Part 15

Oli vuoden lämpimin aika ja muuan kaunis juhlapäivä -- siihen aikaan vielä vietettiin iloisia juhlia. He tahtoivat olla niin, ettei ollut muita kuin he neljä. Ja he lähtivät veneellä Borealian lahdelle, joka siihen aikaan oli vielä kaunis lahti, nousivat eräälle saarelle ja päättivät viettää siellä yön toistensa seurassa, tarinoiden ja nauttien kukin siitä, että sai olla hyvä omallensa. Se yö oli kaunis ja kuulakka, mainingit loiskuivat hiljaa rannalla, vesilinnut ääntelivät ja niiden äänet kaikuivat rantavuorista tyynessä kuulakassa yössä. Ja kun he hyväilivät omaansa ja katselivat tasaista taivaanrantaa Borealian lahdella, sitä hämärtyvää auerta, mikä siellä leijaili, niin tuntui kuin he olisivat sulautuneet yhteen maan ja Avaruuden kanssa, kuin he olisivat uponneet tässä yössä värähtelevään, avaruudessa leijailevaan elämään.

Ja sitte tuli seuraava päivä.

Hiljaisina ja onnellisina he astuivat työhön. Se toinen poika ja Karman oma olivat samalla työmaalla ja sen pojan oma ja Karma taas samalla. Niin, ennenkuin ilta tuli -- -- -- ennenkuin suruisa ilta tuli -- -- -- kannettiin se poika ja se Karman oma tyttö kuoleman kielissä sairashuoneeseen.

Yksi ja kaksiko niitä on kaatunut siellä pohjoisessa. Ei sen puolesta. Mutta kyllä tämä oli raskas paikka, kovin raskas kohta se oli. Kun he sitte seisoivat, hän ja sen pojan oma, heidän kuolinvuoteittensa ääressä, hymyili poika -- hän oli aina terästä ja reipas -- niin sanomattoman reipas -- ja lausui hiljaa:

-- Karma ystävä, me teimmekin nyt sitte vaihtokaupan. -- -- -- Ja hän silmäsi vierellänsä kärsivään Karman omaan tyttöön lämpöisen, toverillisen katseen niinkuin pitkälle matkalle lähtevät ystävykset silmäävät toisiinsa. -- -- -- Sen pojan oma itki. Ja Karma itki.

Mutta silloin avasi hänen oma tyttönsä suloiset silmänsä ja lausui kuoleman kynnykseltä:

-- Minusta tuntuu, että te voitte rakastaa toisianne. Olkaa hyviä toisillenne niinkuin me olemme aina keskenämme olleet! Me lähdemme ystävämme kanssa pitkälle matkalle, ennenkuin te. Mutta muistakaa, että te seuraatte meitä myöhemmin.

Ennen iltaa olivat he vainajina. Ja heidän kuolinvuoteittensa ääressä ottivat he, Karma ja se toinen tyttö, toisiansa kädestä. Tänne asti ovat he siten kulkeneet -- ja kulkevat luultavasti lopunkin matkaa. Karma ei tiennyt, millaista olisi ollut kulkea sen oman tytön kanssa. Hän mietiskeli sitä joskus, mutta sitte hän huomasi, että se mietiskely on turhaa. Hänen liitollansa tämän hyvän naisen kanssa, joka oli nyt hänen puolisonsa, oli juhlallisen vakava lähtökohta. Ja he olivat hyviä toisillensa.

Mutta se yö ja se päivä ja se tyttö nousivat kuitenkin silloin tällöin menneisyyden helmasta Karman mieleen. Ei tuntunut katkeralta, ei tuskaiselta -- tuntui vain mielessä hiljainen auvo, kun ajatteli niitä nuoruuden kirkkaita päiviä.

-- -- -- Satamasta kuului tyynessä yössä tänne saakka huutoja. Siellä vaihdetaan aluksiin miehistöä. Merellä liikkui tummia pilkkuja ja kun katsoi kaukoputkella, niin näki ne aluksiksi, mastossa hohtava ellipsoidi.

