Part 18

-- Horna vieköön, kirosi Karma. Minä voin kyllä tuhota toisen tai toisen puolen näistä hulluista. Mutta minä en saa heihin järkeä, niin paljon että yhteenotto välttyisi. Turjan täytyisi olla täällä muutaman päivän kuluttua ja hiukan enemmän Borealian voimaa mukana muuten täällä tulee uusi räjähdys.

Sorjan silmät välähtivät

-- Oletteko tekin sitä mieltä? Lähtekää Borealiaan, selittäkää asema Turjalle -- hän on siellä tai saapuu pian, ja _vaatikaa_ häntä tulemaan heti tänne. Sanokaa minun sanoneeni, että koko tämän meidän tähtemme kohtalo odottaa hänen ratkaisuaan!

Ja Karma lähti.

XV luku. Kuollut maa.

"Minne katsoin, kaikkialta näin kasvot nälän ja kylmän, kunne kuuntelin ulomma, hukat kuulin huutaviksi. Tuolla tunturit jylisi jäissä jäämeisen hyrskyn, täällä paadet paukahteli pakkasessa yön ikuisen, kaiken päällä taivon kansi kuin luja kivinen lukko."

Eino Leino.

Kun säät sallivat, kiiruhti Turjan retkikunta eteenpäin yötä päivää. Ja kun myrsky pidätti sitä, käveli Turja kasematissansa muutaman askeleen pituisella tilalla edestakaisin kuin häkkiin vangittu ilves. Häntä ei maittanut uni eikä ruoka, hän ei paljoa puhunut. Minkä sanoi sen sanoi kuin muiden aatosten lomasta. Hän suorastaan kiihkosi pohjoiseen.

Kun saavuttiin Borealian lahdelle, alkoi hän parin kolmen miehen kera kiiruhtaa mukana tuodulla pienellä lumiveturilla muun retkikunnan edelle.

Jo tulivat näkyviin tutut niemekkeet ja nunatakit, jo näkyi kaukana Kara-nunatakin huippu hohtaen kirkkaana maassa leijailevan hämärän yläpuolella. Jo käännyttiin sen niemenkärjen ympäri, jonka takaa piti näkyä kaukoputkeen Vanha Borealia.

Ja aivan oikein! Turja oli tosiaan näkevinään Kapitolion ellipsoidin hehkuvan siellä kaukana hämärässä. Sen akkumulaattori siis vielä ainakin toimi. Ei ollut energia sieltä siis ainakaan viimeistä pisaraa myöten lopussa. Ehkäpä, ehkäpä hyvinkin ovat jaksaneet taistella tähän saakka. Mikä riemu nähdä heidät vielä elossa -- edes osaksi. Tietysti on taistelu vienyt uhrinsa -- sehän on luonnollista. Mutta enimmät ovat elossa. Mikä riemullinen hetki onkaan kohtaamisemme. Heille pelastus, meille onni ja tyytyväisyys.

Ja Urja!

Turja jäi muistelemaan häntä oikein yksityiskohdittain. Hänen silmänsä hän muisti tarkalleen, hänen suunsa, hänen päänsä muodon, jokaisen hänen ruumiinsa viivan, hänen äänensä soinnun. Hänet valtasi sellainen hellyyden puuska, että hän tunsi kuin hiukaisevaa nälkää. -- -- -- Ja tästä lähtien he elävät enemmän toisilleen! Elävät kuin elävätkin. Hän pitää Urjaa oikein hyvänä. Hän tahtoo korvata kymmenin kerroin laiminlyöntinsä. Hänelle on kasaantunut sellainen suuri vuori rakkautta, että Urja on varmaan oleva onnellinen. -- -- Onkohan hän muuttunut? Onkohan hän kärsinyt? Onkohan hän vanhentunut? -- Hän nuortuu etelässä. Aurinko, uusi elämä ja Turjan rakkaus tekee hänestä mieleltään nuoren, ruumiiltaan uljaan.

Ja heillä pitää olla lapsi niin pian kuin mahdollista.

