Part 13

-- Mutta kieltä minä en ole jaksanut opetella sen vintiön kanssa. Tietääkö päällikkö mikä otus hän on -- metsästäjäin päällikkö nimittäin? _Hän on nainen_ -- ja aika vintiö vielä naiseksi.

-- Nainen? hämmästyi Turja.

-- Varmasti.

-- Mistä Karma sen tietää?

-- Hän tappoi vartijansa ja aikoi paeta. Ajoin häntä takaa ja kun olin kaatanut hänet, kannoin hänet veturiin -- -- -- Tunnenhan minä toki naisruumiin.

-- Mutta -- -- -- kantoihan Jormakin hänet metsästä eikä hän epäillyt mitään.

-- Jorma -- -- --. No, hänelle on nainen samaa kuin Orma, ja jos hänen mukaansa arvostelee, niin -- --

-- Aivan niin, aivan niin, naurahti Turja.

-- Olisin kernaasti ajanut koko muukalaisjoukon jo aikoja sitte metsään, mutta en tahtonut kuitenkaan tehdä sitä omin päin. Ajattelen, että nyt on välttämätöntä puhdistaa alueemme muukalaisista.

-- Meitä vastaan taistelee, Karma hyvä, oikeastaan vain Ekvatorian vallasluokka. Sillä on käytettävänään eri kansoihin kuuluvista seikkailijoista ja pakkokeinoja käyttäen otetuista miehistä kokoonpantu sotajoukko, joka tottelee Ekvatorian hallitusta tottumuksesta, ruoskan pelosta ja muista sellaisista syistä. Mutta Ekvatorian orjuutetut kansat eivät meitä vihaa. Päinvastoin: heistä tulisi meille liittolaisia taistelussamme, elleivät he olisi kurjia, saamattomia, riitaisia raukkoja. Ekvatorian hallitus pelkää heitä, samoinkuin se pelkää meitä.

Kaikki muukalaiset eivät senvuoksi ole meille vaarallisia. Päinvastoin saattaa meille toisista, niinkuin esim. Taitsasta, olla suurta hyötyä. Mutta jos muukalaiset haluavat, saavat he mennä. Tahdon puhutella tuota päällikköä, tuota naista -- -- --.

Sotasoudussa satamassa on Taitsa vaikeasti haavoittuneena ja muuan Ekvatorian nainen heikkona sairaana. Lähetä taitavia naisia heitä hoitamaan -- -- --.

Hetken kuluttua astui sisään metsästäjäin päällikkö hiljaisena, ylpeänä.

-- Olette surmannut Borealian miehen, kivahti Turja. Jos olisitte Borealian kansalainen tai vapaaehtoisesti tänne saapunut, niin tietäisi se sitä, että ilvekset saisivat ruokaa. Mutta kun olen tuonut teidät tänne väkivalloin, käsitän murhatyönne sen taistelun jatkoksi, joka suoritettiin metsässä meren rannalla. Saatte ehdottaa itse rangaistuksenne ja kun se on suoritettu, saatte vapaasti lähteä.

Puhuteltava oli kääntänyt selkänsä Turjalle ja tuijotti ulos. Turjan veri kuohahti. Hän löi nyrkkinsä pöytään ja karjahti.

-- Lakatkaa oikuttelemasta. Saatte helposti selkäsaunan, se on nähtävästi jäänyt kasvattajaltanne antamatta. Borealiassa ei ole tapana sietää naisten oikkuja. Meillä ei ole aikaa siihen.

Hän astui kuohuksissa oikuttelijan luo. Tämä käännähti nopeasti. He katsoivat toisiansa silmästä silmään. Oikuttelijan silmissä kiiluivat kyynelhelmet.

-- Hm. Vai niin, vai niin.

Nyt oli Turjan vuoro katsella ulos.

-- Hän saa mennä. Selvittäkäämme asia mahdollisimman pian. En tahdo enää pidättää vieraitani päivääkään, puheli Turja.

