Part 14

-- Olen varma siitä.

-- Mutta mitä se sitte aikoo? Koriste alkoi taasen pyöriä. Sanokaa!

-- Se aikoo elää.

-- Sitäkö vain! Sehän on kovin kilttiä. Eläväthän muutkin Ekvatoriaan tulleet kansat.

-- Sanooko neiti Sonja sitä elämiseksi?

Taas pysähtyi koriste ja syntyi vaitiolo.

-- Kuinka niin?

-- Jos neiti Sonja ja hänen kansansa olisivat Ekvatorian muiden kansojen asemassa, niin sanoisitteko, että se on elämistä. Eiköhän se tuntuisi kuolemalta.

-- Te siis tarkoitatte, että tämä Borealian kansa aikoo elää samalla tavalla kuin minun kansani.

Taitsa nauroi:

-- En suinkaan. Päinvastoin luulen, että tämä kansa ei ikinä voi elää niinkuin neiti Sonjan kansa. Ehkä sitte, jos se saa tuhannen vuotta rappeutua työttömänä, ilman todellista olemassaolon taistelua.

-- Se on pahasti sanottu minun kansastani, kovin pahasti. -- Sonja mietti. -- Hm. Ehkäpä, ehkäpä Te olette osittain oikeassa, Mutta vielä en ole kuullut, mitä Te luulette tämän Borealian kansan sitte todella aikovan.

-- Se aikoo elää niin kauan kuin maapallolla suinkin voi elää.

-- Te jyrisette tuon, niinkuin jonkin kamalan asian. Mitä peljättävää siinä olisi meille? Saahan sitä aikoa elää kuinka kauan tahansa. Mutta mitä se aikomus sitte merkitsee? Mikään ei estä elämästä.

-- Eikö estä? Muistakaa mitä sanoin Ekvatorian orjakansoista.

-- Muistan, muistan. Niinpä niin. No, jos siltä kannalta -- -- --. Mutta minä olinkin sitä mieltä, että tämän kansan olisimme voineet antaa asua rauhassa maapalaansa.

-- Ja kuitenkin lähditte ensimmäisenä sitä vastaan taistelemaan! -- Taitsa nauroi. -- Se on suloista naisellista johdonmukaisuutta!

-- Suu kiinni, tulistui Sonja. Älkää suvaitko laskea pilaa. Tiedättehän Te, rakas liittolaiseni, ketä vastaan minä halusin taistella. Kansasta minä viis, hymyili hän, tahdoin valloittaa vain yhden miehen. -- -- -- Minä olin tosiaan sitä mieltä, että tämä sota on turha. Olisimme antaneet tämän kansan asua rauhassa maatansa. Tämän hirmuisen kansan, joka aikoo elää maailmanloppuun saakka! Olisimme sanoneet, että eläkää suuren hengen nimessä! Entä sitte?

-- Mutta on voimia, jotka eivät anna kansojen elää rauhassa. Niihin ei Ekvatoriassa kiinnitetä mitään huomiota. Mutta tämä kansa tuntee ne. Ja se aikoo taistella niitä vastaan.

-- Ja mitä ne ovat?

-- Lumi ja jää.

-- Mutta nehän ovat kaukana.

-- Ne tulevat kenties pian lähelle.

-- Kuinka, luuletteko niin?

-- On tosiaan käsittämätöntä, että Ekvatoria elää niinkuin ei mitään olisi tulossa. Ja kuitenkin on todennäköisesti tulossa merkillisiä tapahtumia.

Taitsa oli noussut, kiihtyi ja käveli edestakaisin.

-- Sonja neiti kysyy, mikä tämä kansa on ja mitä se aikoo. Minä en oikeastaan tiedä mitä se aikoo. Mutta minä luulen tietäväni, mitä sen tulisi tehdä ja minkä se todennäköisesti on tekeväkin. Sen on otettava käsiinsä johto Ekvatoriassa, sen on johdettava taistelua ratkaisevimmalla hetkellä, silloin kun ihmiskunnan, koko tähtemme kohtalo ratkaistaan.

