Part 16

Joka askeleella hän eteni valoisista toiveistansa, uuden elämän kuvitelmistansa -- niitä jäi suuret määrät sinne etelän jäätikölle. Se sarastus, jota hän oli eteläiseltä taivaanrannalta odottanut, jäi auttamattomasti kauas, kauas. Ja matka piti taas siihen maahan, jossa oli pimeätä ja synkkää kuoleman odotusta. Oli niin sanomattoman raskasta raahata ajatuksensa sieltä etelästä, jossa se oli pitkiä aikoja temmeltänyt, peruuttamattomasti tuonne pohjoiseen varjojen maahan. Joka askel vei pois elämästä ja ilosta ja lähemmä surua ja kuolemaa.

Kun hän tuli kotiin istuivat he Tarjan kanssa pienessä suojamassa monta tuntia ääneti. Urja katseli Avaruuteen ja Tarja katseli häntä. Vihdoin Urja nousi, otti Turjan kuvan, jonka hän oli itse piirtänyt hänestä kauan sitte, katseli sitä, heittäytyi kasvoilleen pöydälle ja itki. Tarja tuli hänen luoksensa, silitti ainoalla kädellänsä hänen hiuksiaan ja puhui hiljaa ja lempeästi:

-- Niin. Urja on vielä siinä ijässä. Niinpä niin. Se on raskasta -- minustakin se oli silloin raskasta, kun minä jäin yksin kuolemaa kohti kulkemaan. Mutta Urja ystävä katsoo minua, minä olen sen jo voittanut. Minä olen valmis astumaan Suuren Rauhan portista. Kyllä sen voittaa, ihminen voi voittaa kaikki. Minä en tahdo lohduttaa Urja ystävää valheella, sanomalla, että kyllä me vielä menemme etelään. Minusta tuntuu, ettemme me tästä maasta lähde ennenkuin tomuna Avaruuteen. Minä sanon tämän suoraan, sillä uskon, että se on parempi. Mutta minä tahtoisin lohduttaa sillä, että ihminen voi voittaa kaikki. Tahtoisin, että Urja ystävä löytää lohdun itsestään. Mehän olemme taistelleet suuria taisteluja. Ja minä luulen, että me pääsemme jo pian rauhaan.

Urja tarttui kiihkeästi Tarjan käteen. Tämä kurttuinen, raajarikko kumarainen mies seisoi kuin valossa, seisoi kuin sankari ja -- hymyili kirkasta hymyä. Urja ei nähnyt tämän miehen käkkyräistä vartaloa, ei hänen ryppyisiä kasvojaan, hän näki ja tunsi sen ihmeellisen voiman, mikä hänestä säteili ja mies ja tämä voima ja valo sulivat yhteen. -- -- --

Kun Urja sitte taas pääsi lopulta kiinni kovaan todellisuuteen, päätti hän, Turjan sanat muistaen, että taistelua on jatkettava viimeiseen saakka. Hän ei luopunut siitä ajatuksesta, että Turja tulisi pian heitä hakemaan. Hän oli aivan varma siitä, että hän ensi talvena tulisi.

Mutta kansa ei voi elää täällä enää ensi talvea.

Siispä on lähdettävä jäätikölle ja pyrittävä etelää kohti, jotta tavataan Turjan retkikunta mahdollisimman pian! Ja tätä varten alettiin nyt varustautua. Vähän oli toiveita kunnollisista varustuksista. Ei ollut kelkkoja, ei ollut riittävästi kasematteja, ei akkumulaattoreja. Puvuista oli kova puute, ruokavaroja saataisiin kokoon kovin niukasti. Mutta kuitenkin: _oli tehtävä kaikki, mitä tehdä voitiin, ja lähdettävä_.

Ja niin kului se aika, jota ennen sanottiin lämpimäksi vuodenajaksi, heikon kansan ahertaessa Urjan kiihottamana. Ihmisiä horjui teillä, kaatui ja kuoli. Mutta toiset ponnistelivat edelleen, tylsästi, puutuneesti -- mutta kuitenkin.

