Part 10

-- Tämäpä mies on hauska mies. Luulin hänen ymmärtäneen, mitä sanoin. Luulin keskustelun olevan lopussa. Nyt hän kysyy minulta hassuja.

-- Hyvä, on Taitsa kuulevinaan Turjan jyrähtävän. Niinpä Borealian kansa pitää itse tavaransa -- ja maansa. Te puhutte sodasta. En tunne sellaista asiaa. Mutta luulen käsittäväni, mitä tarkoitatte. Neuvoisin teitä pysymään kuitenkin naistenne helmoissa ja täällä porttoloissanne. Hyvästi!

Taitsa tarkastaa portin edustaa. Ei ainoatakaan ihmistä! Eikö Turjaa siis aiotakaan vangita. Ja Taitsa alkaa sommitella keskustelun tuolla sisällä toisella tavalla.

Neuvotellaan, tingitään -- -- -- ei, mitä minä turhia, Turja ei tingi. Siispä puhua pärpättää ukko. Koettaa tinkiä. Tekee myönnytyksen toisensa perästä. Ensin orjuus pois. Sitte sotamiehet. Verot ovat jälellä. Sitte hän alkaa lieventää niitä. Ja vihdoin tullaan kymmenyksiin.

Mutta tätäkin tietä pitäisi keskustelun olla nyt jo lopussa. Turjaa ei vain kuulu. Tiima kuluu tiiman perästä. Taitsa alkaa käydä jo todella levottomaksi.

Rakennuksesta tulee ulos ryhmä miehiä ja naisia. He pysähtyvät portilla. Siinä on samoja miehiä, joita Taitsa näki eilen salissa.

-- Kävi niinkuin minä ennustin, kuuli hän yhden sanovan. Tulee sota.

-- Siellä hän nyt on loukossa se vaskinen mies lumituntureilta. Mutta Sonja ja Tupu ovat suruissaan. Katsokaa heitä! He ovat ihan hassahtaneita häneen. Manalan nimessä, eikö Ekvatoriassa enää löydy miehiä!

-- Ei, vastasi toinen naisista. Vetelyksiä ja nahjuksia täällä on, mutta ei miehiä. Ja minä en ole Sonja Ounantytär, ellen minä keinottele tuota pohjan miestä pois luolasta ja vie vuoteelleni. -- - --

Taitsa kiiruhti juoksujalkaa Jorman luo. Hän raivosi, puristeli nyrkkejänsä. Hän sai kouristuskohtauksen eikä kyennyt puhumaan aluksi selvää sanaa.

-- Joko järki jätti miehen? tuumi Jorma tyynenä, toinnutellen Taitsaa. Kunpa Jorman pää kestäisi kotiin saakka.

-- Onko tapahtunut räjähdys, vai onko tulossa hirmumyrsky? tutkisteli hän Taitsalta. Sanohan nyt toki yksi selvä sana tällä minun kielelläni. Mikä paikka on vinossa? Onko Turja sittenkin vangittu?

-- On. Ne kirotut ovat hyljänneet sen viimeisenkin ihmisellisen tapansa. Ne vangitsevat nyt uhrinsa jo heti, sisällä, oman kattonsa alla. Olisihan minun pitänyt epäillä sitä. Minä olen ollut jo useita vuosia poissa, minun olisi pitänyt tietää, että tällä aikaa ovat viimeisetkin kunniallisuuden kuivettumat rapisseet pois hallituksen menettelystä. -- Ne etanat, ne tuonelan toukat ovat vanginneet päällikön. Ja se on minun syyni. Tämä on helvetillistä!

Taitsa osasi huonosti kieltä, hän puhui sekaisin eri kieliä, hän ei joutanut raivoissaan etsimään sanoja. Hän lateli kaikki voimasanat, mitä osasi Borealian kielellä. Jorma ei voinut olla nauraa murahtamatta tälle "räähkänälle", niin hassunkurinen hän oli hänen mielestään.