-- Te puhutte kummallisia asioita, merkillisistä tapahtumista, ratkaisevista hetkistä, tähtemme kohtalosta.

Sonja asettui Taitsaa vastapäätä.

-- Nyt Te ette pääse käsistäni ennenkuin olette pusertanut itsestänne viimeisen pisaran koko totuutta. Kas niin. Alkakaa!

-- Hyvä. Minä sanon koko totuuden.

Ja Taitsa kertoi kaiken sen, minkä hän oli Borealiassa kuullut Avaruuden Hirviöstä, maapallon kohtalosta, lumesta ja jäästä, kosmillisesta tomusta ja meteoreista. Hän huomasi ihmeeksensä eläytyneensä Borealian kohtaloihin, ajatuksiin ja tämän kansan taisteluihin niin, että hän kertoi elävästi ja voimallisesti. Sairasvuoteelta noussut elimistö lämpeni ja hehkui ja sanat valuivat yhä tunnepitoisempina ja tulisempina.

-- Tämän tähden ihmiskuntaa odottavat arvaamattomat kohtalot. Onko tullut hetki, jolloin elämä sammuu tämän tähden pinnalta ja tähti itse uppoaa Avaruuden alkuhehkuun uudestaan valettavaksi, sulaa ja antaa aineksia uuteen maailmaan, jolla äärettömien ajanjaksojen kuluessa elämä kukkii paremman, kauniimman kukan kuin tämä elämä täällä? Onko Avaruuden kaikkeus tuominnut meidät, jotka emme ole totelleet sen salaisia järkähtämättömiä lakeja, vaan olemme ne hukanneet aavistustemme piiristä? -- Kaikki riippuu Borealian kansasta! Se on ainoa kansa, joka voi noutaa armon Avaruuden valloilta ja pelastaa elämän tällä pallolla. Se on paennut Ekvatoriasta kauan sitte, säilyttänyt terveet, ankarat tavat ja lujat ruumiit ja aivot. Se on painiskellut pohjoisessa satoja vuosia lunta ja jäätä vastaan -- se on valmistunut ottamaan käsiinsä johdon tällä tähdellä, se on valmistunut uudistamaan ja järjestämään Ekvatorian elämän, se on valmistunut johtamaan taistelua silloin kun vastaamme tulee Avaruuden Hirviön ratkaisevin kohta.

Tämä kansa on jäyhä ja karu. Kun se lähti Borealiasta toimivat sillä vain määrätyt hermot -- se ei lempinyt, se ei laulanut, se ei iloinnut eikä surrut, se ainoastaan ponnisteli. Se osa kansasta, joka jäi jälelle, on vieläkin samanlaista. Tämä osa täällä on kuin nuortunut. Sehän rakastelee, laulaa ja iloitsee. Mutta jokainen heistä tuntee kuitenkin aina yhden ilon, nimittäin nähdä päämäärä, yhteinen päämäärä ja ponnistaa siihen yhteisin voimin, ajatella selvästi ja käyttää energiaa tuhlaamatta sitä pisaraakaan hajanaisiin itsekkäisiin yrityksiin.

Jospa Te, neiti Sonja, näkisitte ja käsittäisitte, mitä kaikkea tämä kansa on saanut aikaan. Sillä on siellä pohjoisessa asunnot omegametallia, valoisat ja tilavat, kasvitarhat lumen ja jään keskellä, voima-asemat jättiläiskokoiset, joissa se muutti joen ja tuulen energian johtuvaksi ja säteileväksi energiaksi. Ajatelkaa! He hallitsevat täydellisesti säteilevää energiaa, heitä palvelevat elektronit ja emanatiot! He valmistavat suurimman osan ravinnostansa kemiallisesti mineraleista. Heidän kasvatuksensa on järjestetty nerokkaan yksinkertaiseksi, melkeinpä koneelliseksi, käyttäen hyväksi kaikkia energian hallitsemisen taitoja. Heidän yhteiskuntansa on satojen vuosien taisteluissa valautunut sellaiseksi kokonaisuudeksi, että sillä tuntuu olevan ikäänkuin hermot kaikkialla ja yhteinen hermokeskus. Ajatelkaa: heistä oli käsittämätöntä, että täällä Ekvatoriassa toiset ihmiset saattavat kuolla puutteeseen ja kurjuuteen sillä aikaa kuin toisilla on yltäkyllin! -- Taitsa oli kävellyt edestakaisin. Nyt hän huomasi, että Sonja oli noussut ja seurasi kiihkeästi hänen kuvaustaan. Hän oli sairaan ja kuumeisen näköinen.

