksiansa. Iloinen henkäys ja reipas oksanheilutuksen humina kuuluu kun leuto etelätuuli kiertelee metsänhavuissa. Illalla palatessa kiristyi pakkaseksi ja tuli hyvä suksikeli. Melkein koko matkan mietin edelleen ainaisia mielikuviani vaikeasta elämästä avaruudessa.

Kun palasin kotiin, ei pöydälläni ollut onttoa metallimöhkälettä eikä rullaa. Ajattelin, että vanhempani olivat ne korjanneet sivuun, toivoen minun unohtavan ne. Tehdäkseni heille mieliksi odotin aamuun saakka, ennenkuin kysyin, minne ne olivat joutuneet. Vanhempani olivat vaiti ja katsoivat Halla-Maijaan. Halla-Maija harjasi pellavia ja pamautti:

-- Kissa ne vei.

-- Kissa saa luvan tuoda ne takaisin. Minä tarvitsen niitä. Minä lähetän ne erääseen tutkimuslaitokseen pääkaupungissa.

-- Nuori herra olisi lähettänyt ne hiiteen jo aikoinaan. Nyt ne ovat ahventen tutkittavina.

-- Mitä pirua!

Äiti tuli nyt väliin ja selitti, että Maija oli eilen heidän tietämättänsä ottanut nuo esineet, kantanut ne kauas jäälle, hakannut avannon ja upottanut ne sinne.

-- Sinä et saa suuttua Maijalle, sanoi äiti, hän teki sen sinun parastasi tarkoittaen.

Minä rajusin kyllä. Mutta mikä oli tehty, se oli tehty.

-- Joka syyttä suuttuu, se lahjoitta leppyy, pauhasi Maija. Mutta minun sisuni ei anna perään nähdä miehen tulevan hulluksi joutavia nuuskiessaan. Ei, vaikka tuosta poikki pantaisiin.

Ja minä ymmärsin Maijaa sangen hyvin. Hän oli, ollessani kasvavana kaljahousuna, monta kertaa päättävällä tempauksellaan tarttunut suitsiini ja ohjannut aina oikeaan. Mutta tällä kertaa manasin häntä mielessäni aika kauan.

* * * * *

Kun sitte kerran kerroin muutamille tovereille kaiken sen, minkä olen tässä kertonut, sekä kuvasin päiväkirjan sisältöä, niin sanoivat he: Kirjoita kirja!

Minä panin vastaan ja sanoin saaneeni jo tarpeekseni niinhyvin näyttelijän kuin kirjailijan ammatista. Mutta he vaativat yhä vain: Kirjoita kirja!

Tämä heidän kehoituksensa on osittain vaikuttanut siihen, että minä nyt olen päättänyt kuvata tuosta päiväkirjasta aivoihini syntyneet mielikuvat.

Tämä kuvaus on oleva sangen puutteellinen. En ole kirjoittanut juuri mitään sen jälkeen kun paperikori nieli pari ensimmäistä kertomustani. Tunnen kuvausvoimani heikkouden, tyylini kompastukset, esteettisen viljelykseni puutteellisuuden. Toiseksi kaipaan tätä kuvausta kirjoittaessani laajoja tähtitieteellisiä tietoja ja ennenkaikkea kosmillisen fysiikan tuntemusta. Monet päiväkirjassa esiintyneet seikat jäävät täällä meidän maapallomme pinnalla harjoitetun tieteen valaistusta vaille.