Part 19

Turja havaitsee, että ei ole siitä miehestä totuuden perustukseksi. Itsensä hänen on totuus valloitettava maksoi mitä maksoi. Mutta hänen mielikuvituksensa lentää tosiasiain edelle. -- Aurinko voi vajota Avaruuden Hirviön helmaan tai törmätä sitä kierteleviin massoihin. Kummassakin tapauksessa on elämän satu tällä tähdellä, meidän tähdellämme, lopussa -- ihmiselonkin satu, ja sen juuri ennenkaikkea.

-- Entä jos aurinkomme jaksaa sivuuttaa uhkaavan tuhon onnellisesti, mutta Eros törmää yhteen jonkun kiinteän massan kanssa? Täytyykö tämän täällä kukkivan elämän silloinkin ehdottomasti kuolla? Täytyykö ihmiselon sammua? Voihan ajatella, että jää jälelle vielä kiinteä massa, tähdenkappale, jolla itää elämän siemen. Voisiko ihminen pelastua sellaiselle kappaleelle?

Näin vyyhteävät Turjan ajatukset hänen astellessansa tähtitornista asuntojen ohi itäänpäin kulkevaa tietä.

On tyyni, mahdollisimman selkeä yö. Hänen takaansa tulevassa Avaruuden Hirviön kalpeassa valossa kumottavat asunnot ja heittävät varjoja, mietoja ja sekavia. Ne häälyvät ja tanssivat, samoinkuin valokin häälyy ja värähtelee. Koko maisema: asutuskeskus teineen ja kanavineen, kasvitarhat ja pellot, vuoriston rinne ja huiput ja tulivuoren soihtu tuolla kaukana idässä, kaikki tuntuu oudolta ja salaperäiseltä tässä satumaisessa valaistuksessa, usva- ja auerharsojen leijaillessa siellä täällä. Turjasta tuntuu niinkuin tämä maa tässä yössä hiljaa väristen odottaisi tuhoansa.

Tuleman laskujen mukaan ei Eroksen ja Polyhymnian ensimmäiseen kohtaukseen ole enää vuottakaan. Turja on ryhtynyt varusteluihin jo tämän tapahtuman varalta.

Koko hänen ja hänen mukanansa seuranneitten kansalaistensa työ Ekvatoriassa tähtäsi loppujen lopuksi tähän pisteeseen. Olivatpa heidän suunnitelmiensa, heidän järjestelyjensä ja mullistustensa piirustukset millaiset hyvänsä -- aina niissä viivat tähtäsivät, jos osasi niitä oikein katsoa, oikean perspektiivin hakea, tuohon yhteen ja samaan pisteeseen; _Kohtauksiin tai yhteentörmäyksiin toisten taivaankappaleiden kanssa_.

Kun annettiin maata entisille orjille, kerjäläisille ja mökkiläisille, toivottiin heiltä liikenevän aikaa perehtyäkseen yleensä luonnonlakeihin, tieteisiin ja tieteen soveltamiseen elämään -- ja myöskin ottaakseen osaa yhteisiin varusteluihin. Entisen sotajoukon sijasta aiottiin luoda koko kansasta kylmäverinen, selväjärkinen ja kaikin puolin varustettu armeija taistelemaan Avaruuden ankaroita kohtaloita vastaan. Entisten sotasoutujen ja rautaputkien sijasta aiottiin luoda kasematteja kylmää ja kuumaa vastaan, vuoriasuntoja tulvia vastaan, kaasunaamareja myrkyllisiä kaasuja vastaan, nopeita kuljetusneuvoja, joilla kansa voitaisiin siirtää maapallon puoliskolta toiselle, ja niin edespäin.