-- Mutta nyt me lopetamme, mehän olemme vielä sairasvuoteelle kuuluvia.

Hän pakotti Sonjan istuutumaan.

-- Te ette ole vielä kertonut, miten minun laivani vallattiin, kuiskasi Sonja, katsellen melkeinpä kauhuissaan Taitsaa.

-- Siinä ei ole paljon kertomista. Se oli kyllä merkillinen ottelu, mutta suoritettiin sangen nopeasti. Ja Taitsa kertoi.

-- Katsokaas. Nämä ihmisethän voivat putkiensa salamoilla tuhota kokonaisia sotajoukkoja. Ekvatorialla on suunnattomat sotavoimat. Niitä kuuluu keräytyvän niemimaan eteläosaan kuin suuria myrskypilviä. Mutta täällä myöskin varustaudutaan, tämä kansa aikoo voittaa tämän sodan.

Te sanoitte, että tämä on jörö kansa. Sen voitte ymmärtää, kun ajattelette, että se on pakotettu järjestämään yhteiskuntansa suureksi murhakoneistoksi -- tämä kansa, joka pitää murhaa ja itsemurhaa kaikissa muodoissaan kaikkein luonnonvastaisimpana tekona. Se valmistuu tällä kertaa mielestään hirvittävämpään taisteluun kuin milloinkaan ennen.

Ajatelkaahan. Nämät ilmassa yöt päivät vonkuvat ja paukkuvat meteorit ovat varoittavia terveisiä siltä Avaruuden massalta, joka kohtalomme ratkaisee ja jota kohden me kuljemme päivä päivältä kiihtyvällä nopeudella -- ja kuitenkin valmistuvat ihmiset täällä vielä surmaamaan toisiansa joukottain. Eikö se ole järjetöntä?

-- Sitä se on, kuiskasi Sonja. Ja häntä puistatti.

-- Nyt pian vuoteeseen. Olisipa kaunista, jos tappaisin Teidät jutuillani.

-- Ei niin, ei niin, puheli Sonja hiljaisesti. Oli hyvä että tulitte ja hyvä että puhuitte -- -- -- Mutta minun täytyy tosiaankin levätä. Tämä on jotain, jota en ole koskaan tiennyt tai kokenut. Tämäpä on kummallista, hirveätä, suurenmoista -- -- --. Puhumme toistekin. Näkemiin, rakas liittolaiseni! Voisitte kuitenkin sanoa seuraavalla kerralla minulle nimenne.

* * * * *

Varustelut jatkuivat -- viimeiseltä yötä päivää. Tuli pimein aika ja myrskyjä jatkui. Toisinaan taasen kosmilliset kappaleet pitivät helvetillistä melua ilmakehässä ja taivas oli yhtenä tulimerenä. Kansa puhui "vihaisista naapureista" Avaruudessa ja maanpinnalla. Se rinnasti aivan luonnollisesti Ekvatorian ja uhkaavat luonnonvoimat ja lisäsi vauhtia varusteluihin.

Alkoi valmistua omegametallia, sen tuttu sointu ja helinä lauloi muistoja pohjoisesta, lauloi mielen ankaraan vireeseen. Vihdoinkin tuntui taasen asuntojen katoilta maata katsellessa, että ihminen oli sen herra! Ruokavaroja koottiin, sairaalat pantiin kuntoon, ampumista harjoitettiin, valmistettiin suuria jättiläisradioputkia, joilla voitiin pitemmän matkan päästä lakaista hengettömäksi jokainen elollinen olento tuhat mittaa leveältä alalta. Borealian jättiläiskoneistoon sorvattiin viimeiset nerokkaimmat ja hienoimmat osaset ja hermot.