Turja tarkastaa uudestaan kaukoputkella Borealiaa. Ellipsoidi siellä loistaa, mutta ihme on ettei muita valoja näy. Nythän on jo melko pimeä. Eivät tuhlaa energiaa! Eivät arvaa meidän olevan näin lähellä. Annahan olla, eikö syty valoja. -- -- -- Turja laskee ilmaan radiosäteen. Se kohoaa sähisten korkeuteen ja sammuu. Läheiset jäätiköt kertaavat sen äänen ja taivaalla matkivat sitä meteorit.

Ei vastausta Borealista.

Turja päästää uuden säteen ja mahtavamman. Jäätiköt vonkuvat vastaan ja ilvekset kiljuvat.

Ei sittekään vastausta!

Turjan mieltä alkaa oudosti ahdistaa. Hän istuutuu ja tuijottaa eteensä. Ja sitte hän laskee kolmannen säteen ilmaan. Jäätiköt vonkuvat, ilvekset kiljuvat ja lähellä räiskähtää meteori.

Mutta Borealia ei hiiskahdakaan.

Turja istuu tuskaisena siksi kun tullaan aivan lähelle. On jo hämärä. Mutta Turja koettaa tarkastella kaukoputkella Vanhaa Borealiaa. Kovin se on lumen peitossa. Mutta näkyyhän kuitenkin tumma täplä siellä täällä -- ne ovat asumuksia. Ja ellipsoidi Kapitolion katolla loistaa.

Mutta tuollahan liikkuu tumma ryhmä! On siellä sittekin eloa. Kumma, etteivät vastaa tulella.

-- Eikö liiku tuolla tumma ryhmä hämärässä? kysäsee Turja miehiltä antaen kaukoputken heille. Miehet katselevat kaukoputkella ja sitte toisiinsa äänettöminä, kuin peljäten.

Vihdoin tulee hitaasti:

Kyllähän siellä -- -- -- mutta eivät ne taida olla ihmisiä.

Turja tempaa kaukoputken ja -- kylmä hiki pusertuu hänen otsallensa. Avaruuden vallat, oi suuret Avaruuden vallat -- ne ovat ilveksiä -- ne ovat petoja -- -- --!

Nyt jysähtää Turjan mieleen kuin hirmuinen, hirmuinen paino.

Mutta vielä hän taistelee vastaan. Kenties siellä nukutaan tai kenties kansa on jo lähtenyt jäätikölle. Eihän maan autius vielä merkitse ehdottomasti kansan kuolemaa.

Ja niin lähtee Turja kuulemaan tosiasiain tuomiota tässä asiassa -- julmain tosiasiain musertavaa tuomiota.

Veturi alkaa nousta maalle pitkin sitä kohtaa, missä ennen on kulkenut Borealian uljas tie.

Lönköttää vastaan kaksi ilvestä asunnoilta päin kantaen jotain suussaan. Salama Turjan putkesta kaataa ne ja niiden saalis tarkastetaan. Toisella oli miehen pää, toisella nuoren naisen jalka. Jalassa oli vielä jalkine. -- -- --

Pysähdyttiin asumuksen edustalle ja astuttiin sisään valaisten tietä lyhdyillä. Asumuksen edusta ja eteinen oli lunta täynnä. Vaivoin päästiin sisään. Vielä sisälläkin narisi kuura ja jää ja se kaikui monin kerroin omegametallisista seinistä. Asunto oli aivan kylmä. Miehet jäivät seisomaan ensimmäiseen suojamaan, Turja jatkoi matkaa. Kun hän valaisi lyhdyllänsä erästä suojamaa, näkyi sieltä nurkassa istuvan miehen kasvot lasittuneine silmineen. Hänen vieressään lattialla oli käppyrässä, kasvot Turjaan päin, nainen ikäänkuin suojellen ruumillaan pientä lasta, joka oli poikkipuolin nojaten hänen uumiensa kohdalla. Kaikki kolme jäätyneitä. Muut suojamat olivat tyhjiä.