Tätä varten taattiin myöskin entisen vallassäädyn jäsenille riittävä toimeentulo, heistä toivottiin opettajia, johtajia, keksijöitä -- heillä kun oli vuosituhantinen aivokulttuuri -- -- --. Järjestettiin jättiläismäinen valistustyö, opetustyö. Suurin osa välineistä luotiin aluksi Uudessa Borealiassa. Sen voima-asemat jauhoivat valistusta Ekvatorialle: tukuttain kokeiluvälineitä, laboratoriovälineitä, tuhansia liikkuvia kuvia koneista, luonnontapahtumista, tähtimaailmasta, Avaruuden Hirviöstä -- -- -- Maaveturit ja "valistuslaivat" kiertelivät Ekvatoriaa ja seisovat opistot panivat parastaan.

Mutta Turjasta tuntui toisinaan kuin olisivat he pyöritelleet käsissään kuollutta ainetta. Se ei tuntunut muovautuvan, se ei tuntunut alkavan ollenkaan pyöriä _itsestään_. Se siirtyi kun siirrettiin, se nousi kun nostettiin, se putosi kun pudotettiin. Mutta tämä kansa ei näyttänyt ollenkaan omaavan yhtenäisyyden vaistoja, kykyä nähdä yhteistä päämäärää ja tuntea yhteistä tahtoa. Se oli niinkuin joukko ilmaan heitettyjä vesipisaroita, jotka putoavat minne kutakin tuuli vie. Kullakin oli vain _yksi_ ajatuskeskus: oma itse -- mitään muuta polttopistettä ei tämän kansan ajatuksen säteille näyttänyt löytyvän mistään päin -- ei maan pinnalta eikä Avaruudesta.

Turja oli koettanut aluksi yhdistää heidän ajatuksiansa aivan alkeellisilla keinoilla, maanpinnalle luoduilla polttopisteillä: yhteisillä viljelyksillä, voima-asemilla, aluksilla ja niin edelleen. Siten hän aikoi totuttaa heitä näkemään yhteisiä päämääriä. Mutta siitä ei tullut mitään. Se mikä ei ollut kunkin yksityistä "omaa", oli sellaista, jota ei ollut kartutettava ja hoidettava, vaan petkutettava ja varastettava itselleen. Tämä kansa ei näyttänyt oppivan koskaan tuntemaan mitään muuta "omaa" kuin sen, mille sai tehdä yksin ihan mitä tahtoi.

Sitte ajatteli Turja, että vaikka nämä pienet yhteiset päämäärät maanpinnalla eivät pysty yhdistämään tätä kansaa -- tai näitä kansoja, niin totta sen sitte tekee Avaruudesta uhkaava tuho, tuo suuri, valtava Avaruuden Hirviö. Ja hän alkoi saarnata ja saarnauttaa siitä. Kansa kuunteli ja ihmetteli hetken, näytti olevan kiihdyksissään ja kauhuissaankin. Se pauhasi, viittoi ja touhusi. Se väitteli, suunnitteli ja esitti lukemattomia "teorioja" ja "periaatteita" tästä kysymyksestä. Syntyi filosoofisia kouluja ja suuntia, erakkoja meni erakkoluoliin sitä ongelmaa miettimään. Temppeleihin lisättiin rukouspyöriä, joissa oli rukouksia Avaruuden Hirviötä vastaan.

Lapset leikkivät Avaruuden Hirviötä.

Mutta kun kansa oli purkanut tunteensa, kun aalto oli ohi ja tämä muoti haalistunut, niin ei juuri kukaan välittänyt koko jutusta. Kaikki joivat masmaa, rakastelivat ja söivät ja petkuttivat toisiaan, niinkuin ennenkin.

Se oli sellaista tahdasta se kansakokoelma!

Ei kuitenkaan aivan kaikki. Siellä täällä laaksoissa ja villien jokien äyräillä oli kansoja, joiden joukosta Turja löysi edes kipinän korkeampaa yhteistä tahtoa. Siellä värähtivät muutamat aivot hänen esittämänsä suuren tehtävän satuttamina, sieltä lähti joukko taistelijoita, jotka näkivät päämäärän. Nämä ynnä Borealian kansa, josta hyvin suuri osa oli muuttanut Ekvatoriaan, pitivät koossa Ekvatorian yhteiskuntaa ja järjestivät sitä.