Ja Ekvatorian laumoja tuli yhä tulemistaan niemimaalle. Joka päivä tuli sana: tuhannen, kaksituhatta ja sillä tavalla. Myrskypilvi nousi nousemistaan, jo ulvoi jäätikkösemafori. Milloin pudistelee myrsky harjaansa Uuden Borealian rajoilla?

-- Milloin päällikkö luulee myrskyn alkavan hyssytellä meitä? tiedusti Karma.

-- Pian se alkaa. Elleivät ne tule tänne pian, niin me menemme sinne. Karma hyvä, pian leikki alkaa. Mutta kiire onkin. Minä pelkään pahinta. Ilmakehä on viime aikoina pitänyt uhkaavaa melua. Pelkään, että olemme sivuuttaneet Avaruuden Hirviön ohuen kaasukehän ja kuljemme usvajoukoissa, jotka jo sisältävät takertuneita kappaleita. Piru vieköön -- -- -- Karma, meidän täytyy tehdä tästä leikistä Ekvatorian kanssa lyhyt leikki. Tiimat juoksevat tuimasti ja minä en jaksa, minä en jaksa enää sietää tätä Ekvatorian hullutusta. Tiedätkö Karma hyvä: minä olen tullut melkein raa'aksi. Minä haluan murskata nuo keltiäiset, niinkuin Jorma sanoo, nuo helvetilliset ihmiset, jotka eivät ollenkaan käsitä ihmisten tehtävää tällä tähdellä. -- -- --

* * * * *

Sonja käveli jo sotasoudun kannella ja tarkasteli hyörinää satamassa. Oli synkkä pilvinen päivä. Raskaina vierivät työmarssit ja taistelumarssit joukkojen laulamina. Tuuli vinkui mastoissa ja köysissä.

Sonjan katsellessa maalle leimahti salama, kuului valtava jymähdys ja hetken kuluttua kannettiin kuolleita miehiä ja naisia hänen ohitsensa tiellä odottavaan veturiin. Kantajat olivat tyyniä ja levollisia, puhelu kuulosti tasaiselta ja aivan tavalliselta. Kuin urhot he astelivat taakkoinensa, he olivat Sonjan mielestä kuin raudasta valettuja.

-- Tiedättekö, lausui hän keulasta tulevalle Taitsalle, minä haluaisin olla mukana pyrkimässä johonkin _päämäärään_. Siellä meillä kotona ei kenelläkään ole suunnitelmaa eikä päämäärää, on vain oma mukavuus. Ei ole yhteistä eikä yksityisiä päämääriä -- ellei päämääränä pidetä sitä, että päästään päivästä päivään. Minä en enää halua palata Ekvatoriaan. Olen miettinyt yöt päivät sitä, mitä Te viime kerralla sanoitte. Minusta ei tule ihmistä Borealian malliin, minä en koskaan iske kuin rauta tai pure kuin teräs. Mutta nyt minusta tuntuu kuin olisi somempaa seurata tämän kansan merkillistä rataa kuin haeskella Ekvatoriasta miestä, joka olisi mielenkiintoinen yhden yön.

-- Ja ehkäpä tapaatte Turjankin täällä silloin tällöin, naurahti Taitsa.

-- Niin ehkäpä. Sonja lausui ne sanat hiljaa kauas tuijottaen.

Mutta sitte sattui omituinen tapaus.