Lännestä tulevalla valtatiellä kiiruhtaa yksinäinen kulkija. Ken mahtaa olla? -- Karma seuraa sen liikkeitä.

-- Sehän on se peijakkaan Sorja! murisi Karma. Minun tekisi mieleni panna hänet kiinni ja estää hänen salaperäiset matkansa. No. Ehkäpä Turja tietää paremmin.

Hetken kuluttua Sorja ilmestyi Karman eteen, hengästyksissään kiivaasta kulusta ja silmät salamoiden omituista tulta.

-- Nyt Karma! Saanko puhutella Turjaa?

-- On tapana sanoa minulle asia, lausahti Karma kylmästi.

-- Hyvä. Minä sanon. Mutta minä vannon: ellette usko minua ja hae Turjaa, niin -- -- --

-- Asia! ärjäsi Karma.

-- Saatte tapella tänä yönä, senkin mörkö! Sorjan jalka paukahti permantoon.

Karma hypähti ylös:

-- Tapella! Mitä Te höpisette? Eihän tiedustelijat näe yhtä vihollisen päätä liikkumassa!

-- Sanoin jo, että ellette usko minua niin -- kuolkaa sitte. Teidän tiedustelijanne eivät näe koskaan mitään.

-- Puhutte ilkeitä asioita. Hyvä, saamme nähdä. Missä ovat siis tiedustelijamme?

-- Tuonelassa.

-- Surmattu?

-- Eivät suinkaan itsemurhan kautta. Heidät on annettu ilmi, yllätetty ja surmattu. Täällä on petturi, teidän omassa leirissänne.

Karma katsoi tähän naiseen kamalin silmäyksin. Hänelle välähti äkkiä: Tämä nainen on itse petturi. Mutta Sorja kesti Karman katseen ja hän hillitsi itsensä muristen:

-- No, hyvä. Saammepa nähdä. Kyllä hänet löydetään. Avaruuden kaikkien tähtien nimessä, kyllä hänet löydetään. Ei ole sellaista koloa tämän tähden pinnalla, mihin hän voisi piiloutua.

-- Hakekaa häntä myöhemmin. Nyt on kiire.

Se tuli Sorjalta kalskahtaen.

-- Ensin tulee laivastohyökkäys ja päivän valjetessa alkaa hyökkäys kaikilla rintamilla.

Koko Borealia oli pian valveilla. Yössä marssivat joukot, hiljaa ja ääneti. Kaikkialla kuhisi ja liikkui varjoja, valoja ei sytytetty missään.

Pian tuli laivaston hyökkäys. Karma johti taistelua sitä vastaan ja hän otteli kuin mestari. Hänen laivansa kiersivät ja kaarsivat nopeina vihollisen laivoja. Niissä jyrähtelivät isot rautaputket ja lähemmä tultua vongahtelivat radiosäteet. Kaikki taisteluun osaa ottaneet vihollisen laivat hävitettiin tai vallattiin. Merellä pysytellyt osa laivastoa pakeni.

Maahyökkäys alkoi aivan oikein päivän valjetessa, mutta loppui lyhyeen, kun vihollinen huomasi että yllätys ei onnistunut.

Kun taistelu oli loppunut, alettiin etsiä petturia. Ensin kohdistuivat epäluulot Sonjaan. Mutta tutkittaessa saatiin selville, että hänen oli mahdotonta tuntea tiedustelijain sijoitusta ja toimintaohjeita ja toiseksi huomattiin, että hän ei ole voinut olla minkäänlaisessa yhteydessä vihollisen kanssa. Karma ei ilmaissut epäluuloansa Sorjaan nähden. Mutta kun Turja otti tämän mahdollisuuden puheeksi, sanoi hän, mitä ajatteli. Mutta sitte hänenkin täytyi myöntää, että mitä järkeä olisi siinä, että hän olisi antanut ilmi tiedustelijat ja sitte tullut ilmoittamaan hyökkäyksestä. Kaikki mahdollisuudet punnittiin, kaikkia mahdollisia tapauksia tutkittiin -- ilman tulosta. Petturia ei löytynyt.

