Part 11

Jorma otti vauhtia kuin jäätikkötiikeri ja ryntäsi porttia vastaan. Se lensi auki, lyhty särkyi ja molemmat äijät löysi Jorma kaukaa pihamaalta tainnuksissa. Hän otti heidät kainaloonsa, heitti portista ulos, väänsi portin lukkoon ja pisti avaimen taskuunsa.

Rakennuksen pienelle ovelle ilmestyi kaksi miestä, toisella lyhty ja molemmilla paukahtavat rautaputket.

-- Näistä voisi olla apua, välähti Jorman mielessä.

Hän kaatoi heidät pienellä säteellä radioputkesta, nakkasi heidän paukkunsa kauas kiviaidan yli, herätti toisen, otti lyhdyn ja jyrisi onnettomalle vapisevalle miehelle: "Turja, Borealia" sekä viittoi sisälle rakennukseen.

Onneton pudisti päätänsä. Ei tiedä, ei ymmärrä.

Nyt kokosi Jorma kaikki sanat, mitä hän näiden keltiäisten kielellä osasi ja löysi niiden joukosta mielestänsä sopivat:

-- Suuri, kova mies, pulska mies, eilen -- -- -- ja viittoi sitte käsillä, että hän oli sidottu, ja päällä, että hänet tuotiin tähän rakennukseen.

Ja onnettoman, vapisevan miehen mieli ilahtuu:

-- Tiedän, tiedän, ymmärtää Jorma hänen selittävän. Mutta jatko ei miellytä Jormaa. Kiihkeillä liikkeillä koettaa mies tulkita, että suuri kova mies ei ole enää täällä, hän pois on, ei tiedä missä, mutta poissa on suuri kova mies, pulska mies, joka eilen tuotiin.

-- Se peijakas aikoo täten päästä minusta -- narraamalla. No no keltiäiset! Vai sillä tavalla! Ei sinne päinkään. Ja Jorma litistää miehen seinää vasten, näyttää hänelle, miten hän murskaa nyrkillään hänen päänsä, jos hän vielä viisastelee, vetää naamansa, joka itse asiassa muhoili hyväntahtoisena, mielestään mahdollisimman julmiin kurttuihin sekä viitaten rakennuksen sisäsuojiin karjasi vielä kerran:

-- Suuri, kova mies, pulska mies, eilen!

-- Kyllä, kyllä, piipitti mies ja lähti hoipertelemaan edellä.

Tuli vastaan ovi. Mies viittoi epätoivoisena, ettei hänellä ollut avaimia, ei hän saa auki tätä. Ensin Jorma aikoi lähteä hänen kanssansa hakemaan avaimia. Mutta kun ovi oli vain puuovi, katsoi tämän turhaksi. Se voisi hänen käsittääkseen herättää vain tarpeetonta melua. Ja välttääkseen tätä melua hän iski nyrkillänsä ovea, niin että koko rakennus tärisi. Ovi avautui. Jatkettiin matkaa.

Tuli taasen ovi. Sama temppu.

Jorma arvosteli tämän oven suoraa päätä hartiainsa arvoiseksi. Hän asettui tanaan, löysi käytävän permannosta sopivan kivensyrjän ponnistuskohdaksi ja sitte alkoivat lihakset toimia. Tutiseva mies katseli kuin naulittuna tätä mahtavaa näytöstä pidellen koreasti lyhtyä, jonka Jorma oli hänen käteensä asettanut. Oven raudoitus valitti ja vinkui ja ovi taipui. Jorma muutti hiukan ponnistuskohtaa ja lisäsi hivenen jännitystä. Puuosa rätisi, raudat taipuivat, ovi oli kouru ja aukeni hetken kuluttua. Taas eteenpäin ja alaspäin.