-- Saanko siis valita rangaistukseni? lausui nainen melkein puhtaalla Borealian kielellä.

Turja nyökäytti.

-- Pyydän saada taistella ensimmäisten riveissä Ekvatorian sotajoukkoja vastaan. Riittääkö se?

Turja aikoi huomauttaa, että ensimmäisten riveissä taistelemista ei ole pidetty Borealiassa rangaistuksena, vaan kunniana silloin kun on ollut kysymys lumen ja jään voittamisesta ja että alkavassa taistelussa asianlaita on varmasti oleva sama. Mutta sitte hänestä tuntui joutavalta sanastelu tämän naisen kanssa tässä tällaisella hetkellä, jolloin sadat tehtävät häntä odottivat. Yksinkertaisinta on suoriutua hänestä mahdollisimman pian. Saakoon hän suorittaa taistelupaikoilla joitain sopivia tehtäviä, koska on niin tahtonut ja sitte menköön sen tiensä.

Nainen poistui ja Turja luuli unohtaneensa hänet.

X luku. Varusteluja ja pikku tapahtumia.

Oli se aika, jolloin ensimmäiset lumimyrskyt raivosivat Vanhassa Borealiassa. Turja oli tavallista levottomampi pohjoiseen jääneen kansanosan kohtalosta. Hän päätti lähettää kaiken uhallakin retkikunnan sen luokse. Muutaman kymmenen miehen poissaolo saattoi kyllä vaikuttaa ratkaisevastikin taistelun kulkuun täällä etelässä -- mutta samoin heidän läsnäolonsa voi vaikuttaa ratkaisevasti taistelun kulkuun siellä pohjoisessakin. Hän ei voinut varmasti arvioida kumpiko taistelu vaatisi kipeimmin nämä miehet. Molemmat kansanosat kamppailivat henkensä edestä, kummallakin oli vastassansa säälimättömät hirvittävät viholliset. Mutta jo se seikka, että Turja itse oli täällä ja voi aina seurata taistelun kulkua, jännittää voimat äärimmilleen, taistella itse kymmenen edestä, jos kireälle kävi -- jo se seikka pani hänet tekemään päätöksensä retkikunnan lähettämisestä. Sen tuli olla parhaista miehistä kokoonpantu, joka ainoan sen jäsenistä tuli osata johdattaa kansa jäätikön yli etelään, jos sen täytyisi äärimmäisessä hädässä lähteä matkalle ennenkuin etelässä olisi ratkaisu tapahtunut ja maa avoinna tulijoille. Retkikunnan tuli osata johtaa myöskin taistelua Ekvatorian sotajoukkoja vastaan, jos vaeltava kansa ennättäisi jäätikön yli, ennenkuin Ekvatorian joukot olisivat karkoitetut tältä niemimaalta.

Turja tunnusti itsellensä, että hän on tuskin milloinkaan toiminut niin epämääräisillä perusteilla ja niin häälyviä olettamuksia rakentaen kuin nyt lähettäessään tämän retkikunnan. Mutta sittekään hän ei voinut olla sitä lähettämättä.

Tämän retkikunnan päällikön valinta oli sangen vaikea tehtävä.

Oikeastaan olisi pitänyt lähettää Karma. Silloin Turja olisi voinut suhtautua asiaan jokseenkin yhtä rauhallisesti kuin jos hän olisi lähtenyt itse. Mutta Karma oli toistaiseksi kaikkein kykenevin johtamaan taistelua täällä etelässä, jos Turja tavalla tai toisella joutuisi pois johdosta. Ja kun tämä täällä oli tällä kertaa päärintama -- ei Karmaa voinut lähettää.

Jorma ei taas tullut kysymykseen Orman ja aivojensa vuoksi.

Tehtävä annettiin Turmalle. Hän sai valita itsellensä parhaita miehiä, jäätikönkulkijoita, sai täyden vallan varustaa retkikuntansa miten parhaiten osasi ja lähdettävä hänen oli heti kun myrskyt jäätiköllä hellittäisivät.