Yhtäkkiä alkoivat vyörymyrskyt pyyhkiä Borealiaa. Ne tulivat aikaisin, odottamatta -- ja ne toivat tullessaan viikatemiehen, joka teki puhdasta jälkeä.

-- -- -- Eräänä päivänä laahustaa Urja ulkoa Kapitolioon. Hän ei muista montako päivää myrskyä on kestänyt, hän ei muista onko yö vai päivä. Kauhun kuvat tanssivat hänen silmiensä edessä: ihmisiä juoksee ulos asunnoistaan, syövät lunta, piehtaroivat, ulisevat, kuolevat ja jäätyvät. Tuolla kaksi mielipuolta kuristavat toisiaan, korisevat ja heittävät henkensä. Täällä mies syleilee naista hangessa, myrskyn ulvoessa -- he käpristyvät yhteen ja heittävät henkensä syleilyasennossa. Tuolla taasen kaksi naista paloittelevat lapsen ruumista syödäkseen, riitaantuvat ja juoksevat myrskyn helmaan, hautautuen sinne. -- -- -- Ja niin edespäin -- loputtomasti. -- -- -- Urja kulkee nelinkontin rappuja ylös. Hänen jäsenensä nytkähtelevät, silmät verestävät ja kädet ovat nyrkissä. Kapitolio on autio ja tyhjä.

-- Tarja, sähisee Urja. Missä on Tarja?

Myrsky vastaa jylinällä ja omegametalli valittaa.

-- Tarja! Pian, pian, pian -- -- --!

Meteori vonkuu ja räiskähtää vastaukseksi.

Urja laahustaa seuraavaan kerrokseen, istuu rapuilla ja huutelee Tarjaa. Vihdoin tulee hän pieneen suojamaan.

Siellä makasi Tarja permannolla. Hän oli nähtävästi retkahtanut siihen tuolilta. Hänen ruumiinsa tempoi ja nytkähteli kuin suonenvedossa. Urja ryömi hänen luoksensa, otti hänen päänsä syliinsä ja soudatti häntä valittaen. Myrskyn tukehduttava ja ellottava paine tunki tännekin. Kapitolio huojui ja rätisi ja omegametalli piti helvetillistä melua. Meteori osui kattoon. Se puhkasi katon ja toisen seinän sekä humahti lumeen. Valoputket irtaantuivat huoneissa ja putoilivat paukkuen ja rätisten alas.

-- Loppuu, loppuu, kaikki loppuu, hyrisi Urja ja keinutti lattialla ruumistansa, sylissänsä Tarjan pää. -- -- -- Kun tulisi pian kuolema, kun tulisi, ja tämä loppuisi pian, hän lauloi. Tarja ystävä, kaikki ovat kuolleet, kaikki, kaikki, kaikki -- --. Huh, miten tukahduttaa! Tarja ystävä, kuuletko minua enää? Nouse, lähtekäämme, täällä tukehtuu!

Tarja antoi ylen ja liikutteli jäseniään. Hän käänsi päätänsä ja katsoi Urjaan, silmät älyttöminä, kasvot vääristyneinä. -- -- -- Mutta sitte oli kuin hän olisi tuntenut Urjan, silmiin ilmestyi syvyyttä -- niistä leimahti väläys, joka värisytti Urjaa. Hän kiljahti ja työnsi Tarjan kauas. Tämä kitisi naurua, ryömi takaisin ja ryhtyi tavoittamaan Urjalle väkivaltaa. Urja laahasi pakoon, Tarja ryömi jäljessä. Ja näin jatkui kahden sammumistaan lepattavan elonliekin järjetöntä vaellusta Kapitolion autioissa suojissa. -- -- -- Joskus oli Tarja saada Urjan kiinni. Hänen silmissään paloi mielipuolen himo ja suusta kähisi nauruntapaista. Urja ponnisteli jälleen ja pääsi pakoon. -- -- -- Myrsky mylvi heidän ympärillänsä, lumi ja rakeet hakkasivat Kapitoliota -- ja siellä sisällä taisteli nainen mielettömän miehen kanssa. -- -- -- Vihdoin sattui Urjan käsiin pudonnut valoputki. Hän odotti Tarjaa, päästi hänet luoksensa ja iski kaikin voimin häntä päähän. Hän lyyhähti lattialle ja jäi siihen. Urja ei uskaltanut eikä jaksanut ottaa selvää oliko hän kuollut.