-- Jos hän nyt jo lopettaisi kiroilemisen ja palattaisi asiaan, ehdotti tyyni jättiläinen. Hän sanoo siis, että Turja on vangittu.

-- Niin, nyökkäsi Taitsa.

-- Ei portilla, vaan seinien sisässä?

-- Niin.

-- Vai niin, keltiäiset, murisi Jorma.

-- Ja nyt kai etsitään meitä?

-- Varmasti!

-- Vai niin, keltiäiset. No, no; tuumimme, mitä tässä on tehtävä. Jos tässä olisivat Turjan aivot työssä, niin asia olisi tiimassa selvä. Sillä on sellaiset aivot, sillä pojalla. Mutta hänen aivonsa ovat nyt siellä näiden keltiäisten kopissa. No, kyllä hän sieltä pois tulee, siitä olen varma. Mutta se voi ottaa aikaa, kun hänellä ei ole radioputkea mukana. Meidän olisi autettava häntä. Onko meillä älyä sen verran? Antakoon hän nyt aivojen hyrrätä -- Taitsa herra nimittäin. Minä koetan tässä myöskin parastani. Jospa kävelemme enemmän siimekseen, jotta saamme jotain valmista, ennenkuin meidän on pakko antaa pöksyille vangitsijoitamme.

-- Onko nyt varmaa, ettei päällikköä ole viety pois tuosta pesästä toista tietä? järkeili Jorma aluksi.

-- Ei ollenkaan, vastasi Taitsa.

-- Siinäpä se, siinäpä se -- ensimmäinen pulma, Meidän on siis saatava ensin selville, missä on Turja, Borealian päällikkö. Ja sehän se onkin pulma tässä keltiäisten pesässä. Kaikki asunnot ovat sellaisia kuin pelkäisivät ihmiset toisiansa ja valoa -- ne ovat samanlaisia erakonluolia kaikkityyni. Ja päällikkömme asunto taitaa olla oikein perhananmoinen luola.

-- No, onko hän keksinyt mitään keinoa, tiedusti Jorma Taitsalta, heidän käveltyään jonkun aikaa ääneti.

-- Olisihan minulla muuan keino, mutta -- -- epäröi Taitsa.

-- Sepä hyvä. Onpa hänellä rivakammat aivot kuin minulla. Minulla ei ollut vielä koossa tynkääkään. Otetaanpa käsille se keino.

-- Kuulin portilla odotellessani erään ylhäisen naisen sanovan, että hän aikoo keinotella Turjan pois loukostansa.

-- Naiseni Se kuulostaa pahalta -- perhanan pahalta. Tuskin me käytämme keinoa, joka alkaa Ekvatorian naisesta. Se alkaa silloin vielä hullummin kuin väärästä päästä.

-- Mutta emmekö voisi käyttää tätä naista apunamme, saadaksemme selville missä Turja on. Suoritamme vapautuksen omin voimin.

-- Hm. No, no. Joka tapauksessa huono alku. Joutua tekemisiin Ekvatorian naisen kanssa! Se on samaa kuin alkaisi jäätikkömatkan hyppäämällä railoon. Takaako hän, ettei tuo hempukka tungeksi lähelle ja että sillä on jonkinverran vaatteita päällä?

Nyt oli Taitsan vuoro naurahdella:

-- Kyllä hänellä on vaatteet päällä. Ja toisekseen: Jorman tuskin tarvitsee häntä ollenkaan nähdä.

-- Kuinka se sitte käy? Jos se sillä tavalla sopii, niin hän on hyvä ja käskee. Tämä poika tekee jotakuinkin paljon, kun asia tulee sille kohdalle -- paitsi aivotyöhön ei meillä olla oikein perehtyneitä.

Taitsa selitti nyt suunnitelmansa. Hän hakee käsiinsä Sonjan, jonka kuuli portilla puhuvan, esittäytyy hänelle tavallisena seikkailevana kuljeksijana, joka sattui kuulemaan hänen puheensa, ja tarjoutuu hyvästä palkkiosta avustamaan häntä halunsa tyydyttämisessä ryöstämällä Turjan vankilasta. Sonjan täytyisi vain ottaa selko, missä Turjaa säilytetään -- sen hän voisi ylhäisenä, piireihin kuuluvana naisena saada helposti selville -- lopusta lupaisi Taitsa pitää huolen.

