Part 4

»Hyvin, lapseni, nyt olette olleet tarkkaavaiset, ja minä toivon, ettette unhoita, mitä olette oppineet. Muistakaa vaan, mitä jo kerran olen teille sanonut, nimittäin että kartalla on pohjoinen ylimpänä, niin löydätte sitten helposti muut ilmansuunnat. Mutta on myöhä ja aika mennä levolle. Kun aurinko huomisaamuna jälleen nousee idästä, on teidän oltava ylhäällä ja reippaat; kun se sitten keskipäivällä on etelässä, lähdemme tuolle sovitulle huviretkelle.»

KUUDES LUKU.

RETKEILY JOELLA JA LAMMELLA.

Seuraajana päivänä paistoi aurinko lämpimänä ja säteilevänä, ja lapset riemuitsivat ilosta, kun vanhemmat ikäpuoleen valmistausivat lähtemään ulos.

Frits ja Maria kiiruhtivat pukeutumaan ja juoksivat pian vanhempien edellä katua pitkin kohti lähintä kaupunginporttia.

Sinne ehdittyä jättivät vanhemmat valtamaantien ja kulkivat suoraan joelle, joka virtasi lähellä tuota pientä kaupunkia.

»Minä luulin, että me menisimme lammelle, isä», sanoi Frits, joka jo alkoi peljätä, että isä ehkä oli unhoittanut, mitä oli luvannut edellisenä päivänä. Mutta isä vastasi:

»Sinne menemmekin, rakas lapsi. Mutta lampi on hyvän matkan päässä täältä; ja kun varmaankin äidille ja pikku Marialle kävisi liian rasittavaksi kulkea tuo pitkä matka edestakaisin, niin luulen, että mieluummin laskemme jokea alas. Teidän on silloin paljoa helpompi kävellä takaisin, kun ette ole ennättäneet niin kovin väsyä.»

Lapset olivat tähän tyytyväiset. He eivät vielä milloinkaan olleet kulkeneet joella ja saattoivat töin tuskin malttaa mielensä, kunnes heidät oli sijoitettu veneeseen.

Oli kuljettavana ainoastaan lyhyt matka joelle ja pian tavattiin kalastaja, joka kuljetti pienen perheen erääseen lammen läheisyydessä olevaan paikkaan. Luonnollisesti oli isän maksaminen miehelle vaivanpalkkiota.

Joki ei ollut leveä, mutta jotensakin vuolas. Kun vesi ei ollut kovin syvää, tarvitsi kalastajan käyttää ainoastaan pitkää seivästä, jolla hän sauvoi venettä eteenpäin.

Kun oli hetkinen kuljettu tällä tavoin, pyysi isä kalastajaa pitämään venettä keskellä jokea ja antamaan sen seurata virranvuota, jonka jälkeen hän sanoi lapsille:

»Muistatteko vielä, mitä kerroin eilen, nimittäin ett’emme me täällä maan päällä voi huomata sen liikuntoa siksi, että kaikki, mitä näemme ympärillämme, liikkuu samalla kertaa, kun mekin?»

»Kyllä, isä», vastasi Frits, »sen muistan. Mutta täällähän me näemme varsin selvästi, että me liikumme, eikö totta, isä?»

»Aivan oikein», vastasi, isä »mutta tämä johtuu ainoastaan siitä, että molemmilla puolillamme olevat rannat eivät liiku samalla kertaa, kun me.»

»Minusta tuntuu aivan, että me pysymme paikoillamme», sanoi Maria, »ja että rannoilla olevat puut _juoksevat takaperin_. Kuinka kummallista, isä!»