Mutta Karma päätti pitää silmänsä auki.

Sitte tuli taistelussa aivan oikein, niinkuin Sorja oli tiedottanut, hidas hyökkäys hautoja hyväksi käyttäen. Borealia pani käyntiin vastakoneiston. Joukkueet tekivät retkiä vihollisen alueelle. Erittäinkin oli Jorma innostunut tällaisiin retkiin. Hän tallusteli usein haudat päästä päähän ja heitteli sieltä leikillään suuria kiviä kauempana oleviin hautoihin, missä tiesi vielä "keltiäisiä" majailevan. Useat näistä retkistä olivat rohkeita, mutta eivät kuitenkaan mitään erikoisia urheuden näytteitä.

Sonja ihmettelikin Taitsalle, miksi tämä kansa taisteli niin koneellisesti eikä tehnyt urotöitä. Se surmasi vihollisia nerokkaalla koneistollansa, mutta se oli muuten yleensä sangen varovainen.

-- Sehän johtuu aivan luonnollisesti tämän kansan luonteesta ja tehtävästä, vastasi Taitsa. Tämä taistelu on sille vain pakollinen, äärettömän vastenmielinen sivunäytös. Se ei pidä ollenkaan tehtävänään eikä urheutena tappaa ihmisiä. Se tekee kylmästi koneilla sen, mikä täytyy tehdä. Se on kenties alkanut vihata vihollisiansa ja sen vuoksi menettelee raaemmin kuin se muuten olisi menetellyt. Mutta sillä ei ole mitään mielihalua tappaa toisia tai tapattaa itseänsä noin vain ilman muuta. Päinvastoin on tärkeätä säästää kallisarvoisia kansan yksilöitä tulevien tehtävien varalle.

-- Aivan oikein. Te olette oikeassa. Eihän tämä kansa voi toisin menetelläkään, myönsi Sonja.

Kun hautoja myöten tehty hyökkäys oli lyöty takaisin lopullisesti oli jo tullut lämmin vuodenaika. Mutta vieläkään ei Ekvatoria näyttänyt hellittävän. Sorja palasi taasen tiedustelumatkalta ja ilmoitti, että nyt vihollinen yrittää pitkäaikaista piiritystä.

Ja niin kävikin. Joukot leiriytyivät Uuden Borealian ympärille ja sen lahden suulla taivaanrannalla näkyi liikuskelevan sotasoutuja.

Tämä alkoi kansasta käydä pitkälliseksi ja eniten se kiusasi Turjaa, jonka mieltä polttivat niin monet muut tehtävät. Täytyi kuitenkin kestää edelleen ja istua täällä loukussa.

Aluksi tuntui siltä kuin tämä Ekvatorian joukkojen yritys olisi ollut aivan järjetön. Borealian kansa voisi elää alueellaan ajastaikoja ja viholliset saisivat loikoa leireissään siksi kun ikävystyisivät ja lähtisivät tiehensä. Kansa sai ravintonsa tältä alueelta, sillä oli siellä tarpeeksi auringon energiaa ja muuta energiaa. Pahimmassa tapauksessa voisivat potkurialukset kiitää Ekvatorian laivaston kimppuun ja tuhota sen. Silloin olisi meritie vapaa.

Ja niinpä palasi kansa tavallisiin toimiinsa, voima-asemillensa, kasvitarhoihinsa, pelloillensa, tehtaisiinsa. Tarkka ja ankara vartiointi vain järjestettiin. Ja aina oltiin taisteluvalmiina. Se oli jossain määrin raskasta elämää, mutta ei läheskään niin raskasta kuin Vanhassa Borealiassa.