Se nainen, joka oli tullut Borealiaan metsästäjäin päällikkönä, oli nyt naiseksi pukeutuneena mukana järjestämässä sairaaloita ja hoitoa niissä. Hän ei puhunut monta sanaa, mutta tekevän hänen nähtiin paljonkin. Hän oppi kuin leikitellen kaiken, otti usein lujan käskevän asennon, tulistui ja liikkui sitte taasen kuin anteeksi pyytäen. Hänelle oli annettu nimeksi Sorja -- ja sorja hän olikin, pehmoista salattua voimaa oli hänen joustavassa ruumiissaan. Sen jokainen liike puhui selvää kieltä parhaasta, mitä naiselta voi odottaa. Ja ken joutui koskettamaan hänen mieltänsä, huomasi pian, että se oli yhtä kimmoisa ja salattua voimaa täynnä kuin ruumiskin -- mutta kesytön, tulinen ja oikukas.

Sorja joutui siirtämään Taitsaa ja Sonjaa pois sotasoudusta erääseen sairassuojaan, kun laivaa alettiin valmistaa lähtökuntoon. Hän tulee toisten kanssa satamaan, saapuu venheessä soudun vierelle.

Vene kiinnitetään portaiden alapäähän ja joku menee noutamaan Sonjaa. Tämä saapuu reelingin luo ja odottaa siinä Taitsaa. Sorja on nähnyt hänet, hypähtänyt pystyyn veneessä ja tuijottaa Sonjaan. Kun tämä kääntää kasvonsa häneen päin, kiljahtaa Sorja ja kiipeää kuin ilves kannelle. Silmänräpäyksessä lyö hän Sonjaa päähän ja nakkaa hänet mereen, aikoen itse hypätä perässä. Mutta silloin on Taitsakin paikalla ja heti saapuu muitakin. Sorja otetaan kiinni, sidotaan ja meressä uiva mies tuo jo Sonjaa venheeseen. Hän on tainnuksissa, mutta ei kuollut. Märkien vaatteiden alta näkyvät solakan ruumiin piirteet.

Tämän johdosta näki Turja uudestaan Sorjan ja huomasi, ettei ollutkaan vielä häntä kokonaan unohtanut.

-- Miksi hän hänelle niin raivosi? Hän kohteli tuota tuntematonta metsästä tuomaansa naista melkein raa'asti. Hän oli vähällä lyödä häntä, murskata hänen päänsä omin käsin. Sorja seisoi hänen edessään tyynenä ja katseli häntä noilla kirotuilla silmillään, joihin Turja lopulta kieltäytyi katsomasta.

-- Ehkä tämä helvetillinen naikkonen on Ekvatorian lähettiläs, ärjyi Turja.

Sorja painoi tällöin päänsä alas ja hypisteli uumiltansa riippuvaa koristetta.

-- Miksi Turja, Borealian päällikkö, ei ole ylväs mies, niinkuin ennenkin? kysyi hän hiljaa. Minä en luullut sen miehen milloinkaan käyttäytyvän näin -- -- --.

Turja lopetti koko kohtauksen ja lähetti Sorjan koppiin. Hän oli kiukuissaan itselleen. Hän oli käyttäytynyt kuin pahasisuinen nainen. Jotakin oli nyt vinossa.

-- Mistä syystä Sorja vihasi Sonjaa?

Turja teki sen kysymyksen Sorjalle, mutta ei saanut vastausta. Hän ei joutanut sitä sen enempää aprikoimaan, sillä Ekvatorian joukot alkoivat nyt vyöryä pohjoiseen päin.

Sonja kieltäytyi lähtemästä laivoinensa kotiin ja Sorja lähti rintamalle.

XI luku. Sota.

Myrskypilvi nousi etelästä, se laajeni ja oikaisi lonkeronsa oikealle ja vasemmalle, se aikoi nähtävästi ottaa Uuden Borealian syleilyynsä ja tuhota sen salamoillansa. Tiedustelijat antoivat viestejä joka hetki sen liikkeistä.

-- Tuhat miestä marssii rannikolle.

-- Toinen tuhat lähtenyt samaa tietä.

-- Kymmenentuhatta suuntaa marssinsa pohjoiseen. Nyt ne ovat kulkeneet läntisillä vuorilla tähysteleväin ohi -- kääntyvät itään, hajaantuen rintamaksi.

-- Pääjoukko lähtee etelästä.