Hän sai vietäväkseen Turjan miehekkäät terveiset kansalle, sekä sellaiset ohjeet, että he eivät saa kuolla sinne pohjoiseen. Jos he voivat, on heidän ponnisteltava vielä vuosi. Silloin luulee Turja voivansa tulla noutamaan heidät vapaaseen ihanaan maahan, jossa on ilo elää. Täällä on tarpeeksi lämpöä, täällä on ravintoa. Täällä jo voima-asemat jymisevät, työlaulut raikuvat ja kansalla on joka päivä hetkinen lepoon ja nuorilla leikkiin. Täällä on niinkuin siellä Borealiassa oli niinä aikoina, joista meille vanhat kertoivat kun me olimme lapsia.

-- Me muistelemme joka päivä teitä siellä pohjoisessa, me toivomme, että saisimme pian olla taas kaikki yhdessä. Me ajattelemme joka päivä, miten raskas lienee tämä päivä veljille ja sisarille pohjoisessa, ketä kutsuu siellä tänään kuolema. Me näemme aina silmiemme edessä sen maan, jossa menneet polvet, esi-isämme nukkuvat -- nyt jo suurimmaksi osaksi jäätikön alla -- ikuista untansa, jossa jäätikkö hautaa työkentän, leikkikentän toisensa perästä, jossa veljemme ja sisaremme vielä hoitavat viimeistä kansamme perintöä.

Mutta me emme kadu lähtöämme siitä maasta, Me tahdomme luoda tänne uuden Borealian.

Niinkuin lumi ja jää on vallannut entisen maamme, niin yrittävät omituiset järjettömät ihmiset valloittaa uuden maamme ja ajaa meidät jäätikölle kuolemaan. Mutta niinkuin lumi ja jää voittivat meidät, niin aiomme me voittaa nämä ihmiset. Heidän apunansa eivät ole Avaruuden voimat, niinkuin ne olivat entisten vihollistemme apuna.

Vuoden kuluttua, niin uskomme, on täällä maata vaikka kymmenelle Borealian kansalle -- kaikille sellaisille kansoille, jotka osaavat tehdä työtä, jotka kunnioittavat työtä ja sitä, joka tekee työtä, jotka ymmärtävät, että työ on elämän perustus ja että sen mukaan on siis yhteiskunta rakennettava. Sen sijaan ei täällä vuoden perästä ole enää nykyisiä vallanpitäjiä, jotka ovat unohtaneet, että energia, joka ei tee työtä, ei voi hallita työtä tekevää energiaa, vaan hävittää jälkimmäinen edellisen. Toivomme, että voitte taistella siellä vuoden ja varustautua sillä aikaa matkalle. Vuoden kuluttua tulee täältä suuri retkikunta ja tuo matkavarusteita. Me täällä valmistamme juhlan, sillä me riemuitsemme teidän tulostanne suuresti. Kun suuret radiosäteet vongahtelevat taivaalle lähimmiltä nunatakeilta, lähtevät täältä veturimme teitä vastaan, veljet ja sisaret, ja riemukulussa saatamme teidät uuteen maahan.

Ja sitte olemme vahvat taistelemaan yhdessä viimeistä ja suurinta taisteluamme Avaruuden valtoja vastaan.

Toistaiseksi emme ole saaneet Ekvatoriasta mitään apua aurinkokunnan kohtalon tuntemiseen. Luulemme kuitenkin saavamme selville tämän ongelman sitte kun lähin taistelu on ratkaistu.