Kullakin kansalla oli parlamenttinsa ja nämä asettivat koko Ekvatorian parlamentin. Turja ja Sorja, jotka olivat mies ja vaimo, oli valittu Ekvatorian työpäälliköiksi.

Oli siis vielä kipinä jälellä siellä täällä siitä korkeasta terveestä sivistyksestä, mikä oli kukoistanut tällä tähdellä näiden kansojen keskuudessa tuhansia vuosia sitte. Oli vielä muutamissa aivoissa jälellä, alitajunnassa, periytyneenä, yhteisvaiston ja työtarmon aihe. Mutta vain muutamissa. Kaikkein useimmista oli Ekvatoria sen pyyhkinyt pois ja ihmiset olivat vajonneet lähelle eläinten astetta -- sisäisesti -- vaikka ulkonaiset muodot olivat säilyneet.

-- Se on kummallista! ihmetteli Turja toisenkin kerran. Mistä se johtuu? Ekvatorian luonnostako? -- Sehän on, varsinkin aikoinaan, ollut veltostuttava, aisteja kutkuttava. Tuollainen ruumista hyväilevä, huumaava lämpö ja tuoksu ilmassa, muheva multa, runsaat luonnonantimet -- -- --. Vai johtuuko se vuosituhannen kestäneistä kummallisista yhteiskunnallisista oloista -- kaikki koettavat nyt matkia vallasluokan elämää -- -- --?

Johtuuko se tästä kansojen sekasotkusta, siitä, että kansat ovat jättäneet vanhat asuinsijansa ja jättäneet sinne kaiken muunkin parhaansa, jättäneet kulttuurinsa perustan ja pohjan ja täällä niillä on jälellä vain vaistot. Tämä maapallon jäätyminen on temmannut kansat irti maaperästä ja kulttuuriperustasta ja heittänyt ne kuljeksimaan vailla sivistyksen edellytyksiä ja apuneuvoja, sekaantumaan ja omistamaan toistensa heikkouksia. Niin se voi olla, voipa hyvinkin -- -- --.

Mutta tahdasta ovat nyt nämä kansat, ovat totta totisesti! Ihmisillä on täällä ankara alkeellinen mittausoppinsa, jonka mukaan maailmansäteet lähtevät minusta itsestäni, eivätkä enää tapaa koskaan toisiaan. Ja mahdottomalta näytti saada tämän kansan aivoja noudattamaan korkeampaa geometriaa, jonka mukaan säteetkin kohtaavat vielä toisen kerran samassa pisteessä -- toisessa pisteessä, yhteisessä päämäärässä.

Jota lähemmä Turja saapui asuntoansa, sitä tarkemmin hän tunsi sivuuttamansa asumukset ja niissä asuvat.

-- Tämäkin mies tässä asumuksessa, vallasluokan jäsen, oli suuren mylläkän aikana orjien käsissä: hetki vain -- ja hän olisi lakannut täällä tepastelemasta. Mutta Turjan miehet ennättivät pelastamaan. Kovasti vihasivat orjat häntä. Oli pidellyt tuhmasti heidän tyttäriään, nuoria tyttöjä, oli juonut masmaa ja nylkenyt mökkiläisiänsä. Mutta jäi henkiin Turjan miesten avulla. Sai pitää suuren osan maastansakin ja elelee nyt siinä, rellittelee. Valmistaa masmaa, myö naapureillensa, juottaa heitä, ottaa armoilleen ja lopulta syö heidät maaltansa pois. Oli muuankin entinen orja hänelle velkaa. Kuolemata teki mies ja pieni poika jäi puille paljaille. Viimeisiä henkäyksiään veteli kuoleva, kun tuli tämä mies turilas, vei tavarat velasta, kannatti vielä kuolevankin ulos ja sanoi, että maa ja asumus on hänen. -- Tämä sama mies kulkee valistuskokouksissa, puhuu suulla suurella Avaruuden asioista, "yhteisistä päämääristä" ja "korkeista periaatteista" -- ja myö kokoontuneelle kansalle masmaa ja imee itse niin että on käppyrässä.