»Niin, näetkös, lapseni», vastasi isä, »aivan samoin on meidän maamme laita: kun me itse liikumme, näyttää meistä siltä, kuin siirtyisi aurinko taivaankannella, koska se on ainoa meille näkyvä esine, joka _ei_ liiku. Tiedämmehän, että puut noilla rannoilla ovat juurillaan kiinni maassa, eivätkä _voi_ liikkua; sen vuoksi ne olemme me, jotka liikumme. Jotakin samantapaista voimme huomata kuustakin. Kun se illalla näyttäytyy taivaankannella ja myrskypilvet nopeasti kiitävät sen ohi, niin näyttää usein siltä, kuin pilvet pysyisivät paikoillaan ja kuu, joka kuitenkin liikkuu ainoastaan perin hitaasti, kiitäisi pilvien läpi huimaavaa vauhtia. — Mutta pitäkääpä nyt kädet silmien edessä tarkoin. — Kas noin. — Voitteko vieläkin nähdä jotakin?»

»Emme, isä», vastasivat molemmat lapset yhtaikaa.

»No, tunnetteko sitten, että me liikumme?»

»Emme; nyt olemme kokonaan liikkumatta», vakuutti Frits.

»Vai niin, vai olemme?» vastasi isä hymyillen. »Ota pois kätesi, niin saat nähdä, että me kuljemme nyt yhtä nopeasti kuin ennenkin.»

»Niin; mutta jos pidän kädet silmieni edessä, niin en tunne mitään», sanoi Frits.

»Se on juuri siksi, että sinä et näe mitään ulkopuolellasi olevia esineitä, joista voisit huomata, että me liikumme. Kun aurinko, jonka tiedämme pysyvän paikoillaan, näyttäytyy taivaankannella, voimme siitä nähdä, että _me_ liikumme samalla kun maakin liikkuu. Mutta kun taivas on pilvien peitossa tai kun vallitsee sumu, niin ei meillä täällä maan päällä olekaan mitään ulkonaista esinettä, josta voimme nähdä, että me liikumme; ja meistä tuntuu silloin, kuin olisimme aivan paikoillamme.»

Kalastaja oli nyt uudelleen tarttunut sauvoimeen ja sauvoi venettä niin nopeasti eteenpäin, että vaahto pärskyi keulassa.

»Hei! kuinka se kulkee», riemuitsi Frits. »Jos joku tahtoisi rantaa pitkin seurata mukana, niin saisipa hän juosta kelpo tavalla. Kas, kuinka puut kiitävät meidän ohitsemme! Maria oli aivan oikeassa, näyttää tosiaankin siltä, kuin kiitäisivät ne ohitse. Ja katsokaa, kuinka vesi koskena kohisee ja kyntää oikeita vakoja! Oi, kuinka kaunista!»

»Näitä nimitetään _hyöky-aalloiksi_», selitti äiti hymyillen. »Täällä eivät aallot ole kovinkaan suuria; mutta jos joskus pääsisitte merelle, niin saisitte nähdä paljon suurempia aaltoja.»

»Onko äiti milloinkaan ollut merellä?» kysyi Maria.

»Olen, lapseni», vastasi äiti. »Sinun ollessasi vielä pieni pikkarainen, matkustimme me, isä ja minä, eräälle saarelle, jonka nimi on Helgolanti.»

»Missä Helgolanti on, isä?» kysyi Frits.

»Pohjanmeressä, poikani», vastasi isä.

»Matkustiko äiti silloinkin tällaisessa pienessä veneessä?» kysyi Maria.

»En, lapseni», vastasi äiti, »paljon suuremmassa veneessä. Mutta siitä saa isä kertoa myöhemmin. Nyt olemme kohta siinä paikassa, johon isä on luvannut meidät viedä. Näettekö pajupensaiden läpi tuota vaaleanpunaista kattoa? Se on niin kutsuttu kalastajamaja; se on aivan tuon suuren lammen rannalla, ja siellä me juomme kahvia ja syömme leivoksia.»

»Oi, kuinka hauskaa!» huudahti pikku Maria ja taputti käsiänsä. »Sitten saan Fritsin kanssa taas leikkiä rannalla ja etsiä raakkuja ja kukkia, ja sitten isä poimii muutamia noista kauniista- valkoisista ja keltaisista lumpeen kukista, jotka pistäytyvät näkyviin lammesta.»