Vihdoin tultiin pienen kopin ovelle leveässä käytävässä, jossa kivipilarit kannattivat kattoa. Jorman päähän pälkähti tarkastaa permantoa nitoniputkella. Ja katso, tämän oven alla tuikahti useita tähtiä. Vihdoinkin siis näin pitkällä! Jorma taputti seuralaistaan olalle, niin että tämä lyyhistyi kasaan, koputti sitte reippaasti ovelle ja kuunteli. Samalla hän piti varalla radioputkea tehdäkseen vaarattomiksi mahdollisesti käytävään saapuvat liiat tämän luolan isännät.

Kopista ei kuulunut hiiskahdustakaan.

Jorma koputti uudestaan tai pikemmin jyskytti. Ei hiiskahdustakaan.

Jorma katsahti kysyvästi seuralaiseensa. Tämä taasen toimittamaan, että suuri kova mies poissa, eilen meni.

Nyt alkoi Jorma taasen hikoilla. Hän käveli edestakaisin käytävässä, onnettoman miehen näyttäessä hänelle lyhdyllä tietä askel askeleelta ja tuijottaessa tämän murisevan ääneen ajattelevan jättiläisen kasvoihin.

-- Perhanan keltiäiset! No, no. Minä katson tuon kopin sisälle, koska kerran Turjan merkki on sen kynnyksen alla. Jorma koetteli ja tarkasteli kopin ovea.

-- Katsos vain. Sehän on melko vahva ovi. Se voi kestää tiiman.

Silloin kuului ulkoa iskuja portille.

-- Mutta tässä taisi tulla kiire lopuksi, murisi Jorma.

Hän kävi sylin lähimpään kivipylvääseen, joka kannatti kattoa. Onneton mies kauhistui ja aikoi juosta tiehensä, mutta Jorma murahti sillä tavalla, että hän katsoi parhaaksi palata. Nyt murtui pylväs. Ja kun katto ei pudonnut, kävi onneton mies melkein iloiseksi. Jorma valitsi suurimman lohkareen pylvään kivistä, asettui sopivan välimatkan päähän ja paiskasi sen lukon kohdalle kopin oveen. Se aukeni, lukon pirstoutuessa palasiksi. Koppi oli tyhjä.

-- Suuri, kova mies, pulska mies poissa, eilen meni, selitti taasen mies, näyttäen koppia Jormalle. Ja sitte teki hän liikkeen, joka pani Jorman nauramaan täyttä kurkkua. Hän istui kopin penkillä ja nauroi jyryytti niin että käytävässä kävi ukkonen. Hän taputteli onnetonta miestä, pudisti häntä olkapäistä ja muhoili hänelle.

-- Vai paennut -- no, sen minä tiesin. Sanoinhan sen! Pois se sieltä tulee, minä sanoin. Ja meidän Taitsan kanssa olisi ollut parasta odottaa kiltisti häntä laivassa.

Porttiin kumahti uudestaan lyöntejä.

-- No, no. Nyt mennään avaamaan äijäparoille. Siellä on paha ilma ulkona. Ja minä nakkasin heidät vain pois jaloista siksi aikaa kuin asiat täällä sisällä selviäisivät. Päästäkäämme heidät jälleen sisään. Ja minä annan avaimen sille vanhalle äijälle ja kiitän lainasta, puheli Jorma.

Hän oli nyt erinomaisella tuulella.

Mies näytti tietä ja he tulivat jälleen pihamaalle. Myrsky raivosi entisellään. Jorma työnsi avaimen lukkoon. Mutta hänen mielensä leiskahteli iloisesti ja hänen päähänsä pälähti kujeilla hiukan äijien kanssa.

-- Ken siellä? hän kysyi Ekvatorian kielellä.

Hän ei ymmärtänyt vastausta, mutta oli tuntevinaan äänen. Hän avasi portin ja näki lyhdyn valossa edessään Taitsan. Jorma lasketteli hänelle tervehdykseksi:

-- No, no. Häntä varten on täällä kyllä koppi varattu. Mutta jos hän nyt aikoinaan livistää, ennenkuin minä annan tämän avaimen sille, jonka virkaa olen väliaikaisesti joutunut toimittamaan, niin joutuu hänen karkaamisensa minun tililleni.