Ekvatorian joukoista lensi leikkipuheita ja sananparsia suusta suuhun. Karma lasketteli leveitä kokkapuheita. "Olemmepa me vahvassa turvassa, kun on vartijoita enemmän kuin vartioitavia." "Ne häpeävät nyt siellä ensin perinpohjin ja lähtevät sitte tiehensä." "Niitä eivät huoli naisensa enää kotiin, siksi ne loikovat nyt tuolla pitkin metsiä." J.n.e.

Iloinen säde pilkisti jo ihmisten silmistä ja hymy palasi heidän kasvoilleen. -- Ellei tämä vain olisi käynyt niin pitkälliseksi, niin olisi kaikki ollut hyvin.

Mutta lämpimän vuodenajan kääntyessä loppupuolelle muuttui asema. Kuolonkentiltä levisi Borealiaan sietämätön löyhkä. Siellä mätäni maan pinnalla kenties tuhansia ruumiita ja ruumiin osia, sinne tänne roiskuneita sisälmyksiä. Se löyhkä tunki joka paikkaan, se tuntui ruuassa, juomassa, vieläpä se vainosi unessakin. Se oli toisinaan niin hirvittävä, että koko Borealia alkoi voida pahoin. Ilma oli oikein sinistä ja paksua ja usvaista, se melkein tukehdutti.

Ja sitte tulivat taudit, tuntemattomia hirveitä tauteja, joita ei kukaan osannut hoitaa. Ne tarttuivat -- ja tappoivat karaistuneimpiakin ja väkevämpiäkin siihen paikkaan. Ruumis pöhöttyi ja musteni.

Vihdoin viimein toi Sorja tiedon, että viholliset valmistivat suurta paloa lounaassa, jonka he aikoivat sytyttää ensimmäisen kuivan myrskyn lähestyessä lännestä. He aikoivat polttaa Borealian autioksi tuhkaiseksi aavikoksi. Ensimmäinen kuiva myrsky tulisi lämpimän vuoden ajan lähetessä loppuaan.

Ja lämmin vuodenaika alkoikin tuota pikaa lähetä loppuaan -- -- --.

XII luku. Vanha Borealia.

Kun Urja oli saattanut puolisonsa lumiveturiin ja sulkenut hänen rakkaan olemuksensa vielä viimeisen kerran hyväilevään silmäykseen, kääntyi hän kotiin päin ennenkuin lumiveturi lähti. Hänen täytyi lähteä, sillä hänen voimansa olivat loppumaisillaan.

Tultuaan vapisevin polvin siihen pieneen suojamaan Kapitoliossa, jossa jokainen esine ja paikka puhui Turjasta ja heidän monivuotisista yhteisistä ponnistuksistaan ja taistoistaan, retkahti hän istumaan pöydän ääreen ja heittäytyi käsiensä päälle kasvoilleen pöydälle. -- Hän oli nyt niin suunnattoman avuton ja yksin -- -- -- ikäänkuin hän olisi ollut ainoa elävä olento koko avaruudessa. Hänen oli vaikea olla tässä huoneessa, sillä tuntui kuin liikkuisi siellä kuolema, niinkuin sieltä olisi jo sykkivä elämä paennut ja jälelle jäänyt vain puristava hiljaisuus ja yksinäisyys. Mutta muualla olisi hänen vielä vaikeampi olla.

Hän ei jaksanut nyt nousta kuutiohuoneeseen katsomaan kaukana lahdella häämöttävää mustaa pistettä. Hän ei jaksanut. Ja mitä se hyödyttäisi häntä, hyljättyä yksinäistä. Se menee kuitenkin. Se ei tule takaisin.

-- Niin meni minun elämäni. Tähän se päättyi. On niin raskasta. On niin raskasta. -- -- --

Hän istui kauan, kauan hiljaa siinä paikoillaan. Ellipsoidi soi ja valitti katolla ja meteorit räiskähtelivät.