Senjälkeen kun Taitsa olisi saanut tietoonsa vankilan, hakisi hän Jorman käsiinsä ja he toimisivat yhdessä.

-- Nyt se kuulostaa paljon paremmalta, tunnusti Jorma. Mutta hän alkoi sen vain huonosta kohdasta, nimittäin tuosta Ekvatorian naikkosesta. Hänen olisi pitänyt jättää se naaraskeltiäinen viimeiseksi, niin minä olisin heti antanut tunnustuksen hänen järjenjuoksullensa.

Pimeä alkoi saapua, kun miehet sopivat tapaamispaikasta ja Taitsa lähti suorittamaan tehtäväänsä.

V luku. Karma hämmästyy.

Karma hoiteli uljaasti päällikön tehtäviä Uudessa Borealiassa. Voima-asema toisensa jälkeen kohosi koskien partaalle. Vilja- ja kasvimaat laajentuivat. Metsänotuksia kaatui kansan ruuaksi. Teitä ja katuja valmistui, asuntoja rakennettiin -- ei vielä omegametallista, vaan väliaikaisesti puusta ja kivestä. Melkein uutta alaa oli merenkulku, jota varten Karma rakennutti muutamia aluksia. Maalla kulkivat jo Turjan suunnittelemat veturit, jotka muistuttivat lumivetureja, mutta olivat varustetut sulalla maalla kulkua varten. Pian alkoivat voima-asemat jymistä ja akkumulaattorit sihistä.

Työlaulut raikuivat taasen, taasen vallitsi maassa iloinen, pirteä mieliala. Nuoret rakastuivat niin että sähisi, avioita solmittiin ja tulevaisuutta suunniteltiin.

Iltasin antoi Karma metsästäjäin paukutella putkillansa ja paukautteli niillä itse. Pian hän oppi tuntemaan niiden rakenteen ja toiminnan. Muut metsästäjät olivat auliita, päällikkö jurotteli tai teki kujeita. Hän käski miehiänsä hyppäämään kasvismaihin ja nauroi, kun heitä ajettiin takaa ja rangaistiin. Hän vaati heitä tanssimaan ja nauroi heille, kun he hyppelivät kömpelösti. Hän oli karkaavinaan pujahtaen jonnekin piiloon ja sai siten aikaan monta hälyytystä.

Kun Karma tahtoi oppia kieltä, näytteli hän metsästäjille eri esineitä vaatien heitä sanomaan niiden nimet omalla kielellään. Kaikki muut ilmoittivat sanan oikein, mutta päällikkö melkein aina väärin. Kun hän oppi muutamia Borealian kielen sanoja, käytti hän niitä alituisesti. Hän saattoi antaa täten esineille mitä hullunkurisimpia nimiä Borealian kielellä.

Toisinaan hän taasen oli sanaton ja omituisen alakuloinen. Silloin häntä ei saanut puhumaan millään mestaritempulla. Hän päästeli omituisia laulavia ääniä ja tuijotti etäisyyteen. Jos hänen omat miehensä häntä tällöin häiritsivät, iski hän heitä korvalle ja meni tiehensä. Jos joku muu yritti häntä häiritä, käänsi hän itsepintaisesti selkänsä.

Karmalla oli hänen kanssaan ollut yksi ainoa tyyni ja järkevä keskustelu. Se käsitti korkeintaan kymmenen sanaa. Kun Karma mainitsi, että olisi parasta lopettaa kujeet ennenkuin Turja saapuu, sillä oikea Borealian päällikkö osaa tehdä niistä kuitenkin lopun, niin tuli metsästäjäin päälliköstä hetkeksi kuin toinen ihminen. Hän kävi hiljaiseksi ja kysyi nopeasti milloin Borealian päällikkö palaa. Kun Karma ei osannut sanoa sitä tarkalleen, kääntyi hän selin ja oli pian taas samanlainen kuin ennenkin.