-- Etujoukot saapuvat asemillemme.

-- Lakaiskaa maahan! kuuluu keskuksesta.

Se tapahtuu. Ilma soi ja viheltää lounaisten vuorten tuolla puolen. Rautaputket räiskähtelevät. Parissa tiimassa makaavat Ekvatorian etujoukot maassa. Siellä on kuolleita rivittäin, kouristuksen tapaisissa asennoissa, suut auki, kuin huutamassa karmivaa kauhunhuutoa. On paljon vatsasta haljenneita. Nesteet ovat yht'äkkiä muuttuneet höyryiksi ruumiissa. On tapahtunut räjähdys. Ruumis on haljennut ja sisälmykset roiskahtaneet ympärille.

-- Liikettä kaikissa joukoissa, tiedottaa rintama.

Nähtävästi on etujoukkojen tuho sattunut kipeästi hyökkääjiin. Nyt on heillä kiire suureen rynnistykseen, jolla he aikovat kostaa.

Ja se rynnistys tuleekin.

Toiset Ekvatorian joukot ovat ottaneet jo oppia kokemuksista. Ne eivät enää ryntää riveissä. Sotilaat matelevat hajallaan pensaiden ja puiden suojassa lähemmä ja käyttävät rautaputkiaan taitavasti. Surma alkaa liikuskella Borealian miesten kesken. Haavoittuneita tuodaan sairaaloihin, joissa nyt ensi kerran katsellaan silmästä silmään tällaista mielettömyyttä. Jokainen verinen ruumis, mikä rintamalta tuodaan, tuo mukanaan latauksen Borealian kansan mieleen. Se on viha, joka tällä tavalla latautuu mieliin.

Ja senvuoksi tuhoavat Borealian koneet säälimättä ne Ekvatorian joukot, jotka vielä ryntäävät riveissä. Kentiltä kuuluu vuorille valitus ja voihke -- sitä tuntuu olevan avaruus täynnä.

Mutta nyt alkaa laivastohyökkäys. Vartiolaiva taivaanrannalla ilmoittaa vihollisen olevan näkyvissä. Borealian alukset varustautuvat taisteluun ja lähtevät merelle. Sieltä alkaa kuulua rautaputkien jymähtely ja taistelun melske tyynessä ilmassa rannikolle saakka. Alukset palaavat tuoden mukanaan pari vallattua Ekvatorian soutua. Se oli vain alkuottelu.

Yhä uudestaan ryntäävät Ekvatorian joukot ja yhä uudestaan heidät lyödään tuhoavin iskuin takaisin. Borealian koneisto toimii moitteettomasti. Turja ottaa vastaan kaikki tiedot keskuksessa ja soittelee koskettimia. -- Toisinaan hän kutsuu Karman sijaansa ja lähtee rintamalle. Hän kulkee siellä tyynenä ja vähäpuheisena niinkuin työn rintamallakin, niinkuin äärimmäisten ponnistusten aikana Vanhassa Borealiassa. Kuten siellä, niin täälläkin hänen lyhyet, niukkasanaiset huomautuksensa osuvat maaliin täsmälleen. Kuten siellä, niin täälläkin hänen läsnäolonsa terästää ja innostaa. Hän astelee täällä rauhallisesti kuulien rapinassa, ottaa haavoittuneita kainaloonsa ja vie heitä vetureihin. Tuolla hän estää nopealla liikkeellä väärän kosketuksen ja pelastaa koneiston räjähtämästä. Hän tarkastaa kaukoputkella vihollista, selvittää parilla sanalla sen liikkeet ja jatkaa matkaa.

Mutta kukas täällä tulee? Sukeltaa metsästä kuin ilmestys. Kas vain, eikö olekin Sorja -- jälleen metsästäjänä. -- Missä hän on käynyt?

-- Tiedustelumatkalla vihollisen alueella.