Sillä aikaa kulki vene nopeasti eteenpäin jokea pitkin, ja pian oltiin maallenousupaikan luona, jonka jyrkästä rannasta johtivat ylös pienet, mukavat raput.

N.k. kalastajamaja oli huvittelupaikka, johon sen kaupungin asukkailla, missä Fritsin ja Marian vanhemmat asuivat, usein oli tapana lähteä kahvia juomaan ja soutelemaan lammelle. Talo oli muutaman sadan askeleen päässä joesta, josta lampikin sai vetensä.

Ennen kun mentiin sisälle, vei isä molemmat sisarukset paikalle, johon oli kaivettu kapea kaivanto, jonka kautta johdettiin osa joen vedestä lampeen. Lampi täyttyi tällä tavalla, ja se vesi, mikä ei mahtunut siihen, johdettiin pois toiselta puolen, aivan kuten isä jo oli kertonut heille.

Pienessä, hymyilevässä puutarhassa, joka oli rakennuksen edessä, istui jo useita vieraita pöydän ääressä, ja suuri joukko lapsia juoksenteli puutarhassa, leikkien haukkaa ja kyyhkystä. Frits tapasi heidän joukostaan muutamia koulutovereja, ja hän ja Maria pyysivät vanhemmilta luvan saada leikkiä heidän kanssansa.

Sen saivat he varsin kernaasti, ja lapset huvittelivat nyt parhaansa mukaan vähintäänkin tunnin ajan. Mutta luonnollisestikaan eivät he silti unhoittaneet kahvia ja leivoksia; — ja tässä kalastajamajassa olikin oikein oivallisia leivoksia tarjona.

Vanhemmat olivat tällä välin tulleet katsomaan lapsia, miten he leikkivät, kunnes nämä vihdoin lakkasivat siitä ja rupesivat poimimaan raakkuja ja kukkia. Muutamat tytöistä osasivat sitoa seppeleitä kukista; pojat juoksivat tai hyppäsivät kilpaa, ja ken parhaiten juoksi tai hyppäsi, sai seppeleen palkinnoksi.

Frits saattoi juosta hyvin nopeasti ja oli myös saanut erittäin kauniin seppeleen, josta hän oli varsin ylpeä. Olihan hän kunniallisesti ansainnut sen, ja kaikki, minkä itse ansaitsemme, lahjoittaa meille paljon suurempaa tyydytystä kuin se, minkä saamme lahjaksi.

Useat perheet olivat tällä aikaa vuokranneet veneitä ja liikuskelivat nyt lammella. Kun Fritsin ja Marian isä tiesi, että hän sillä valmistaisi heille suuren ilon, otti hänkin veneen.

Siitä syntyi sanomaton riemu, kun Frits ja Maria nyt saivat astua veneeseen ja lähteä itse poimimaan noita kauniita keltaisia ja valkoisia lumpeita. Pian oli heillä suuri vihko näitä kukkia. Mutta heidän täytyi olla sangen varuillaan, kun he poimivat niitä; sillä lumpeet olivat hyvin lujasti kiinni pitkissä, sitkeissä varsissa, ja Frits oli kerran putoamaisillaan laidan yli veteen. Maria silloin kovasti peljästyi; ja joka kerta, kun Frits sitten kumartui laidan yli tavoittaakseen kukkaa, piti hän häntä lujasti kiinni takinliepeestä.

Kun oli poimittu kukkia tarpeeksi, tahtoi Frits koettaa soutaa venettä. Soutaja suostui tähän mielellään; mutta Frits ei ensi kokeessa onnistunut. Siitä, joka istui katselemassa, näytti soutaminen helpolta asialta; eikä soutajakaan näyttänyt tuntevan itseään vähintäkään rasittuneeksi soutamisesta. Mutta kun Fritsin itsensä piti koettaa, ei se tahtonut onnistua.