Mutta Taitsa oli synkän näköinen eikä näyttänyt ollenkaan ymmärtävän enää Borealian kieltä. Jormasta välittämättä hän kääntyi tämän seuralaisen puoleen ja lausui juhlallisesti:

-- Hallituksen nimessä tulen noutamaan vankia n:o 10, joka tuotiin tänne viimeistä edellisenä päivänä. Niinkuin näette on minulla hallituksen vartijaosasto mukana. Taitsa viittasi aseistettuihin miehiin, jotka Jorma nyt vasta huomasi pimeällä tiellä.

Kun Jorma ei ymmärtänyt mitään Taitsan puheesta, päätti hän katsella ääneti, mitä tästä tulee.

Lyhtyä kantava mies selitti taas Taitsalle, että vanki n:o 10 oli päässyt karkuun tämän yön alkaessa eikä häntä ole vielä saatu kiinni.

Taitsa meni pimeälle tielle asestettujen miesten taakse. Siellä kumotti pimeässä vetojuhta ja katetut ajopelit. Taitsa kuului puhuvan ja naisen ääni vastasi.

-- Siellä on se naaraskeltiäinen, murahti Jorma. Ja hänelle alkoi selvitä koko Taitsan juttu. -- Tässä näyttää olevan parasta olla edelleen portinvartijana, koskapa viran oikeata hoitajaa ei kuulu.

Lyhdyn kantaja tarkasteli Jormaa ja Taitsan joukkoa. Ilmeisesti hän punnitsi, olisiko viisasta koettaa saattaa Jorma nyt kiikkiin. Hänen laskelmansa lopputulos oli se, että hän ilmoitti Taitsalle Jorman kolttoset ja vannoi, että hän on tappanut portinvartijan ja aikoo tässä nyt näytellä portinvartijaa huomatessaan joutuvansa tekemisiin vartijaosaston kanssa. Mies paha epäili kyllä laskunsa virheettömyyttä ja odotti, milloin tuo jättiläinen kaataa hirvittävällä putkellansa koko vartijaosaston ja murskaa hänen päänsä.

Hämmästyksekseen kuuli hän Jorman vain tyynesti murahtavan, kun Taitsa teki hänelle tiettäväksi, että siinä tapauksessa on tämän roiston seurattava häntä. Hän vie hänet sinne, missä tällaisetkin jättiläiset pysyvät hiljaa.

Ja vielä suurempi oli miesparan hämmästys, kun Jorma antoi hänelle portin avaimen, taputti häntä muhoillen olalle ja tankkasi Ekvatorian kielellä:

-- Hyvästi, hyvä mies! Mene nukkumaan, ettei tule -- -- -- ja Jorma tuhisteli ja kakisteli, sillä hän ei osannut sanoa "nuha" tai "yskä" Ekvatorian kielellä.

Taitsa sopi Sonjan kanssa -- sillä hän oli se nainen, joka istui ajoneuvoissa -- uudesta yrityksestä myöhemmin ja jättäytyi Jorman kanssa jälkeen, vartio-osaston seuratessa Sonjaa.

Sitte nämä kaksi, Ekvatorian vankilan väliaikainen portinvartija ja Ekvatorian hallituksen väliaikainen virkamies, kiiruhtivat suorinta tietä satamaa kohti. Taitsa kertoi lyhyesti heidän kävellessään, että hän oli suunnitelman mukaan hakenut käsiinsä Sonja Ounantyttären ja tehnyt avustustarjouksen. Mutta tämä ei ollut antanut tehtävää yksin hänen huostaansa, vaan vaatinut, että hänen tuli vain näytellä erästä virkamiestä, jonka nimeen Sonja oli keinotellut määräyksen siirtää vanki tänä yönä toiseen paikkaan. Sonja oli uumoillut petosta ja pitänyt häntä koko eilisen päivän urkkijoittensa kautta silmällä, joten hän ei uskaltanut käydä Jormaa tapaamassa. Mutta hän oli ollut vakuutettu, että kaikki kävisi hyvin, jos hän saisi Turjan vain ulos vankilan seinien sisältä.

