Part 4

Taas kuolevanko kevään nuoren kuulen, mi rungon vanhan rintaan annettiin? Kateusko jälleen katkeroisi huulen, kun juhlamalja käteen kannettiin?

En tahdo yksin lentää niinkuin kotka, en vaania myös päällä vuorien, kuin metsänpeto peljättynä en.

Vaan kanssa ystävien tahdon, jotka mua lempii, purren lehtipurjeisen taa salmen tyynen soutaa niinkuin sotka.

5.

Lopputili.

Kas, kaunis ystäväin, sa minkä teit: mun lempeni sa herätit ja peit vain pilkkanas, mut pidit suloisesti, se harmenemasta nää hapset esti.

Ma paljon ymmärrän, mut totisesti en yhtä: luoksein miksi hetken jäit, ees hetken tää miks onnen kupla kesti? Nyt, ystäväin, sa multa paljon veit.

Mut Herra ottaa, minkä Herra antaa. Siis hälle yksin kiitos nyt ja ain. Ma tyynnä soudan taas päin tuonen rantaa.

Suo sentään uskoa mun muistossain, mun että siipeni kuin kiurun kantaa ja lauluni kuin onnen virsi vain.

Tenn-koski.

Tähdetönnä suvi-yöhyt päilyy, saavu ei hämy eikä kuu, valkeat Tenn-järven neiet häilyy, kosken lauluhun nukkuu puu. Seisoo haavehissa metsä varjoton, maa on tyyni, taivas kirkastettu on; Areskuta vain hangessaan hohtava katsoo yöhön valkeaan.

Terhen vieno yli nurmen nuojuu, kaste runsaana lankeaa, tuuli nukkuu, koivunlehvä huojuu, vuoksi kaisloja keinuttaa. Vaahtoon käy Tenn-järvi, virta Indalin syöksyy autuaana aamuruskoihin, kuuntelee kesän kirkas yö, kannelta kaikuvaa Tenn-koski lyö.

Ja jos joku aatos --

Ja jos joku aatos mun luonani lie, kun lankee kuoleman ilta, sen olkohon viittoma viime tie, mi päivän ja metsien mailta mun vie, kesän kerkeän sointujen silta.

Tien laulavan polkua viipyen pois minä kulkisin haaveessa harhain, meri, aallot ja aurinko viimeisen lois kesän kaunihin katseen, mi ystävän ois, ois kuin on mun kaipuuni parhain.

Polyteknikkojen marssi.

EI meill' ole mainetta es'isien, ei muistoja, muinaisuutta, mut jäljissämmepä kultahinen kevät kasvavi laihoa uutta. On kalpamme tieto, on kilpemme työ, näin kultuurikansoa luodaan, toden tieltä ja valkeuden väistyvi yö ja kunnolle kunnia suodaan.

Ei hurmehin lippumme hulmuakaan, ei riepuina riipu sen vaate, ei murhista, kauhuista muistuttamaan käy puhtahan viirimme aate. Sen kultakirjoja katsokaa! Ne korkeella tahdomme kantaa. Ei kansalle onnea kauniimpaa kuin työ sekä terveys antaa.

Käsivarret jos vankat poikaisi lie, jalo lippu, nyt liehu ja loista! Väkivalta ei rankaisematta vie sun kruunuas aurinkoista. Sua suojaa vartio uskollinen, sen rinnoissa lyö ajan laineet, valo valta on vuossadan vastahisen, ei menneiden muistojen maineet.

Työn lapset! On aateliskilpemme tuo, sotatorvemme ylpeä, sorja, se vaikka ei maailman mainetta suo, maat, valtiot vaivamme korjaa. Me syrjässä seisomme, kuolemme vait, vain työmme on hautamme pylväs, se kestävä on ajan ankarat lait, on onnemme ainoa, ylväs.

LYBECK

Kun tuli kuoli.