Kun Karma eräänä iltana palasi voima-asemilta ja astui länteen vievän tien poikki, näki hän tiellä jonkun matkan päässä veturin mennä hyristävän. Hän tempasi kaukoputken ja näki, että veturissa istui metsästäjäin päällikkö kahden miehensä kanssa.

-- Pakoonko? välähti Karman aivoissa. Karma vihelsi pillillä kovan kimakan vihellyksen ja laski ilmaan punaisen radiosäteen. Hänen oma nopeakulkuinen veturinsa tuli hetken kuluttua esikunnasta ja toi tiedon, että metsästäjäin päällikkö oli surmannut vartijansa, pakoittanut kaksi miehistään seuraamaan itseään, ryöstänyt veturin ja paennut.

-- Kosmoksen nimessä, miksi ei ajeta takaa? kiljahti Karma.

-- Ajetaan kyllä toista tietä. Koetetaan ehtiä poikkitietä eteen.

Karma hypähti veturiinsa ja käski laskea täyttä vauhtia pakenijain jälkeen.

-- Minä olisin jo aikoja sitte ajanut nämät vieraat metsään, murisi Karma itseksensä. Mutta kun kerran Turja on määrännyt, niin heidän on istuttava täällä, vaikka heidät täytyisi ketjuissa pitää.

-- Lisää vauhtia! Tämähän menee kuin etana! Karman veri kuohui. Tapettu häneltä mies! Sen saa se vintiö maksaa selkänahallansa, niin totta kuin minä olen Karma! Veturi alkoi hyppiä, kuljettaja kyyristyi pohjaan.

-- Eikö lähde enää lisää vauhtia! Tämä on romua tämä kapine, ellei se tämän kovemmin pääse! Perhana. Taitaa olla miehessä vika!

Karma nousi ylös, nosti kuljettajan istuimeltaan ja lennätti hänet perään sekä hyppäsi itse sijalle. Veturi melkein lensi. Se kosketti vain kohopaikkoja, se tärisi ja säkenöi. Takaa-ajettavat lähenivät nopeasti.

Kun metsästäjäin päällikkö huomasi, että takana tuli veturi ja poikkitiellä toinen, joka nähtävästi ehtisi vastaan, pysäytti hän äkkiä koneensa, kiljahti ja hyppäsi vasemmalle tieltä, alkaen juosta yli aukion metsään. Karman lentävä kone saapui silmänräpäyksessä paikalle. Karma oli niin kiihtynyt, että hän ei odottanut miestensä takaa-ajoa, vaan päästi radioputkesta puolisäteen pakenijain jälkeen. Päällikkö kaatui. Toisten säteistä kaatuivat muut. Karma juoksi itse aukiolle ja otti syliinsä päällikön kantaakseen hänet veturiin. Mutta sanattomaksi hämmästyneenä hän laski jälleen taakkansa maahan. Hän tuijotti häneen, otti päähineen päästä, tarkasteli kasvoja ja pani päähineen jälleen paikoilleen.

-- Avaruuden nimessä, miksen ole sitä ennen tullut ajatelleeksi! Koko hänen käytöksensä on vain siten selitettävissä. Sellainen luonne, oikut, tunteilu, kaikkityyni.

Kun Karma huomasi miestensä seisovan ympärillä ihmetellen hänen käytöstään, tarttui hän uudestaan taakkaansa. Ja niin palattiin asunnoille.

Karma katsoi kuuluvan asiaan, että hän ilmaisisi hämmästyttävän salaisuutensa vasta Turjalle tämän palattua.

Mutta tästä lähin ei hän enää opetellut kieltä metsästäjäin päällikön kanssa ja karttoi häntä muutenkin. Tämä puolestaan kävi myöskin ikäänkuin aremmaksi.

VI luku. Kaksi turhaa yritystä.