-- -- -- Urja istuu lattialla, istuu istumistaan. Myrsky ulvoo ja omegametalli valittaa. Myrsky lakkaa ja yhä vain hän istuu. Hän on painunut kasaan, kuin olisi pää liian raskas. Aivoissa vilisevät kuvat sekaisin, sekaisin. Niitä tulee ja menee, syttyy ja sammuu. Ajatuksen pätkä kutoutuu, mutta aivan äkkiä räiskähtää poikki, uusi kuva ryntää esiin. Ei, hän ei jaksa saada niitä järjestykseen -- -- --.

Vihdoin nousee Urja ravakasti, kuin olisi häntä huimannut, katselee ympärilleen, kuin vasta olisi elämään tullut. Päässä ei tunnu olevan mitään elollista; se on täynnä kuollutta massaa. Kuvien vilinä on tauonnut, silloin tällöin välähtää vain kaukaisen valoilmiön tapainen aistimus ja siihen yhtyy himmeä tietoisuus siitä, että sen mukana pitäisi tulla jonkun ennen saadun näkemyksen, mutta joku ellottava tunne estää sen tulemasta, joten kaikki jää tuollaiseksi valoilmiöiden tapaiseksi sävähtelyksi, joita joka kerta säikähtää.

Hän kuuntelee jotain, nauraa ja puhelee:

-- Se itkee. Turja, se itkee. -- -- Lapsi parka. Siellä on kylmä, siellä ylhäällä. Mennään. Älä itke, äiti tulee, äiti tulee. -- -- --

Hän alkaa nousta kuutiomajaan ja nauraa hiljaa itseksensä, säpsähtää, katsoo kauhistuneena ympärilleen ja nauraa sitte taas hiljaa itseksensä -- -- --.

Ellipsoidi valittaa autiossa maassa, jäätikköilvekset kiertelevät asuntoja ja kiljuvat, ilmakehässä tanssivat meteorit ja tähdet kiertävät Avaruutta, toisia syttyy ja toisia sammuu.

Viikatemies marssii jo kaukana jäätiköllä.

XIII luku. Ratkaisu.

Kun lämmin vuoden aika alkoi olla lopussa ja ensimmäisiä myrskyjä saattoi odottaa milloin hyvänsä, tuli Sorja eräänä päivänä Turjan luo ja lausui:

-- En tiedä, millainen on hyökkäyssuuunitelmanne. Mutta olipa se millainen tahansa -- minä tarjoan siihen ratkaisevan lisän.

Turja tarkasteli kylmästi tuota naista, joka tuli utelemaan häneltä hyökkäyssuunnitelmaa. Mutta Sorjan katse ja koko olemus oli selkeä ja tyyni kuin kirkas vesipisara. Hän puhui asiansa aivan luonnollisella vapaasti helisevällä äänellänsä. Ja rauhallisesti hän odotti vastausta, pyöritellen hiljalleen uumiltansa riippuvaa koristetta.

Turja kääntyi katsomaan ulos ja ärähti uhkaavalla äänellä:

-- Kuka on sanonut, että me aiomme hyökätä?

-- Ei kukaan. Näenhän minä tuon.

-- Mistä pirusta!

-- Voi hyvänen aika! Kymmenestä, kahdestakymmenestä seikasta.

-- Antakaa kuulua!

Sorja silmäili Turjaa vakavasti. Hän laski kätensä Turjan pöydän kulmalle, naputteli pöytää ja sanat tulivat nyt hiukan kimmoisempina.

