Part 17

Hän astui kuitenkin aukeaman puoleiselle maasta koholla olevalle ulkonemalle. Muuan mies heitettiin aukeamalla olevan veturin katolle.

Hän katsoi vihaisesti heittäjiinsä ja huusi sitte:

-- Täällä nämä pojat vaativat, että on sanottava Turjalle: _kiitos_! ja että me luotamme häneen kuin luonnonlakiin. Minä sanoin, että tietäähän hän sen piru vie ilmankin. Mutta ne nakkasivat vain minut tänne. -- Toimittakaapa minut nyt sukkelaan alas täältä, virkkoi hän sitte ympärillänsä seisoville.

-- Meidän on kiitettävä kaikkia tai ei ketään, huusi Turja vastaan. Vain kaikkien kansamme jäsenten yhteen kootulla voimalla me voitimme. Mutta joukossamme on ollut yksi henkilö, joka ei kuulu kansaamme, ja hän teki kuitenkin ratkaisevia tekoja hyväksemme. Monet hänet tuntevat -- Sorjan. Häntä teidän on syytä kiittää.

-- Missä on Sorja? huudettiin.

Turja haeskeli häntä taasen katseillaan, vaan ei löytänyt. Mutta sitte kuului hänen äänensä erään sivurakennuksen ulkonemalta.

-- Täällä minä olen. Mutta minä en tyydy kiitokseen. Pyydän paljon enempää. Minä pyydän vastapalveluksia. Olin juuri astumassa tuolle tielle, joka vie etelään, kun kuulin nimeäni huudettavan. Olin lähdössä maastanne pois. Ja minä lähdenkin heti, kun olen tässä sanottavani sanonut. Minä menen Ekvatoriaan.

Tiedättekö, mitä tapahtuu parhaillaan Ekvatoriassa? -- Siellä ryöstetään, murhataan, hävitetään. Siellä riehuu mielipuolia joukkoja, raakalaisia, asumuksia palaa, kasvitarhoja hävitetään, kaikki kiehuu ja kuohuu. Kas, siellä on lauennut vuosisatoja kestänyt jännitys. Salama on iskenyt ja myrsky lentää yli koko maan, ympäri maapallon. Nyt siellä tarvitaan jokainen järjellisen voiman pisara. Pitäisi vangita myrsky ja salama ja päästää päivä paistamaan onnettomille Ekvatorian kansoille. Mutta siitä maasta ei löydy niin paljoa järkevää voimaa, että tämä tehtävä voitaisiin suorittaa. Minä pyydän, että Borealian kansa ja ennenkaikkea sen suuri päällikkö ottaisi tehtäväksensä Ekvatoriassa riehuvan myrskyn hillitsemisen ja sen onnettomien kansojen elämän järjestämisen. Minä tiedän, että päällikkö lähtee nyt pohjoiseen ja että häntä ei voi mahtavinkaan voima enää tältä matkalta pidättää. Mutta minä lähden itse nyt heti etelään. Minä voin tehdä jotain siellä, mutta en läheskään kaikkea. Minä pyydän urheita miehiä tulemaan jälessäni -- minä en voi enää olla täällä hetkeäkään -- minä pyydän Borealian päällikköä tulemaan heti kun hän on palannut pohjoisesta. Taistelu on suloista, kun on hiukankin menestymisen mahdollisuuksia. Hyvästi!

Ja hän katosi.

Kansan keskuudessa syntyi kohinaa ja liikettä.

Sonja istui kalpeana eräässä suojamassa, nousi kävelemään ja istuutui taasen.

-- Se on siis tapahtunut, se on nyt siis tullut! Pitihän minun se arvata. Tällaisen tappion jälkeen!

Hän näki Taitsan ja viittasi hänet luokseen:

-- No nyt olette saavuttanut päämääränne. Järjettömät eläimet hävittävät Ekvatoriaa ja kaiketi koko minun kansani tuhotaan. Tästä tulee oikein raakuuden riemukulku. Huh! Minä olen aina peljännyt ja inhonnut orjien likaista laumaa ja odottanut siltä turmiota. Onko tämä teistä nyt oikein?