Siten on monen asian laita tässä maailmassa; ne näyttävät niin yksinkertaisilta, mutta kuitenkin vaativat ne jonkinlaista taitavuutta tai ainakin jonkun verran harjoitusta, sanalla sanoen, tarpeellista kätevyyttä. Jos kerran sitä on saavutettu, niin työ kyllä menestyy; mutta sen vuoksi on itse tartuttava kiinni, muuten ei opita koskaan.

Niin tässäkin. Frits oli niin kauvan katsellut, että hän lopuksi uskoi osaavansa asian ilman muuta. Mutta kun hän tarttui airoon, ei siitä tahtonutkaan tulla niin mitään; ja vasta kun kalastaja muutamia kertoja oli hänelle perusteellisesti näyttänyt, miten se oli tehtävä, ja hän itse koettanut useampia kertoja, käsitti hän asian ja huomasi nyt, ett’ei kaikki ole niin helppoa, kuin miltä näyttää.

»Nyt ymmärrät kyllä», sanoi isä, »kuinka menetellään, kun venettä kuljetetaan eteenpäin airon avulla. Se tapahtuu samalla tavalla, kuin milloin uidaan, vaikka silloin ne ovat käsivarret ja jalat, jotka toimivat airoina. Kun soudat ja kuljetat airoa lappeellaan veden läpi, niin painaa se vettä vastaan ja työntää kelluvaa venettä eteenpäin. Mutta jos sitävastoin viet airon terävällä syrjällään veden läpi, menee se sen läpi liian helposti, voidakseen ajaa venettä eteenpäin. Se ei näet kohtaa vastusta, eikä sen vuoksi voikaan käyttää voimaansa. Airon lapa sitävastoin koskettaa paljon enemmän veteen samalta kertaa, eikä siis voi yhtä helposti halkoa sitä ja ajaa sen kautta venettä eteenpäin. Mutta tule nyt tänne, niin näytän sinulle, kuinka veneessä _pidetään peräät_.»

_»Pidetään perää_, isä — mitä se on?» kysyi Frits.

»Perän pitäminen veneessä on», vastasi isä, »kun sille annetaan määrätty suunta. Se voi tosin näin pienessä veneessä, kuin tämä on, tapahtua airoillakin; mutta se käy paljoa helpommin pienen, tähän perään kiinnitetyn liikkuvan laudan avulta, jota nimitetään _peräsimeksi_ eli _ruoriksi_. Tämän taidon ovat ihmiset oppineet tutkimalla kaloja, jotka kaikki hyvältä Luojalta ovat saaneet leveän pyrstönsä sellaiseksi peräsimeksi. Sitä mukaa kun ne kääntävät tätä peräsintä oikealle tai vasemmalle, saa niiden ruumis sen suunnan, johon ne haluavat liikkua.

»Katsohan, poikani, jos nyt painan tätä pientä peräsintä vasemmalle, s.o. ohjaustankoa oikealle, niin täytyyhän veden puristua sitä vastaan, eikö niin? Vesi siis pysähtyy ja työntää sitä osaa veneestä, missä peräsin on, jonkun verran taaksepäin eli oikealle. Mutta kun veneen takaosa poikkeaa oikealle, niin täytyy etuosan mennä vasemmalle. Jos sitävastoin painaa peräsintä oikealle, s.t.s. ohjaustankoa vasemmalle, niin puristuu vesi _oikeata_ kylkeä vastaan ja painaa perää vasemmalle, siis täytyy keulan mennä oikealle. Siis, toistaakseni asian, jos painan peräsintä vasemmalle, niin kääntyy myöskin veneen keula vasemmalle; jos painan sitä oikealle, niin menee keula eli kokka, joksi sitä myös nimitetään, samoin oikealle. Jos sitävastoin pidän peräsimen vallan suorassa, niin että vesi aivan tyynesti ja hiljaa voi virrata ohi sekä oikealta että vasemmalta, ei peräsimellä luonnollisesti ole mitään vaikutusta, ja vene kulkee silloin suoraan eteenpäin.