Mikään muu ei tätä miestä liikuta todenteolla, sen Turja tietää, kuin toivo, että vallasluokka pääsisi entiseen asemaansa. Siksi hän saarnaa tyytymättömyyttä nykyiseen järjestelmään: Se sortaa viljelijöitä, se ei kuule tämän kansan parhaan osan ääntä, se maksaa mannun viljelijöille liian alhaisen hinnan -- -- -- Järjestys, järjestys pitäisi saada, pois ohjaksista ne roskajoukot, yhteiskunnalle vaaralliset! Aisoihin ja ruoskaa selkään!

-- Tässä taasen asuu kaksi naapuria: suuren maan omistaja ja pienen asunnon omistaja, joka on sopimuksella saanut edelliseltä maata. He joivat kerran masmaa yhdessä ja riitaantuivat. Suuren maan omistaja tahtoi ajaa nurkkapielistänsä pois vihaamansa miehen. Hän varastutti pienen asunnon mieheltä heidän sopimuksensa ja aikoi ajattaa hänet tielle. Mutta pienen asunnon mies sai erään orjanaisen kautta tietää juonen ja orjanainen varasti hänelle sopimuksen takaisin. Pian sen jälkeen paloi suuren maan omistajan asumus ja hän luuli silloin myöskin tuon sopimuksen palaneen. Mutta se löytyikin pienen asunnon omistajalta. Sitte tuli kumous, suuren maan omistajalta otettiin pois enemmänkin maata ja orjat vapautettiin ja yksi niistä kertoi siitä taistelusta, mitä naapurit olivat ajastaikoja keskenänsä käyneet. --

-- Kas tässä se vasta asuukin periaatteiden mies! Hän julistaa niitä joka paikassa ja tilaisuudessa. Hän lyö nyrkkiä pöytään ja sanoo, että "oikeus maan perii". Ja hän puhuu Suuresta Hengestä, hän kauhistuu ajan ja varsinkin vallasluokan "aateköyhyyttä" ja nautinnonhimoa. "Se on periaatteellisesti oikea kanta", puhelee hän, tai: "Tuollainen huojuminen ja heiluminen kiusaa periaatteen ihmistä". Mutta kun tulee paikka, missä pitäisi panna kova kovaa vastaan ja seistä kannallaan, niin tämä mies osuukin melkein aina kultaiselle keskitielle tai sille puolelle, joka voittaa. Hän on pehmoinen, pumpuloitu ja pulikoitsee ilman mitään periaatteiden painolastia virran pinnalla eteenpäin ja ne, jotka ehkä ovat hänen "periaatteisiinsa" takertuneet -- ne hän jättää aivan yksinkertaisesti kuivalle yksinänsä mietiskelemään hänen periaatteitansa. Ainoastaan silloin kun hänellä on joukkojen tahto takanansa ja kun hän haistaa, että hän voittaa -- silloin hän esiintyy pauhuten ja meluten ja näyttelee profeettaa.

-- Täällä asuu nainen, joka on vastenmielisimpiä, mitä Turja on koskaan tavannut. Sellainen imellys, sellainen kuin lintu kiima-aikana. Karma nimittää häntä _kaukorakastajaksi_. Hän huolehtii ja puhuu ja kirjoittaa nim. aina kaukaisista asioista tai joistakin ihmeellisistä tunteista, jotka kummittelevat vallasluokan laiskoissa aivoissa. Mutta hätää ja puutetta omissa nurkkapielissä -- sitä hän ei näe, siitä hän ei puhu.

-- Tuossa asuu monessa suhteessa kunnon mies, entisen vallasluokan jäsen. Hoitaa maitansa, tekee työtä, terveet reippaat aivot, käy illoin aamuin temppelissä vääntämässä rukouspyörää, pitää hiukan naapuristaankin huolta. Mutta ei pidä erehtyä odottamaan häneltä mitään näkemyksen kaarta, joka ampuisi paljoakaan yli hänen oman maansa rajojen, puhumattakaan siitä, että se tavoittaisi Avaruutta.