-- -- -- Mutta sitte kuului lapsen itkua. Se tunki Urjan aisteihin, se värähdytti häntä. Hän ajatteli, miltä tuntuisi, jos hänellä edes olisi lapsi luonansa. -- Kuinka se sentään olisi toista, lämmittävää, iloista! Miksi hänellä ei ole lasta? He omistivat kaiken huomionsa siinä määrin kansalleen, että he eivät katsoneet voivansa sallia sellaista onnea itselleen. Se oli käynyt kuin itsestään. Ennen ei Urja tullut tätä ajatelleeksikaan.

-- Mutta siellähän itkee lapsi, lähde sinne, sanoi hän itselleen. Ja hän lähtikin.

Myöhemmin hän nousi kuutiomajaan ja katseli kauan lounaaseen, sinnepäin mihin hänen elämänsä oli mennyt.

Ja hän tointui hiljalleen. Hän tarttui peräsimeen ja taisteli näennäisesti entiseen tapaan. Mutta poissa oli entinen luomisen riemu, entinen luottamus ja reippaus. Illat ja yöt olivat kaihoa täynnä -- ja hän muuttikin suuren osan niistä työajaksi.

Hän vanheni nopeasti, hän tunsi sen.

Päästiin onnellisesti siihen vuoden aikaan, jota ennen sanottiin lämpimäksi. Mutta millainen se oli? -- Muutama tilkku maasta paljastui, joki alkoi pyörittää paria voima-asemaa -- siinä kaikki. Satoi melkein alituisesti lumiräntää, puhalsivat viluttavat tuulet ja jäätikköilvekset karjuivat lähellä kuin varmaa saalistaan odottaen.

Tarja oli jäänyt. Hän oli saanut sellaisen päähänpiston. Hän, joka ensimmäisenä ajoi ja saarnasi Ekvatoriaan siirtymistä!

Hän ponnisteli nyt Urjan rinnalla. Hänen pienessä vanhassa toiskätisessä käkkyräisessä ruumiissaan oli ihmeteltävää sitkeyttä ja aivoissa asusti äly, jota moni saattoi vielä kadehtia. He liittyivät toisiinsa kummallisilla siteillä -- he kaksi vanhaa kuivalle jäänyttä kapakalaa, niinkuin Urja tapasi sanoa. He turvasivat toisiinsa. Tarja nuortui ja Urja vanheni. He eivät paljoa puhuneet, mutta he ymmärsivät toisiansa hiljaisesti, heillä oli helpompaa toistensa seurassa.

Tarja tuli eräinä merkillisinä hetkinä hiljaisen puheliaaksi, lämpimäksi, herkäksi, melkeinpä kyynelherkäksi. Hän kertoi avomielisesti elämäntarinansa -- siinä oli paljon suuria tapahtumia, jotka kerrottiin aivan yksinkertaisesti. Siellä liikkui kymmeniä varjokuvia, hänen kuvauksissaan, menneitä urhoja, hänen äitinsä ja joku muu nainen, jonka merkityksen Tarjalle Urja arvasi vain siitä vivahduksesta, millä tämän naisen nimi lausuttiin. Urja kuunteli ja piteli käsissään varovaisesti ja hienotunteisesti Tarjan muistelmien kultaista kudosta. Jos hän joskus liikahdutti sitä varomattomasti, ajattelemattomasti, sulkeutui muistelojen lipas heti ja Urja näki Tarjan katuvan, että oli ollut lapsellinen. Hän murjotti päiväkausia, olematta kuitenkaan millään tavalla Urjalle paha. Mutta jonkun ajan kuluttua muutti sisäinen pakko Tarjan taasen lapseksi.

Olihan Urjalla muitakin auttajia, miesten parhaita, rautaisia, tarmokkaita. Ja sinä surullisena "lämpimänä vuodenaikana" tehtiin kaikki, mikä tehtävissä oli ensi talven varalle.

Pääasia oli nyt jo metsästys.