Seuraavasta talosta löytyi kokonainen jäätynyt kasa ihmisiä. He olivat kauhuissaan ahtautuneet yhteen, kieritelleet ja kouristuneet toistensa päälle ja lopulta heittäneet henkensä.

Muutamassa asunnossa olivat ovet auki ja siellä olivat ilvekset käyneet aterioimassa. Oli vain jätteitä jälellä, vaatteita ja muutamia ruumiinosia.

Ja niin edelleen jatkui tämä kauhun matka asunto asunnolta, suojama suojamaita. Turja oli kuin unissakävijä. Hän ei puhunut sanaakaan, tuli ja meni vain. Hänen silmänsä verestivät, hän hengitti raskaasti ja käynti oli hoipertelevaa. Mutta yhä hän kulki asunnolta asunnolle, vaikka miehet olivat jo vakuutettuja, ettei ollut täällä enää ketään pelastettavaa.

-- Eivät olleet ihmiset nälkään kuolleet. He olivat kyllä kuihtuneita, harmaita ja kurttuisia, mutta selvästi näki, etteivät he olleet kuolleet yksinomaan ravinnon puutteeseen. Ei liioin ollut tämä yksinomaan nälän ja pakkasen työtä. On ollut jokin muu -- -- --jokin muu surma on kävellyt täällä nälän ja pakkasen apurina. Se tietoisuus painui Turjan päähän. Täällä on ollut mielipuolia, täällä ovat ihmiset kieritelleet tuskissaan ja saaneet kouristuskohtauksia. Mutta Turja ei jaksanut tätä sen pitemmälle miettiä. Hän kulki vain yhä edelleen ja lähestyi Kapitoliota.

Vihdoin astuttiin sisälle tähän rakennukseen. Kylmä, hirvittävän kylmä oli sekin. Kuura ja jää narisivat lattialla. Tuttuja olivat paikat. -- Tuossa Urjan vanha kypärä. Tuossa hänen työpöytänsä. Sen ääressä syntyi kerran "Urjan koneen" suunnitelma. Tässä hän tapasi päivisin ottaa vastaan kansan naisia ja muita vieraita. Siinä on hänen mieli-istuimensa, verhottuna hänen väreillänsä. Kas tuossa hänen vaippansa. Siinä on vielä seinällä se suuri kuivunut seppele, joka koristi heidän suojamansa seinää heidän hääyönänsä.

Turja kulki autiosta suojasta toiseen tehden tällaisia havainnoita.

Vihdoin hän löysi Tarjan erään suojaman lattialta pääkallo halki lyötynä ja jäätyneenä.

Sadat kysymykset sävähtivät Turjan mieleen.

-- Mikä on halaissut hänen päänsä? Onko hän pudonnut jostain? Se näytti mahdottomalta. Kuka on siis lyönyt häntä? Mikä taistelu täällä on taisteltu?

Ja Turja tutki nyt kiihkeästi Kapitoliossa suojamasta suojamaan, mutta ei löytynyt mistään vastausta.

-- Missä on Urja?

Se kysymys tunki nyt Turjan mieleen. Se puistatti häntä. Hänen mielessään oli koko ajan ollut kuin salaisena raskaana mielikuvana pieni kuutiohuone -- siellä hän ei ollut vielä käynyt. Hänen täytyi levätä, hänen täytyi koota voimiansa, ennenkuin hän lähti sinne nousemaan. Ellipsoidi soi ja valitti siellä ylhäällä niinkuin ennenkin ja sen hiljainen kaiku hymisi täällä autioissa suojissa. Vihdoin Turja teki päätöksensä ja nousi kuutiomajaan.

-- -- -- Kun häntä ei kuulunut lumiveturiin, vaikka miehet odottelivat mielestään melkein puoliyötä, lähtivät he häntä hieman levottomina hakemaan. He olivat nähneet hänen lyhtynsä valon kohoavan kuutiomajaan ja siellä se paloi vieläkin. Ja sieltä he löysivät Turjan. Hän istui nurkassa seinään nojaten ja tuijotti kiikaripöydän ääressä nukkuvan Urjan kasvoihin. Urjan ruumis ja kasvot olivat ohkaisen kuuran peitossa, mutta selvästi näkyi hänen kasvoilleen jäätynyt hymy.