Näin kulkevat kuvat Turjan mielessä, soljuvat ohi sitä mukaa kuin asumukset ilmestyvät yöstä ja jäävät jälkeen. Niitä tulee ja menee, tulee ja menee, toinen toistansa kummempia. Niistä muodostuu kokonainen kudos, kokonainen valtava näkemys, kuva tämän kansan luonteesta, kehitystasosta, sen voimista, kyvyistä ja mahdollisuuksista. Ja kun hän katsoo tätä taustaa vasten Avaruuden ongelmaa ja tulevaa suurta taistelua, niin laskeutuu hänen mieleensä raskas paino. Tämä paino on häntä vanhentanut. -- -- --

Jo lähenee hän Kapitoliota, jonka huipussa loistaa punainen pallo. Valaistus välmehtii ja usma- ja auerharsot leijailevat ja tanssivat ja tihenevät hiljalleen. Meteorien suihke, rätinä, vongunta ja salamoiminen on Turjalle jo siksi tuttua, että hän ei sitä huomaakaan.

Kun hän kulkee eräässä notkossa, tiheässä, notkoa pitkin vaeltavassa sumuvirrassa, tulee hänen vastaansa kaksi miestä. Hän silmää heitä -- he säpsähtävät ja katoavat kiireesti usvaan ja varjoihin. Turja jatkaa ensin matkaansa, mutta pysähtyy sitte äkkiä.

Tuhat tulimmaista! Mitä leikkiä tämä on?

Hän muisti, että hän tunsi nämä miehet. He olivat Borealian miehiä. Ja mikä kaikkein kummallisinta -- heidän piti kuulua Turman retkikuntaan -- tuohon retkikuntaan, jonka hän lähetti Vanhaan Borealiaan vuosia sitte ja joka hukkui jäljettömiin pohjoisille jäätiköille. Turja oli aivan varma, että se ei ollut saapunut Vanhaan Borealiaan -- eikä hän tiennyt myöskään, että siitä olisi yksikään mies palannut Ekvatoriaan. -- Ja nyt tulivat nämä miehet häntä vastaan Kapitolion tiellä. Ovatko he käyneet Kapitoliossa? Vai näkikö hän näkyjä? Erehtyikö hän? Kosmoksen nimessä: ei! Hän näki selvästi. Eiväthän hänen aivonsa vielä vanhuuttansa höpsi. Hän näki varmasti toisen miehen erikoisen tutut piirteet ja arven, jonka hän sai eräässä räjähdyksessä Vanhassa Borealiassa.

Turja asteli nyt rivakasti ja saapui Kapitolioon. Siellä odotti häntä Sorja hämyisessä suojassa, ohuessa ruumiinmukaisessa puvussa. Hän säteili kauneutta ja lämpöä. Turja pysähtyi hetkeksi ihailemaan hänen ruumiinsa viivojen jaloa suloa, hänen muotojensa täydellisyyttä. Ja Sorja odotti häntä luoksensa, huulet avoinna, silmät loistaen. Turja tunsi, että nyt se tapahtuu -- nyt murtuu raja-aita heidän väliltänsä, nyt sulaa jää, nyt hellittää se salaperäinen voima, joka on lukemattomat kerrat temmannut hänet Sorjan tulisesta syleilystä takaisin jäätävään, kylmään yksinäisyyteen, joka on aina tukehduttanut heidän antautumisensa tulen kesken.

Hän rientää Sorjan luo, he syleilevät. Turja katsoo häntä silmiin. -- -- -- Silloin se taas iski. Niissä ihanissa silmissä näkyi kirkkauden takana tumma, jäätävä välkähdys kuin timantin särmä. Ja samassa Turja silmäsi Urjan kuvaa seinällä ja muisti kysyä, kävikö Kapitoliossa kaksi Borealian miestä. Hän tunsi miten Sorjan ruumis värähti, miten sen sulava pehmeys muuttui kiinteäksi jännitykseksi, miten se ikäänkuin hiljaa pakeni hänestä.