Urja kulki itsekin jäätiköllä, oppiakseen tuntemaan tämän taistelun tärkeimmän rintaman. Hänessä oli vielä voimaa! Joskus hän tunsi lihaksistaan ja aivoistaan lähtevän entisen tehon. Se riemastutti häntä. Ehkäpä hän ei sittekään ole menettänyt Turjaa ja elämäänsä. Kentiespä hän pystyy taistelemaan täällä siksi kuin Turja saapuu, ja he menevät etelään, hän nuortuu, pyöristyy ja lihoo, hän synnyttää Turjalle lapsen ja he ovat onnellisia.

-- -- -- Eipä tässä niin vain antauduta! Älkää uskoko sitä, te Avaruuden vallat! Hän kaatoi ilveksiä, hän kiskoi miehiä railoista, hän laski leikkiä heille ja antoi heitä silloin tällöin korvillekin jos he tulistuttivat häntä liian suorasukaisilla puheillaan hänen salaisista sisimmistä ajatuksistaan ja aistien värähtelyistään. Sanalla sanoen: hän kehittyi jäätiköllä miesten seurassa ravakammaksi, rotevammaksi ja miesmäisemmäksi kuin hän oli ollut milloinkaan. Hän pelkäsi menettävänsä entisen herkkyytensä ja naisellisuutensa. Se olisi tappio, suuri tappio, sillä Turja ei pidä karkeasyisistä miesmäisistä naisista. Älykkäistä, reippaista, kiinteistä, lujista ja täyteläisistä hän pitää, mutta ei karkeista.

Urja pani toimeen Turjan aatteen: käänsi tuulivoima-asemien rakenteen ja kehitti sitä edelleen sekä valmistutti niitä sitte useita. Niihin olisi pääasiassa turvauduttava ensi talvena, sillä vanhoista voima-asemista ei saatu paljoa energiaa varastoon.

Kaikki maan äärillä olevat asunnot hyljättiin ja kansa kokoontui mahdollisimman mukavasti keskukseen. Rakennettiin lujia korkeita aitoja pohjoisesta etelään -- niiden länsipuolelle ajateltiin itämyrskyjen aikana muodostuvan valtavia lumisolia, joita myöten voitaisiin kulkea -- aivan kuten aina oli muodostunut asumusten länsipuolelle.

Yhä vielä nakutti energomittari Kapitolion katolla, yhä painui sen piirtämä käyrä suurin piirtein alaspäin, yhä vielä vongahti radiosäde sieltä iltasin tuhat mittaa korkealle. -- -- -- Urja jäi usein, niinkuin ennen Turja, tarkastamaan kiikarilla Avaruutta. Siellä ojenteli lonkeroitaan ja pudisteli harjaansa Avaruuden Hirviö. Urja saattoi jo selvästi havaita sitä kiertäviä aurinkoja, sen verhoon takertuneita kiinteitä massoja. Hän havaitsi sen tomuvaipassa omituisia pyörteitä, jotka kiitivät poispäin, kaikesta päättäen tavattomalla nopeudella.

Päivä päivältä näytti hirviö kasvavan -- se johtui siitä, että aurinkokunta kiiti sitä kohti nopeudella, joka oli monta kertaa suurempi kuin sen tavallinen nopeus. Urja näki tässä massahirviössä liikettä, vilskettä, valoa, tummia kohtia, purkauksia, protuberansseja, pilviä, lonkeroita. Hän oli toisinaan kuulevinaan ikäänkuin suunnatonta kaukaista jyminää ja pauhua. Hän tiesi sen kuuloharhaksi -- omat aivonsa hänelle jymisivät ja pauhasivat.

-- Jokohan Turja nyt tuntee aurinkokuntamme ja tähtemme kohtalon -- --?

Alkoivat myrskyt.

Urja huomasi, että ne olivat osittain muuttaneet luonnetta. Pyörremyrskyjen ohella liikkui valtavia vyörymyrskyjä, jotka velloivat ilmakehää ylös ja alas. Tämä oli aivan uusi merkillinen piirre jäätikköjen luonteessa. Se oudostutti Urjaa. Tuntui kuin olisi siinä jotain vierasta, jotain salaperäistä, pelottavaa. Mikä mahtoi olla tällaiseen ilmiöön syynä? -- Hän mietti ja mietti sillä aikaa kuin ensimmäiset vyörymyrskyt lakaisivat Borealiaa. Hänestä alkoi tuntua, että Avaruuden Hirviön voimat vyöryivät näissä uudenlaatuisissa myrskyissä. Oliko se kuvittelua, vai totta -- sitä hän ei varmaan pystynyt ratkaisemaan. Mutta hän alkoi uskoa olettamukseensa.