Miehet seisoivat ja odottivat, mutta Turja ei näyttänyt heitä huomaavankaan. Vihdoin he pyysivät hiljaisella äänellä Turjaa tulemaan alas veturiin, jossa on lämmintä.

-- Antakaa minun jäädä tänne ja palatkaa etelään, mumisi Turja.

Miehet katselivat toisiansa.

Mutta sitte nousi vuosisatain halki elänyt ja karaistunut Borealian kansan elämäntahto heidän yksinkertaisissa mielissänsä taisteluun. Se puhui heidän suunsa kautta Turjalle vuosituhansien takaista kieltänsä, se herätteli hänessä vuosituhansien varsilta kerättyjä ja ladattuja taistelun vaistoja. Hänessä heräili ja oikoi jäseniänsä se Turja, joka kerran kaukana, kaukana harmaassa muinaisuudessa lauloi:

"Me iskimme miekoin ja miekkani oli minulle rakas kuin ihana morsiameni, joka lepää rinnallani. Veressä on miekkani kylpenyt, korppi on minua seurannut. Kiivaasti me ottelimme, ihmisten asunnot peittyivät liekkeihin, ja me makasimme niiden veressä, jotka portteja vartioivat." -- niin, ja joka saattoi laulaa näinkin:

"Muistan murhan ma ensimmäisen, kun Gullveig keihäiden kärjissä vietiin, Odinin salissa poltettiin; Kolmasti polttivat kolmi-synnyn, kuitenkin elää hän nytkin vielä."

-- Joka oli mukana, kun maata puhdistettiin pedoista, kun viljeltiin ihanaa lumetonta maata, kun alettiin taistelu lunta vastaan, kun paettiin Ekvatoriaa ja sieltä Borealiaan ja joka vihdoin on satoja vuosia taistellut täällä Borealiassa. Tämä Turja, jonka ikää ei osaa sanoa, jolle vuosituhat on niinkuin hetki ja kuolo vielä tuntematon, se alkoi liikahdella, oikoa jäseniään ja kysyä mitä tässä nyt on tekeillä. Ja se mittasi tälle murtuneelle tämän päivän Turjalle tätä tapahtumaa vuosituhansien mitalla, miljoonien kärsineiden ja kuolleiden mitalla ja sanoi: Katso, luuletko sinä poikaraukka olevasi yksin ja se kaikkein onnettomin? Katso tänne, näitä menneitä tuhansia miljooneja, jotka tämän tähden tomuun jo ovat tomunsa sekoittaneet. Katso näitä miljooneja puolisonsa ruumiin ääressä itkeneitä tai mykkinä kärsineitä, katso näitä vanhemmistaan jääneitä lapsia, lapsensa kadottaneita vanhempia. Tuhat miljoonaa kertaa, monta kertaa useammin vielä, on maailmassa toistettu sama tuska ja suru. Katso näitä mereen hukkuneita, jotka ovat yöllisellä pauhaavalla ulapalla yksin kamppailleet ja joiden kuoleva silmä on syvyyteen vajotessaan nähnyt vain tähden taivaalla tuikkivan, katso näitä tulessa palaneita, näitä taistelutantereilla henkensä heittäneitä, jotka ovat polttavin huulin huutaneet tuskansa avaruuteen. Katso näitä nälkään kuolleita, katso näitä, joilla ei elämässään ole ollut tervettä päivää ja näitä, jotka ovat itse tuskansa lopettaneet -- -- -- _Kaikki_ he ovat tunteneet tuskansa, niinkuin sinäkin, hirmuisena, uutena, odottamattomana. He ovat aivan varmaan jonakin hetkenä olleet sitä mieltä, että heidän onnettomuutensa on suurin, että sitä ei voi kestää. Ja kuitenkaan ei tämä tähti ole siirtynyt sen johdosta hiventäkään radaltansa. Kuitenkin on elämä vyörynyt eteenpäin uomassansa heidän ohitsensa, heidän ylitsensä. Ja sen täytyy vyöryä eteenpäin. _Kun elämä polttaa ainetta, niin se itse tuntee tuskaa_. Mutta Ikuinen Laki säätää sen kuitenkin hehkuttamaan ainetta Avaruuden rannattomilta ulapoilla. -- -- --

Turja nousi ja laskeutui hiljalleen lumiveturiin.