»Sen vuoksi onkin vene, kuten tämä, rakennettu melkein kalan muotoiseksi, pitkäksi ja edestä suipoksi, että se helpommin voi halkoa vettä. Molemmilla puolilla olevat airot vastaavat kalan eviä, peräsin sen pyrstöä.

»Mutta nyt, lapset, luulen olevan ajan ajatella kotimatkaa», sanoi äiti. »Aurinko on jo jotensakin alhaalla, ja meillä on pitkä matka kuljettavanamme.»

Lapset olisivat kyllä mielellään tahtoneet soudella lammella vielä hetkisen, ja etenkin oli Fritsin vaikea jättää peräsintä, jonka isä oli hänelle antanut. Mutta vanhemmat tietävät aina, mikä on parasta heidän lapsilleen; ja yhtä paljon kuin Fritsin ja Marian vanhemmat olivat päivällä nähneet vaivaa valmistaakseen lapsilleen huvitusta, yhtä paljon huolehtivat he nyt siitä, ett’eivät pienokaiset joutuisi alttiiksi kostealle yö-ilmalle ja sen kautta tulisi sairaiksi.

Isä antoi sen vuoksi Fritsin ohjata maihin. Frits koetti pitää venettä määrätyssä suunnassa; mutta se ei tahtonut hänelle onnistua. Milloin ohjasi hän liiaksi oikealle, milloin liiaksi vasemmalle, niin että isän lopuksi täytyi häntä auttaa.

Vihdoinkin oltiin maallenousupaikan luona. Isä maksoi kalastajalle hänen vaivoistaan ja veneestä, ja sitten kulki tuo pieni perhe valtamaantietä pitkin hitaasti takaisin kaupunkiin.

SEITSEMÄS LUKU.

SUURET ALUKSET JA TAITEN NIILLÄ KULJETAAN.

Lapset juoksivat iloisina vanhempien edellä. Niin kauvan kun aurinko vielä paistoi, lentelivät perhoset liipottelevin siivin, eivätkä Frits ja Maria voineet tarpeekseen ihailla näitä eläimiä ja niiden koreita, kirjavia värejä. Mutta kun aurinko laski, olivat perhosetkin poissa; arvatenkin etsivät ne pieniä vuoteitansa kukista, puista tai ruohoista. Ainoastaan valkoiset päiväperhoset parveilivat vielä poppelien ympärillä ja leikkivät haukkaa ja kyyhkystä, aivan kuten Frits ja Maria aikaisemmin olivat tehneet kalastajamajan puutarhassa.

Turilaatkin elostuivat ja lensivät suristen puusta toiseen.

Ihmiset, jotka kaiken päivää olivat oleskelleet ulkona Jumalan vapaassa, ihanassa luonnossa, vaelsivat nyt takaisin kaupunkiin, omaan kotiinsa. Ainoastaan silloin tällöin kohtasi muutamia kulkijoita, jotka arvatenkin asuivat lähimmässä kylässä, ja joilla oli ollut joitakin asioita toimitettavana kaupungissa. Nämä vaeltajat tervehtivät ystävällisesti, kulkiessaan ohitse, ja kiiruhtivat eteenpäin pitkin askelin, arvatenkin ollen innokkaita hekin pääsemään kotiin.

Käveltyään hetkisen kohtasivat ystävämme miehen, joka veti vähäisiä rattaita. Rattailla oli kaikenlaisia talouskapineita, sänkyvaatteita, pannuja ja patoja, ja kaiken tämän keskellä, parin tyynyn välissä, istui pieni, korkeintaan kahden vuoden ikäinen tyttö. Rattaiden vieressä käveli nainen, joka kantoi aivan pientä lasta käsivarrellansa; naisen jäljestä tuli vielä kaksi lasta, poika ja tyttö, jotka hyvin saattoivat olla Fritsin ja Marian ikäisiä. Lapset olivat tosin siististi, mutta yksinkertaisesti puetut. He kulkivat käsi kädessä, mutta eivät leikkien ja vanhempien edellä, kuten Frits ja Maria, vaan niiden rattaiden perässä, joita isä veti, ja joilla heidän pieni sisarensa ajoi.