-- Aurinkokunta vaeltaa jo Avaruuden Hirviön tiheimmissä tomujoukoissa, sen uloimmassa ilmakehässä. Ilmakehien hankaus synnyttää vyöryt maan ilmakehässä. Siinä hänen selityksensä. Ja kun ei muuta ollut saatavana, uskoi hän siihen.

-- Olemme siis kuoleman esikartanoissa, mietti Urja. Astummeko sisään vai sivuutammeko sen viimeisen Suuren Portin? -- -- -- Kuka tietää, kuka tietää. Kiire on, kiire on. Kuolema vetää meitä syliinsä tavattomalla nopeudella. -- -- -- Mitä tekee Turja ja veljemme ja sisaremme, jotka katosivat jäätikölle? Mitä teemme me, jotka jäimme tänne? -- Me emme voi tehdä yhtään mitään. Me otamme vastaan mitä Avaruuden vallat säätävät.

Myrskyn raivo suorastaan huumasi. Se turrutti aistit, se jäykistytti ja puudutti. Se sai aikaan väsymyksen ja ellottavan tunteen, se kuvotutti.

Oli enää vain muutamia taistelijoita, jotka uhmasivat myrskyä, useimmat piilottautuivat asuntoihinsa. Ei pelosta -- sen tiesi Urja -- vaan puutumuksesta, väsymyksestä. Elimistö ei jaksanut enää toimia ripeästi tällaisessa luonnossa kurjalla ravinnolla. Lihakset lahoivat, hermot kuivettuivat ja iho kävi harmaaksi ja kurttuiseksi. Sellaisessa ruumiissa ei enää asustanut reima taisteluhalu. Silmät tylsän näköisinä, kuulematta, näkemättä istuivat monet asuntonsa nurkassa -- ja kuolivat sinne.

Urja oli vielä voimissaan ja lähti myrskyyn. Hän tahtoi tehdä kierroksensa, niinkuin Turjakin.

Paljonko hänellä oli sitte kierrettävänä?

Muutama tuulivoima-asema -- useimmat niistäkin olivat nimittäin jo vyörymyrskyt särkeneet -- ja sairaalat. Siinä kaikki!

Hän aikoi kuitenkin käydä muutamissa asunnoissakin.

Ne muutamat tuulivoima-asemat olivat käynnissä. Siellä aherteli Tarja. Siellä tapasi vielä muutamia reippaita miehiä.

-- Vielä pyörii, huusi Urja eräälle nuorelle miehelle, joka ystävällisesti muhoillen katseli häntä voima-aseman ovella.

-- Terve uljas päällikkömme! Pyöriipä vain. Ja miksi ei pyörisi? Onhan hyvä luiku. Se pyörii, mitä Urja tahtoo pyörittää, vaikka se olisi sitte miehen pää. Ja nuori mies nauroi reippaasti ja tuttavallisesti.

Ehti siihen toinen samaa maata:

-- Totta puhuen. Me pidämme Urjastamme niin paljon, että kaiken täytyy pyöriä, minkä hän tahtoo pyörimään. Täällä tuulee pikkasen. Päällikkö käy sisään!

Siellä oli vielä entinen elämän ja energian tuntu ilmassa. Koneiden jyrinä ja sihinä oli niin mieluista soittoa, että Urja melkein unohti hetkeksi uhkaavan kuoleman.