Aamun valjetessa seisoi hän Kapitolion katolla hyperboloidin reunalla ja katseli kuollutta maata. Valtaisena kuvasarjana kävivät hänen mielessänsä tämän maan kohtalot. Hän näki ensimmäisen metsästäjän, puoli-ihmisen, lymyvän tämän maan aarniometsissä ja kaatavan sen suuria eläimiä. Hän näki hänen kilkuttavan kivistä asettansa ja tekevän päivän työtä saadaksensa tulen. Sitte ilmestyy viljelty täplä sinne tänne metsien keskeen ja lapset leikkivät majapahaisten edessä. Täplät laajenevat, ihmisten luku kasvaa, syntyy asutuskeskuksia, teitä, siltoja j.n.e. Sodat ja taistelut vyöryvät maan yli, sukupolvet vaihtuvat, syntyvät ja kuolevat -- ja sitte matelee jäätikkö pohjoisesta ja uhkaa maata. Kansa pakenee etelään. Elääkö vai onko kuollut -- kuka tietää.

Mutta sitte eräänä päivänä saapuu jäätiköltä tänne uusi kansa ja ottaa maan omaksensa. Se luo omegametallin, oppii hallitsemaan radiovoimaa, luo voima-asemat -- tuolla ne ovat lumen ja jään peitossa. Ainoastaan korkeimmat piiput ojentuvat pinnalle kuin hukkuvain kädet.

Tämä kansa rakentaa asunnot, tiet, kasvitarhat -- kaikki ovat lumen ja jään peitossa.

Tuolla loistaa Kara-nunataki, joka kerran on ollut metsäinen vuori ja jonka ihanissa puissa tuuli on humissut. Tuolla uinuu jääpeitteen alla Borealian lahti, joka kerran on kuvastellut lehtoisia rantoja ja saaria, kuullut vesilintujen huutoja ja iloisten ihmisten laulua, soittoa ja naurua.

Turja hakee katseillaan sitä seutua, missä hän Urjan kanssa vietti lapsuutensa. Siellä on vahva jäätikkörinne ja idästä tuleva harjanne ulottuu luultavasti juuri heidän yhteisen lapsuudenasuntonsa päällitse maan keskukseen. Siellä nukkuvat heidän molempain vanhemmat vahvan jäätikön alla, siellä nukkuu se vanha ystävällinen ukko, joka heille kertoi tarinoita, täällä nukkuu Urja hänen lähellänsä, hän yksin on tässä heitä muistelemassa -- -- --

-- Täällä on työ ja taistelu päättynyt, täällä ei minua enää tarvita. Täällä ei tarvita retkikuntaa -- ystävät ovat täältä jo lähteneet pitkälle retkellensä. Vaiennut on voima-asemain jyminä ja akkumulaattorien sihinä, vaiennut on työmarssi, hervonnut ja kankea on Urjan käsi, taistelijat ovat astuneet Suureen Rauhaan. Miten tuntuisikaan houkuttelevalta seurata heitä. -- -- -- Mutta minun vuoroni ei ole vielä tullut. Vielä taistelee kansan toinen osa etelässä. Vasta siellä tullenee minun vuoroni. Turja astui kuutiomajaan, katseli kauan jäätynyttä Urjaa, kosketti huulillaan hänen jääkylmää poskeansa ja otti hänen kätensä alta rullan, johon oli suurin tuskan koukertamin kirjaimin kirjoitettu monta kertaa: "Lapsi itkee." "Lapsi itkee." "Lapsi itkee."