Jorma oli viettänyt yötä sen soudun perämajassa, jonka Taitsa oli varannut edellisenä päivänä merelle lähtöä varten. Soutajat nukkuivat omissa hyteissänsä tai läheisissä asunnoissa. He harjoittivat kuljetusta ammatikseen, eivätkä siis olleet tuhtoonsa kytkettyjä, niinkuin hallituksen julkisten laivojen soutuorjat. Yö oli pimeä ja taivas kirkas, niin kirkas kuin se yleensä saattoi olla. Ainoastaan kaukana lännessä näkyi leimahteleva pilvenreuna. Jorma ei ollut viettänyt unetonta yötä eläissään siitä syystä, ettei hän olisi saanut unta. Mutta nyt hän huomasi ihmeeksensä, ettei saanut unta.

Kun laivassa kuului liikettä, odotti hän aina Taitsan saapuvan häntä hakemaan. Aina hän kuitenkin odotti turhaan. Lopulta hän tuskastui itseensä ja lähti muristen laivan peräkannelle. Satama oli tyyni ja sen pinnasta kuvastui taivaan tulitus. Lännessä leimahteli edelleen synkän pilven reuna. Idässä nousi taivaalle punaiselta hohtava suihku. Se oli kaukaisen tulivuoren suihku, niin oli Jormalle kerrottu. Satamassa kuului yksinäisiä ääniä sieltä täältä. Jossain purettiin lastia laivasta ja miehet huutelivat toisilleen.

Jorma astui rannalle ja alkoi kävellä edestakaisin. Hän näki hiljaisten varjojen liikkuvan pimeässä. Siellä täällä kuului muminaa, miesten ja naisten ääniä. Kun hän käveli erään pimeän yksinäisen varastohuoneen ohi, ympäröitsi hänet yhtäkkiä miesjoukko, pamahti ja välähti, Jorma tunsi kipua käsivarressansa.

Jos Jorma olisi ollut kotiseudullansa ja tavallisessa mielentilassa, niin olisi hän todennäköisesti mörähtänyt ja tiedustellut vielä, mitä miehet tahtoivat. Mutta nyt hän oli kiusaantunut. Hänen verensä oli jo ennestään tavallista kiivaammassa liikkeessä. Tuntiessaan, että hänen käteensä satutettiin, välähti hänen mieleensä samalla puisto, jossa hänelle oli irvistelty. Aivan poikkeuksellinen raivo valtasi nyt tämän rauhallisen jättiläisen. Hän mörähti kuin voima-aseman isopiippu myrskyssä, tempasi lähinnä olevan miehen, otti jaloista kiinni ja pyöritti häntä kuin nuijaa, niin että pää piirsi suuren ympyrän. Kun hän tunsi, että tämä nuija ei enää iskenyt kehenkään, antoi hän sille lujan vauhdin ja sinkosi sen kauas mereen. Saatuaan kiinni toisen miehen, teki hän sille saman tempun. Hetken kuluttua ei hän enää löytänyt ketään.

Hän palasi laivaan ja sitoi haavan käsivarressansa. Hän pahoitteli, että oli jättänyt radioputkensa laivaan. Nyt niitä keltiäisiä pääsi aika joukko livistämään.

Aamu alkoi valjeta. Vähää ennen auringonnousua loisti lännessä mahtava auringonrengas kirkkain värein ja aamuviri liplatti satamassa, jossa mereltä tulevat mainingit tuntuivat vain kuin hiljaisena maaemon rinnan kohoiluna. Taitsaa ei kuulunut ei näkynyt. Jorma odotteli vielä kotvan kärsimättömänä, mutta kun kuuma päivä alkoi lämmittää hänen selkäänsä, teki hän ääneensä johtopäätöksen:

-- Nyt on mennyt Taitsakin vipuun. Tai on hän sekaantunut sen naaraskeltiäisen helmoihin. Taikka sitte juossut yksinkertaisesti tiehensä. Jos tarkasti ajattelen, niin kyllä minusta tuntuu, että hän on joutunut satimeen. Jaa'ah. Nyt sitä ollaan eksyksissä jäätiköllä. Ja myrsky alkaa hyssytellä. Kaksi miestä, parasta päävärkkiä, on soljahtanut railoon ja nyt tulee kolmannen heikoilla järjenlahjoillansa keksiä keino ja onkia heidät ylös.