-- Tämä on se, minkä tuloa Teidän kansanne valmisti vuosisadat, vastasi Taitsa.

Ja he iskivät yhteen tuimilla sanoilla ja erosivat vihassa.

Kun he tapasivat uudestaan, laski Sonja sovittavaa leikkiä ja Taitsa purki hänelle koko nuoruudenaikaisen aatemaailmansa. Vanhat kuvat, vanhat käänteet ja vanha tuttu innostuskin palasi taas, kun hän esitti Sonjalle; mitä äärimmäistä kurjuutta kansat kärsivät, mitä irstaista elämää eli vallasluokka, mikä kuilu oli orjien ja valtiaiden välillä ja millaisen jännityksen siinä täytyi syntyä.

Lisäksi oli nyt tullut vielä kaikki se, mitä viime aikoina oli tapahtunut. Borealian kansan kohtelu ja se äärimmäisen vastakohtainen kuva, mikä oli löydettävissä Borealian kansan yhteiskunnasta.

Sonja kuunteli hämmästellen itseksensä sitä uutta näköalaa, mikä hänelle täten avautui. Lopuksi hän tunnusti, ettei hän pysty näistä asioista keskustelemaan, hän ei ole ikänänsä niille uhrannut pienintäkään ajatuksen murua. Mutta nyt hän tahtoi toimia jotain! Ei mitään sankarillista, ei mitään -- näin! Ja hän matki Sorjan asentoja. Mutta jotain joka soveltuisi hänen luonteelleen.

He sopivat lopulta, että Taitsa lähtee Sorjan mukaan seuraamaan asiain kehitystä Ekvatoriassa ja Sonja toimii Borealiassa hankkien apua heille Ekvatoriaan niin paljon kuin voi.

-- -- -- Turja valmisti kuumeisella kiihkolla retkikuntaa pohjoiseen. Parhaillaan riehuivat siellä myrskyt ja hän tahtoi saapua sinne heti niiden lakattua. -- Mutta valmistukset veivät kuin veivätkin useita päiviä. Oli otettava mukaan kaikki varusteet kansan kuljettamiseksi sieltä etelään. Tosin ei Turma ole lähettänyt sieltä mitään viestiä, mutta Turja on vakuutettu, että kansan on nyt aika lähteä sieltä.

Näinä kuumeisina päivinä alkoi hänen luoksensa saapua Ekvatoriasta viestejä toinen toistaan kummallisempia.

Eräänä päivänä löntysteli eteläistä tietä yksikseen puheleva miehen kuvatus, joka pyysi puhutella Borealian päällikköä. Hän istui Turjan suojamassa permannolla jalat ristissä allansa ja puhua papatti ihmeellisestä opista, jonka mukaan Ekvatorian olot olisi järjestettävä. Hän oli kuullut Borealian yksimielisestä yhteiskunnasta ja kansan urhoollisuudesta ja hän oli tahtonut vaarojen uhallakin tulla sen suuren päällikön puheille, jonka käsissä nyt on Ekvatorian kohtalo, jotta he kaksi yhdessä voisivat tehdä Ekvatorian yhteiskunnasta yhtä hyvän kuin on Borealian yhteiskunta. Hän oli vuosikymmenien kuluessa suurella vaivalla ajatellut kokoon tämän järjestelmän ja tuli nyt tarjoamaan sitä toteutettavaksi.

Turjaa huvitti tämä ilmiö ja hän kysyi:

-- Kuinka tämä järjestelmänne voitaisiin sitte toteuttaa?