-- Urja kulta, puheli Turja, lapsi itki, kun se ei päässyt tähän maailmaan, mutta se olisi itkenyt myöskin elämään tultuaan.

Sinne jäi jäätyneen maan jäätynyt valtijatar, korkealle valtaistuimellensa Avaruuteen tähtäävän kiikarin ääreen. Ellipsoidi loisti vielä kun Turja katseli lounaaseen taivaltavasta lumiveturista kaukoputkella Borealiaa ennenkuin se häipyi viimeisen kerran hänen näkyvistänsä.

KOLMAS OSA.

TAISTELU VETTÄ JA TULTA VASTAAN.

I luku. Nurinpäin käännetty elämä.

Kalliot halkeavat, jättiläiset vapisevat; ihmiset astuvat Helin tietä, ja taivas ratkeaa. Päivä pimenee Maa painuu valtameren helmaan taivaalta putoavat kirkkaat tähdet, tuli nielee elämän puun, liekit kohoavat itse taivasta kohti.

Edda.

Turja pysäytti tähtikiikarin kellokoneiston Ekvatorian suurimmassa tähtitornissa, sammutti kiikarilampun, otti muistiinpanonsa ja laskeutui alas. Ulkona yössä tanssivat tulikipunat ja koko läntinen taivaanpuolisko loisti valomerenä, jossa oli suuria pimeitä saaria, niemiä ja niemimaita ja jonka vaahdot vyöryivät kauas avaruuteen. Tässä valomeressä näkyi uivan satoja jättiläisaurinkoja ja jos suunnattomat valot ja varjot lankesivat siellä sopivasti, saattoi myöskin nähdä omalla valollaan loistamattomia taivaanpalloja takertuneina meren helmaan.

Turja laskeutui pieneen suojamaan tähtitornin juurella. Siellä tuli häntä vastaan pieni, kurttuinen masmalta hajuava mies tai pikemmin ihmisraunio.

-- Oletteko varma laskuistanne? kysyi häneltä Turja.

-- Kysytte sitä ainakin kymmenennen kerran, tohisi mies. Onko Teillä syytä epäillä niitä?

-- Ei ole. En ole vielä niin pitkällä, että voisin tarkistaa laskunne. Sehän se tässä kiusana onkin. Kuluu vielä ajastaika, ennenkuin olen päässyt tuloksiin. Mutta Tehän olette tehnyt miehinenne työtä jo vuosikymmeniä, Teidän täytyy olla selvillä asioista -- tai olette sitte suurin tuhrus tämän tähden pinnalla. Te imette masmaa niin ettei Teissä kohta ole ihmisen puitteitakaan jälellä. Avaruuden vallat Teitä armahtakoot, jos Teidän laskuistanne löytyy masman höyryn jälkiä.

Mies vetäytyi ärtyneenä syrjään ja murisi:

-- Olen laskenut, niinkuin olen laskenut. Saatte laskut, saatte kiikarin, saatte koneet. Muu ei kuulu Teihin. En ole orja.

Ja sitte hän irvisti:

-- Entä sitte? -- -- -- Hajoaapa tämä tähdenmurunen tähtisumuksi miljardin vuotta aikaisemmin tai myöhemmin. Mitä se merkitsee? Sehän on meille ihan yhdentekevää.

-- Tuhat tulimmaista, lennätti Turja ja lähti ulos.

-- Mutta niinkuin sanottu, tohisi mies hänen jälkeensä, ainoastaan kaksi läheistä sivuamista tuon pimeän Polyhymnian kanssa, joka kulkee aurinkokuntamme rinnalla -- ei muuta. Sitte phuii -- taas selville vesille. Tehkää poika. Se näkee jo auringon kirkkaampana. Sanokaa vain Sorjalle sillä tavalla, niin -- -- --

Turja lähti. Hän ei jaksanut kuunnella ukon lallatusta sen enempää.