-- Ensiksikin: Turja Borealian päällikkö ei jätä taistelua, jolla kansa pelastetaan kuolemasta -- hän ei ole siitä aineesta -- -- --. Toiseksi: Turja Borealian päällikkö on ollut rauhaton ja kärsimätön tässä toimettomuudessa. Nyt hän on rauhallinen. -- Siis on ratkaisu tehty. Ja mitään muuta ratkaisua ei ole kuin hyökkäys. Kolmanneksi: Karma vihaa minua entistä enemmän. Hän ei puhu kenellekään sanaakaan minun läsnäollessani. Hän pelkää, että minä saan hänen sanoistaan kokoon jotakin ja ilmaisen viholliselle. -- Muuta ei sillä tavalla peljätä, kuin hyökkäyssuunnitelmaa. Neljänneksi: Jorma on kovin hyvällä tuulella. Hän on aina hyvällä tuulella, kun hän tietää pääsevänsä hyökkäämään. Viidenneksi: Siirrettäviä akkumulaattoreja ladataan. Kuudenneksi: Laivastoon liitetään kuljetusaluksia. Seitsemänneksi --

-- Riittää, riittää. Näen että kuljette täällä silmät auki -- ehkä liiankin auki.

Sorja kimmahti pystyyn:

-- Sekö on Turjan vastaus minun tarjoukseeni?

-- Istukaahan nyt. Teiskaroitte aina kovin tulisesti.

-- Minä voin kärsiä sen, että joku Karma, Taitsa tai Jorma -- tai joku Sonja epäilee minua petturiksi. Mutta Turjalta en voi sietää samaa kohtelua.

-- Miksi ette?

-- Miksikö -- -- --?

Hän hämmentyi hieman.

-- Siksipä vain -- että hän on Turja. No, ellette ymmärrä niin -- -- --

-- Istukaahan. Te tarjositte hyökkäyssuunnitelmaamme lisää -- oikeinpa _ratkaisevaa_.

-- Niin tarjosin. Mutta se tarjous kestää vain tähän iltaan ja vain siinä tapauksessa, että Turja ei epäile minua petturiksi.

-- Haluaisin kuulla sen lisän.

-- Ja minä haluaisin kuulla, suostutaanko ehtooni.

-- Ehtoonne?

-- Niin, että Turja ei epäile minua.

-- Minun täytyy siis sanoa, etten epäile. Niinkö?

-- Enemmän. Se ei riitä.

-- Minun sanani ei siis riitä. Sepä kummallista.

-- Ajatelkaa, että minä en olisi vaatinut mitään ehtoja, ellei minua olisi loukattu. Mutta nyt minä vaadin hyvitystä, eikä vain sanoja.

Turja synkkeni taas:

-- Puhukaa!

-- Minä tahdon tietää, millainen on se suunnitelma, johon lupaamani lisän annan. Se ei asian vuoksi olisi ollenkaan tarpeellista, sillä minä tiedän, että minun suunnitelmani on parempi. Mutta minä vaadin luottamusta.

Turja tarkasteli taas edessänsä seisovaa naista tuokion. Hän mietti mitä hän vaarantaisi, jos panisi tuon naisen koetukselle. Avaruuden nimessä, hän tutkii mitä tuo tyttö tietää. Sen hän tekee.

-- No hyvä, pamautti Turja nousten kävelemään. Me heitämme laivoilla joukkoja rannikolle vihollisen taakse pohjoiseen ja etelään ja otamme rintaman sakarat pihteihin. Joko riittää?

-- Ei. Siinä ei ole vielä kaikki.

-- No hyvä. Kolmas joukko lähetetään kauas etelään ja kiertää valtatielle ja sieltä keskustan taakse. Jollei tämä riitä, niin astukaa ulos.

-- Juuri tähän saakka tahdoin päästä, se riittää mainiosti. Minä voisin vielä kysyä milloin suunnitelma toteutetaan, mutta minä en ole ahne; jätetään se. Ja kun minä voin liittää omasta päästäni alkurenkaan, Ekvatorian laivaston hävittämisen, jonka päällikkö suvaitsi jättää pois, niin olkoon kauppamme kuitti.

-- No. Ja entä sitte?

