Part 2

Jyly vuorilla käy, epävarma on tie, ei pelkää, ken alppi-ampuja lie, hän uljaana astuu, on ympäri jää, kevät ei kuki, virpi ei vihreäpää. Hänen allansa on meri usmainen ain, hälle maailma on rako pilvien vain, hän ihmisten kaupungit unhoittaa, mikä luonnon on muoto ja kukkiva maa.

Walter.

Myötä nuoli, jousi vuorta, korpea metsästäjä nousi aamunkoitossa.

Niinkuin ilmat ylhät kotka hallitsee, metsämiesi jylhät vaarat vallitsee.

Nuolenkantamalta hänen kaikki on, saalis yltä, alta yhtä verraton.

Hautavirsi.

Pian saapuu kuolo ihmisen, ei pitkää anna aikaa armon, pois tempaa kesken päivien, pois syöksee kesken toimen, tarmon, liet valmis tai et, pakko sulla on tuomarisi eteen tulla.

HEINE

Pohjanmeri.

1.

Kruunaus.

Te laulut! Hyvät lauluni! Nyt nouskaa! Asestaikaa! Torvia soittakaa, kilvelle nostakaa tää nuori tyttö, sydämeni valtiatar, mun kuningattareni.

Terve! Nuori valtiatar! Otan auringolta tuon punakirkkahan kullan, teen otsalehden, painan sen päähäsi pyhään. Sinisilkistä liehuvan taivahan teltan, missä timantit yön säkenöivät, palan kalliin leikkaan, kruunausviittana käärin sen ympäri ylpeän olkapääsi. Sua palvelemaan panen sonetit kankea-pukuiset, kolmisoinnut korskat ja kohteliaat säe-kahdeksikot. Hovijuoksijas olkoot mieleni juohteet, hovinarrisi mieleni väikkyvät kuvat, ja airut, min kilvessä naurava kyynel, olkoon lauluni leikki. Mutta ma itse, valtiatar, eessäsi maahan vaivun ja kunnioittaen ojennan sulle samettipatjalla punaisella sen järki-vähän, min säälistä minulle jätti vielä sun valtasi edeltäjätär.

2.

Iltahämärä.

Yksin, ankeissa aatoksissa, meren rannalla valjulla istuin. Päivä painui, vesille hehkuvat juovat heitti, ja valkeat, laajat laineet, joita vuoksi ajoi, pauhaten, vaahdoten luo, liki vieri. Oli kohina outo, oli kuiskutus kumma, oli nauru ja mumina, huokaus ja humina, sen keskellä kehtolaulun viehkeä virsi; oli kuin oisin kuunnellut menneitä taruja, vanhoja, armaita, poikana kerran joita ma naapurinlapsilta opin, kun kesä-illoin kodin porraspaasilla vaivuimme vienohon kertoiluun, sydän sykkien pieni, silmä kärkkyen viisas; sill' aikaa kuin tytöt suuret ruusuisin poskin ikkunassa istuivat, kuuta paistattivat takaa tuoksuvan kukkaruukun.

3.

Auringonlasku.

Hehkuvan punainen päivä astuu alas laajalle läikkyvään, hopeanharmaasen valtamereen; ruusureunaiset ilmakuvat kulkevat jälessä; vastapäätä syyshämäräisistä pilvihunnuista niinkuin kalman-kalpeat kasvot nousee kuu, ja sen jälessä, kuin valokipunat, kirpoo tähdet usma-aavat.

Kerran kannella taivaan loistivat vihkiparina Kuu, jumalatar, ja Aurinko, jumala, ja heidän ympäri tähdet kuin pienet, syyttömät lapset kiersi.

Mut pahat kielet purskuttivat eripuraisuutta ja vihassa erosi korkea, loistava aviopari.

Nyt päivin, yksinäisessä loistossansa, auringon-jumala taivasta astuu, palveltu, laulettu paljon vuoks ihanuutensa maassa ihmisten ylpeiden, onnen-koventamien. Mutta öisin taivasta kulkee Kuutar, äiti raukka, orpojen tähtilastensa kera ja paistaa murheessa hiljaisessa, ja lempivät neidot ja laulajat vienot vihkivät hälle laulunsa, kyyneleensä.