-- Ei. Ei ole käynyt ketään.

Loisto oli sammunut Sorjasta, hän oli melkein synkkä.

Ja silloin tuli taas heidän välillensä se paino, se salainen, tuntematon -- -- --. Ja Turja painoi hiljaa kiinni sen oven, jonka Sorja oli jättänyt auki mennessänsä omaan suojamaansa.

Mutta Turja ei tiennyt, että Sorja käveli aamuun saakka suojamassansa. Hän väänteli käsiänsä, hän puri hammasta tuskasta ja raivosta, hänen poskillansa oli kuumeinen loiste ja hänen silmissänsä paloi villi tuli.

-- Onko se Sonja, onko se tuo lutka, mumisi hän. Oh, kolmannella kerralla et pääse käsistäni! Tällä kertaa sinä et vie minulta miestä ---- --

Yöstä tuli aamu.

Turja ilmoitti lähtevänsä keskustelemaan Karman, Taitsan ja Sonjan kanssa ja tiedusti, lähteekö Sorja mukaan.

-- Mitäpä minä. Onhan siellä Sonja, vastasi Sorja.

Turja katsoi häneen pitkään, hänen otsansa kohosi ylvääseen asentoon ja silmät kirkastuivat. Ja sitte hän otti tyynesti kypärän, sovitti sen päähänsä, ilmoitti kumahtavalla äänellä, milloin hän tulee takaisin ja astui ulos.

Hänen mielensä lainehti, mutta siitä ei näkynyt ulospäin merkkiäkään. Hän oli näkevinänsä tältä kohdalta Sorjan mielen pohjaan saakka. Hän oli näkevinänsä miten oikukas, järjetön ja kuivettunut oli tässä suhteessa Sorjan muuten niin kirkas logiikka, ajatusjuoksu. -- -- -- Hän suorastaan vainosi ja piteli pahoin Turjaa tässä suhteessa. Jonkun naisen, jonkun ainoan silmäyksen vuoksi, jonka hän oli keksivinään, hän menetti malttinsa, hän sähisi ja kuohui, niinkuin olisi ilkeyden tulivuori ollut hänen sisässänsä.

Turjan tyynen pinnan alla kierteli monta kertaa ankara tuska. Hän ei jaksanut nousta kaiken yläpuolelle. Hän näki että Sorjan aivoissa, mielessä oli tällä kohdalla ikäänkuin kuivettunut paikka ja hän kärsi, kun ei ollut voinut tehdä sitä eläväksi. Hän syytti tästä itseänsä -- -- --. Mutta toiselta puolen hänen asemansa tuntui hänestä naurettavalta. Hänen täytyy taistella ja kärsiä naisen oikkujen vuoksi -- sillä aikaa kun aurinkokunta kiitää kenties tuhoansa kohti ja kun Avaruuden ongelma kysyisi kaiken hänen tarmonsa ja voimansa. Se on tosiaankin suurenmoista! Mutta niin se nyt kuitenkin on. Hän ja Sorja kuuluvat yhteen kaikesta huolimatta. Taistelu yhdistää heitä. Sorja on nerokas ja tarmokas. Hän on ratkaissut monta pulmaa, hän on ajanut tahtonsa perille häikäilemättä. Turja tarvitsee häntä, taistelu yhdistää heitä -- niin hän luuli.

Mutta silloin tällöin tekee Turjan mieli Sonjan seuraan. Se on kuin lepoa hänelle. Sonjan puhelussa on viileää, unettavaa lepoa, niin että se tuo mieleen rauhaa. Hän soittaa ja laulaa, hän laskee leikkiä. Hän ymmärtää kaikkea ja kaikkia, hänen mielensä on kuin itse elämän syli, johon ajatukset voivat heittäytyä turvallisesti, josta ne voivat löytää osanottoa. Hänen läheisyydessään ei ole taistelua vaan rauhaa.

Turja lähestyykin jo Sonjan ja Taitsan asuntoa.