Molemmat lapset tervehtivät ohikulkiessaan ystävällisesti; ja kun Frits ja Maria pysähtyivät heitä katselemaan, pysähtyi mieskin rattainensa ja veti nenäliinan taskustaan, pyyhkiäkseen hikeä otsaltansa. Rattaat olivat kaiketi raskaat, ja miesparka oli ponnistanut voimiansa, niin että hänen oli tullut kuuma.

Fritsin ja Marian vanhemmatkin olivat tällä välin tulleet paikalle, toivottivat hyvää iltaa ja kysyivät, minne noin myöhään aijottiin mennä pienten lasten kanssa.

»Me olemme matkalla lähimpään kylään, jonne olemme arvelleet ehtivämme tänään», vastasi mies. »Kaupungin ravintoloissa on niin kallista; kylässä voimme saada yösijan paljon halvemmasta maksusta.»

»Te ette siis asu kylässä?» kysyi isä.

»Emme», vastasi mies, »meillä ei nykyään ole mitään asuntoa. Me tulemme kaukaa ja olemme menossa vielä kauvemmaksi. Me olemme matkalla Ameriikkaan.»

»Ameriikkaan!» huudahti äiti sääliväisestä; — »näin pienten lasten kanssako?»

»Niin, se on kyllä vaikeata», vastasi vaimo. »Mutta sen täytyy tapahtua, ja Jumala kyllä auttaa meitä.»

»Mutta miksi sitten ette ole mieluummin matkustaneet rautateitse?» kysyi isä. »Niin pitkälle kulkeminen on sentään kovin vaivaloista teidän vaimollenne ja lapsillenne.»

»Niin, sitä se kyllä on», vastasi mies; »mutta rautateitse matkustaminen tulee niin kalliiksi, ja sitäpaitsi olemme oikaisseet melkoisen matkan noiden vuorten ylitse. Vähäisen omaisuutemme tarvitsemme välttämättömästi,- voidaksemme ostaa itsellemme hiukan maata Ameriikassa. — Mutta tulee myöhä», lisäsi mies, »ja meidän täytyy toimia niin, että pian pääsemme katon alle, jotta lapset saavat levätä.»

Isä kopeloi taskustaan rahakukkaroa ja aikoi antaa miehelle hiukan apua, mistä tämä kuitenkin kieltäytyi.

»Paljon kiitoksia hyvyydestänne», sanoi hän, »mutta kerjätä emme tahdo. Ei meillä paljoa ole, mutta ahkeruudella ja säästäväisyydellä me kyllä tulemme toimeen.»

»Hyvä, ystäväni», sanoi isä ystävällisesti. »Mutta siinä tapauksessa minä annan sen teidän lapsillenne, jotta he Ameriikkaan saapuessansa voivat ostaa jotakin. Teette minulle suuren ilon, jos sallitte lasten Vastaanottaa minun pienen lahjani.»

Näin sanoen painoi isä kultarahan pikku tyttösen käteen ja sanoi:

»Ja nyt toivotan teille onnellista matkaa ja Jumalan siunausta kaukana vieraassa maassa.»

Mies tahtoi kiittää; mutta vanhemmat nyökkäsivät hyvin ystävällisesti jäähyväisiksi ja kulkivat sen jälkeen nopeasti eteenpäin kaupunkiin vievää tietä, Fritsin ja Marian seuraamina.

»Isä», sanoi Maria, sitten kun oli jonkun verran etäännytty rattaista, »aikooko mies kulkea meren yli pienillä vaunuillansa?»

»Ei, lapseni», vastasi isä, »meren yli ei voida matkustaa vaunuilla. He kulkevat maitse ainoastaan lähimpään satamakaupunkiin; siellä täytyy heidän astua suureen laivaan, joka sitten vie heidät meren yli Ameriikkaan.»

»Mikä on satamakaupunki, isä?»