Turja kulki yössä kypärä päässä ja kaasunaamari mukana valmiina käytettäväksi. Heti kuin Turja pääsi selville, että Vanhan Borealian kuoleman oli todennäköisesti aiheuttanut, nälän ja pakkasen ohella, jokin myrkyllinen kevyt kaasu, ehkä hiilivetyjä, cyani t.m.s., jota vyörymyrskyt olivat tuoneet annoksen Avaruuden Hirviön kaasuvaipasta, antoi hän valmistaa mahdollisimman paljon kaasunaamareita, käytettäväksi tarpeen tullen. Mutta vain silloin tällöin oli Ekvatorian alueella huomattu vyörymyrskyissä myrkyllisiä kaasuja.

Turja oli vanhentunut. Kansansa ei ollut häntä tuntea kun hän palasi pohjoisesta. Ja viimeksi kuluneet vuodet olivat yhä lisänneet vanhuuden valtaa.

Hän havaitsi päivä päivältä yhä selvemmin, että Ekvatorian kansasta ei tule apua ratkaisevalla hetkellä. Se on kaikinpuolin takaperoinen kansa. Se oli hukuttaa itsensä omaan vereensä vallassäädyn suistuttua vallasta. Taistelut olivat käynnissä ja jännitys äärimmillään, kun Turja saapui miehineen Ekvatoriaan. Hän ei ikinä olisi sinne tullut, hän olisi antanut heidän sotia tai sopia keskenään -- ellei olisi ollut suurta Avaruuden problemia, joka pakoitti hänet tänne tulemaan.

Sorjan ohjeiden mukaan hävitettiin jokin helvetillinen järjestö, joka oli sisäisen sodan valmistanut -- Turja ei tänäkään päivänä tiennyt mikä voima siinä oikeastaan oli toiminut ja minkä päämäärän hyväksi. -- Orjat vapautettiin, heille annettiin maata, järjestettiin oloja -- ja nyt elellään Ekvatoriassa edelleen omaa mukavuutta hakien.

Näiden ajastaikojen kuluessa oli Turja tehnyt työtä päivällä Ekvatorian "elämänvieterin uudestaan virittämiseksi", yöllä Avaruuden ongelman ja aurinkokunnan kohtalon laskemisessa. Ekvatorian kolmessa tähtitornissa oli tehty havaintoja kymmeniä vuosia Avaruuden Hirviöstä ja se tähtitieteilijä, joka äsken oli tohissut ja lallatellut Turjalle -- Tulema -- oli apulaisineen laskenut havainnoista tulokset. Hän sai tulokseksi, että aurinkokunta tulee sivuuttamaan Avaruuden Hirviön ja myöskin kaikki tähän saakka tunnetut sitä kiertävät kiinteät massat. Aurinkokunta kulkee kymmenen ajastaikaa rinnakkain pimeän Polyhymnian kanssa samaan suuntaan ja maa tulee kaksi kertaa sangen lähelle tätä tähteä -- niin lähelle, että jos Polyhymnialla on ilmakehä, niin ilmakehät myllertyvät toisiinsa ja ilmakehämme lämpötila humahtaa hetkeksi sangen korkealle.

-- Mutta kumpikin kohtaus päättyy eroon, lallatteli Tulema. Se on flirttiä vain, se on liehittelyä. Polyhymnia ei huoli Eroksesta, Eros on liian pieni poika -- -- --

Mutta Turja ei luottanut hänen havaintoihinsa ja laskelmiinsa.

-- Senkin kapakala! puheli hän itseksensä. Imee masmaa, niin että varmaan numerot tanssivat silmissä, kukaties näkee tähtiä Avaruudessa enemmän kuin niitä siellä onkaan. Häärii naisten seurassa, vanha kuha. Hänelle ovat masma ja naiset ensin ja sitte vasta aurinkokuntamme ja tähtemme kohtalot. Sellaisiin aivoihin ei voi luottaa, kun on kysymyksessä maailmojen kohtalot.

Turja oli jo vuosia tehnyt itse työtä ratkaistakseen ongelman. Hän istui yön toisensa jälkeen tähtikiikarin, spektroskoopin ja meridianikoneen ääressä. Hän harjoitteli havaintoja, kronograafin käyttöä, hän tutki laskujen teoriaa ja määräili tähtien asentoja. Vihdoin hän pääsi niin pitkälle, että hän voi ryhtyä laskemaan etäisyyksiä ja ratoja.

