Chapter 4

Olimme päässeet ahteelle, mistä Holman pihamaa näkyi. -- "Kas, isä ja setä Ruuth seisovat portailla. He huomaavat jo meidät". Hän heilutteli innokkaasti punaista päivänvarjoaan. -- "Nyt he arvaavat, että kaikki on hyvin".

Pitkin matkaa kartanoon saakka hän aina välillä uudisti merkinantojaan. -- Vertaus kyllä pahoin ontui, mutta olin kuin mikä Teseus, paluumatkalla Ariadnen kanssa. Minotauroksen pesään olin pistänyt pääni, monimutkaisesta sokkelosta suoriutunut. -- Niin, siihenpä vertaus päättyikin! -- Mistään turmasta en ollut Ariadnea pelastanut. Hänellä oli vyyhtinsä omissa käsissään, ja sitä minä en ollut selvittänyt. -- Mutta siitä huolimatta uusi Teseus tuli punaisin purjein, ja merkinanto oli Ariadnen itsensä. -- Voi, nuorenmiehen ikuisia haaveita!

Viklund avasi meille veräjän, kysyvä ilme kasvoissaan.

-- "Kaikki selvillä, Viiklunti! -- Tulkaa huoneeseeni, niin viette puvun takaisin omistajalleen. -- Viiklunti saa yhtä ja toista puuhaa tänä päivänä Holman navetassa."

Signe neiti kiiti kohotetuin käsin poikki pihan; portailla hän, lainkaan pysähtymättä, lausui pari sanaa isälleen ja jatkoi sitä menoa sisään saakka. Hän kiiruhti viemään hyviä uutisia äidilleen.

Malmfelt ja herra Ruuth tulivat iloisina vastaani.

"Vai niin! Sepä hauska, että onnistuit! -- En tiedä, kuinka oikein kiittäisin sinua." Malmfelt puristi kättäni.

Herra Ruuth löi minua tarmokkaasti olalle. "Se oli nopea suoritus!" hän lausui suuremmalla sydämellisyydellä, kuin olisin odottanutkaan. "Kemia on sentään -- tieteiden tiede! Ja teillä kun jo -- lähtiessänne, oli koko juttu -- selvillä!"

Nähtävästi Malmfelt oli kertonut herra Ruuthille aamuisen keskustelumme.

He olivatkin nyt kovin halukkaat seikkaperäisesti kuulemaan, mitä Wallenbergin kokeilut tarkoittivat.

"Lyhyesti sanoen, herra Wallenberg on kokeissaan ottanut sitoakseen sen ammoniakin, joka navetan tuuletustorvien kautta tätä nykyä häviää ilmaan, tuottamatta mitään hyötyä. Tiedämme, että ammoniakki -- siinä oleva typpi -- on kasvien tärkein ravintoaine. Wallenbergillä on navetassaan pieni, sievonen tehdas, jossa valmistetaan parannettua ammoniumsulfaattia. -- Kas tässä, eräitä _corpora delicti_!"

Otin taskustani suurempia ja pienempiä kiteitä, jotka laskin kuistin pöydälle. -- "Edessänne on puhdasta salmiakkia, klorammoniumia. Tätä arvokasta suolaa on ainoastaan 20% siinä ammoniumsulfaatissa, jota te maanviljelyskaupoista ostatte. Yksi kilo tätä vastaa viittä kiloa teidän apulantaanne.

"Huomatkaa: tämä on vasta Wallenbergin kokeilua! Hänen varsinainen tarkoitusperänsä on paljon laajakantoisempi.

-- "Mutta, hyvät herrat, minun täytyy nyt hiipiä huoneeseeni pukuani muuttamaan! Sitä paitse, ennenkuin voin seikkaperäisesti esittää näitä asioita, täytyy minun tarkoin punnita tekemieni havaintojen jokaista yksityiskohtaa, sommitella kokoon ajatuksissani Wallenbergin suunnitelman pääpiirteet sekä tehdä eräitä todennäköisyyslaskelmia. Sen verran voin nyt jo sanoa, että herra Wallenberg kyllä on tunnustava hävinneensä vedon."

Herra Ruuth pisti todistuskappaleeni lompakkoonsa ja lähti huoneeseensa. Malmfeltin täytyi saada kertoa asiat rouvalleen. Minä menin yläkertaan.