Kuutar kulta, jolla on naisen mieli, lempivi yhäti kaunista puolisoansa. Kun ilta joutuu, se valjuna, vavisten kuuntelee utupilven takaa ja katsoo kaihoten eroavaista ja tahtoisi tuskassa huutaa: "Tule! Tule! Lapseni sua ikävöivät --" Mutta uhmainen auringon-jumala puolison nähden syttyy punaan, purppurahan vihan ja tuskan, rientää leppymättömänä laine-kylmään leskivuoteesensa.

*

Pahat kähyjen kielet saattoivat tuskaa ja turmiota iki-jumalten itsensä yli. ja jumala-raukat kannella taivaan kulkevat tietään ääretöntä, lohdutonta, kärsimys-täyttä, eivät kuolla voi, kera kuljettavat kurjuuttaan säde-kimmeltävää. Mut ihminen, minä, maan taimi, jolla on kuoleman onni, en valita enää.

4.

Yö rannikolla.

Tähdetön, kylmä on yö, meri haukottelee; ja vatsallaan meren päällä lepää muodoton, muikea pohjatuuli, ja hiljaa, ähkyvän matalin äänin kuin ukon-käriläs, jonka on hyvä mieli, hän loruilee, veen väelle hassutuksia haastaa, jättiläistaruja, hirtehisleikkiä, Turjan harmaita tutkelmoita, taas, kauas-kaikuen, nauraa ja ulvoo Eddan tuotteita, loihtulauluja, niin jylhän-jyrkkiä, taian-vankkoja, että veen valkeat lapset hyppivät, heiluvat, riemuitsevat ylimielen-hurmassa.

Mut hiekalla, kuohujen kastelemalla, rantaa laakaa pitkin vieras kulkee, min sydän on hurjempi kuin meri, tuuli. Kussa hän astuu, kipunat kirpoo ja raakut rauskaa; hän tiukasti kiintää viittansa harmaan ja halkoo nopsahan tuulista yötä, varmana oppaanaan valo pieni, mi kutsuen, lempeenä loistaa yksinäisestä kalastajamökistä.

Isä ja veikko merellä ovat; ypö-yöllisen yksin jäi majaan kalastajatyttö. Takan luona hän istuu, kuuntelee vesikattilan virttä ja tuleen räiskyvään risun heittää ja lieteen puhuu; punalieskavat liekit luovat tenhoisan, kauniin kajon yli kukkivan posken, yli hennon, valkean olkapään, mi orpona esiin pistää paidasta harmaasta, karkeasta; yli myös käden pienen, toimeliaan, alushametta kiinnittäväisen ympäri hienon lanteen.

Mutta äkkiä aukee ovi, käy sisään yöllinen vieras; lemmen-varmana silmänsä lepää tytössä hoikassa, valkeassa, mi väristen seisoo niinkuin säikkynyt lilja. Ja vieras viittansa maahan heittää ja nauraa ja puhuu:

"Näetkö, lapsi, ma sanani pidän, ma tulen, mun kanssani tulee aika vanha, jolloin jumalat astuivat ihmisten tytärten luokse ja kaulaten ihmisten tyttäriä kera heidän siittivät ruhtinas-sukuja, valtikka-heimoja, urhoja, ihmeitä maan. Toki älä nyt kauemmin ällistele jumaluuttani, laps, sua pyydän vaan, tee-rommia keitä, on ulkona kylmä ja voi yön ilma myös meit' ikivaltoja pahoin pidellä: helposti saamme me nuhan jumalaisen, kuolemattoman yskän."

5.

Tunnustus.

Hämäräinen lankes ehtoo, hurjemmin kohisi meri, ma istuin rannalla, katsoin kisaa aaltojen valkeain. Mun rintani paisui niinkuin vuoksi ja kuin koti-ikävä mieleni täytti, sua kaipasin, kuva armas, mi ympärilläni liikut, mua kaikkialla mi huudat, kaikkialla, kaikkialla, pauhussa tuulen, kuohussa aallon ja huokauksiss' oman rinnan.