Mutta elleivät veljet ja sisaret katso viisaaksi viipyä vuotta entisessä maassamme, niin lähtekää jäätikölle ja tulkaa tänne. Lähetämme sinne parhaat jäätikönkulkijat, jotta he voivat johtaa matkaa, jos tarvitaan. Lähemmät tiedot antaa Turma. -- -- -- Retkikunta sai mukaansa tavattoman joukon lyhyitä karuja viestejä, joissa syvällä humisi Borealian kansan miehekäs kaipaus. Niiden joukossa oli myöskin Turjan kirje Urjalle. Se juhlallisen vakava tunne, joka ei milloinkaan ollut päässyt pälehtimään pinnalla heidän ollessaan toistensa rinnalla, oli vihdoin purkautunut tähän kirjeeseen, sen lyhyihin kömpelöihin, tunnepitoisuudeltaan alkuvoimaisiin lauseisiin.

Ja niin lähti Turman joukko, jättäen kansansa suuren rynnistyksen aattona. Kansa oli täten jakautunut kolmeen osaan. -- Mikä oli oleva kunkin osan kohtalo?

Kansa Uudessa Borealiassa oli päättänyt pitää maansa ja puolustaa sitä kaikin voimin. Ja tämä "kaikin voimin" merkitsi oikeastaan enemmän kuin kaikin voimin. Lepohetket lopetettiin, säilytettiin vain tarkalleen sellainen yöuni, että kansan työtarmo pysyi korkeimmillaan. Kaikki tavalliset työt jäivät naisten ja lasten huoleksi. Miehet valmistivat vetureja, radioputkia, siirrettäviä voima-akkumulaattoreja, joihin varastoitiin energiaa niin paljon, että puolessa päivässä voitiin sitä siirtää maan äärestä toiseen, pienen vuoren polttamiseen ja sulattamiseen tarvittava määrä. Turja suunnitteli uusia suuria paukahtavia putkia, lähtien ekvatorialaisilta vallatuista, joiden tähtäimet kiiluivat omalla valollansa pimeässä ja jotka kantoivat pari kolme tuhatta mittaa. Karma harjoitti osaston miehiä niitä käyttämään. Lyhtyjä ja valonheittäjiä valmistettiin tukuttain. Ja sitte alettiin valmistaa omegametallia, josta tehtäisiin niin vahvoja panssaripukuja, että Ekvatorian rautaputket eivät tekisi niihin reikiä.

Toiset voima-asemat lähettivät energiansa rannikolle, missä rakennettiin sotasoutuja. Koneet surisivat, vasarat paukkuivat ja maaveturit pyyhkivät pitkin teitä. Joukkueet marssivat harjoituksiin ja harjoituksista pois, radiosäteet vongahtelivat ja radioputket paukkuivat. Rannassa opettivat Ekvatoriasta tulleen sotasoudun soutajat alusten soutamista, ohjaamista ja purjehdusta. Ruokavaroja varastoitiin, joukkueet kulkivat metsästämässä aina jäätiköllä saakka.

Päivä päivältä toivat tiedustelijat tietoja Ekvatorian sotajoukkojen noususta niemimaalle. Vasta neljännes lienee perillä, yhä uusia kuljettivat laivat sulan vyön kaikista osista.

Määrätyt tiimat päivässä työskenteli Turja apulaisineen suuressa keksinnöille pyhitetyssä laboratoriossa. He uurastivat sovelluttaakseen akkumulaattorien energian kuljettamaan aluksia. Oli tehty kokeita soutavalla, työntävällä ja pyörivällä koneistolla. Vihdoin lopetettiin kokeilut, kun ei ollut enää aikaa kehittää keksintöä pitemmälle, kahden potkivan potkurin koneistoon. Ne sovitettiin keulaan ja perään ja yhdistettiin kaksivartiseen vipuun aluksen keskessä, mihin vipuun voimakone vaikutti. Ne olivat vesilinnun räpyläjalan tapaisia, avautuen ja ottaen eteensä vesipinnan silloin kuin liikkuivat taaksepäin ja työntäen alusta siis eteenpäin ja sulkeutuen liikkuessaan toiseen suuntaan. Ja kun perässä olevan potkurin työntö ja keulassa olevan veto tapahtuivat täsmälleen vuorotellen, kulki alus tasaisesti. -- Tämän jälkeen rakennettiin vain tällaisella koneistolla varustettuja aluksia ja niihin harjoiteltiin miehistöt.