Astuessaan sinne sisälle huomaa hän, että Sorja lähtee sittekin Kapitoliosta tänne päin -- -- --.

* * * * *

-- Sanokaa nyt minulle, miten saamme tämän kummallisen kansan varustautumaan ensimmäisen Polyhymniakohtauksen varalta? kysyi Turja Karmalta, Taitsalta ja Sonjalta. -- Minä olen jo melkein toivoton.

-- Ainako tämä kansa tuntuu Teistä kummalliselta, nauroi Sonja. Tottukaa toki jo siihen.

-- En ikänä. Se on aivan mahdoton kansa.

-- Missä suhteessa?

-- Joka suhteessa.

-- Sanokaa nyt kerran arvostelunne tarkemmin, määritellymmin, jotta saan puolustaa tätä kansaa.

Minä en kyllä ole koskaan sietänyt tuota roskaväkeä, mutta minä taitan peistä yksintein senkin puolesta.

Koska te moititte yhdessä tukussa Ekvatorian kansaa, niin minä puolustan sitä myöskin tukuttain, tekemättä eroa oman kansani ja orjien välillä. Tämäpä on hassua: Sonja Ounantytär roskajoukon ritarina. No. Antakaa kuulua!

-- Olen näinä vuosina, tähän kansaan tutustuessani, nähnyt niin paljon omituisia piirteitä, etten tiedä, mistä alkaisin. -- -- -- Esimerkiksi. Mihin täällä perustuu ihmisten kunnioitus? Omaisuuteen -- eikö niin. Mihin perustuu valta? Omaisuuteen -- eikö niin. Täällä saa sangen merkillisellä tavalla kunniaa ja valtaa. Täällä saa ensiksikin omaisuutta sellaisella kummallisella tavalla, jota kutsutaan "perimiseksi" -- ja sitä omaisuutta seuraa myöskin ihmisten kunnioitus ja valta ihmisten yli. Täällä perii muuan poika, suuri lurjus ja suurimpia tuhruksia tämän tähden pinnalla, suuren omaisuuden. Häntä kunnioitetaan, hänellä on valtaa. Tuolla tekee kunnon mies koko ikänsä työtä, kaikille hyödyllistä työtä -- ja kärsii kurjuutta. Täällä köyhä tutkija murtaa tutkimuksen vuorta, esittääkseen tälle kansalle totuuksia, joille se voisi elämänsä perustaa -- hän kuolee unohdettuna. Vaikka täällä ihminen saisi omaisuuden sormeansa liikuttamatta, vaikka hän sitä hankkiessaan pettäisi toisia, söisi yhteiskuntaa -- niin on hän kunniassa ja vallassa sen saatuaan. Eikö tämä ole kummallista?

Mikä on yhteiskunnan, sivistyksen ja kehityksen perustus? Eikö se ole työ, kaikkinainen työ, ajatustyö ja ruumiillinen työ. Minä en tarkoita sitä, mitä yksi oppi tässä maassa saarnaa: että kaiken luo lihastyö. Ei suinkaan. Yhden neron, yhden keksijän elämäntyö saattaa vastata miljoonia ja taas miljoonia laiskojen miesten työpäiviä. Mutta joka tapauksessa työ, uuden luominen, luo yhteiskunnan ja kulttuurin. Mutta tämä kansa ei näy sitä tuntevan. Täällä ei kunnioiteta ihmistä sen mukaan mitä hän _tekee_, vaan sen mukaan mitä hän _omistaa_. Ja se merkitsee samaa elämälle, kuin jos voiman sijaan asetettaisiin kaikkialle massa tai auringon sijaan pimeä möhkäle avaruudesta. Borealian kansan keskuudessa ei sellainen tulisi ikinä kysymykseen.

-- Mutta eikö se johdu yksinkertaisesti siitä, puuttui Sonja puheeseen, että omaisuus ihmisellä merkitsee sitä, että hän _on tehnyt_ jotain ja saavuttanut sen työllä. Ihmiset ovat oppineet tästä tuloksesta näkemään juuri työn ja työntekijän arvon?