VII luku. Sodan julistus.

Kun Turja astui salin halki Ekvatorian päällikön huoneeseen, näki hän ympärillänsä vaiteliaita miehiä ja naisia. Salissa vallitsi melkein täydellinen hiljaisuus. Päällikön huoneen ovi aukeni ja Turja astui sisään. Päällikkö istui pöytänsä ääressä, oli lukevinaan jotain rullaa eikä näyttänyt huomaavankaan Turjaa.

Turja astui lähemmä, laski nyrkkinsä raskaasti pöydän kulmalle ja lausahti:

-- Minä olen ollut täällä Ekvatoriassa jo liian kauan. Mutta minä voin vieläkin hetken odottaa, ellei Ekvatoria ole valmis vastaamaan. Pyydän vain saada siinä tapauksessa poistua. Me Borealian miehet emme ole tottuneet tällä tavalla seisoskellen odottelemaan.

-- Eihän Ekvatorialla ole mitään vastattavaa, kähisi päällikkö. Hän oli nähtävästi rasittunut ja huonolla tuulella. Borealian kansa on tullut Ekvatorian alueelle ja kysyy millä ehdoilla sille luovutetaan maata. Ekvatorian hallitus on ilmoittanut ehdot ja Borealian kansan on vastattava suostuuko se niihin. Eikö niin?

-- Se on jo vastannut, lausahti Turja. Se ei suostu. Borealian kansalla on aivan samanlainen oikeus elää maapallolla kuin millä muulla kansalla tahansa. Sillä on aivan samanlainen oikeus kuin millä muulla kansalla hyvänsä käyttää sellaisia maapallon antimia, joita ei ole toisten kansojen työllä luotu. Teidän hallituksellanne ei ole minkäänlaista oikeutta kieltää asumatonta maapalaa Borealian kansalta, joka tähän saakka on taistellut elämästä ja kuolemasta kaukana lumen ja jään keskellä, mutta on nyt pakotettu sieltä lähtemään. Kansallani on tähän maapalaan aivan yhtä suuri oikeus kuin Ekvatorian hallituksella, jolla on kaikkea yltäkyllin, ja sen vuoksi se ei taivu Ekvatorian hallituksen orjaksi.

Mutta jotta se ei millään tavalla rajoittaisi Ekvatorian mahdollisuuksia elää maapallolla, jotta ei voitaisi sanoa kansani väkivalloin ryöstäneen Ekvatorialta metsästysmaata, jonka metsissä on ehkä kierrellyt muutamia kymmeniä metsästäjiä, niin tarjoaa se Ekvatorialle kymmenykset kaikesta vuotuisesta tuotannostaan ja kysyy eikö Ekvatoria tyydy tähän. Ja tähän kysymykseen minä odotan vastausta viedäkseni sen kansalleni.

-- Vai niin. Minä voin sanoa puolestani myöskin: Ekvatoria on jo vastannut.

-- Mutta Ekvatorian päällikkö ilmoitti eilen neuvottelevansa hallituksen kanssa.