Sitte alettiin suunnitella sellaista veturia, joka kulkisi maalla ja vedessä ja olisi panssaroitu sekä kauas kantavilla rautaputkilla varustettu. Sellainen valmistuikin ja muutamia sen mallisia valmistettiin taistelun kestäessä.

Jokainen voiman pisara, jokainen liike, jokainen sana, jokainen ajatus tähtäsi voittoon -- vaikka yhä uusia laumoja laskettiin Ekvatorian laivoista Borealian niemimaalle. Joka päivä sai Turja tiedon niiden lukumäärästä.

Hän ajatteli kerran, että he voisivat tuhota nämä joukot ennenkuin kaikki olisivat saapuneet ja ennättäneet piirittää Borealian. Mutta toiselta puolen hän tiesi, että hänen kansansa lähtisi sangen vastenmielisesti tuhoamaan näitä joukkoja varsinaiselle Ekvatorian alueelle. Se mieluummin taisteli raskaimmankin taistelun oman alueensa rajoilla. Toiseksi voisi Ekvatoria ehkä heittää laivoilla suuret sotavoimat Borealian alueelle ja tehdä siellä tuhoja pääjoukkojen ollessa etelämpänä. Kolmanneksi ei Borealian joukoilla, jos ne lähtisivät oman maansa rajojen ulkopuolelle, olisi käytettävänään maansa voimalähteitä ja kaikkia muita apuneuvoja. Kansan voimakeskus oli kuvaannollisessakin mielessä täällä, täällä olivat sen juuret, joilla se imi maasta voimaa.

Neuvoteltuaan esikuntansa ja eduskunnan kanssa päätti Turja sittekin odottaa vihollisia oman maan rajoilla.

Suunniteltiin luonnon suomia etuja hyväksi käyttäen sinne täydellinen puolustusjärjestelmä. Rakennettiin teitä, dynamoja, asetettiin paikoilleen suurimmat akkumulaattorit, padottiin rajajokia järviksi, valmistettiin tähystys- ja ampuma-asemat, puheluasemat, kuuntelusemaforit j.n.e.

Vähitellen muodostui Uudesta Borealiasta jättiläiskoneisto, jota kuitenkin voitiin hoitaa parillakymmenellä koskettimella keskuksesta. Näitä koskettimia soittelemalla voitiin syytää tulta ja surmaa Borealian rajoilta kaikkiin ilmansuuntiin, voitiin panna liikkeelle kymmenet laivat ja sadat veturit ja tuhannet miehet. Kaikkialta lensivät tiedot tähän keskukseen, kaikkialle voitiin sieltä silmänräpäyksessä käskyt lähettää. Borealia oli kuin suuri meressä kelluva maneetti. Se loisti, värähteli ja oikoi tuntosarviaan, sillä oli suuri satojen hermojen yhteinen solmu, keskus, ja jos sieltä annettiin käsky, alkoi elimistö suihkuttaa ympärilleen -- ei vettä -- vaan tulta ja voimaa.

* * * * *

-- -- -- Taitsa oli ensi kerran jalkeilla sotasoudun kannella. Raikas, hiljainen tuuli puhalteli mereltä, metsä humisi lähistössä, satamassa paukkui, surisi ja sihisi. Miehet huutelivat toisilleen ja silloin tällöin pyrähti veturi tieltä satamaan ja taas takaisin. Lahdella kulki alus, mastossa Borealian merkki: punaisena hohtava ellipsoidi. Taitsa ihmetteli -- hän ei nähnyt airoja ja laiva kulki kuitenkin nopeasti.