-- Nyt minä kysyn: entäpä jos Ekvatoria vetää sakarat meren rannalta pois, iskee keskustaan ja murtaa puolustuslinjan sillä aikaa kuin joukot ovat aluksissa?

-- Niin, tosiaan, hymyili Turja.

-- Ja eikö sen etelään menevän joukon matka ole kovin pitkä?

-- Pitkä. Mikäpä muu.

-- Minä näen, että ette ole sanonut minulle kaikkea.

Turja kävi vakavaksi.

-- Mutta minä alennan vaatimuksestani kaiken sen sanomattoman pois, olipa se mitä hyvänsä. Ja esitän lisäni. Minusta on koko tuo suunnitelma huono.

-- Huono?

-- Hirveän huono.

-- Siinäkö Teidän "lisänne"?

-- Ei. Minä sanon, että nyt on hyökättävä suoraan rintamapussin pohjaan, puhkaistava se ja sitte käännyttävä oikealle ja vasemmalle ja lyötävä siivet.

Turja mittasi askelin kiivaasti suojamaa ja vilkaisi kulmainsa alta julmasti tuon tuostakin Sorjaan.

-- Perhanan nainen, murisi hän itseksensä.

-- Ahaa, nauroi Sorja, minä huomaan, että minä olenkin esittänyt Teille oman suunnitelmanne! Mutta nyt minä annan siihen sen ratkaisevan lisän: Minä takaan yönä, joka seuraa huomista päivää, aivan vapaan pääsyn rintaman puhki pussin pohjasta. Ja minä takaan, että ei synny mitään hälinää, ennenkuin Borealian joukot ovat Ekvatorian sivustajoukkojen takana. Tämän minä takaan, jos minun sallitaan huomenna puikahtaa vihollisen puolelle eikä siis epäillä minua petturiksi.

Turja mietti ja ihmetteli tätä takausta -- ja mietti taasen. Mutta sitte hän teki päätöksen:

-- Sanoitte, että tarjous kestää iltaan.

-- Niin.

-- Hyvä. Minä vastaan ennen iltaa.

Sorja poistui -- ja hetken kuluttua tuli Sonja Turjan kutsusta.

-- Neiti Sonja! Nyt haluaisivat aivoni hiukan keskustelun kylpyä.

-- Vahinko, että minäkin tulen kohta yhtä vakavaksi kuin jöröimmät kansastanne. Minä osasin ennen olla hauska, mutta nyt minua vaivaavat -- ajatukset. Olen käynyt sairaaloissanne, olen opetellut kieltänne ja saanut uusia ajatuksia. Olen unohtanut kevyen keskustelun taidon.

-- Vakavat keskustelut ovatkin parempia.

-- Ei, ei. Ihan varmaan Teidän aivonne kaipaisivat joskus taitavata lempeätä tuudittelijaa, joka houkuttelisi ne joskus lepoon, virkistävään ilmanoloon, joka puhkaisisi Teidän panssaripintanne hyväntuulen ja välittömän keskustelun laukauksilla.

-- Ehkä olette oikeassa. Mutta _tällä_ kertaa tahtoisin keskustella vakavasti.

-- Se tekee taas erittäin hyvää _minulle_, vakavuus nimittäin. Minun elämäni on ollut liian keveätä ja Teidän liian raskasta.

-- Sanokaa minulle, Sonja hyvä, kuka on tämä Sorja?

Sonja hätkähti. Nähtävästi häneen koski kipeästi.

Tarja huomasi tämän.

-- Kenties satutin arkaan kohtaan -- -- --.

-- Ei mitään, ei se mitään.

-- Mutta minulle olisi hyvin tärkeätä tuntea hänen entisyytensä. Seikka on semmoinen -- -- -- Turja mietti.

Sonja hengitti kiihkeästi ja odotti jatkoa.

-- Seikka on semmoinen, että hän on antanut erään lupauksen ja tahtoisin tietää onko hänellä edellytyksiä täyttää se.

Sonja ilostui. Se oli siis vain sellaista.