Käytävässä herra Soinivaara, gentlemanin puvussaan, tuli vastaani. Hän oli nähtävästi lähdössä aamukävelylleen. Ennenkuin pääsi sivutseni, hän tunsi minut, astui askelen taappäin ja katsoi minuun pitkään, itsevanhurskaan nuhtelevasti. Ei ollut leikkiä siinä katseessa. Muistan kerran kouluajoiltani, kolmannelta luokalta, kun olin käynyt omenanvarkaissa, miten luokan-esimies loi samanlaisen katseen minuun, kadotettuun.

-- "_Herra_ tohtori on jo lähdössä yölevolle?"

-- "Lehtori on jo hereillä, -- hyvää huomenta!" -- Kumarsin ja astuin kamariini.

Sain tehdä jotenkin perinpohjaisen puhdistuksen, ennenkuin jälleen tunsin olevani omassa olossani. Pukeutuessani saapui Viklund, jolloin neuvottelin hänen kanssaan tehtävistä töistä ja sain kuulla paikkakunnan juna-ajat. Jos hyvin kiirehdimme, voidaan vielä telefoonilla tehdä kaupungista tilauksia, lähetettäväksi pikatavarana kirkonkylän asemalle. Riensin alakertaan.

"Nyt, setä, oitis telefooniin! -- Ei ole aikaa kyselyihin. -- Telefoonatkaa kaupungin rautakauppaan. -- Todella! sepä onni, että linja oli auki! -- No niin: Rikkihappoa 50 kiloa; -- galvanisoitua rautalankaa N:o 14, 3 kiloa; -- pieniä väkipyöriä 1 1/2 tusinaa, 2-3 senttiä läpimitaten; mönjää 1/2 kiloa. -- Vielä sitten! Menkööt rautakaupasta Jaakko Huhtaselle, lähellä rautatieasemaa: -- 1 1/2 tusinaa kivivateja -- eli "kivipyttyjä" -- à 3 litraa. -- Kaikki heti kohta pikatavarana tänne. --

"Toivon, että ennätämme saada tavarat. Tämä on ainoa juna, jota voimme tänä päivänä käyttää, ja huomenna on sunnuntai. Sedän kunnia vaatii, että ratkaisu esitetään herra Wallenbergille niin pian kuin mahdollista. Laitamme Holman navettaan samanlaisen tehtaan, kuin Lahisissakin on. -- Laskemme arvoitusta esittävän peikon poikkihakatun pään silkkihuivissa Wallenbergin jalkojen juureen, kuten Andersenin sadussa."

"Ei, kuulkaa nyt, herra Pohjamo, peikon pää on laskettava -- prinsessan jalkojen juureen!" -- Herra Ruuth oli hyvällä tuulella: -- minä olin harvoin kuullut hänen puhuvan niin pitkää lausetta yhteen henkäykseen.

Olin velvollinen antamaan heille muutamia selityksiä. Istahdimme tupakkahuoneeseen.

"Asia on se, että tarvitsemme suolahappoa. Mutta kahdesta paino-osasta rikkihappoa ja yhdestä osasta keittosuolaa saadaan suolahappoa. Viklundilta kuulin, että keittosuolaa on talossa kyllin. Ostaessamme rikkihappoa voitamme puolet hinnasta. Sitä on kaupan pajukoppien suojaamissa 50 kilon pulloissa.

"Ripustamme suolahappoastioita navetan kattoon. Suolahappo imee ammoniakkia itseensä, ja astiain pohjalle kiteytyy salmiakkia. Kivivatien lukumäärä -- Viklund kutsuu niitä "kivipytyiksi" -- saa riippua navetan koosta ja lehmien luvusta. -- Lahisten uudemmassa navetassa niitä oli neljätoista. Holman suuressa kivinavetassa voisimme käyttää kahdeksantoista."

"Nyt kuullessani Wallenbergin kaikki temput", sanoi Malmfelt, otsaansa sivellen, "huomaan sitä selvemmin, kuinka mahdotonta minun olisi ollut saada niistä tietoa omin päin. Häpeän oikein itseäni ja vetoani! Häpeän Pohjamon edessä, häpeän Wallenbergin edessä." -- Malmfelt karisti tuhkaa sikaristaan ja puhalsi savurenkaan ilmaan.

-- "Wallenberg olisi todella ansainnut voittaakseen vetonsa."