Sotasoutu kellui rauhallisesti ja aurinko paistoi kuin himmeän harson läpi, lämmittäen kuitenkin tuntuvasti. Taitsa istahti penkille keulakannella ja heittäytyi muistelmiensa, tunnelmiensa ja kuvittelujensa valtaan. Hänellä oli se lahja, joka Borealian kansalta näytti puuttuvan, nimittäin elää tuokioittain voimakasta kuvittelujen ja niitä seuraavien tunnelmien elämää, soudella mielikuvien ulapoilla. Hän oli ihmeekseen huomannut, että kun hänen ruumiinsa imi parantumisen alkaessa ravintoa, niinkuin kuiva sieni nestettä, niin että hän ihan hikosi kiihtyvästä palamisesta, niin samalla hänen mielensä leiskahteli kuin nuoren pojan. Hän rakasti, vihasi, kaipasi ja kaihosi useina päivinä, niinkuin kuohukkaimmassa nuoruudessaan. Tuntui kuin hänen sielunelämäänsä kehittyisi nopeasti samat asteet kuin kerran luonnollisen kasvunsa varrella: avuttoman kyynelöivän lapsen asteelta tunteilevan ja kuohuvan nuorukaisen asteelle, ja nyt hän oli jättämäisillään tämän herkän kauden ja tulemassa jälleen mieheksi.

Satamassa hajusi veistetty puu, alusten sivelypihka ja niiden tulisijojen torvista tuleva savu. Lahden hiljaiset pienet laineet sädehtivät auringon valoa ja alukset suuntasivat matkansa kauas tasaisen taivaanrannan taakse. -- -- -- Kaikki tämä palautti hänen mieleensä erään toisen sataman kaukana maapallon toisella puolella, jonka äärellä hän oli viettänyt elämänsä huolettomimmat ja iloisimmat päivät. Oli juostu toisten poikien kanssa pitkin meren rantoja, oli leikitty satamassa, oli tehty tuttavuutta kaikkien laivojen ja niiden miehistön kanssa. He tunsivat joka ainoan tässä satamassa käyvän soudun, sen puutteet ja vahvat puolet, miten se kulki tyynellä, oliko se aallolle nouseva, kiikkuiko se, miten se lastissa kesti myrskyä j.n.e. -- Sataman haju ja melu oli hänelle tuttua ja kotoista, se teki hyvää mielelle. -- -- Hän muisti, miten oli nuorukaisena kaihonnut kauniina päivinä aavalle merelle tasaisen taivaanrannan taakse. Siellä oli hänen mielikuvituksensa kaunis maailma, mereen vaipuvien laivojen mastoista liehuttivat hänelle hänen omat mielikuvansa ja houkuttelivat lähtemään.

Ja sitte hän kerran lähti. Hän kulki Ekvatorian ristiin rastiin ja pysähtyi lopulta sen toiseksi suurimpaan asutuskeskukseen. Siellä hän varttui mieheksi, oppi tuntemaan olot ja sen pohjattoman kurjuuden, missä hänen oma kansansa oli sekä sen turmeluksen, mihin vallassääty oli vajonnut ja mihin se veti perässään orjansakin.

Tuli sitten mietiskelyn, salaisten keskustelujen, liittojen ja salaliittojen aika. Hän muisti ne sadat poikamaiset suunnitelmat, joita näissä liitoissa valettiin Ekvatorian hallituksen kukistamiseksi. Ne olivat poreita, jotka nousivat pinnalle syvällä kärsivien kansojen vavahduksista, mutta ne hajosivat heti todellisuuden ilmakehään kohottuaan. Ainoa tulos oli muutaman kymmenen miehen karkoitus jäätikölle, niiden joukossa hän, Taitsa.

-- Kummallinen on elämä tämän tähden pinnalla, mietiskeli Taitsa. Tulen tänne, touhuan hetken, painun kuoloon. Ympärilläni ystävät katoavat niinkuin unennäöt, joiden kanssa olen hetken seurustellut. Yksi kuolee kotonansa kurjuuteen, toisen nielee meri, kolmannen korjaa Ekvatorian teloittaja. -- -- -- Sitte tulee minun vuoroni. Poistun kenenkään kaipaamatta, kukaan ei jonkun ajan kuluttua tiedä, että minä olen ollut olemassa. Sukupolvet käyvät tomuni ylitse, uudistavat saman kiertokulun ja painuvat maaemon syliin. -- -- -- Ja kun kaikki loppuu, ei edes yhden elektronin värähdys avaruudessa osoita meidän olleen olemassa.