Ja sitte hän lähti. Ensimmäiseksi hän yritti saada tietoonsa, missä yleensä sellaisia vankeja kuin Turja säilytetään. Mutta kun hän ei osannut Ekvatorian kieltä kuin muutaman sanan, osoittautui tämä tie aivan toivottomaksi. Sitäpaitsi hän voisi antaa tätä tietä ilmi itsensä ja silloin olisivat kaikki kolme kiikissä.

Vihdoin Jorma palasi ikäänkuin vaistomaisesti hallintorakennuksen läheisyyteen. Hänelle juolahti mieleen sellainen pieni ajatuksen tynkä, että Turja voisi ehkä antaa merkkejä itsestään, jos hän vielä oli tässä rakennuksessa. Hän kierteli sitä kiertelemistään ja koetti teroittaa aistejansa, mutta minkäänlaista merkkiä hän ei huomannut. Ilta alkoi taasen lähestyä. Vielä kerran kulki Jorma rakennuksen seinustaa melkein toivottomana. Kulkiessaan rakennuksen taustaa erään pienen oven ohitse, pääsi Jormalta yht'äkkiä naurun mörähdys. Vasemmalla käytävän vieressä oli omegametallinen käsine, jonka täytyi olla Turjan, sillä Jorma oli huomannut, että Ekvatoriassa ei ollenkaan käytetty omegametallia. Käsineen jättäminen oli Borealiassa merkki siitä, että sen omistaja oli lähtenyt siitä paikasta.

Jorma nouti käsineen. Siitä oli useita suomuksia poissa. Jorma ei aluksi kiinnittänyt tähän seikkaan mitään huomiota.

Mutta miettiessään mitä nyt on tehtävä ja tarkastellessaan eikö käsineeseen ole jollain tavoin kätketty tiedonantoa, havaitsi Jorma, että suomukset olivat poissa kädenseljästä ja vartavasten irroitetut. Hän murisi itseksensä:

-- Jos Turja on niitä tienviitaksi tiputellut, niin kylläpä on keksinyt minulle urakan. Eihän näitä löydy maasta vaikka nelinkontin hakisi. Onko tässä nyt lopuksi kontattava pitkin Ekvatorian katuja? Silloin nämä keltiäiset vasta irvistelisivät. Ei. Tässä täytyy olla jokin muu sukkeluus. Ollapa nyt Turjan aivot tai edes Orman -- -- --

Pimeni jo nopeasti. Lännestä lähestyi myrsky. Salamat leimahtelivat synkässä pilvessä ja kuului kaukainen kohina.

-- Sitä se tiesi se yöllinen leimahteleva pilvenreuna ja aamullinen auringonrengas, tuumi Jorma ja otti radioakkumulaattorinsa esille kotelostaan, pannakseen sen toimimaan, sillä ilma viileni nopeasti. Kun hän käsitteli nitoniputkea, leimahti Turjan käsine hänen kädessään loistamaan, kuten tavallisesti silloin kuin emanatio vaikutti omegametalliin. Jorma mörähti toisen kerran iloisen naurunpätkän.

-- Katsos sitä poikaa, sitä Turjaa! On sillä pää, sanon minä! Mutta sillä pojalla pitäisi olla myöskin pää, joka joutuu hänen sukkeluuksistansa ottamaan selkoa. Jos Turjan pää tekee sukkeluuksia ja Jorman pää pannaan niihin vastaamaan, niin se ei ole kohtalolta oikein rehellistä peliä. Minä katson, että ei ole tälle pojalle häpeäksi, vaikka kohtalo saakin sitten ikäänkuin viitata, että katsoppa tähän suuntaan ja kuiskuttaa korvaani johtaakseen minua oikealle tielle -- niinkuin nytkin.