"Entä Lankinsuo? -- Paras aina, kun käy, -- niinkuin käy", lausui herra Ruuth filosoofisesti. "Tapausten logiikka on kuin -- sirkkelisaha. Jos kuinka päin terää kääntää, -- se leikkaa sittenkin. -- Tahdon olla täysin -- puolueeton. En puutu asiaan -- sinne enkä tänne. -- Kinastuksen syy oli -- syvimmin katsoen -- Lankinsuo. Herra Pohjamo -- vastoin tahtoaan -- muistutti sen hänen mieleensä. Wallenberg oli tämän jälkeen -- vaatelias, sietämätön. Jo sorsanajossa hänen kätensä -- vapisivat. Jos Wallenberg kaksi vuotta sitten olisi suostunut -- sovintotarjoukseen, niin hän ei nyt häviäisi -- tätä vetoa."

Nyt vasta opin oikealta kannalta tuntemaan herra Ruuthin. Hänen näennäisen haluttomuutensa ja velton välinpitämättömyytensä alla piili kypsästi harkitseva järki, hieno ymmärtämys ja äärimäisin suvaitsevaisuus. Tyynen pinnan alla kulki vankka pohjavirta, jota ohjasi miehenarvo. -- Hän oli iloissaan siitä, että Malmfelt voittaa vedon, että Lankinsuon riitajuttu päättyy, että Wallenbergin käytös kääntyy häntä itseään kohtaan. Hänen mielestään ei Malmfeltilla ollut syytä omantunnon vaivoihin, mutta hänen velvollisuutensa oli pysyä puolueettomana. Herra Ruuth oli itse vedon todistajana ja, jos riita syntyy, jäsen siinä sovinto-oikeudessa, johon hän sekä herra Wirsén valitsevat puheenjohtajan.

Käännyin herra Ruuthin puoleen: "Pyytäisin kysyä teiltä eräitä seikkoja. En tahdo kysellä sellaista, mistä te, vedonlyöjäin luottamusmiehenä, voisitte joutua välikäteen."

"Siitä olen vakuutettu", hän lausui lämpimästi.

Tiedustelin herra Ruuthilta hänen omia havaintojaan karjanlannan huonontumisesta.

Sukeutui pitkänlainen keskustelu, josta kävi ilmi, että Ruuth todella oli alkanut epäillä lannan muuttuneen heikkoperäisemmäksi. Pelloille, joihin hänen isänsä aikana ja hänen omassa nuoruudessaan oli vedetty määrätty kuormaluku sekottamatonta lantaa, täytyy nyt vetää samaa lantaa paljon enemmän. Sato kuitenkin tulee pienempi. Ilman apulantoja ei enää lainkaan voida tulla toimeen.

Mitään syytä tähän asianlaitaan hän ei ollut keksinyt. Hän kyllä oli asiaa miettinyt, mutta lopulta tullut siihen johtopäätökseen, että se ei ole lanta, joka huononee, vaan maan tuotantovoima, joka vähenemistään vähenee. Jonkun aikaa voidaan maata viljellä, -- määrätyin kausin. Säästelemällä ja apukeinoja käyttämällä voidaan tuottamiskykyä pingoittaa varsin pitkälle -- sadoiksi, suotuisissa oloissa ehkä tuhansiksikin vuosiksi, -- mutta ennen tai myöhemmin se kuitenkin aina viimein loppuu. Sellaisia esimerkkejä olivat Sahara, Syrian-Arabian ja Gobin erämaat, Sisä-Aasian arot, koko Pohjois-Afrika, kaikki itämaat.

-- Huomautin, kuinka perin virheellinen tämä yleinen käsityskanta itse asiassa on, ja kuinka hän ampui yli maalin. Maan tuottamiskyky on loppumaton, luonnon utaret ehtymättömät, niinkauvan kuin aurinko lämmittää, ja ilmakehässä on typpeä, happea, vetykaasuja ja hiilihappoa. Missä luonnonsuhteet muuten ovat suotuisia, siinä maa, itsekseen jätettynä, aina kokoo vähitellen varastoonsa uusia kasvattavia aineksia.

Ryöstöviljelyksellä tietysti voidaan määrätyllä alueella lyhyessä ajassa hävittää vuosituhansien säästöjä. Varottavina esimerkkeinä siitä ovat juuri Pohjois-Afrika ja itämaat. Taikka Suomessa Kymin-laakson entiset kauramaat. Mutta järkiperäisesti hoidetulla vuoroviljelysalueella lisääntyy maan tuotantovoima lisääntymistään.