-- Aivan oikein. Me neuvottelimme siitä, miten Ekvatoria voi tehokkaimmin antaa vastauksensa. Mutta ennenkuin ilmoitan hallituksen päätöksen, kysyn minä vielä kerran, eikö Turja Borealian päällikkö tahdo, säilyttääkseen rauhan tällä maapallon kapealla sulalla vyöllä, palata kansansa luo ja puhua sille järjen sanoja -- että sen tulee suostua Ekvatorian ehtoihin, jos se tahtoo kansana elää. Minä en pyydä tätä Ekvatorian hallituksen nimessä, en Ekvatorian isänmaallisen kansan nimessä, vaan koko tällä tähdellä taistelevan ihmiskunnan nimessä. Minä tahdon olla avomielinen ja ilmoittaa sen perimmäisen syyn, miksi hallitus ei voi ehdoistaan peräytyä. Turja Borealian päällikkö on liikkunut maassamme, on nähnyt ne monet kansat, jotka sivistymättöminä, raakoina ja meille vihamielisinä ovat tulleet alueellemme ja joita meidän on täytynyt ottaa vastaan yhteiskuntaamme. Nämä kansat ovat aina valmiita levottomuuksiin, niitä voidaan hallita ainoastaan siten, että ei muuteta järjestelmää, että ei osoiteta heikkoutta ja peräänantavaisuutta, ei anneta heille esimerkkiä siitä, että röyhkeitä vaatimuksia voi esittää rankaisematta, vieläpä niillä voittaa jotain. Jos nyt Ekvatorian hallitus perääntyisi asetetuista ehdoista ja soisi Borealian kansalle niin erinomaisen edullisen aseman kuin mitä se vaatii, niin horjuttaisi se kansojen kunnioitusta hallitusta kohtaan, jota luja hallitus ei voi sallia; se olisi kaikille kansoille ainakin näennäisesti oikeutettu peruste vaatia myöskin muka parempaa asemaa. Ne eivät ymmärrä, että olot ovat niin hyvät kuin ne yleensä voivat olla, ne eivät ymmärrä, että ankara todellisuus ei salli heidän ruusunhohteisten kuvitelmainsa toteutumista. Mutta jos nyt aivan näiden kansojen naapurina eläisi Borealian kansa meidän maallamme ja meidän luvallamme siten kuin se nyt tahtoo elää, niin nämä kehittymättömät Ekvatorian kansat, ymmärtämättä, että Borealian kansa on aivan toisenlainen kansa ja aivan toisenlaisessa asemassa, viittaisivat Uuteen Borealiaan ja sanoisivat: niin on siellä, miksei meillä ole samoin?

Sanalla sanoen hallituksen suostumus Borealian kansan tarjoamaan ehtoon olisi ratkaiseva merkki levottomuuksiin, kapinoihin, kenties kumoukseen, joka hävittäisi sivistyksen maan pinnalta. Tämän vuoksi minä kysyn, eikö Borealian päällikkö suostu palaamaan kansansa luo ja sanomaan sille: suostukaa! Me annamme laivan ja saattojoukon tälle matkalle.

Turja seisoi tuokion ajatuksissaan. Hän mietti näitä perusteita. Mutta sitte hän vastasi lyhyesti:

-- Minä en voi sitä tehdä. Ja se olisi sitäpaitsi turhaa. Kansa ajaisi minut jäätikölle, jos minä sen tekisin.

Ekvatorian päällikkö lausui, että minä olen nähnyt oloja maassanne. Niin olen. Sanonko minä miltä ne näyttävät? Minusta tuntuu kuin tämä Ekvatorian yhteiskunta olisi suuri vanhanaikainen johtuvan energian akkumulaattori. Sitä ladataan hetki hetkeltä, päivä päivältä. Se sihisee ja räiskähtelee pahaenteisesti. Teidän hallituksenne pelkää purkausta, mutta ei kykene latautumista estämään. Se häärii vain akkumulaattorin ympärillä varjelemassa, ettei syntyisi halkeamia tai muita vääriä kosketuksia, se koettaa yhä siirtää purkausta tuonnemmaksi. Lopulta ei enää tarvita kuin pieni jonisoituminen ilmassa, sääsken lento akkumulaattorin yli -- ja purkaus tapahtuu. Sitä ei voida estää sellaisilla lapsellisilla puuhilla, mitä hallituksenne puuhailee. Borealian metsästäjät sanoisivat, että hallituksenne pitäisi kaataa ilves, mutta se tappaakin vain hyttysen. Uskokaa minua: ennenkuin tämä miespolvi astuu kuoloon, räjähtää Ekvatorian akkumulaattori, olipa Borealian kansa täällä tai tuolla.

-- Oletteko tutustunut sotajoukkoomme? Tiedättekö, että se on suurempi kuin koko Borealian kansa?