Istuivat piirissä kansan päät, tuskallisna he vahtivat tulta. Loisti, leimusi liekkien häät, karkeli kipunain kirjokulta. "Ne lentävät liikaa, ne polttavat talon", yks virkkoi, ja kaikki tuumivat niin, ett' olla se vaara voi tulipalon. Tulen ympäri muuri näin muurattiin. Mut tuli ei häkissä viihtynyt, se tien läpi muurinsa poltti nyt, se leimahti kansan päämiesten eteen, jotka torkkuivat työnsä tehtyään.

Niin nous heistä ylin ja sammutti veteen koko rovion, kauhu sydämessään.

"Täss' olen ma", virkahti musta tuhka ja irvisti heille kuin ilkeä uhka.

1899.

Pojilleni!

Kaihtaen, voimatonna seison eessä välttämättömän: kaiken raskaan, mi teitä vartoo.

Mut älkää katsoko synkästi elämää -- älkää silti kovasti, säälimättä kuin elämä katsoo!

Käsin kaksin kantakaa taakka; mutta tehkää se pystypäin ja katse kirkkaana!

Hyvä hymynne olkoon, lämmin, viisas kuin harvoilla vielä on voimakkailla.

Vihamiehiä vältä ei kukaan; eivät he lepää, eivät unhota työtään -- se heille kuuluu.

Olkaa liian ylpeät kostamaan! Sydämen tyyni ylemmyys on kunnia kotinne, heimonne.

1903.

Väsyneitä puita.

Yö, jota kauan, kauan varroimme, lujaan ympäri päittemme sulkeutukoon! Myrsky ei lepää, aallot eivät asetu -- ei aamu meitä varro; törmällä seisomme, kaukana, kauimpana.

Lyö runkomme, myrsky, lyö viimeinen vastus juurista syömessä vanhan maan! Yö ei sitä kerro, aallot eivät asetu -- ei aamu meitä varro; mut ei taipua, murtua vaan ... vain murtua.

Lainehet ahnaat, laajaksi hautamme luokaa, tehkää suureksi kaatumisemme! Kerran vaikenee myrsky, kerran valkenee yökin -- ei meitä aamu varro; uuvuimme myrskyssä seisomaan, myrskyssä sotimaan.

1903.

MÖRNE

Viha.

Se syöpyy mieliin kuin ruoste rautaan. Se tarttuu kurkkuun kuin vehkaleipä. Se puree kuin kylmyys paljasta, ryysyistä kyynärpäätä.

Ei hän, joka tänään nyrkkinsä nostaa puhujalavalla sen ole isä. Sadat vuodet se maassa on itänyt hiljaa kaikissa, joilt' oli estetty ilma ja päivä, se huutaa aikojen syvyydestä, se on perintö isien, jotka murtuivat työssä taa auran ja karhin, joilta kielletty jano oli kirjaan ja kynään, jotka kyntivät alla herrojen ikeen, jotka tahtoivat itse asua maansa ja vietihin raastaen herrojen sotiin; jotka tahtoivat nostaa kattonsa matalan ja äänensä nostaa ja kokea voimansa määrän ja herrojen pilkkaa palkaksi saivat.

Se viha, jok' on perintö harmajan muinais-ajan, se kutsuu, se kiehtoo, se liehtoo laumoja sotaan, se kytee kuuntelijoissa ympäri puhujalavan, alla toukokuu-taivaan; se syttyvi, kun sanat leimuavat, se silmäin tummista kulmista iskee tulta, se on tuomion kostava raippa, mi lyö maahan valtion hauraan.

Runoilijat.

Se laulu, joka nyt ei tahdo laata, kuin pääsky lentäköön se liki maata, on aika tuulen, aika myrskyn nyt. Valkeena särkkä seisoo vaahdossaan, hajoovat heinät, luodut kuivamaan, pelloilla päiv' on pölyyn pimennyt.

Nyt kaikki yrtit, puut maa-emään juurtuu, mi nosti ne. Myös meille hetki suurtuu, elämäntaisto tunnussanan saa. Mut päällä pilvein, alla taivaan seijaan, tään ajan laulun ilmalaivat leijaa ja tuuleen tuonen-vankkaan -- liputtaa.