Ma kaislalla hennolla kirjoitin santaan: "Agnes, ma rakastan sua!" Mut vyöryivät pahat aallot yli tunnustukseni vienon ja pyyhkivät pois sen.

Kaisla, sa hauras, hiekka, sa häilyvä, vierivä aalto, nyt enää usko en teitä, jo taivas tummuu, jo järkeni sammuu ja kourin vankoin korvesta Turjan ma hongan tempaan ja kastan sen tulikitaan Etnan ja leimuavalla näin jättien kynällä kirjoitan kannelle taivaan synkän: "Agnes, ma rakastan sua!"

Joka yö on loistava siellä ikiliekissä lempeni kirjoitus ja kaikki kasvavat polvet noita lukevat riemuiten taivahan sanoja: "Agnes, ma rakastan sua!"

6.

Yö kajutassa.

Merellä päärlyt ovat ja taivahalla tähdet, mutta sydän, oi sydän, on sulla lempes.

Ovat suuret meri ja taivas, mut suurempi sydämeni, ja kauniimmin kuin päärlyt ja tähdet lempeni loistaa.

Sa pieni, nuori tyttö, tule suureen sydämeeni; sydän, meri ja taivas hukkuu vain pelkästä rakkaudesta.

* * *

Siniselle taivahalle, missä kauniit tähdet kiiluu, tahtoisin ma huulet hurjat painaa, itkeä myrskyisästi.

Tähdet nuo ovat kullan silmät, tuhatkerroin kimmeltävät, tervehtävät herttaisesti siniseltä taivahalta.

Kohden sinitaivaan kantta, kullan silmiä vilkkuvia, kädet kohotan ma hartaat ja ma pyydän ja ma palvon:

"Silmät vienot, armon valot, suokaa mulle sielun autuus, sallikaa mun kuolla, saada teidät koko taivaan kanssa!"

* * *

Säkenöivät taivas-silmät kirpoo kultakipunoita halki yön, ja sydämeni laajentuu niin lemmen-laajaks.

Oi, te taivas-silmät siellä! Itkekää mun sydämeeni, että tähtikyynel-tulva täyttäis koko sydämeni.

* * *

Tuutimana aallon syvän sekä unelmitten omain lepään hiljaa kajutassa pimeällä vuotehella.

Läpi luukku-aukon näen korkealta tähdet heljät, silmät lemmityt ja armaat armaan liioin-lempimäni.

Silmät lemmityt ja armaat valvovat mun pääni päällä, ja ne viittoo ja ne vilkkuu siniseltä taivahalta.

Siniselle taivahalle katson kauan autuaana, kunnes valkopilven huntu peittää multa silmät armaat.

* * *

Laivan seinään lautaisehen, missä pääni unelmoiva lepää, lyövät aallot, hurjat aallot; ne humisevat mun korvaani salaa: "Hullu mies! Lyhyt on käsivartesi, taivas on laaja, ovat tähdet korkeat naulatut kiinni kultaisin nauloin; on huokaus turha, on kaipaus tyhjä, paras oisi, jos nukkuisit."

* * *

Näin unta ahomaasta autiosta, min kattoi lumi laaka, hiljainen, ja alla hangen hiljaa, haudattuna ma nukuin tuonen kylmän, kolkon unta.

Mut alas puoleen hanki-haudan katsoi laelta taivaan tumman tähtisilmät, nuo silmät armaat, nyt niin voiton-varmat ja tyynen-kirkkaat, mutta lemmen-hellät.

7.

Merikummitus.

Laivan laitaa vasten lepäsin, katselin kauan veteen peilikirkkaasen unelmoivin silmin. Yhä syvemmä katsoin ja katsoin, siks kunnes pohjasta meren näin ensin kuin hämypilven; se muodostui, värit sai, jo nousivat tornit ja kirkonkaaret ja vihdoin päivässä päilyvä kaupunki muinais-alankomainen ja ihmis-vilkas. Miehet mietteiset, musta-viitat, pitsikauluksin, kunniaketjuin, pitkin miekoin ja pitkin naamoin astuvat poikki kirjavan torin päin raatihuonetta porras-ylhää, jota kiviset keisarikuvat vahtivat valtikoin sekä miekoin.