-- Se on yksinkertaisesti ja helposti toteutettavissa. Jos annetaan Ekvatorian kerjäläisille valta, niin he panevat sen toimeen. Heistä hyvin monet tuntevat järjestelmäni. He tuntevat myöskin tarkoin maan ja ihmiset ja sitäpaitsi he ovat maan melkein suurin ja työteliäin ryhmä. Yläluokka ei ole tehnyt mitään, orjat ovat tehneet jotain ruoskan pelosta. Mutta kerjäläiset ovat tehneet aina työtänsä niin sanoakseni asianharrastuksesta. Jos siis päällikkö ja hallitus asetettaisiin kerjäläisistä, niin, luuli hän, voitaisiin Ekvatoriaan luoda tyytyväinen yhteiskunta.

-- Olette siis kerjäläinen?

-- Niin olen.

Turja lupasi miettiä asiaa ja ukko lähti hyvillä mielii löntystämään eteenpäin.

Seuraavana päivänä saapui Ekvatoriasta räätälien edustaja ja esitti uuden järjestelmän, jonka mukaan sorretuille räätäleille olisi annettava enemmän tuloja ja valtaa. Sillä kuinka tärkeä ryhmä räätälit sentään ovatkaan yhteiskunnassa! Hehän ovat ihan yhteiskunnan runko. Mitä olisivat ihmiset, varsinkin sivistyneemmät, ilman räätälejä? -- Eivät juuri mitään. Niin että räätälien varassa on suurelta osalta muun kansan olemus. "Jos räätäli kestää niin kaikki kestää, jos räätäli taipuu niin kaikki vaipuu."

Turja lupasi miettiä asiaa.

Sitä seuraavana päivänä tuli kokonaisen kolmen kansan edustajat. He riitelivät jo tullessaan, kenelle Ekvatoriassa olisi valta annettava ja he jatkoivat riitaansa Turjan luona. Turja pyysi heitä viemään kansoillensa sellaisia terveisiä, että kukin kansa pitäisi valtaa omassa keskuudessaan oikein miehekkäästi ja kukin ihminen omassa elämässään. Hän ei voinut heidän kanssaan nyt sen enempää keskustella heidän mielenkiintoisista yhteiskuntajärjestelmistään. Mutta pohjoisesta palattuaan hän ottaisi asian uudestaan käsille.

Sitte tuli etelästä ylen lihava mies vielä lihavamman naisen kera. He ilmoittivat olevansa Ekvatorian "ainoan tuottavan elinkeinon", nimittäin maatalouden edustajia.

Mies piti puheen Turjalle:

-- Sitkeällä ja uutteralla työllä on Ekvatorian maamies monien miespolvien aikana luonut viljelystä suunnattomiin korpiin, joissa muinoin pedot kiljuivat ja auhdoille nevoille, joilla ennen halla härmäistä valtikkaansa piteli. Tavattoman suuriarvoista ja isänmaallista työtä ovat maamiehet tehneet. Mutta heitä on rasitettu veroilla ja ulosteoilla ja koko yhteiskunta on ollut heidän hartioillansa. Me olemme tulleet esittämään, että tämän maan tärkeimmän elinkeinon tuotantoa edistettäisiin ja suojeltaisiin. Sillä maamies auransa kurjessa astelemassa -- siinähän on työn ja tuotannon vertauskuva. "Jos maamies kestää niin kaikki kestää, jos maamies taipuu niin kaikki vaipuu."

-- Mitä te siis tahdotte? keskeytti Turja.

-- Kun nyt asutuskeskuskulttuurin pohjalle rakennettu yhteiskuntakehitys pettää, kun porvarillinen sivistys ja tiede ovat tehneet vararikon, niin olisi isänmaalle tärkeätä, että asutuskeskukset hävitettäisiin ja ihmiset palautettaisiin jälleen luonnolliseen elämään maaemon syliin. Nämä paheen pesät, joissa vain kulutus ja keinottelu kukoistavat, ovat vieneet maataloudesta työvoiman. Siksi niiden häviäminen olisi toivottava asia. -- Me maamiehet muodostamme kansakunnan ytimen, juuren, perustuksen. Jos maanviljelijäluokka häviää, jää jälelle vain kauppaa tekevä ja kauppavoitosta elävä porvari ja hänelle kauppatuotteita valmistavat orjat ja mökkiläiset. Maamiehen kera häviää kansallinen leipätuotanto, kansalliset pellot ja kansalliset lantakasat, kansalliset tavat, kansallinen kulttuuri, kansalliset päämäärät. Kaikkien muiden mieliä kiinnittävät kulttuuriarvot, joilla on vain tilapäinen markkina-arvo. -- Me maamiehet olemme jo alkaneet luoda uutta sivistystä ja tiedettä. Maamiehen asema valtakunnassa on keskeisin. -- -- --