Minun vihani.

I.

Ma vihaan näitä lauhan laulajia; ne sanarikkaan proosan sorvaa, ne rytmin ylpein hurmaa korvaa ja kukin leikkii vapaus-ritaria.

Jo vuodet kuullut oon tuon laulun tuulta kaislikkoon. Se nyrkki milloinkaan ei lyö, se salama ei koskaan satu maaliin.

Ma vihaan virttä nukuttajan. He eivät; -- miehet, jotka uskaltaa hien ja loan halki vaeltaa, on miehet ajan.

II.

Sanoja ammoin opin vihaamaan ja rakastamaan elämää. Luo maan ma painausin, sen imin voimaa vankkaa. Niin satoi taivas meille yötä sankkaa; sanoja kaksinkerroin vihaan nyt.

Tää kansa pohjan kunniaksi luotiin, se pakenee, kun suuri hetki suotiin, sanojen takaa turvan etsii nyt.

GRIPENBERG

Teodora.

Soi kahiseva silkki ja kultakirja-neule, käy jalokiven-heijastus huikaisevin, ja täysikuu hohtaa ja yön on tähtiseule yli keisarin ylpeän kaupungin. Ja siimes, mi suurena, synkkänä lankee, saa kadun kiiltomarmorin himmenemään. Hän saapuu, keisarinna, hän tulee, armas, ankee, täys-kuutamo ympäri yöllisen pään.

Hän lähestyy, Teodora, yrttitarhani yössä, kun kaikki idän ruusut veriruskeat on, ja Astarotin patsas on kuun helmivyössä ja suihkukaivo laulaa lakkaamaton; hän saapuu, hän hiipivi pedon pienen jaloin niin hiljaa, niin hiljaa hiekalla tien, hän tulee tummin jäsenin ja veren tulipaloin ja kera lemmen pyyteitten leimuavien.

Teodora, sun tahdon ma suudella huultas, mi käskeä, pyytää ja pilkata voi, Teodora, sun tahdon ma suudella suultas janon kuuman, ivan jäisen, mi ilkkuen soi; juoda katseesi tahdon, mi kiehtoo ja palaa, tulitukkaasi sormia tuoksuavaa, Teodora, sun uskon ma huultes valhevalaa, ma tahdon tulla turmioon ja unhoittaa!

Kaunehin maa.

Maa kaunehin maa on pohjoinen, missä metsiä pellot pelkää, karu, paatinen, kylmä on pinta sen, ei lannista aura sen selkää, mut uhmaten hongat harmaat ain sen taivahan ääriä saartaa ja yllä korpien vaikenevain sen pilvissä kotkat kaartaa.

Maa kaunehin maa on metsien, maa ijäti uinuvan haaveen, se sitoo mielemme hiljaisen laill' arvoituksen ja aaveen, se kutsuu, se kiehtoo, se vaatii luo, sen puissa on loihtua, taikaa, ja eksyttävän salon kankahat nuo ne laulua kummaa kaikaa.

Sa mieron-miettijän autuas maa, sa unten orpojen valta, sa pohjan ääretön korpimaa, en pääse sun tenhosi alta. mut kaunehin, rakkahin, tiedän ma vaan, on metsien laaja manner, juro, jyrkkä, jylhässä voimassaan, runon syntymättömän tanner.

Kauniille naisille.

Kauniille naisille soi kanteloimme tuliset kielet, tuska laulujen. Kauniita naisia me ihannoimme kentillä runon, lemmen, kukkien.

Ei heille riitä se, sen nähdä voimme, hehkumme heille viime hetkehen. Kauniille naisille me karkeloimme, he käyvät rikkahan häävuoteesen.

Me häihin pöytärunot runoilemme, me kilistämme, koska seura juo nimeä uutta iki-ihantehemme.

Huudamme, "eläköön!" kun kaikuu tuo; lasista voiman saamme elääksemme ja lohdun sääliväinen portto suo.