Mut eessä pitkien huonerivein, miss' akkunat ovat kuvastin-kirkkaat, pyramiideiksi leikatut lehmuspuut, käy sulkku-suhisevat immet hoikka-varret, kukka-kasvot kainosti verhossa mustan myssyn ja kumpuavan hiuskullan. Sulhot kirjavat, puvussa Espanjan, ohi teikkaavat, päätä nyökkäävät. Vanhemmat rouvat ruskein, vanhanpartisin vaattein, helminauhoin ja rukouskirjoin kiiruhtavat tuomiokirkkoon suureen, minne kellojen kaiku ja urkujen pauhaavain sävel kutsuu. Minut itsenikin valtaa kaiun kaukaisen väristys outo! Alakuloisuus, syvä, ääretön kaipuu rintaani hiipii, rintaani tuskin tervehtyneesen; on kuin sydänhaavoja suuteleisivat huulet hellät auki jälleen; punapisarat kuumat vierivät vitkaan tuonne syvyyden kaupunkiin, yli vanhan talon, vanhan, korkeapäätyisen talon, niin surumielisen, ihmis-tyhjän; akkunassa vain impi istuu pää vasten kättä kuin lapsi orpo ja unhoitettu -- ma tunnen sun, orpo, hyljätty lapsi

Niin syvään, meren-syvään siis minulta peityit sa oikusta lapsellisesta; etkä enää päässyt ylös, vaan istuit vieraana vieraiden ihmisten luona vuossadat pitkät, sill' aikaa kuin minä, sielussa kammo, yli kaiken maan sua etsein, yhä, aina etsein, sa aina-lemmitty, kauan-kaivattu, vihdoin-löydetty! Löysin ma sun, näen, näen minä jälleen sun kasvojes sulon, nuo silmät viisaat ja uskolliset ja hymysi armaan; enkä ma milloinkaan sua heitä, alas astun ja luoksesi riennän, syli auki syöksyn sun, heleän, helmaas!

Mutta aikaan oikeahan jalkaani kapteeni tarttuu ja vetää mun laivanlaidalta pois ja huutaa suuttuen, naurain: "Tohtori, piru teitä riivaa!"

8.

Rauha.

Korkealla seisoi päivä, taivaan valkeat pilvet peitti, oli meri tyyni ja miettien istuin ma perässä laivan haaveksien; ja puoli-unessa, puolivalveilla näin minä Herran, maan Vapahtajan. Vaatteessa valkean-aaltoavassa hän pilven-pitkänä kulki yli maan ja meren; kohos päänsä korkean taivahan kupuun, hän kätensä siunaten laski yli maan ja meren; ja rinnassa, sydämenään hän kantoi päivää, punaleimuavaa kesäpäivää; ja punainen, hehkuva aurinko-sydän se valoi armonsa säteet ja valonsa lempeän, armaan, loistaen, lämmittäen yli maan ja meren.

Kellojen kaiut juhlalliset niinkuin joutsenet kuljettivat ruusuköysin laivaa lainehilla; vetivät rantaan vehreähän, miss' ihmiset asuu, kohoo kaupunki torni-kaunis.

O, rauhan ihme! On kaupunki hiljaa, ei kuulu sen kumea pauhu, ei arkitointen kielevä, mielevä sorina; kaduilla puhtailla, kaikuvilla käyvät ihmiset valkea-vaatteet palmunlehviä kantain; ja kussa kaksi yhtyy, he katsovat poven pohjaan toistaan ja värähtävät vienosta, armaasta alttiudesta; he toistaan otsalle suutelevat ja katsovat ylös aurinko-sydämeen Herran, mi sovittaen alas säteilee punaista vertaan; ja kolmesti autuaina he lausuvat: "Kiitetty olkoon Jesus Kristus!"

* * *

Jos keksinyt oisit tuon unikuvan, kuoma kulta, mitä antaisit siitä! Sa, jonka on pää sekä jäsenet heikot, sa uskossa vahva, mi yksinkertaisuudessa palvelet kolminaisuutta pyhää, ja suutelet joka päivä korkean suosijattaresi mopsia, ristiä, kamaripiikaa; ja olet hurskastellen päässyt hovineuvoksen arvoon, sitten kanslianeuvoksen arvoon, vihdoin hurskaan kaupungin hallitukseen, missä hiekka ja usko kukkii ja pyhän Sprean nöyrä vesi sieluja pesee ja teetä pilaa -- josp' oisit keksinyt tuon unikuvan, kuoma kulta!