-- Kiitän teitä, hyvät ystävät, että tulitte, keskeytti Turja taasen. Minulla on nähtävästi ollut tosiaankin väärä käsitys Ekvatorian maanomistajain avuista ja merkityksestä. Kun minä kävin Ekvatoriassa, näin minä auran kurjessa vain orjia ja maan omistajain minä näin juovan masmaa ja hoitavan terveyttään ja harrastavan vetojuhtien asiaa. Mutta minä en ole nähtävästi sattunut tapaamaan näitä varsinaisia ihanteellisia maamiehiä. -- Ehkäpä he olivat silloin juuri parhaillaan luomassa uutta sivistystä ja tiedettä. -- -- -- Kuinka monta auranalaa on keskimäärin viime aikoina raivattu maata, joko nälkäiset ovat loppuneet Ekvatoriasta? -- -- -- Kuinka monta auranalaa Te itse olette raivannut?

-- Ei ole voinut nyt tehdä työtä maatalouden kehittämiseksi. Maatalous ei ole kannattanut moniin vuosiin.

-- Mutta tehän sanoitte, että on luotu viljelystä korpiin joissa ennen pedot viheltelivät -- -- --

-- Tarkoitin menneitä polvia.

-- Kannattiko se heille?

-- Tuskin. Mutta heitä nälkä pakoitti -- eikä päässyt minnekään pakoon.

-- Mutta Teitä ei nälkä pakoita.

-- Eihän se sentään.

-- Mutta Te arvelette, että pitäisi hävittää asutuskeskukset, teollisuus ja kauppa, jotta nälkä taas pakoittaisi ihmisiä viljelemään maata -- Teille työvoimaa.

-- En minä sitä sillä tavalla tahtoisi sanoa -- ne ovat kansalliset päämäärät, jotka vaativat.

-- No hyvä. Miettikäämme tätä asiaa, kun tulen Ekvatoriaan. Viekää tervehdykseni Ekvatorian kansan ytimelle, juurelle ja perustukselle!

Sitte saapui Turjan luo suutarien lähetystö ja ilmoitti, että jos suutari kestää niin kaikki kestää, mutta jos suutari taipuu niin kaikki vaipuu.

Teollisuusmiesten ja kauppiaiden lähetystö vertasi teollisuusmiehiä ja kauppiaita kuningasilvekseen, joka kaataa saaliin -- ja siitä saavat sitte ruokansa suuret laumat. Se vaati, että teollisuutta ja kauppaa rasittavat verot on poistettava.

Sitte tuli pappien lähetystö, joka pyysi palkankorotusta papeille ja temppeleihin lisää rukouspyöriä.

Tuli orjien lähetystö, joka esitti, että vallasluokka on tehtävä orjaksi ja orjille annettava maat ja suuret asunnot ja valta. He sitte järjestävät Ekvatoriaan yhteiskunnan jotenkin Borealian malliin.

-- Voi hyvät veljet, lausahti Turja. Tiedättekö te mikä on luonut Borealian yhteiskunnan?

Eivät tienneet.