Pimeni nopeasti. Salamat leimahtelivat, ilma oli yhtenä jyrynä ja sade alkoi kohista lähellä. Jorma asteli katua pitäen nitoniputkea kädessään ja silloin tällöin välähti aina omegametallinen käsineen suomus käytävällä nitoniputken säteilyn satuttamana. Risteyksissä saattoi Jorma mennä harhaan jonkun matkaa, mutta kun ei välähdystä näkynyt, palasi hän takaisin ja yritti toista tietä. Aina löytyi lopulta pieni loistava pilkku maassa, joka syttyi, hehkui ja sammui Jorman kuljettaessa nitoniputkea sen ylitse. Hän kulki ensin leveitä puiden reunustamia katuja, sitte erään suuren puiston halki, yli joen ja taasen pitkin katuja, jotka yhä huononivat ja kapenivat. Sade pieksi Jorman kasvoja, ukkonen jyrisi kuin hirmumyrsky jäätiköllä ja salamat valaisivat silloin tällöin koko seutua. Jorma saapui jo aivan asutuskeskuksen äärelle, hän näki salaman valossa ympäristön vaihtuvan jo tavalliseksi viljelysalueeksi.

Vihdoin välähti erään synkän kiviaidan portin edessä nitoniputken alla monta pientä kiiluvaa tähteä. Tähän oli Turja siis pudottanut kaikki jälellä olevat käsineensä suomut. Ja se merkitsi varmasti, että Turja oli tässä rakennuksessa. Mutta Jorman aivot ravasivat, kerran alkuun päästyään, keksinnöstä toiseen aivan kuin eivät olisikaan enää olleet Jorman aivot, jotka olivat koko Borealiassa kuulut kankeasta liikehtimisestään -- yhtä kuulut kuin hänen lihaksensa olivat voimastaan.

-- Mutta entäs jos Turja on vain poikennut tässä rakennuksessa ja häntä on myöhemmin viety edelleen? järkeili Jorma.

-- Mutta me voimmekin olla vakuutettuja, jatkoi Jorma oikein eduskuntatyyliä matkien, että se poikapa ei olekaan varistanut kaikkia merkkejänsä tähän portin alle. Jos häntä on edelleen viety, niin kiiluu niitä tiellä myöskin edelleen.

Jorma tarkasteli kaikilta teiltä, mutta ei löytänyt mitään. Turja on kuin onkin siis tuossa luolassa. Kiviaidan takana näki Jorma salaman valossa synkän kivirakennuksen melkein aukottomat seinät.

-- Ja nyt teemme siis hyökkäyssuunnitelman, ajatteli Jorma edelleen tapansa mukaan ääneen.

Ei yhtä elävää olentoa tuntunut liikkuvan läheisyydessä. Rakennus oli valoton, tie oli valoton, ympärillä synkkä pimeys, jonka räjähtävä salama vähän väliä halkaisi. Satoi aivan siivottomasti. Joskus näkyi meteorin valokaari ja kuului vongahdus ja räiskähdys.

Tämän myllertävän atmosferin alla, raivoavista luonnonvoimista välittämättä, niitä tuskin huomaten, mittasi jättiläinen yhä kiihtyvin askelin maaemon pintaa kolkon rakennuksen edustalla pyyhkien aivojen ponnistelusta pusertunutta hikeä otsaltansa. Hän teki suunnitelman toisensa perästä, korjasi, paikkasi -- ja hylkäsi vihdoin kokonaan. Hän mörähteli, mumisi ja sadatteli aivojansa, jotka ponnistelivat ja kiemurtelivat oudossa työssänsä.

Ensiksi hän ajatteli lävistellä rakennuksen radiosäteillä, murtaa portit ja ovet ja hakea kaikki suojamat läpi kunnes löytäisi Turjan. Mutta kun hän ei tiennyt millaisia ovia tuossa luolassa on, täytyi hänen hyljätä tämä suunnitelma heti. Ovien murtaminen voisi viedä päiviä. Hän voi murtaa tavallisen oven nyrkillänsä, vahvemman potkaisulla, vielä vahvemman hartioillansa. Mutta jos tuossa luolassa olisi vahvoja teräsovia, niin olisi niissä liian suuri urakka. Suunnitelma heitettiin ähkäisten menemään ja alettiin uurastaa uutta.