Sa veisit sen kaupalle paikkaan korkeampaan, sun kasvosi pehmeät, pilkkiväiset sulaisivat autuaina aivan nöyrään hartauteen; ja korkea suosijattaresi ihastuneena, iionhurmassa rukoillen kanssasi polvistuisi; ja hänen silmänsä säteilevä sinulle lahjapalkkion lupais, sata Saksan taaleria käypää rahaa; sa kädet ristien sammaltaisit: "Kiitetty olkoon Jesus Kristus!"

Sotaveikot.

Päin Ranskaa urhoa kaks samoaa, oli kumpikin Venäjän vanki. Majapaikan kun Saksassa kerran he saa, alas painuu pää molemmanki.

Sanan kuulivat: Kuollut on Ranska, sen jo hautoja kattaa hanki, on voitettu armeija urhoollinen ja keisari, keisari vanki!

He kauan yhdessä itkevät, kun tuon murhesanoman saavat. Yks lausuu: "Ah, taas sairastun, taas vuotaa vanhat haavat."

Näin toinen: "Täss' on laulun pää, ma tahdon kanssas kuolla, mut vaimo, lapset multa jää, ei heitä kenkään huolla.

"Mitä vaimostain, mitä lapsistain, suru mulla on suuremmanki, palan kerjätköön, kuka köyhä vain, mut keisari, keisari vanki!

"Tää pyyntö täytä kumppanin: jos nyt mun murtaa vaiva, vie Ranskahan ruumis kuitenkin, se Ranskan multaan kaiva!

"Lyö rintaan risti kunnian ja punanauha myötä, piilukko paina kourahan ja vyölle miekka vyötä!

"Näin valmiina varron ja kuuntelen kuin sotarinnassa äänetön vahti, kunis tykkien soi jyly rautaisin suin, käy ilmassa ratsujen tahti.

"Yli hautojen keisari ratsastaa, tuhat säilää säihkyy ja soittaa. Ma haudasta nousen ja taistelen, haa, taas keisari, keisari voittaa."

Kuolema on kylmä yö.

Kuolema on kylmä yö, elämä on kuuma päivä. Jo hämärtää, uni joutuu, minut päivä on uuvuttanut.

Yli vuoteeni nousee nuori puu, satakieli laulaa siinä; se laulaa lempeä pelkkää, ma kuulen sen unissanikin.

Sinisin silmin kauan --

Sinisin silmin kauan mua katsot, armas oi; mun mieleni haavehin haipuu, ma etten haastaa voi.

Siniset silmäs muistan yöt päivät, yksinäin; sini-aavain aatosten myrsky ei pois mene mielestäin.

MUSSET

Laulu.

Kun keimaileva Toivo ohi kulkien käännähtää ja kyynärpäällään tyrkkää, käy eespäin ja hymyää;

mies mieltänsä silloin seuraa. Kevyt tuulessa pääskyn tie, mut painavampi on pääsky kuin mies, jota vietti vie.

Ah, tenhotar haihtuva, tietäs omin käynetkö askelin? Miks vanha Kohtalo saanut niin nuoren on lemmikin?

Hyvästi.

Hyvästi! En elämässäni, luulen, sua kohtaa. Jumalan kulkevan kuulen, hän pois sinut kutsuu, hän unhotti minut; sua lemmin ma enin, kun kadotan sinut.

Ei itkuja turhia: taakkani kannan. Ma vastaisuudelle arvon annan. Jo tulkohon huntu, mi huolii sun lymyyn! Kun lähdet sa pois, vedän huuleni hymyyn.

Niin toivoa täynnä sa matkalle halaat, niin ylpeyttä täynnä sa matkalta palaat, mut jälkeesi jää moni suruun ja huoleen, et enää sa heidän katsone puoleen.

Hyvästi! Käyt unen kaunihin iloon ja vaarallisen huvin hulluhun kiloon. Sun tiellesi tähti on noussut, se vielä on kauan sun tuikkiva elosi tiellä.