-- Sen on luonut lumi ja jää. Sen on luonut viisisataa vuotta kestänyt taistelu lunta ja jäätä vastaan, kuolemaa vastaan -- johon taisteluun antautui viisisataa vuotta sitte terve, rohkea ja kunnollinen kansa. Jos teidän suunnaton orjajoukkonne olisi nähnyt, ajatellut, kokenut, oppinut ja kestänyt kaiken sen, minkä me olemme nähneet, ajatelleet, oppineet, kokeneet ja kestäneet, niin te olisitte aikoja sitte luoneet Ekvatoriaan hyvän yhteiskunnan. Katsokaas: luonnonlait ovat luoneet Borealian yhteiskunnan. Teidän on yhtä mahdotonta tehdä Ekvatoriasta Borealiaa kuin nostaa itseänne varpaistanne ilmaan. Älkää te olko lapsia, te, jotka tiedätte, miten jokainen kuolleenkin aineen muovaus vaatii suunnattomat määrät aikaa ja voimaa. Elävän massan muovaamiseen tarvitaan sitä vielä enemmän.

Teidän asemanne on kurja, minä näin sen käydessäni Ekvatoriassa. Te tarvitsette ruokaa, te tarvitsette vapautta, te tarvitsette oikeutta, ja ihmisarvoa. Mutta tämän kaiken te saavutatte vain järjestetyn työn, kehityksen ja kunnollisen järkevän toiminnan kautta. Älkää te kuvitelko, että Avaruuden kehityslait eivät pidä Ekvatoriassa paikkaansa. Älkää te luulko, että te voitte yössä hypätä toiselle tähdelle.

Nyt Turja nousi kävelemään.

-- Minäpä sanon teille erään seikan, jota te ette kenties tiedä, mutta, joka teidän tulee tietää. Koko tätä tähteä uhkaa tuho.

-- Lumi ja jää?

-- Pahempi vielä.

Miehet katselivat kysyvinä toisiinsa ja Turjaan.

Ja Turja esitti heille lyhyin iskevin vedoin koko aurinkokunnan problemin. Hän kuvasi heille uhkaavan Avaruuden Hirviön ja esitti ne mahdollisuudet, mitkä maata odottavat.

Miesten silmät puhuivat kauhusta, heidän kätensä vapisivat, heidän kasvonsa olivat kalpeat.

-- Ja tähtemme pelastus, teidän pelastuksenne, meidän pelastuksemme ei riipu siitä oletteko te herroja ja teidän entiset herranne surmattuina tai orjina, vaan siitä, voidaanko keksiä pelastuskeinoja ja voidaanko joka ainoan tällä pallolla elävän ihmisen tahto ja tarmo temmata mukaan siihen suureen taisteluun, mikä meitä odottaa.

Viekää terveiseni veljillenne ja sisarillenne, että tulen Ekvatoriaan, kun palaan pohjoisesta ja että silloin saa vapauden ja ihmisarvon jokainen ihminen, joka ei tee rikoksia. Ja suurimman arvon saa se, joka on kunnollinen ja tekee työtä. Hyvästi!

Miehet lähtivät hiljaisina ja vakavina.

Kun mitä kummallisimpien järjestelmäin esittäjäin ja lähettien tulva jatkui, käski Turja erikoisen kirjurin ottaa heitä vastaan ja tehdä muistiinpanoja heidän nerontuotteistaan. Hän tarkastelee tultuaan niitä hauskuudekseen.

Seuraavan päivän iltana tervehti hän jo Borealiaa radiosäteellä jäätiköltä ja näki kaukana etelässä Borealian vastaavan. Ja sitä seuraavana iltana riehui jo lumimyrsky retkikunnan kasemattien yllä.

XIV luku. Horna kuohuu.