Entä jos kolkuttaisi portille ja ilmoittaisi olevansa lähetetty hakemaan Turjaa -- vaikkapa sen ukonkäkkyrän puheille siellä hallintorakennuksessa. Tämä suunnitelma olikin periaatteessa mainio. Sitä vaivasi vain pieni vika: Jorma ei osaa näiden keltiäisten kieltä. Ja ne tuskin vievät kielentaitamatonta tuntematonta pimeästä yöstä tulevaa miestä Turjan luolan ovelle. Se pieni vika oli tälle suunnitelmalle hengenvaarallinen ja teki siitä vainajan.

Mutta jos yritettäisiin sillä tavalla, että tämä poika kiljahtaisi täällä pimeässä yössä Turjan nimen. Hän tuntisi äänen, tuntisipa varmaankin, ja kiljahtaisi vastaan. Ja sitte hän menisi sille kohdalle seinää ja Turja neuvoisi hänelle suunnitelman. -- Mutta kuuluuko huuto noiden seinien läpi tällaisessa myrskyssä? Ja onko Turjalla suunnitelma valmiina kuin taskustaottaen ja antavatko ne hänen siellä sisällä huudella?

Sillä tavalla sitä jatkui tiima tiimalta keskellä yötä myrskyn raivotessa ja ukkosen jyristessä -- kunnes Jorma lopulta löysi mielestään oivan ja yksinkertaisen suunnitelman. Kun hän mietti sitä, tuli hän siihen tulokseen, että se otti huomioon kaikki mahdolliset seikat, oli olosuhteisiin erinomaisen sopiva ja, mikä onnellisinta, noudatti sellaista toiminnan periaatetta, jonka mukaan Jorma oli tottunut tehokkaimmin toimimaan. Tämä suunnitelma oli kaikessa lyhykäisyydessään: mennä portille, lyödä siihen niin perhanasti, kunnes se avautuu, astua sisään ja -- toimia niinkuin parhaalta näyttää.

Turja ja muut sellaiset miehet rakentavat suunnitelmia ja toimivat niiden mukaan. Jorman kaltaiset miehet taasen toimivat tällaisissa tapauksissa parhaiten ilman suunnitelmaa. Tämä iloinen totuus selvisi Jormalle ja hän oli kuin satapäiväisen myrskyn käsistä jäätiköltä palannut.

Raju voimahan näyttää luonnossa tekevän työnsä aina tällä tavalla, ilman suunnitelmaa, ja kuitenkin useimmiten saavuttavan päämääränsä -- tai ei-päämääränsä. Ja sillä hetkellä alkoi vyöryä päämääräänsä kohti mahtavin voimamäärä, mitä silloin ja koskaan sen jälkeen oli sen tähden pinnalla ihmishahmoon latautunut. Se alkoi matkansa pinnalta kuumana ja sisältä levollisena, mutta se kuumeni sisältä sitä mukaa kuin matka edistyi ja suunnattomia esteitä tuli raivatuksi pois tieltä ja jäähtyi pinnalta -- sillä nyt toimi lihasvoima vanhaan totuttuun tapaan ja se ei hiostuttanut niinkuin aivotyö.

Lyönnit jymähtelivät porttiin, piha kumahteli. Kuului huutoja pihalta. Lyönnit jymähtelivät hiukan hillitymmin. Jorma ymmärsi pihalta kuuluvista huudoista:

-- Ken siellä?

Jorma vastasi kolmella uudella lyönnillä. Avain pistettiin porttiin ja se avautui raolleen. Sen reunan takaa näkyi vanhan ukon pää, käsi ja lyhty, jonka valossa nuorempi pää tarkasteli ulos. Rautaketju esti portin avautumasta sen enempää ilman noiden päiden tahtoa.