Mutta hän ei ehtinyt kauan nauttia tästä tunteesta. Pyrkiessään voima-asemilta sairaaloihin, näki hän tiepuolessa kaksi kuollutta, miehen ja naisen. He olivat nyykähtäneet lumeen, väännelleet kouristuksen kynsissä, antaneet ylön ja sitte nukkuneet. Ruumiit eivät olleet vielä jäässä -- se ei siis ollut pakkasen työtä. Urjaakin huimasi ja ilkeä paino päässä ja ellottava tunne sisällä asteli hän vaivaloisesti edelleen.

Lähellä sairaaloita juoksi nainen eräästä asunnosta ulos ja heti toisia ihmisiä hänen jälessään. Nainen juoksi Urjaa vastaan. Hänellä oli sylissään nähtävästi pieni lapsi. Kun hän huomasi Urjan, näytti hän säikähtävän, pysähtyi ja tuijotti Urjaan suurin älyttömin silmin. Samassa saavuttivat takaa-ajajat hänet. Kävi selville, että hän oli mielipuoli ja lapsi hänen sylissään kuollut. Hän hyssytteli pienokaisen ruumista hellästi, kuin peljäten sen heräämistä -- -- --.

Sairaaloissa oli paljon mielipuolia ja paljon kouristusten kanssa kamppailevia. Ja käydessään muutamissa asunnoissa, näki Urja kamalan näyn toisensa perästä. -- Jokin merkillinen surma liikkui nyt tämän kansan keskuudessa. Tämä kaikki ei nyt johdu yksistään nälästä ja heikkoudesta ja myrskystä. Jokin tuntematon voima on nyt tarttunut peliin. Mutta mikä se on? Avaruuden nimessä: mikä se on?

Urja palasi kierrokseltansa uupuneena ja toivottomana. Hänestä alkoi tuntua, että kansa ei kestä tämän myrskyn yli -- -- --.

Mutta se kesti kuitenkin. Suuren saaliin otti kuolema, mutta ei sentään kaikkia. Myrsky loppui odottamattoman lyhyeen ja tuli tasaisia tuulia ja tyyniä ilmoja. Eloon jääneet hengähtivät helpotuksesta. Kaikki voima-asemat pantiin kuntoon ja siellä täällä välähti silmistä kirkas toivon säde.

Nyt alkoi Urja odottaa viestejä Turjalta. Hän oli aivan varma, että se saapuu myrskyjen lakattua. Ensin hän ajatteli päivästä päivään, että eihän vielä ole aikakaan. Matkahan kestää kymmeniä päiviä nopeastikin kulkien. Mutta kun alkoi olla kulunut kymmeniä päiviä, kävi hänen odotuksensa rauhattomammaksi. Hän nousi tuontuostakin kuutiomajaan tarkastelemaan kaukoputkella jäätiköitä ja Borealian lahtea. Monta kertaa hän oli näkevinään viestintuojain saapuvan ja silloin hän oli aina niin kiihtynyt, että hän ei voinut pitkään aikaan tehdä mitään, hän käsitteli esineitä aivan älyttömästi.

Mutta aina laukesi hänen kiihtymyksensä pettymykseksi. Ei tullut ketään. Joko oli se musta pilkku jäätiköllä tai lahden jäällä harhanäky tai Borealian metsästäjäjoukko.

Mutta sitte hän keksi, että Turja tuleekin suuren retkikunnan kera hakemaan heitä ja senvuoksi on kulku hidasta. Ja hän antoi mielellään tälle retkikunnalle aikaa muutamia päiviä. Mutta kun se ei sittekään saapunut perille, ei hän enää mitenkään jaksanut odottaa kotona vaan lähti jäätikölle vastaan.

Hän oleili siellä miesten kanssa monta päivää, metsästeli ja nousi nunatakeille tähdäten tuntikausia kaukoputkellaan etelänpuolisia jäätiköitä. Ja joka ilta hän oli yhä vaiteliaampi ja synkempi.

Lopulta hänen kuitenkin täytyi kuin täytyikin kääntyä takaisin Borealiaa kohti, näkemättä sitä mitä hänen kaukoputkensa haki etelän jääkentiltä.