Albert Edelfelt.

In memoriam.

Maa autioituu, ain yhä kolkommaks käy syksy, synkistyy myös humina metsäin. Jo lännen päivä päättyvä kalpenee, yö äänetön uhkaa, unta ei tuo.

Syvistä soista, helmasta korpimaan, miss' uinuu routa kesken keinuvan turpeen, nyt suurten, mykkäin siipien lyönti käy yli keltaisen maan, yli jäähtyvän veen.

On sydän sairas horjuvan tähkäpään, valossa aamun varjo väikkyvi kalpee; jään-sinervä sirppi ollutko lie, mi löi ja heilahti taas pois usmahan yön.

Tunnemme hallan, on syvät haavat sen, ei turhaan nouse, välkä iskevä rauta. Kasvoimme kovan kourissa taiston, suo se armoa ei, ei pyydetä me.

Kuitenkin, kuinka sirppi se sattuikaan, kun kaasi sun tuo valpas ain vihamiesi! Hän tarkkaan tähtää, tuntuvat iskut lyö, miss' ihmisen on kipu kirveltävin.

Sa kaaduit, tukehtui tuli uhman tuo, yön valo sammui, poiss' on räiskyvä liekki. Mies sorea sortui auringon-miekkoineen, ei mahtia meill' edes kostamahan.

Siis olet poissa, riemumme muinainen, Nää emme enää tulta sun sädesilmäis, sua emme enää, sua elon-syttäjää maan murheisen kesken ja syksyisen yön.

Mut katso, kaikki, minkä sa annoit, jää. Kaikk' kaunis, mille hehkui ritarin rinta, se kasvaa, versoo hyystä ja hallastai; sun kylvösi kerran kukkia luo.

Humiskaa hongat haudalla sankarin, punaiset kaikki palakaa kesäruusut! Tekonsa nuor' on, syttävä, valoisa, runo muistonsa on sekä vaatimus työn.

LISÄYS

Mukaelmia

Kauniit silmät.

Toiset laulaa Teeban sotaa, toiset Phrygein ryskinää, kiitä en ma miekan otaa, muuta tahdon ylistää; voittaneet mua eivät laivat, jalkaväki, ratsahat, toiset voimat voiton saivat: silmät kauniit katsoivat.

Taide.

Suloinen taide, lohtu hetken harmaan, päivien riemu maassa murheiden, sieluuni loihdit liekin pyhän, armaan, maan päälle saatat taivaan kauneuden.

Huokaus vieno taiteen kultakielen, hartaus soinnun, maasta nousevan, aikoihin autuaampiin johdat mielen, suloinen taide, sua rakastan!

Syksy.

Ja ilma on raskas ja mykkä on maa niinkuin huone, mi vieraaksi kuoleman saa, myös sairaat on nurmet ja puut. Mun sieluni saartavi syys, ah syys, se on kuni lehti, min hallatar hyys, näy ruusua eilistä ei, sen kuolema vei.

Legenda.

Kasvatti Jesus ruususen, ol' armas aika lapsuuden, hän sitä hoiti hellästi, se kukat kauniit kanteli.

Mut Judas poikaparven tuo, se ryntää kukkakummun luo ja ryöstää kaikki ruusut pois kuin syksyn viima vienyt ois

"Mistäpä saat nyt seppeleen?" jo pilkkaa Judas joukkoineen. "Heititte piikit kuitenkin", laps lausuu äänin hiljaisin.

Paljailla ruusunpiikeillään he seppelöivät armaan pään ja peitti valko-otsan tuon ei ruusut ruskeat, mut hurmeenvuo.

Suru.

Yön, yön viileä tuulonen tullos oi, pyyhkiös kyynel mun poskeni pois.

Maan, maan himmeä lintunen, laula oi, murheet mieltäni ahdistaa.

Veen, veen lempeä läikkä lyö, tuudi, oi, rauhaan riemut jo rauenneet.