-- Tiedän kyllä, vastasi Turja.

-- Minä ilmoitan nyt, että ellei Borealian kansa suostu ehtoihimme, merkitsee se sotaa. Meidän täytyy ajaa kansanne takaisin jäätikölle tai ottaa se vangiksi. Eikö Borealian päällikkö tämän kuultuaan tahdo kehoittaa kansaansa suostumaan?

Turja vastasi synkistyen:

-- Minä sanon kaiken varalta: en voi Ekvatoriassa sellaista kuulla, että minä sen tekisin.

-- Vai niin. Siinä tapauksessa ilmoitan hallituksemme päättäneen, että Turja Borealian päällikkö pidätetään seuralaisineen täällä ja hänen kansansa luo lähetetään meidän puolestamme lähettiläitä. Elleivät he tuo suostumusta tullessaan, lähetetään samaa tietä sotajoukko.

Turja kavahti pystyyn, mutta jäi sitte kuin paikalleen naulittuna seisomaan, tuijottaen ukkoon pöydän takana.

-- Hullut, murisi hän kuin syvältä pään sisästä, rinnan sisästä. Eikö Ekvatoria siis tiedä, että loppu saattaa tulla milloin hyvänsä? Täytyykö ihmisten petojen tavoin taistella keskenänsä silloin kun tähteämme uhkaa Avaruuden Hirviön kaikkipolttava syli. Kun jokainen ihmiskunnan ajatus pitäisi olla tähdättynä sen suunnattoman taistelun voittamiseen, mikä on käytävä tämän pallomurusemme puolesta, sen pintaan juurensa imeneen elämän kukan puolesta Avaruuden tuntemattomia ja arvaamattomia valtoja vastaan -- silloin nämä Ekvatorian hullut tahtovat sytyttää keskinäisen raatelun. Se on, se on -- -- -- Turjan läpi kulki hiljainen väristys.

Ukko oli kavahtanut istuimeltaan ja hiipinyt kuin ilves läähättäen Turjan luo, katsoi koukussa, kädet nyrkissä häntä kasvoihin ja imi jokaisen sanan Turjan huulilta. Sitte hän hypähti, tarttui Turjaan, kouristui kiinni häneen, riippui hänessä ja kähisi:

-- Tiedät, sinä tiedät, sinä siis tiedät sen. Varjelkoon meitä suuri henki, tämä mies tuntee sen. -- --

Turja repäisi ukon irti itsestään ja pudotti maahan. Siellä se juoksi edestakaisin:

-- Pois, pois! Ei, ei, ei ikinä muuanne kuin -- -- -- Pois, pois! Tämä helvetillinen mies tuntee sen. Missä on vartio? Hoi, missä on vartio!

Mutta sitte hän pysähtyi:

-- Tunteeko kansasi sen, mistä puhuit?

Turjan nauru kaikui kuin syvältä maan alta.

-- Se tuntee siis, sähisi äijä.

Turja käänsi selkänsä hullulle.

-- Ei mitään lähettiläitä, ei mitään neuvotteluja enää, puhui äijä edelleen. Asia on selvä. Borealian kansa ajetaan heti jäätikölle. Sen täytyy lähteä Ekvatoriasta ja kuolla niin pian kuin mahdollista. Ja tämä helvetillinen mies -- -- -- Hoi vartiosto!

Hän raotti ovea. Hetken kuluttua tuli joukko asestettuja miehiä.

-- Tämä mies on haudattava siksi kuin kuolee. Ymmärrätte. Pois!

Äijä oli loppumaisillaan. Hän vaipui tuoliinsa ja läähätti -- -- --.