Mut kenties kerran sa huomaat hinnan, mitä maksaa ymmärrys rakkahan rinnan, mikä aarre on löytää ystävä ylin, mikä kärsimys kadottaa kallehin syli.

Minon.

Jos sanoisin sentään, että ma rakastan sua, mitä vastaisit, sinisilmä, ruskeatukka? Sa tiedät, rakkaus kiusaa rangaistua, jos tuskani tuntisit, sinä säälisit mua; tai kenties rankaiseis mua ruskea kukka.

Jos sanoisin sentään, että kuuta jo kuusi ma vaieten vaivaa toivojen hullujen siedän! Ninon, olet viisas, ja huoleton, punainen suusi on ennalta vastannut moneen jo arvailuusi; kenties sinä virkkaisit vain tään: "Minä tiedän."

Jos sanoisin, ett' olen suloisen hulluuden vanki, olen orjasi iki ja varjona seuraan ma sua! Pien' epäilyn piirre ja murheen murtelevanki, sa tiedät, Ninon, voi soristaa soreanki; kenties sinä vastaisit, ett'et usko mua.

Jos sanoisin, että mun sieluni pohjahan puuttuu sana pienin, jonka me joskus vaihdamme illoin! Sa tiedät, Ninon, sinisilmää kaksi jos suuttuu; lyö taivahat tulta ja maailma mustaksi muuttuu, kenties sinä kieltäisit minun käyntini silloin.

Jos sanoisin, että yöni ma huokaan hukkaan, että itken päivät ja rukoilen runoja sulle; Ninon, kun naurat ja luomesi luot runo-rukkaan, vois eksyä perho sun punaisten huultesi kukkaan; jos sanoisin sen, sinä kenties nauraisit mulle.

Siis en sano mitään. -- Luoksesi saavun, ma luulen, kuin ennen ja istun lamppusi luo pakinoiden; ma hengitän henkäystäs, minä äänesi kuulen, voit epäillä, arvata, sipristää simahuulen, nää silmäs ei syytä, mi kaihtaa vois sulot noiden.

Ma salaa poimin kukkia kummia illoin, sun takanas kuuntelen, kun säveliin sinä aukeet; yli soittimen kulkevan nään kätes valkean silloin, ja valssihin riemuavaan kun yhdymme milloin, ma tunnen, kuin käsivarsiini ruokona raukeet.

Ja öisin, maailma kun välillämme laaja, kun kotiini käyn sekä suljen huoneeni oven, mun ympäri yössä muistojen tarha on taaja, ja vain jumalalle, kuin ahnas aartehen saaja, tuon julki ma sua täpötäydet lippahat poven.

Ma lemmin, sa et sitä tiedä, ma en sitä sano, ma lemmin, ja kyllin en voi jumaloita ma kiittää. Rakas mulle on rakkautein, pyhä lempeni jano; olen vannonut, rakkaudelta en toivoa ano, vain onnea, saan sitä myös: -- sinut nään ja se riittää.

Ylin ollut ei mulle, ah, auvo se ansaittua: sun syliisi kuolla ja elää sun jalkojes eessä. Tuon tuskakin todistaa, joka vaivaa mua... jos sanoisin sentään, että ma rakastan sua! Mitä virkkaisit, sinikukka synkässä veessä?

Suru.

Mun eloni mennyt on hukkaan, ilo poissa ja ylpeys ja voima, ainut ystävä epäily, soima, kun neroni päässyt ei kukkaan.

Kun Totuuden tuntemaan tulin, sitä ystäväks ensin ma luulin, mut Totuuden kun sanat kuulin, sen ohi jo kernaasti kulin.

Se sentään on ihana iki! Ja ken sitä käynyt ei liki maan päällä, ei ymmärrä mitään.

Hyvä kaikki pois häviää nyt. Herra puhuu, vastata pitää; vain itkuni mulle on jäänyt.

G. BRANDES

Vaeltava ritari.