Jos nyt jollakin tilalla viidentoista -- kahdenkymmenen vuoden kuluessa ei ole otettu uusia maita viljelyksen alaiseksi, -- jos samalla ajalla talon karjaa on yhä lisätty ja viljelysmaille lannan ohella vedetty savea ja ruoppaa sekä lisäksi vielä kallisarvoisia ostolantoja, mutta viljelystuotteita siitä huolimatta ei ole saatu enemmän kuin ennen, -- niin tämä epäilemättä riippuu siitä, että talon oma karjanlanta on heikontunut.

-- "Että asianlaita todella on sellainen, en ole aikaisemmin tiennyt. Mutta tiedän sen nyt. -- Herra Wallenberg on sen minulle opettanut. Hän tahtoo väittää, että nykyaikaiset navetat ovat maanviljelyksen tuhoksi!" --

Huomautin vielä, kuinka navettain ilmanvaihtojärjestelmä tuli käytäntöön, yksinomaan meijeriliikettä silmällä pitäen. Tuli saada hajutonta maitoa ja puhdasta, maukasta voita. Yksipuolisesti on ajateltu ainoastaan tätä asiaa. Sillä välin annetaan navetan arvokkaimman kaasun, ammoniakin, lentää tuuletustorvien kautta ilmaan. Se ei nyt tule hyödyksi harakoillekaan. -- Korkeintaan mikroobeille ja eräille vaarallisille tautibasilleille. Wallenbergin mielestä "mädätetään maailmaa". -- Entisinä aikoina sitoutui ammoniakkia suurin määrin navetan verekseen lantaan, sitä kyllästyttäen!

-- "No niin, teillä on nyt navetoissanne ilma verraten puhdasta. Mutta kuitenkin, kuka tietää, eivätkö lehmät talvella kärsi navetan kovasta vedosta yhtä paljon, kuin ennen läävän ummehtuneista kaasuista? -- Wallenberg pitää navettansa suljettuna; hänen navetassaan ei ole vetoa. Mutta siitä huolimatta sen ilma on täysin raitis, raittiimpi kuin teillä! Hän saa ammoniakin sidotuksi: hankkii itselleen samalla voimaperäistä karjanlantaa sekä uuden apulannoitusaineen, joka on viisi kertaa tehokkaampaa kuin kalliilla hinnalla ostettu ammoniumsulfaatti. -- Yksi tie, kaksi asiaa!" --

Herrat olivat ihmeissään, innoissaan. -- "Minä laitan jo maanantaina omaan navettaani -- samanlaiset vehkeet", sanoi herra Ruuth.

Ja nyt Ruuth kertoi merkillisen jutun. Joku aika sitten oli eräs hänen oman pitäjänsä isäntämiehiä, -- vanha, rikas ukko, -- tullut Ruuthin luo, joka oli osuusmeijerin johtokunnan puheenjohtaja, ja sanonut itsensä osuusmeijeristä irti. Syyksi hän oli ilmoittanut sen, ettei hän suostu kauvemmin noudattamaan yhtiösääntöjen määräyksiä navetan hoidosta ja puhtaanapidosta. Oli vakuuttanut aikovansa "tukkia kaikki reiät ja lävet navetassaan", niin että navetta taas oli kuin "entisinä aikoina". Voinsa hän saattoi myydä kaupungin torilla kuin ennen, mutta myös hän tahtoi saada viljan kasvamaan kuin ennen. Vaikka hän kuinka lannoittaisi peltoaan, on hänen torpparillaan aina parempi vilja kuin isännällä. "Ja vika on navetassa, eikä missään muussa!" oli ukko päätellyt.

Herra Ruuth oli laimeasti kokenut käännyttää ukkoa, mutta tämä oli itsepintaisesti pitänyt päänsä ja sillä tiedolla lähtenyt.

"Siinä näemme!" huudahdin. "Oppimaton maamies ratkaisemassa Wallenbergin probleemia. -- Emme saa moittia häntä, jos hän ratkaisussaan onnistui vaillinaisesti. --

"Me itse, jotka saamme kaikki tietomme kirjallisuudesta, omistamme jonkun uutuuden, niinpian kuin sen tietopuolinen selostus on saavuttanut hyväksymisemme. Koko teoria ehkä perustuikin aivan yksipuolisiin näkökohtiin: -- Vähät siitä, meidän näkökantamme on nyt kerta kaikkiaan vakaantunut, määrätty. Emme koskaan enää tutki asiaa sen enempää. Pidämme kiinni ennakkomielipiteestämme. Asiat saavat kaavamaisesti mennä menojaan. -- Tämä on meidän vanhoillisuutemme.