Ihmeellinen arvoitus on tämä elämä. Ja kaikesta päättäen alkaa se minun kohdaltani olla ohi. Alan käydä vanhaksi. -- -- --

Muisteltuaan täten menneitä tapahtumia, palasi hän vihdoin nykyisyyteen ja hänelle johtui mieleen, että tässä sotasoudussa pitäisi olla sairas nainen, Ekvatorian vallassäädyn nainen, jota oli hoidettu perämajassa samaan aikaan kun hän häälyi elämän ja kuoleman välillä keulamajassa. Ken hän mahtaa olla? Ja kuinka hän oli tähän laivaan joutunut?

Hän tunsi joukon Ekvatorian vallassäädyn naisia, olisipa omituinen sattuma, jos tapaisi täällä jonkun heistä.

Entäpä jos olisi Oila täällä. Hänellä oli sukunsa virheet: kylliksi kyynillisyyttä, kylmää niljakasta tarmokkuutta valloitellessaan ja hyljätessään miehiä, hän saattoi olla keskustelussa terävän ilkeä. Mutta pohjalla hänessä oli haudattuna vakavuutta, joka ei tullut esille koska sitä ei mikään tehtävä kysynyt, koska sitä pidettiin naurettavana. Se paljastui muutamia kertoja sen jälkeen kun Taitsa oli, niinkuin Oilalla oli tapana sanoa, onkinut itsellensä huonon ystävän merestä -- pelastanut nim. Oilan eräässä haaksirikossa. Hän kävi silloin tällöin Taitsan takuulla heidän kokouksissaan -- ja varma oli Taitsa siitä, että hän ei heitä ilmi antanut.

Kun hän sattui sille tuulelle, purki hän koko kärsimyksensä ilmoille, hän kuvasi terävin kirskuvin lausein Ekvatorian elämän, hän arvosteli säälimättä kaikki mahtimiehet, hän pilkkasi naisia, "rakastavia koneita", jotka valitsivat rakkautensa esineet "lemmen mittojen" mukaan, hän kirosi sukunsa ja syyti orjakansojen silmille halveksunnan ryöpyn -- ja sitte hän meni kotiinsa eikä tahtonut tietää koko maailmasta moneen päivään.

Mutta on mahdotonta, että Oila olisi täällä. Hänen kerrottiin muuttaneen maapallon toiselle puolelle heti kun kuulustelut olivat päättyneet ja näytti varmalta, että salaliittolaiset tuomittaisiin jäätikölle.

-- -- -- Mutta jos hyvinkin on Heljä, omituinen ilmiö säädyssään, joka, niinkuin hän sanoi, tahtoi soittaa elämän kaikki asteikot. Hän liikkui hienoimmissa piireissä, kun sille tuulelle tuli, lasketteli siellä sukkeluuksia ja teki tekosia, joista säädylliset aivan kauhistuivat. Sitte hän läksi kuljeksimaan päämäärättömästi, tehden tuttavuuksia kenen kanssa sattui, aivan valikoimatta. Hän nimitti tätä "eläväksi arpapeliksi" ja nautti siitä. Merkillisyytenä kerrottiin, että hän ei valloitellut miehiä eikä myöskään suostunut valloitettavaksi. Taitsaan hän osui pahki siten, että hän oli ajaa eräällä matkalla Taitsan jalat murskaksi, kun tämä nukkui tien vieressä. Hän otti hänet vaunuihinsa ja tunnusti myöhemmin tällöin saaneensa pienenlännän voiton arpapelissään.