»Satamaksi», vastasi isä, »nimitetään meren rannalla olevaa paikkaa, tai joen suussa olevaa eli sitä paikkaa, missä joki juoksee eli laskee mereen, ja jossa suurilla laivoilla on turvallinen ankkuripaikka. Meren ranta eli, kuten sitä nimitetään, _merenrannikko_ ei kaikkialta ole tasainen ja sileä; on olemassa paikkoja, missä maa ulkonee jonkun matkaa mereen, ja toisia, missä meri tunkeutuu syvälle maahan ja näyttää suurelta lammelta, josta pian pääsee maihin. Kun sellaisessa paikassa on niin syvä vesi, että suuri laiva voi siinä kulkea, nimitetään sitä satamaksi; ja jos sitten kaupunki rakennetaan läheisyyteen, nimitetään sitä satamakaupungiksi.

»Mutta nyt olemme jälleen kaupungissa; täällä ajetaan paljon vaunuilla, olkaa sen vuoksi varuillanne, lapset, ett’ei teidän ylitsenne ajeta. Juotuamme teetä tänä iltana, minä selitän kaikki, mitä haluatte tietää.»

Lapset voivat tuskin malttaa mielensä illalla; se, mitä se jo olivat kuulleet suurista laivoista ja meren yli matkustamisesta, oli saattanut heidät mitä suurimmassa määrin uteliaiksi. Samoin tahtoivat he kernaasti tietää, kuinka nuo ihmisraukat pienine lapsinensa voivat matkustaa niin kauvan laivalla, kunnes saapuvat Ameriikkaan; ihmettelivät, soutaako isä koko matkan ja istuuko hänen pieni poikansa perää pitämässä. Frits tiesi nyt omasta kokemuksestaan, ett’ei tämä ollut niinkään helppoa; ja se pieni poika, jonka oli määrä vanhempiensa kera matkustaa Ameriikkaan, ei ollut häntä vanhempi.

»No, poikani», sanoi isä, sitten kun vihdoinkin oli syöty illallista ja ruo'at oli korjattu pöydältä, »mitä muuta sinä nyt tahtoisit tietää ja toivoisit minun selittävän?»

»Isä on sanonut», vastasi Frits, »että meri on hirveän suuri, ja että Ameriikka on hyvin kaukana. Sanokaa, isä, täytyykö miehen yhtämittaa soutaa koko matkan? Missä nukkuvat lapset öisin, ja mitä silloin tehdään, kun sataa?»

»Rakas lapsi», vastasi isä, »et saa luulla, että laiva, jolla meren yli kuljetaan, on rakennettu samoin kuin se vene, jolla _me_ tänään olimme soutelemassa. On olemassa laivoja, jotka ovat täydellisesti talojen suuruisia, ja joissa monet ihmiset voivat matkustaa samalla kertaa.»

»Talojen suuruisia!» huudahti Frits. »Ja katolla varustettujako, isä?»

»Niinpä kyllä, mutta ei tiilistä tehdyllä, Vaan puukatolla. Lujia lautoja sovitetaan taajaan yhteen, niin ettei vesi voi tunkeutua läpi; ja sellaista kattoa nimitetään _kanneksi_.»

»Mutta kuka jaksaa soutaa niin suurta laivaa?» kysyi Maria.

»Ei sitä soudetakaan», Vastasi isä; »se on _tuuli_, joka ajaa laivaa eteenpäin. Mutta tehdäksemme tämän havaannolliseksi, tahdomme pyytää äidiltä lainaksi vedellä täytetyn vadin, niin minä sillä aikaa laitan kuntoon suuren laivan.»

»Oi, kuinka hauskaa!» huudahti pikku Maria ja taputti käsiänsä. »Sitten me istuudumme siihen ja matkustamme kaikki tyynni Ameriikkaan.»

»Vatiinko tarkoitat?» kysyi Frits nauraen; — »niin, kylläpä silloin pääset kauvas!»

Äiti oli sillä välin kannattanut sisälle vadin, joka oli puoliksi täytetty vedellä. Vati asetettiin pöydälle; ja kaivatun laivan sijasta otti isä esille suuren saksanpähkinän puolikkaan, jonka asetti veteen.