Ja Turja saa kuulla, että tämä nainen tekee uhkarohkeita tiedustelumatkoja aina ja tuo kaikkein varmimmat tiedot vihollisten aikeista ja liikkeistä. Turjan mieleen välähtää: entäpä jos hän sittekin on petkuttaja. Hän hakee Sorjan käsiinsä, tarkastaa häntä tuimasti ja murisee:

-- Maailma ei ole niin avara, etten minä löydä petkuttajaa ilveksen ruuaksi.

Mutta Sorja hymyilee -- peijakas, hymyilee vain ja sanoo:

-- Turjan ei koskaan tarvitse minua etsiä, olen hänen luonaan, jos hän minua tarvitsee. Ja hän tarvitsee minua -- joskus. Hyvästi!

Rynnäkkö kesti yhtämittaa kymmenen päivää. Ryntääviä joukkoja tuli toisia sijaan, kun toiset kaatuivat tai nääntyivät. Mutta Borealia kesti. Se syyti tulta ja voimaa kaikista koneistansa, se salamoi, paukkui ja rätisi. Missään kohdassa ei puolustusrengas edes horjunut, vaikka puolustajiakin kaatui ja haavoittui peloittavasti.

Sitte laskeutui hiljaisuus ja rauha kuolonkentille. Ryntääjät vetäytyivät taamma -- hengähtämään. Ja siten sai myöskin Borealia hengähdysaikaa. Molemmin puolin varustauduttiin uuteen rynnistykseen.

* * * * *

Sorja palasi eräänä päivänä, oltuaan poissa kauan aikaa, ja pyysi päästä Turjan puheille.

Hän esitti vihollisen taistelusuunnitelman.

-- Nyt ei Ekvatoria enää hyökkää samoin kuin ennen. Aiotaan ensin jotain yllätystä, josta en ole päässyt vielä selville millainen se on, mutta toivon pian saavani siitä tiedon. Toiseksi aiotaan kaivaa hautoja ja niitä myöten edetä varovasti ja hiljalleen, toivotaan siten voitavan ehkäistä radioputkienne tuhot.

Sitte Sorja taasen katosi, Turjan jäädessä mietiskelemään, mikä oli tämä omituinen nainen -- tämä -- hm -- miellyttävä nainen.

-- Joutavia! Seikkailija, mikä lie. Saamme nähdä ovatko hänen tietonsa nyt oikeita. Varustautukaamme siltä varalta, että ne saattaisivat olla oikeita.

Sonjan tuli Turja tuntemaan lähemmin, kun tämä tuli tarjoamaan soutuansa johonkin hyödylliseen tehtävään.

-- Ei sotatoimiin, sanoi hän, olen olevinani senverran kansaani kiintynyt, etten soisi joutuvani sen suoranaiseksi viholliseksi. No. Myönnän kyllä, että tämä isänmaanrakkaus taitaa olla minulle enemmän muotiasia kuin mikään muu. Mutta joka tapauksessa: kun se kerran niin on, niin -- -- --. Mutta rauhantoimiin sen tahtoisin luovuttaa, sillä mitä teen minä yksinäinen nainen suurella laivalla. Olisin edes sotaisa ja seikkailija niinkuin tämä Teidän Sorjanne on. -- Ah, älkää luulko, en ole mustasukkainen enkä kade.

-- Mitä arvoisa neiti suvaitsee lörpötellä. Menkää tiehenne. Ei minulla ole aikaa sellaisiin.

-- Todellako? Ajaisitteko todellakin minut ulos pienen heikkouteni vuoksi? Olettepa kärsimätön! -- -- -- Kas, ottakaa joskus pieni hetki hauskaan viileään keskusteluun, se rauhoittaa ja virkistää. Se on kuin mielen kylpyä. -- -- -- Ehkei minun kanssani, mutta kenen kanssa maistuu. -- -- -- Tietysti minä valehtelin. Olenhan luonnollisesti hieman kade tuolle Sorjalle, joka näyttää häärivän kuin kotonaan siitä huolimatta, että hän on surmannut miehen ja kaksi kertaa aikonut surmata erään naisen -- naisen, joka näyttää kyllä olevan täällä hiukan liikaa, mutta joka ei sittekään halua lähteä täältä Tuonelaan.