-- Minä sanon kaikki mitä tiedän. Myönnän, että minulla voi olla taipumusta puhumaan pahaa hänestä. Mutta en ole erittäin taitava parjaamaan. -- Hänen tarinansa on kummallinen. -- -- -- Hän on Ekvatorian ylhäisimpiä naisia. Hän on Ekvatorian päällikön tytär. Hänellä oli tavaton suosio kansan keskuudessa, hän kun ei ollut niinkuin me muut Ekvatorian naiset. Hän matkusti maan äärestä toiseen, puhutteli orjia ja kaikkia kansoja, hän vaati muutosta Ekvatorian oloihin. Hän on ollut nuoresta tytöstä alkaen hirvittävän tarmokas ja myöskin häikäilemätön. Kansat suosivat häntä niin, että me pelkäsimme häntä. Ellei hän olisi ollut päällikön tytär, olisi teloittaja hänet perinyt, sillä häntä pidettiin kapinallisena.

Mutta sitte tapahtui selkkaus, jossa hänen vihansa kohdistui minuun -- -- -- ehkäpä syystä -- -- --.

-- Jättäkäämme se. Mutta tiedättekö oliko hänellä suosijoita myöskin sotajoukossa?

-- Oli, siksipä juuri häntä niin kovin peljättiin. Hänen isäänsä vaadittiin karkoittamaan hänet metsiin. Ja sitte hän hävisikin noiden selkkausten jälkeen. Eikä hänestä sen perästä kuultu.

-- Tämä riittääkin minulle. Olen kiitollinen Teille tästä "aivojen kylvystä".

Illalla annettiin Sorjalle vastaus.

Ja koko yö ja seuraava päivä varustettiin joukkoja matkalle.

-- -- -- Oli tuulinen yö. Ilmakehässä kiitivät synkät pilvet monessa kerroksessa edestakaisin. Vain silloin tällöin vilahti näkyviin korkeammissa ilmakehän osissa läimehtivät äänettömät salamat ja joku yksinäinen tähti. Tuuli toi mukanaan taistelukentiltä silloin tällöin tukehduttavan ja kuvottavan mätänevien ruumiiden hajun ja sen lisäksi oli ilma muutenkin kuivia tomumassoja täynnä, niin että tuntui kuin ei siinä olisi ollut ollenkaan happea.

Borealia oli pimeä. Ainoastaan sairassuojamissa oli siellä täällä valoja ja jos joutui niitä lähelle, kuuli sieltä liikettä ja jonkun valittavan äänen. Tässä tukehduttavassa pimeässä yössä liikkui varjoja. Joukkoja kerääntyi teille ja veturit hyrisivät hiljaa, kuului tyyntä tasaista puhelua, käskyjä, kysymyksiä ja vastauksia.

Kapitoliokin oli pimeä, ainoastaan ellipsoidi hohti katolla. Mutta jos tarkkaan katsoi sen suojamiin jotain valoisampaa taivaan kohtaa taustana käyttäen, niin näki sielläkin varjojen liikkuvan, näki tarkattavan ulos, näki käytettävän koneistoja, näki soitettavan koskettimia.

-- -- -- Turja istui veturissa läntisessä metsässä. Lähellä liikahteli silloin tällöin joku varjo ja kaukaa tieltä kuului, kun tuuli sen salli, lukemattomien veturien hiljainen hurina ja askelten tahti. Kun metsä taas yltyi kohisemaan ja puut kumarrellessaan kahisivat toisiinsa, ei kuulunut muuta kuin tahdikas naukuva ja nariseva ääni, joka lähti siitä, että kaksi toisiinsa takertunutta puuta hankasi yhteen tuulen käsissä kumarrellessaan.

Turja koetti tähystellä pitkin tietä länteen päin ja alkoi käydä kärsimättömäksi. Mutta pian tuikahti tiellä pieni punainen tuli. Turjan lyhdystä tuikahti samanlainen vastaan. Hetken perästä vaihdettiin siellä muutaman askeleen päässä pari sanaa ja samassa seisoikin Turjan vierellä varjo, jonka piirteet hän tunsi pimeässäkin. Hän päästi himmeätä valoa lyhdystänsä ja silmäsi tulijan kasvoihin. Ne hohtivat ja säteilivät reippaan kulun jäljeltä terveyttä ja voimaa ja silmät paloivat suurina ja hymyilevinä. Hänellä oli taas aivan sama metsästäjän puku, kuin silloinkin, kun Turja hänet vangitsi lännessä meren rannikolla.