»Mutta eihän tämä ole mikään suuri laiva, isä», sanoi Maria.

»Siinä kyllä olet oikeassa, lapseni», vastasi isä. »Ymmärtänet myöskin, ettei suurta laivaa voisi hevin asettaa tällaiseen vatiin. Laskin vain leikkiä, kun puhuin suuresta laivasta. Tämän saksanpähkinän avulla minä kuitenkin selitän teille, mitä tarkoitan.

»Katsokaahan, lapseni, pientä venettä eli alusta voidaan sangen hyvin ajaa eteenpäin airoilla, kuten itse olette tänään olleet tilaisuudessa näkemään. Mutta kun laiva on niin suuri, että se voi kantaa suuren lastin ja monta ihmistä, silloin ei sitä enään voida kuljettaa eteenpäin airoilla. Täytyi sen vuoksi keksiä toinen keino saadakseen sellaisen laivan nopeasti liikkumaan eteenpäin; ja samoin kuin annettiin veden _kantaa_ laivaa, käytettiin ilmaa eli tuulta panemaan laivoja liikkeelle.

»Olette kaiketi huomanneet, lapseni, että jos kevyt esine ui vedenpinnalla ja tuuli puhaltaa joitakin taholta, niin ajautuu tämä esine vähitellen vastakkaiselle rannalle. Oletteko nähneet sen?»

»Olemme, isä», vastasi Frits. »Aivan koulun takana on hyvin pieni lammikko; siihen on meillä tapana heittää lastuja ja puunpalasia, ja sitten ajaa tuuli ne rannalle, niin että me voimme jälleen saada ne ylös.»

»Näetkös!» sanoi isä. »Mutta tämä liikunto tapahtuu vain hyvin hitaasti; ja heikon tuulen vallitessa kulkisi suuri laiva, jota ei muulla tavoin pantaisi liikkeelle, ainoastaan hyvin hitaasti eteenpäin, ja monta kertaa olisi se aivan liikkumatonna. Sen vuoksi tultiin ajatelleeksi koettaa keksiä jotakin, joka voisi siepata pienimmänkin tuulenpuuskan, jotta se painaisi ja ajaisi laivaa eteenpäin.

»Ja niin keksittiin _purjeet_, s.o. suuret pellavasta, puuvillasta tai muusta aineesta tehdyt kankaat, jotka jännitettiin vasten tuulta. Minä näytän teille, miten se tapahtui. Asetettiin ensiksi suuri tanko laivaan ja kiinnitettiin se hyvin, samalla tavoin kuin minä nyt kiinnitän tulitikun tähän saksanpähkinän kuoreen. Tähän tankoon kiinnitettiin sitten poikkipuita, niin että ne tulivat olemaan oikealla ja vasemmalla, hiukkasen yläpuolella itse laivaa. Näihin tankoihin ripustettiin tai sidottiin purje, samoin kuin minä nyt teen tällä neliskulmaisella paperilapulla. Puhalla nyt purjeeseen, Frits, niin saat nähdä, että alus liikkuu nopeasti eteenpäin.»

Frits veti suunsa ilmaa täyteen ja puhalsi purjetta kuvaavaan paperiin; mutta hän puhalsi niin kovasti, että saksanpähkinän kuori heti kaatui nurin.

»Häijy Frits!» valitti pikku Maria, »olethan puhaltanut meidän laivamme kumoon.»

»Rauhoitu, lapseni!» sanoi isä, nosti pähkinänkuoren taas ylös ja kaatoi veden pois. »Juuri näin kävisi laivan ulkona merellä, jos se joutuisi liian kovaan tuuleen. Mutta niinpä puhalsikin Frits minkä jaksoi. Meidän pienoinen laivamme on alaosastaan aivan liian kevyt, ja tanko eli, kuten sitä laivassa nimitetään, _masto_ on sen vuoksi liian raskas. Veneemme siis keikahti kumoon.