Kun Sorja ja Taitsa saapuivat siihen Ekvatorian asutuskeskukseen, jossa Turja oli käynyt, ja jossa Ekvatorian hallitus oli suurimman osan vuodesta aina majaillut, tunsivat he heti ilmassa yhteiskunnallisen myrskyn tunnelman. Ihmismassoja virtaili ja kuljeksi päämäärättömästi rannassa, teillä, puistoissa. Oli meluavia kokouksia, joissa puhuttiin, huudettiin, puitiin nyrkkejä ja ruhjottiin muutamia osanottajia hengiltä. Oli ryöstettyjä taloja, oli savuavia raunioita, oli mätäneviä ruumiita siellä täällä tien vieressä, usein alastomiksi ryöstettyinä. Teiden, katujen ja kanavien leima oli kokonaan muuttunut. Ei näkynyt vallasluokan komeita viittoja ja puolialastomia vartaloja, ei kaduilla eikä aluksissa. Kaduilla kulki ja kanavilla souteli asestettuja sotilaita ja orjia sekä suunnattomat määrät huumaantunutta rahvasta yleensä. Joukot olivat ilosta juovuksissa. Ne kulkivat edestakaisin, lauloivat ja liekuttivat puunlehviä. Melkein kaikki työt seisoivat. Kerjäläisillä oli kultaiset päivät. He saivat mitä ikinä halusivat. Ja suurimmassa kunniassa näyttivät olevan Borealian sotakentiltä palanneet raajarikot, sokeat, kuurot ja tylsämieliset sotilaat tai sotilaanjäännökset, jotka kerjäilivät teiden varsilla.

Sorja ja Taitsa saivat kuulla, että hallituksen "piiskajoukko" oli surmattu viimeiseen mieheen, että joukko vallassäädyn miehiä ja naisia oli mennyt samaa tietä. Mutta yleensä heidän oli sangen vaikea saada selkoa tapahtumista.

Heidän ensimmäinen tehtävänsä oli kerätä luotettavia miehiä ja naisia yhteistoimintaan, jotta saataisiin edes tapahtumain langoista selkoa. He päättivät luoda kaksi "hermokeskusta", toisen tänne ja toisen suureen asutuskeskukseen maapallon toiselle puolelle. Sorja kerää ystäviänsä ja kannattajiansa sotajoukosta ja Taitsa menee puhuttelemaan kansansa pääosaa, joka yhä asui hänen synnyinseudullaan.

Kun Taitsa saapui siihen satamaan, jonka äärillä hän oli lapsuutensa viettänyt, havaitsi hän myrskyn ennättäneen jo sinnekin. Sama joukkojen liikehtiminen, sama ilo ja humina. Hän näki vanhoja tuttavia kulkemassa joukoissa, kiihtyneinä, silmät loistaen ja mieli nähtävästi ensi kerran elinijässä arkielämän yläpuolella aaltoilemassa.

Hän ymmärsi niin hyvin heidän ilonsa, heidän mielensä aaltoilun.

Tuolla menee muuan mies, joka hänen täällä ollessansa asui pienessä kurjassa mökissä erään mäen syrjässä. Mäeltä juoksi vesi ja lika hänen mökkinsä pihaan. Hän muistaa selvästi mökin lahonneen seinustan, sen kitisevän oven. Siellä sisällä oli syntymästä saakka mielipuoli poika kytkyessä, liaten tuon tuostakin yhden nurkan tukehduttavan pienen mökin permannosta. Siellä oli pari muuta lasta, käppyräinen vaimo; miehellä oli ollut parantumaton tauti. Hän on vielä elossa ja nyt hänen silmänsä loistavat. Taitsa tietää, mitä hän ajattelee: toista pientä huonetta itsellensä, sen verran maata, että voisi elää mökillänsä -- ja mieletöntä poikaansa johonkin Ekvatorian hoitolaan. Hän toivoo ja uskoo, että tämä humaus suo hänelle tuollaisen onnen.

Tuolla toinen vanha tuttu, yhdeksän lapsen isä, joka ei vaimoinensa ole moniin vuosiin nukkunut yhtään rauhallista yötä. Lapset, vaimo ja hän itse ovat sairalloisia. Taitsa muistaa selvästi, miten monta kertaa hän näki alastoman pikku raukan itkevän hänen mökkinsä edessä olevassa likaisessa solassa, joka teki eteisen virkaa. Hänkin toivoo lapsillensa hiukan helpompaa elämää kuin mitä hänellä itsellään on ollut.