-- Katsokaa ympärillenne! Merkitseekö omaisuus Ekvatoriassa sitä?

-- Minun täytyy myöntää, että eihän se yleensä nyt sitä merkitse.

-- Siinäpä se, siinäpä se. Se on saattanut joskus kaukaisessa muinaisuudessa merkitä sitä, _työtä_ nimittäin. Ja ehkä tämä omituinen järjestys on muisto niiltä ajoilta. Mutta silloin se on aivan liian vanha järjestys. Ihmisten kunnioituksen perusteet ovat aivan tuhansia vuosia liian vanhat. Ne ovat todellisen elämän kanssa ristiriitaiset ja myöskin nykyään terveen elämän vastaiset.

Tästä yleisestä virheellisestä ja kummallisesta perustasta johtunee sitte se, että maanomistajat, ennenkaikkea Teidän oman luokkanne jäsenet, hyvä neiti Sonja, kehtaavat pitää suurta melua merkityksestään -- siitä että he sallivat omistamiensa maiden kasvaa ravintoa ihmisille ja sallivat köyhien ja mökkiläisten tehdä työtä näillä mailla.

-- Mutta tekeväthän pienempien maapalojen omistajat itsekin työtä ahkerasti.

-- Kyllä. Mutta he eivät pidäkään itsestään melua ja väitä kannattavansa tätä maailmaa hartioillansa.

Tästä yleisestä järjestyksestä, joka on samaa kuin oikea myönteinen, elämän lakien mukainen järjestys nurinpäin käännettynä, johtunee myöskin sitte se, että täällä tosiaan kerjäläisten lauma on tainnut menneinä aikoina olla ahkerin joukko. Ne, joilla on omaisuutta, eivät tee työtä, sillä heillä on jo kaikki, mitä tässä yhteiskunnassa voi saavuttaa, heillä on _omaisuutensa_ perusteella kaikki tämän yhteiskunnan tarjoamat edut. Ne taasen, joilla ei ole omaisuutta, välttävät työtä, koska sillä ei saa yhteiskunnan suomia etuja. Työllä ei yleensä ole saatu omaisuutta, sitä on saatu petkuttamalla ja keinottelemalla.

Tämä kaikki on meille Borealian asukkaille niin outoa ja kummallista, että tuntuu ihan siltä kuin olisimme tulleet toiselle taivaankappaleelle, jolla aivan uudet nurinkuriset lait ohjaavat ihmiselämää.

-- Mutta tekeväthän ihmiset yleensä täällä sentään työtä. Näenhän minä sen omilla silmilläni. Ja näette Tekin, jos tunnustatte, väitti Sonja.

-- Olen laskenut, että tämä kansa tekee ja luo noin kymmenennen osan siitä, mihin sillä riittäisi energiaa, jos se sen tarkoin käyttäisi, jos se järjestäisi yhteiskuntansa suunnitelmanmukaisesti _työtä_ silmällä pitäen, pitäen silmällä sitä ihmisen toiminnan ainoata oikeata johtotähteä, että kaikki on siten järjestettävä, jotta energia tulee mahdollisimman tarkoin käytetyksi ihmisten yhteisen elämän, yhteiskunnan, kulttuurin hyväksi.

-- Se ei ole ihme, puuttui nyt puheeseen Karma. Eihän täällä tutkita työtehon edellytyksiä, siihen vaikuttavia tekijöitä, työtehon kohottamista, työvoiman kuntoa, sen kehittämistä ja sen kulutusta. Täällä on tuhansia filosofeja, jotka mietiskelevät ja tutkivat kaikennäköisiä hassutuksia, nuuskivat tuhansia vuosia sitte kuolleiden kielten päätteitä, rakentelevat tuhansia erilaisia filosofisia järjestelmiä -- mutta yhteiskunnan ja kulttuurin perustusta ei kukaan tutki. Ainoat työn tutkimuslaitokset näyttävät täällä aikaisemmin olleen ruoska ja nälkä.