Niin kauan kuin vääryyttä puolustetaan, kuin en kohdannut voittajaani, kuin kunnian laakerin kaunistetaan päät konnien kautta ulkomaan ja kautta myös Tanskanmaani;

niin kauan on sieluni myrskyinen ja kulkeva ritari kulkee. Voi, ijäisyyden ma tarvitsen, kuin muutkin hauta mun sulkee.

Huhtik. 1859.

Proteus.

Proteus ei ole kuiva eikä kylmä, on luontonsa lämmin kuin auringonsilmä.

Hän voi ihailla miestä: on ihailu rikkaus; hän jumaloi naista: on jumala rakkaus.

Jos miehell' on raja ja naisella pisama, hänen silti ei sammu ihailun vasama.

Mut jos joku luuli, ett' on vanki hän konsaan, hän huomasi, Proteus ei antaudu ansaan.

Hän ei voi ystävä joka-miehen olla, on itsensä kaikkien muotojen alla.

Hän erikoista etsii, ei erikoinen itse, hän rakastaa suurta, siihen pyrkivi katse.

Maistre vanhoillinenkaan häntä ei peljätä; Lassallea kiittää hän voi, opin hyljätä.

Hän vapautta lempii, mut ilman lippua; hän murehtia voi myös tyrannin loppua.

Tuhat tehdä hän voi joka hetkestä huomiota; mut hällä on naamio, on sata naamiota.

Hänen tarvis ei olla valenimien takainen: hän omassa nimessään on valepukuinen.

Monet kutsuvat häntä kiihoittajaksi. Sana tosi jos oisikin, ois se vaan yksi!

Se tyhjentävämpi ei selitys oisi kuin jos hän uneksijan mainesanan saisi.

Hän ei ole muka historioitsija, vaikka on menneiden kansojen kaitsija;

hän vaikka on entisten aikojen tuntija kuin koskaan tieteellispatentin kantaja;

hän vaikka on suurten henkien tutkija kuin koskaan pölyisten paperien matkija.

Ne syöksevät hänen yli sappea, myrkkyä, ne tahtovat kuitenkin lähellä kärkkyä.

Väitetään, on hällä salatarkoitus joku, vaikka on hän tuhma ja naivi hällä maku.

Ei oppinut, ei runoniekka muussa kuin arvosteluissaan. Mi hirviö maassa!

Vihollinen kirkon ja yhteiskunnan, radikaali -- ja ystävä ylimyskannan.

Aina paikallaan päin rahvasta raakaa. Mi otsake olla vois hänelle liikaa?

Mut jos joku tahtoo sen käärmeen kettää, hän käärme-nopeasti nahkansa jättää,

on kaukana, kun väki kirkuva uhkaa ja pistää ja tuikkii tyhjää nahkaa.

*

Toki vanhoissa taruiss' on Proteus kuvattu, hän siis on jo tuhatvuosia tavattu.

Hän ammatiltansa on todenpuhuja, mut tarpeen tullen hän voi paljon pahoja.

Ne häntä vangita kokeen tekivät, niin eessänsä partaisen leijonan näkivät;

kun leijonata ajettiin, se oli salamanteri, ja sitten piikkisika ja sitten pantteri.

Taas häikäisi hän kuin liekki ja tuli, mut myös tulimuodossa sama hän oli.

Vesilähteeksi vaihtui ja kukkivaksi puuksi; sama aina, jos näit sinä muotojen taaksi.

Sido häntä ei yksityinen hahmo, ei muoto, kun kaikkeus hän on, hälle mikään ei outo.

Hautakammio.

(Koottujen teosten valmistuessa).

Mausoleum on valmis, joka paasi pantu, hakattu, tilkitty huolellisesti. Se on suuri, se on laaja; oven eessä kaks sfinksiä vahtina seisoo.

Jos ovat sen suhteet selvät ja hyvät, jos viiva viivaan sattuu -- ei säästetty työtä. Kaikk' on harkittu, punnittu parhain, kukin kohta laatunsa jälkeen.

Öin aavisteltu, suunniteltu päivin, hiljaisuudessa vitkaan viimeistelty on työni. Se suorana nousee kuin itse pyhän omantunnon aate.

Ja rakkaudella joka koriste tehtiin, lie hakattu kiveen tai poltettu saveen, se on sydämenlämmöllä luotu, koko sieluni siihen ma panin.