Täällä kävelevät mies ja vaimo, joilla oli maata ja kunnollinen asunto kun he olivat nuoria, mutta heidät ajettiin pois maaltansa senvuoksi, että heidän isäntänsä kielsi saaneensa hänelle tulevia kymmenyksiä, vaikka hän oli ne saanut. Taitsa tapasi vaimon silloin muinoin sillä matkalla, jonka hän miehensä tietämättä teki isännän luo rukoillakseen häneltä lupaa saada edelleenkin pitää maan. Taitsa muistaa vielä sen suuren puun tien vieressä tuolla metsässä, jonka kohdalla kalpea nainen tuli häntä vastaan. Taitsa muisti kuulleensa jälestäpäin, että isäntä oli vaatinut tältä nuorelta naiselta hänen kunniaansa ennenkuin lupasi ottaa asian harkittavakseen. Ja mies löi vaimoansa, kuultuaan kerrottavan hänen käynnistään. Nämäkin toivoivat varmaan oikeutta itselleen.

Tällä tavalla Taitsan mieleen palautui monien vanhojen tuttaviensa elämä vuosien takaa, koko se puutteista ja kärsimyksistä kudottu kuva, joka oli häntä lapsena ja poikana ympäröinyt. Ja nyt ovat nämä sen kuvan elonkipunat, sen hermokeskukset, lähteneet liikkeelle ja yrittävät irtautua entisestä kudoksestaan. Se paine, joka on litistänyt heitä harmaata toivotonta elämän seinää vasten, on nyt poissa ja he yrittävät heti kimmoisuutensa voimasta ponnahtaa irti kidutuspenkistänsä.

Mutta Taitsa näki myöskin toisenlaisia tuttuja puikkelehtimassa joukoissa. Hän näki hämärien hommien mestareja, varkaita ja syntymästään saakka roistoja. Ja Taitsa arvasi heidän miettivän, miten voisivat käyttää tätä myllerrystä hyväkseen.

* * * * *

Jonkun ajan kuluttua olivat Ekvatoriassa koolla Sorja, Taitsa ja Karma. Turja oli lähtiessään kuvannut Karmalle lyhyesti aseman ja jättänyt hänen omaan harkintaansa, olisiko hänen edullista lähteä läheltä seuraamaan tapahtumia. Sonjan vaikutuksesta oli hän vihdoin tehnyt päätöksensä ja lähtenyt Ekvatoriaan pienen vapaaehtoisen joukon kanssa.

-- Mikä onni, että tulitte, puhui hänelle Sorja. Vaikeimmat ajat ovat tulossa. Jotain kamalaa on ilmassa.

-- Niin, puuttui puheeseen Taitsa. Tähän saakka on kaikki ollut enemmän vain ilmaan pidettyä kohinaa ja tunnekuohua. Mutta meidän väkemme on saanut selville, että jokin salainen voima tekee työtä muuttaakseen kaiken keskinäiseksi perinpohjaiseksi hävitykseksi. Tämä on kuin mahtavan joen padon murtuminen ja sitä seurannut tulva. Paine on kerääntynyt vuosisadasta vuosisataan. On nähty jo kauan sitte, että ennemmin tai myöhemmin sulku räjähtää rikki ja kauhistava tulva alkaa. Mutta sulun isännät eivät sittekään suostuneet avaamaan veden juoksulle pienintäkään rakoa. Nyt tässä tulvassa toimii sekä varsinainen joen uomassa juokseva vesi, että myöskin sen sivustoilla tuhojansa tekevä villi vesi, joka vyöryy pelloille, kasvitarhoihin, asumuksiin, joka hävittää mitä eteen sattuu. Vedellä on kyllä uomansa, mutta se ei mahdu siihen ennenkuin taas jonkun ajan kuluttua. Tässä myllerryksessäkin tuntuu eräänlainen yhtenäinen uoma. On pieni ydinjoukko, joka tuntee ja tunnustaa kehityksen uoman. Mutta tämän joukon liepeillä seuraa aivan villejä joukkoja, jotka eivät tunne eivätkä tunnusta muuta kuin omia kielteisiä, hävittäviä vaistojansa. Tähän saakka on näyttänyt siltä kuin tulva tasaantuisi hiljalleen, mutta äskettäin olemme huomanneet, että sitä aiotaan kuohuttaa vielä hirmuisemmaksi. Nyt on saatava selville mitä on tekeillä ja mistä nämä kummalliset voimat lähtevät, ja sitte iskettävä suoraan pesäpaikkaan. Omin voimin olisi meille ollut sangen vaikeata suorittaa tämä tehtävä, mutta apua saatuamme olemme varmat voitostamme.