Turja ei ymmärtänyt, mitä ympärillä tapahtui. Hän näki salit, näki ihmiset. Mutta hänen aivonsa eivät ottaneet vastaan aistimuksia. Ne olivat sulkeneet ikkunansa ja pitivät sisällä neuvottelua. Ne ikäänkuin latautuivat hiljaa aivan uusilla ajatuksilla. Siellä tehtiin tiliä Vanhan Borealian, Uuden Borealian, Ekvatorian ja Avaruuden Hirviön kesken. Vanha Borealia taisteli puolestansa, pyysi apua ja voima-asemien piiput möräsivät satapäiväisessä myrskyssä, Urja puhui Turjalle, kansa seisoi synkkänä ympärillä, se odotti kuolemaa tai Turjaa etelästä. Uusi Borealia valmistui sotaan, sen kansa lauloi raskaita taistelulauluja, siellä täällä kirahti Turjan korviin syytös, että hän oli johtanut heidät tänne Ekvatoriaan murhattavaksi, se sattui kipeästi. Täällä taas Ekvatorian hyytelömassa ojenteli lonkeroitaan sulattaakseen itseensä Borealian kansan. Tuolla kaukana ojentelihe Avaruuden Hirviö uhaten kaikkia ja kaikkea. Se oli ankara asetelma ja aivot kieltäytyivät muusta kun ne nyt ensikerran seuloivat tätä neljän kappaleen problemia, ongelmaa, kaikkien epätodellisten olettamusten hajottua ja koko ongelman näkyessä niinkuin se todella on.

-- Vai niin. Nyt astutaan tähän huoneeseen. Onko täällä lämmin vai kylmä? Turja näki yhä ympärillänsä ihmisiä. Hän muisti, että joku oli hänelle jotain puhunutkin, mutta ei muistanut mitä. Hän muisti, että joku oli lukenut rullasta jotain hänen edessään, mutta ei totisesti jaksanut muistaa, mitä asia koski. Nyt hän huomasi sen, että eräät jalat vilahtivat aina hänen silmäinsä editse. Ne olivat vartijain päällikön jalat, jotka kävelivät ohi sen paikan permannolla, johon Turja tuijotti. Aivot raottivat ikkunaa, kun huoneeseen tuli uusi joukko asestettuja miehiä -- kaikesta päättäen haluttiin, että hän lähtisi tämän joukon mukana.

-- Mutta missä on Jorma ja Taitsa?

Sellainenkin ajatus pääsi jo varastautumaan aivoihin. Se pysähtyi kyllä aivan eteiseen.

-- He varmaan hakevat minua. Missä minä olen?

Hän havaitsi olevansa vielä hallintorakennuksessa. Oli ikäänkuin yhden tekevää toistaiseksi, missä hän oli -- siksi kun saisi ensimmäisen vapauttavan otteen tästä neljän kappaleen problemista. Mutta tietoisuuden ulko-ovella kolkuttivat myöskin Jorma ja Taitsa. Ja ikäänkuin heistä rauhaan päästäkseen tehtiin tietoisuuden ulko-osissa melkein vaistomainen pikkusuunnitelma, myönnytys, kompromissi: jotain tietoa Jormalle ja Taitsalle. Se meni kuin itsestään: käsineestä suomuja tielle ja käsine ovelle, kun astuttiin ulos.

Mutta senjälkeen sulkivat aivot ikkunansa entistä tarkemmin.

Mitä on nyt tehtävä?

Vanha Borealia odottaa. Hän on varma siitä. Se katsoo ensi talvena kuolemata silmästä silmään. Mutta sinne ei voida tehdä matkaa, kun syttyy taistelu täällä. Täällä tarvitaan jokainen neuvokas mies. Avaruuden Hirviöstä olisi saatava pian selvä. Ekvatoriasta löytyisi varmaan koneita, joilla se saataisiin. Mutta hallitus pelkää kuin kuolemaa sen tiedon leviämistä kansojen keskuuteen. Ja nyt syttyy taistelu. Kuinka kauan se kestää? Kuoleeko Vanhaan Borealiaan jäänyt kansan osa, tuleeko Kaiken Loppu, ennenkuin se päättyy?