-- Myöhästyin pienen hetken, puheli Sorja. Se on tämän pimeyden syy. Minun täytyi kulkea varovasti, etten eksyisi oikeasta suunnasta.

-- Me tulimme puolestamme hiukan liian aikaisin. Mutta meillä olikin selvä tie kuljettavana. Kohta ovat etujoukot täällä. Onko tie auki?

-- On. Kaikki on niinkuin olla pitää. Koko tämä läntinen metsä on tyhjä ihmisen suvusta. Ja voin ilmoittaa tarkalleen joukkojen sijoituksen sivustoilla.

Ensimmäiset joukot saapuivat kohdalle ja eteneminen alkoi.

Edellä kulkevan tiedustelujoukon päällikkönä oli Karma ja hän oli saanut ohjeen pitää silmät auki joka puolella. Ja hän saikin tietoja alituisesti oikealta ja vasemmalta ja edestä -- mutta hänen täytyi tunnustaa aina jonkun ajan kuluttua Turjalle, että metsä oli tosiaan tyhjä.

Sorja istui Turjan veturissa ja antoi tietoja ja ohjeita teistä, matkan pituudesta, vihollisen joukkojen sijoituksesta j.m.s. Ja Turjan täytyi tunnustaa, että hänen käyttäytymisensä oli kaunista, miellyttävää ja mielenkiintoista. Ei ainoatakaan kerskailun tai kiitoksen etsinnän piirrettä, ei merkkiäkään siitä, että hän haluaisi huomauttaa ansioistaan tai edes liialla innostuksella tai paisuttelulla tyrkyttäisi apuansa ja -- itseänsä. Hän istui pimennossa näyttelemättä liikoja sen enempää ruumistansa kuin tietojansakaan. Hän antoi yksinkertaisesti juuri ne tiedot, mitä tarvittiin ja puheli sitte kaikennäköisistä pikkuhavainnoista matkalla -- tai oli vaiti.

Jo yön pimeydessä syttyivät ensimmäiset taistelut. Borealian joukot käyttivät hyväkseen pimeässä kiiluvia tähtäimiään ja tuottivat vihollisille suurta tuhoa.

Vasta seuraavana päivänä alkoivat päärynnistykset. Ekvatorialla oli vielä suunnattomasti joukkoja niemimaalla, mutta vähitellen huomattiin, että suuri osa niistä oli kapinallisia ja pysyi toimettomana.

-- -- -- Ja toisena päivänä hajosivat vihdoin rintaman sivustoilla vielä toimivat vihollisjoukot hurjaan pakoon. Laumat vyöryivät etelään sekasortoisina ja kurittomina. Ne eivät enää totelleet päälliköltänsä, vaan alkoivat heitä surmata. Kaikesta päättäen oli nyt tapahtunut lopullinen ratkaisu ja Borealia oli vapaa.

Osa Borealian joukoista palasi kotiin, osa jäi puhdistamaan taistelutantereita ja kaiken varalta jatkamaan vielä vartiointia.

Siitä päivästä jona Borealian joukot palasivat kotiin, muodostui valtava juhlapäivä. Työt seisautettiin. Tiet, asunnot, tehtaat, voima-asemat koristettiin kukilla ja lehvillä. Talojen katoilla säihkyivät eri väriset liekit ja radiosäteet. Ne lensivät eri suuntiin, muodostaen viuhkoja ja kiehkuroita. Tämä oli ensimmäinen riemullinen kasvien, lehvien, kukkien juhla sitte menneiden aikojen, jolloin Vanhassa Borealiassa vielä tuuli humisi puissa ja hyväili kukkia. Se oli sen vuoksi uuden maan ja uuden elämän juhla yhtä paljon kuin voiton ja pelastuksen juhla. Kun suuri radiosäde vongahti ilmaan läntisistä metsistä, tulvasi kotona oleva kansa teille ja katoille. Se kantoi puvussansa kirkkaita värejä, sen silmät säteilivät ja hymy loisti jokaisen kasvoilla. Meluamatta, hiljakseen parveili se teillä ja katoilla ja katseli pelastettua maatansa ja odotteli eri suunnilta palaavia taistelijoita. Kävi vieno tuuli. Meren lahti sädehti ja kimalteli auringon valoa. Siellä seisoivat kaikki alukset kuvioissa ja suitsuttivat ilmaan erivärisiä liekkejä.