Nyt olivat liittoutuneet liikkeellä yötä päivää. He värväsivät vapauden puolustajia, järjestivät joukkoja, levittivät oikeita tietoja mitä mielettömämpien huhujen vastapainoksi ja -- ennen kaikkea -- he hankkivat tietoja tapahtumien kulusta. Heillä oli urkkijoita kaikissa keskuksissa, kaikissa seuroissa ja yhdistyksissä, he paljastivat juonen toisensa perästä, he saarnasivat, puhuivat ja kirjoittivat. He koettivat kaikin voimin pitää näitä huumautuneita massoja järjen tiellä ja luoda pohjaa uudelle yhteiskunnalle.

Kerran saapuu heidän yhteiseen neuvotteluunsa tiedustelija orjien kokouksesta ja ilmoittaa, että siellä puhui hänelle tuntematon mies, tarjosi aseita orjille ja kehoitti heitä surmaamaan tyyten vallassäädyn, "verenimijälauman".

-- Millainen oli tämä mies? kysyi Karma.

Tiedustelija näytti piirtämänsä kuvan.

-- Avaruuden nimessä, minä olen nähnyt tuon miehen! kiljahti Karma. Mutta missä?

Hän mietti.

-- Tuhat tulimmaista! Tiedättekö missä minä olen hänet nähnyt? Hän oli yksi niitä, jotka antoivat meille aseita, kun niinä vallassäädyn taistelujärjestön nimessä kävin niitä satamasta hakemassa. Tämäpä on kummallista -- tai oikeastaan suurenmoista! Nyt tämä pulma alkaa selvitä.

-- Täällä valmistaa siis joku salainen keskus taisteluun kahta toisillensa verivihollista leiriä, totesi Taitsa.

-- Niin totta kuin nimeni on Karma - niin tekeekin. Mutta mikä on se keskus? Onko Ekvatoriassa yhtään kansaa, joka pystyisi tällaiseen, josta voisi otaksua, että se aikoisi vallata tämän maan?

Taitsa pudisti päätänsä ja Sorja naputteli sormellansa pöytää ja tähysteli ulos ikäänkuin hän ei olisi kuullut koko keskustelua.

-- Me koetamme saada tästä selkoa, päätti Karma.

Sitte he taas ponnistelivat, urkkivat ja järjestelivät.

Mutta mitä innokkaammin he koettivat koota lankoja käsiinsä, sitä sekaisemmaksi ja jännittyneemmäksi asema kävi. Syntyi toisilleen vihamielisiä taistelujärjestöjä. Ne saivat aseita ja vereisiä yhteenottoja sattui siellä täällä. Vallassääty, joka ei juuri ollut näyttäytynyt ollenkaan sataan päivään, läksi lymypaikoistaan, pukeutui rahvaan tavoin ja liittyi omaan taistelujärjestöönsä.

Liittolaisilla ei ollut niin paljon voimia, että he olisivat voineet hallita tämän maapallon ympäri ylettyvän kiristyvän jännityksen. Heidän olisi pitänyt kyetä pitämään kurissa molemmat puolet.