Hän oli nyt jo varma, että aurinkokunta läheni yhä Avaruuden Hirviötä eikä siis ainakaan vielä ollut sivuuttanut sitä. Se oli jo läpäissyt sen stratosferin, sen uloimman tomukehän, ja alkoi nyt taivaltaa sisempää vyöhykettä, troposferia, jossa se voi tavata hyvin runsaastikin kaasuja. Sitäpaitsi alkaa troposferissa lämpötila hitaasti kohota sitä mukaa kuin siihen upotaan syvemmälle -- stratosferissä oli ollut kaikkialla yhtä kylmää. Joka päivä jää jäätävä kylmyys yhä kauemmaksi jälkeen ja joka päivä lähenee Avaruuden Hirviön hehkuva keskus. Lämpötila kohoaa päivä päivältä ympärillämme avaruudessa -- kuinka nopeasti, sitä ei vielä voida päättää. Milloin tulee vastaan niin kuumia tomu- ja kaasujoukkoja, että oma ilmakehämme kuumenee ja jäätiköt alkavat sulaa?

Maa uppoaa Avaruuden Hirviön tomu- ja kaasujoukkioihin siten, että sen rata tekee pienen kulman sen akselin kanssa. Siten se puskee aina eteläisellä poskellansa, joillakin kääntö- ja napapiirin välisillä seuduilla itsellensä tietä auki. Näille kulkusuunnan kanssa kohtisuorassa oleville seuduille, jotka törmäävät suoraan vasten Avaruuden Hirviön tomu- ja kaasumassoja, sataa enimmän meteoreja, sieltäpäin lähtevät vyörymyrskyt ja siellä on syntyvä suurin paine ja korkein lämpötila.

Näin paljon tiesi Turja nyt jo.

Mutta jälellä olivat vielä ratkaisevimmat kysymykset: _Jaksaako aurinkokunta sivuuttaa Avaruuden Hirviön ja sivuuttaako Eros onnellisesti Avaruuden Hirviön lukemattomat seuralaiset -- ennenkaikkea tuon Polyhymnian_? -- Näihin kysymyksiin voi Turja vastata aikaisintaan noin vuoden kuluttua.

Mutta hän on kärsimätön. Hän ei tahdo jaksaa odottaa omien laskujensa tuloksia. Hän kiristää Tulemalta totuutta tuon tuostakin. Hän keskustelee hänen kanssansa, uhkaa häntä, hän tahtoo ikäänkuin ottaa ulos pääkopasta hänen aivonsa ja tarkastella toimivatko ne täsmällisesti, voiko niihin luottaa -- mutta aina ne tuntuvat hänestä pehmenneiltä, pöhöttyneiltä ja veltoilta. Aivan kuin masma niistä löyhkäisi! Ja aina hän saa häneltä kalmanhajuisen vastauksen:

-- Entä sitte? Hajoaapa tämä tähtimurumme tomuksi ennemmin tai myöhemmin. Tomu on kuitenkin kaiken loppu. Mitä meitä liikuttaa, _milloin_ tulee iankaikkinen rauha ja unohdus? Tulee se kumminkin. On viimeistä atomia myöten yhdentekevää, oletteko Te täällä sätkytellyt hetken kauemmin tai ette -- ja yleensä olemmeko me kaikki olemassa tässä tulemisessa vuosituhatta lyhyemmän tai pitemmän ajan. Miksi vaivata itseänsä tällaisilla asioilla -- -- --? Minä olen laskenut -- se kuuluu minun virkaani -- saan siitä toimeentulon. Mutta Te -- -- --. Pitäkää Te vain hyvänä Sorjaa! Aa, olisipa minun hallussani sellainen ihanuus -- minä viis silloin tähtien kohtaloista. On olemassa vain yksi meille miehille mielenkiintoinen tähti: nainen, ja ainoastaan yksi meille todellinen vetovoima: rakkaus.