Samalla aikaa lähenivät joukot lännestä, pohjoisesta ja etelästä. Ne lauloivat taistelumarssia, yksinkertaista ja jykevää. Kaikki joukot teillä ja katoilla yhtyivät siihen ja yhtäkkiä kajahtaa suuresta ellipsoidista Kapitolion katolta pauhaavia sointuja, marssin sointuja marssin tahdissa. Joka säkeistön lopussa jymähtää kymmenen suurta rautaputkea eri puolilla Borealiaa.

Joukot vyöryvät Kapitoliota kohti. Ne liikkuvat tyynesti tahdissa ja järjestyksessä. On kuin jokin yhteinen hermosto hallitsisi koko tätä kansanpaljoutta -- niin luontevasti ja järjestyksessä sen liikkeet käyvät.

Kapitoliossa on Turja esikuntineen ja myöskin Sorja ja Sonja ovat saaneet luvan tulla sinne.

Sonja katselee ja kuuntelee syvään hengittäen ja silmät loistaen vakavan kansan syvää ja juhlallista iloa. Hän oli ollut sadoissa, tuhansissa tilaisuuksissa, joissa olisi ollut tarkoitus olla iloinen. Mutta kertaakaan ei ilo ollut temmannut häntä näin ehdottomasti mukaansa. Tuo aaltoileva jymisevä tahti oli kuin sisäisen voiman paisuilemista, niinkuin olisi meri aaltoillut ja soudatellut häntä kirkkaissa hurmaavissa avaruuksissa. Marssin aallot löivät hänen läpitsensä kiireestä kantapäähän ja värisyttivät häntä ja hänelle nousivat kyyneleet silmiin. -- Ah, iloa, iloa oli hän etsinyt. Mutta koskaan hän ei ollut käsittänyt, mistä ilo syntyy. Nyt hän sen tietää, voi, nyt hän sen tietää. Ilo on sisäisen voiman ihanaa maininkia suuren työn jäleltä. Ei ole mitään iloa ilman ponnistusta. Lepäävä energia ei koskaan joudu tällaiseen aaltoiluun.

Sorja ei näyttänyt kuulevan eikä näkevän iloa ja juhlaa. Hän käveli eräässä suojamassa hiljaisin, pehmoisin liikkein edestakaisin, pyöritti vyönsä koristetta ja mietti. Kerran hän aikoi puhutella Turjaa, mutta muutti sitte mieltä, vetäytyi syrjään ja katosi pian.

Turja näki Sonjan avomielisen ja herkän ihastuksen ja haki katseillaan Sorjaa, nähdäkseen, mitä hän piti juhlasta, mutta ei keksinyt häntä enää missään. Sonjan ihastus miellytti Turjaa. He tulivat lähemmäksi toisiaan seistessään tässä saman tunnelman lumoissa. He vaihtoivat muutamia sanoja ja tunsivat niiden tulevan molemmin puolin herkästä, ystävällisestä mielestä. Ne olivat kuin lämmin luottava kädenlyönti.

Tuhansia ja taas tuhansia kokoontui Kapitolion edustalle suurelle aukeamalle. Sotajoukkoja seisoi sivustoilla ja keskustassa. Kansa kiitteli taistelijoita ja kukitti heitä.

Tultiin ilmoittamaan, että halutaan kiittää myöskin Turjaa.

-- Jopa nyt jotain, ihmetteli Turja. Kansani alkaa hassutella.