Kuljetaan asutuskeskuksen äärille. Turja astelee, saattajiaan huomaamatta. Hän pudottaa suomun silloin tällöin tielle. Aivoissa kohisee ja pauhaa. Pää on kuuma. Rinnassa tuntuu raskas paino.

Saavutaan vankilan portille. Kolkutetaan. Se kaikuu Turjan aivoihin asti. Hän havaitsee että on tultu perille.

-- -- -- Mutta jos lähdetään kuljettamaan tänne pohjoiseen jäänyttä osaa kansastamme, pohtii Turja kopissansa, niin hävitään ehkä taistelu Ekvatoriaa vastaan. Koko kansa ajetaan takaisin jäätikölle ja kuolee. Se on pahin tulos se. Ei näytä siis olevan muuta mahdollisuutta kuin antaa heidän odottaa Vanhassa Borealiassa siksi kunnes täällä on asia selvillä ja sitte hakea heidät. Turja tuli tähän tulokseen kerta toisensa jälkeen. Mutta hän ei tahtonut uskoa tosiasiain lakien siihen johtavan. Hän kapinoitsi kopissansa tätä tulosta vastaan niin kauan kuin jaksoi -- kunnes hän huomasi, että tämä johtui hänen tahdostansa eikä älystänsä. Laskelmien takana oli aina Urjan hahmo. Ja hän koetti sovittaa yhteen tosiasiain vaatimusta ja haluansa saada Urja luoksensa. Siitä johtui, että hän painiskeli päivänselvän totuuden kanssa, koetti saada rikki logiikan lakeja, koetti saada sopimaan yhteen toistensa vastakohtia.

Vihdoin hän antautui. Hän tunnusti itsensä voitetuksi. Hän kumarsi tosiasiain järkähtämättömälle tulokselle ja päästi aivonsa lepoon. Aivoista valui kuin hiljaisena virtana koko hänen olemukseensa raskas, äärettömän raskas totuus: _Meidän on siis taisteltava ihmisiä vastaan ja jätettävä Urja ja kaikki ne toiset toistaiseksi Vanhaan Borealiaan_.

Tämä paini väsytti Turjaa. Hän nukahti.

Kun hän heräsi oli äsken saatu tulema heti kuin tuossa hänen edessään.

Taaskin se siis päättyy näin! Sinne jäi Urja. Kauas häipyvät rauhan ja ilon päivät. Hiljainen aavistus sanoo hänelle, että niitä ei tule koskaan. Rauha tulee vasta Suuren Rauhan portin toisella puolella.

Mutta Urja, Urja kulta -- -- --. Miksi sinä et sentään suostunut seuraamaan minua? Me olisimme vahvemmat. Me säästyisimme tällaisilta painiskeluilta.

-- Mutta minähän taidan käydä vanhaksi, murahti Turja ja nousi. Hän _oli_, sen hän tunsi, monta vuotta eilistä vanhempi. Elämän energian pohjavirta kulki hänessä entistä syvemmällä. Raskas kohtalontunne hiipi sen pinnalla.

Hän katseli kopin akkunaa katon rajassa. Se oli ensin kuin pieni pilkku kaukana avaruudessa. Mutta sitte se alkoi lähetä. Ja nyt hän havaitsi yhtäkkiä ympäristönsä, kopin kiviset seinät.

-- Mitä minä täällä teen? ihmetteli hän. Mitä varten minä olen tänne kävellyt?

Nyt hänestä tuntui perin kummalliselta, että hän istui täällä -- kun Ekvatorian joukot olivat jo kenties matkalla Uuteen Borealiaan. Jos ne yllättävät hänen kansansa, jos ne surmaavat sen koteihinsa, teillensä, voima-asemiinsa, niinkuin ilvesjoukon! Tämäpä on ollut käsittämätöntä, että hän on antanut tuoda itsensä tänne. Ja kuinka kauan hän on jo ollutkaan täällä. Avaruuden nimessä, ulos täältä! Ellen minä kerkiä kansani luo ennenkuin hyökkäys alkaa on minun parasta juosta jäätikölle ilveksen ruuaksi.