Tunsihan Taitsa Ekvatorian vallassäädyn naisia useitakin -- toiset kauempaa toiset lähempää, He olivat tavallaan mielenkiintoisempia, kuin Ekvatorian vallassäädyn miehet. Sillä kun miehet alkavat palvella lemmen hengetärtä, ovat he täydellinen rappeutumisilmiö luonnossa, valmis pois heitettäväksi. Kun naiset palvelevat tätä hengetärtä, tekevät he vain paheen siitä, mikä on aiottu heille hyveeksi.

-- Mutta kuka ihme mahtanee olla hän tuolla perämajassa?

Taitsa ei voinut vastustaa uteliaisuuttansa vaan päätti käydä tervehtimässä kohtalotoveriansa. Hän asteli peräkannelle ja avasi majan oven. Hän huudahti hämmästyksestä. -- Siellä istui patjoihin nojaten kalpeana Sonja Ounantytär!

-- Kas vain, hän hymyili raukeasti, hiukan ivallisesti ja nousi patjoilta. Siinähän vihdoinkin tulee liittolaiseni, avustajani. Olen odottanut teitä täällä monta päivää. Täällä on niin hirvittävän ikävä. Mikä kylmä ja jörö kansa! Kaikki käy täsmälleen, oivallisesti kuin kone. Mutta kaikki on hirvittävän vakavaa! Kiitos, että tulitte! Petkuttajakin on tänne tervetulleempi kuin joku noita mörköjä. Uh! Onko se meidän Turjammekin samanlainen. Siinä tapauksessa olemme nähneet turhaa vaivaa, rakas liittolaiseni.

-- Olen tosiaankin hämmästynyt tavatessani neiti Sonjan täällä. Ja tunnustan, että tunnen itseni hiukan noloksi, vaikka pidänkin tekoani aivan oikeana. Se teko olisi voinut jäädä tekemättäkin, sillä olisihan meidän pitänyt tietää, ettei Turja pysy Ekvatorian vankikopeissa, varsinkin kun suuret tehtävät odottivat häntä täällä.

-- Jättäkäämme syytökset ja puolustukset, vilkastui Sonja korjaten pukuansa ja vapauttaen jalkansa peitteestä. Mutta sanokaa minulle nyt kerta kaikkiaan, mikä tämä tällainen kansa on? Ja miten ihmeessä vallattiin minun laivani?

-- Onko tämä neiti Sonjan laiva? ihmetteli Taitsa.

-- On ja ei. Saatuani tiedustelijoiltani sanoman, että kulkuriliittolaiseni olikin petturi -- -- -- älkää pahastuko, sanokaamme: näytteli kahta jopa kolmeakin osaa, ja että hän oli lähdössä merelle juuri sen miehen kanssa, jonka minä tahdoin huostaani, niin esitin Ekvatorian päällikölle, että saisin sotasoudun ajaakseni takaa pakenevaa. Pyyntööni suostuttiin. Lopun kai tunnette. Mutta vastatkaa nyt minun kysymyksiini!

-- Te kysyitte -- -- --? Taitsa katseli pienestä akkunasta itsekulkevaa soutua lahdella.

-- Aluksi kysyin vain, mitä ihmisiä nämä oikein ovat, mikä kansa tämä on. Siellä kotona puhuttiin vain, että taasen on yksi kansa tullut Ekvatoriaan. Mutta minusta näyttää, että tästä kansasta ei voi puhua sillä tavalla, vaan pikemminkin, että nyt on tullut alueellemme _se_ kansa, josta suuri henki meitä varjelkoon.

-- Niin.

Taitsa kääntyi päin Sonjaan, joka pyöritti kiihkeästi kaulastansa riippuvaa koristetta ja odotti vastausta.

-- Epäilemättä tämä kansa on peljättävin mitä koskaan on Ekvatorian alueelle saapunut.

Koriste pysähtyi Sonjan kädessä ja kului hetkinen ennenkuin tuli vakavasti:

-- Luuletteko niin!