-- Kaksi kertaa! Onko Sorja aikonut ennenkin surmata Teidät?

-- Älkäämme puhuko siitä. Puhukaamme muusta. -- -- -- Niin. Minä aion vain sanoa, että laiva on käytettävissänne. Minä voin asua missä pienessä suojassa tahansa. Pyydän vain saada seurata kansanne rataa läheltä, sillä Taitsa on puhunut minulle siitä ihmeellisiä asioita.

-- Taitsalla on ehkä liian vilkas mielikuvitus, niinkuin yleensä näillä etelän kansoilla. -- Kiitän tarjouksestanne! Asunto osoitetaan Teille myöhemmin. Hyvästi!

-- He ovat siis tavanneet toisensa ennenkin, mietiskeli Turja Sonjan mentyä. Missä? -- Ekvatoriassapa tietenkin. Sorja on siis sieltä. Ehkäpä vallassäädyn naisia. Hänen ulkomuotonsa kelpaa edustamaan millaista kansaa tahansa. -- -- -- Joutavia! Turja kopauttaa nyrkillä pöytään ja syöksyy taistelutehtäviin.

Nyt valmistetaan omegametallisia panssaripukuja. Niihin puettuja pienoisia joukkoja aiotaan käyttää puhdistamaan hautoja, jos sellaisten avulla ryhdyttäisiin hyökkäämään. Panssaroiduilla vetureilla nämä joukot aiotaan lähettää niin kauas, että he saavat hautojen pituussuunnan radioputkiensa tähtäimiin. Ja silloin lakkaa hauta pian paukkumasta.

-- -- -- Karma valvoo tänä yönä keskuksessa. On tavallista valoisampi yö. Joku tähtikin kiiluu siellä täällä. Maanpinnalla on hiljaista ja liikkumatonta kuin olisi sinne laskeutunut Avaruuden ikuinen kuolema. Tänä yönä eivät meteoritkaan pidä sellaista melua ilmakehässä kuin joskus muulloin. Kosmillisessa tomussa läimähtelevät äänettömät salamat ja eräät kohdat Avaruudessa hohtavat himmeätä fosforivaloa.

Kuuluu kaukainen voima-asemien jyminä, ellipsoidi soi ja valittaa tämän uuden Kapitolion katolla ja huoneessa hyrisevät ja raksahtelevat hiljaa koneistot. Karma sammuttaa valoputket ja silmäilee nukkuvaa Borealiaa sekä aavaa meren selkää. Hänen mieleensä palaa samantapainen yö kaukana pohjoisessa, entisessä rakkaassa maassa.

Siitä tuntuu olevan niin kauan, niin kauan, kuin olisi siitä satoja ajastaikoja kulunut!

Hän oli nuori ja se tyttö oli nuori ja heillä molemmilla oli ystävät, hänellä poika ja sillä tytöllä tyttö -- ja hekin olivat nuoria. Ja he kaikki pitivät toisistansa -- kuitenkin niin, että hän piti siitä tytöstä ja hänen ystävänsä siitä toisesta tytöstä aivan erikoisella tavalla ja tytöt pitivät myöskin, kukin omasta pojastansa aivan erikoisella tavalla. Sitä oltiin niin rakkaita toisilleen, nimittäin tyttö pojalle ja poika tytölle, että mikään ei ollut mitään, ellei saanut olla toistensa seurassa ja toistensa seurassa taas oli niin hyvä ja iloinen olla. Poika oli valmis antamaan vaikka elämänsä tytölle ja tyttö oli valmis antamaan vaikka elämänsä pojalle. Se oli tosiaankin somaa aikaa -- heidän välillänsä ei ollut mitään muuta kuin rakkautta, he voivat sanoa toisillensa kaikki asiansa ja olla niin sanomattoman hyviä toisillensa. Tytön ja pojan mieli olivat kuin kaksi rinnan kulkevaa aurinkoa tai kuin kaksi toisiinsa nojaavaa kukkaa.

Sitte tuli se yö.