"Suomalaisen maamiehen vanhoillisuus on toisenlainen. Hän epäilee jo edeltäkäsin kaikkia uutuuksia. Vanhan ja sen hyvät puolet hän tuntee perinpohjin; uusi on outoa ja "herrain keksintöä". Ympäristönsä vaikutuksesta hän vihdoin voi omistaa uutuuden, mutta yhä edelleen hänellä on syvä epäluottamus sitä kohtaan. Hän tekee huomioita, tarkastelee, vertailee. Hänessä on kritiikin henki. -- Hän pysyy kokeilujen kannalla. -- _Näistä_ vanhoillisista voisi toisissa olosuhteissa syntyä uutten urain aukaisijoita. Heidän joukossaan on useita, joista voisi tulla Wallenbergejä, jos heillä olisi kykyään vastaavat tiedot."

"Kuulkaa tohtori", lausui herra Ruuth, "minä en häpeä tunnustaa, että myötätuntoisuuteni on kokonaan -- viimemainittujen puolella. Pahoittelen, että omat fysikaaliset ja kemialliset tietoni ovat -- liian vaillinaisia."

Olimme istuneet keskustellen, ja alkoi olla aika, jolloin perheenemäntä aamuisin tavallisesti näyttäytyi. Salista soi pianonsoittoa. Sävelet vierivät pitkin, pehmein juoksutuksin.

"Luulen, Malmfelt, että eukkosi on oikein -- parhaalla pyhätuulellaan", sanoi herra Ruuth, nousten nojatuolistaan.

Lähdimme saliin. Rouva Malmfelt lakkasi soittamasta: "Arvasin kyllä, että saisin eräitä itsekseen oleilevia jöröjaakkoja houkutelluiksi ulos pesästään." Hän tuli vastaamme hymyillen.

Istuessamme sohvan luo, hän kääntyi minun puoleeni.

"Ja teitä, tohtori, minun pitää erityisesti kiittää! En osaa sanoa, kuinka olen iloinen. -- Se siunattu käräjäjuttu siis nyt päättyy. -- Oh, kuinka käräjöimisiä onkin kestänyt! koko meidän aikamme, ja yhtä kauvan ennen meitä. Olen aina oikein hävennyt, kun mieheni on täytynyt alituisesti seisoa kuin rikoksentekijä oikeuden edessä. -- Painajaisena se riitajuttu on ollut talossamme. Kaikki ihmiset ovat tienneet siitä kertoa Helsinkiä, Turkua myöten. Salavihkaisia silmäyksiä, pilkallisia kuiskeita selkämme takana! -- Se on ollut se asia, josta ei kukaan ole saanut puhua meille itsillemme. Se on ollut visusti vältettävä keskusteluaine: 'Ei saa köydestä haastaa hirttäytyneen talossa!' -- Niin, herra Ruuthin kuullen voin puhua näistä; hän on talon vanha ystävä! -- Sanotaan, että kaikissa vanhoissa sukukartanoissa on aina oma _luurankonsa_. Tämä on ollut meidän. Jumalan kiitos, ettei ole ollut sen rumempaa luurankoa! -- Ja riita on nyt todellakin loppunut? En tiedä, kuinka oikein kiittäisimme tohtoria!"

5.

Minulla oli tänä päivänä vielä paljon tehtävää. Wallenbergin suunnitelman ulkonaiset puitteet olivat tiedossani; miten hän yksityiskohdittain oli menetellyt, ja millä tavoin hän aikoi järjestää vastaiset laajemmat toimenpiteensä, tuli minun koettaa hahmotella. Piti tehdä seikkaperäisiä deduktsioneja ja joukko todennäköisyyslaskelmia.

Sitä ennen tahdoin antaa Viklundille sellaista työtä, jota nyt jo voitiin tehdä, ennenkuin tilatut tavarat olivat saapuneet kirkonkylän asemalle. Sinnekin oli lähes tunnin matka. Kaikkiin toimiin oli päivä kyllä kuluva jotenkin tarkoin. Signe neitiä en nyt saanut tavata, muuta kuin ateriain aikana, perheen keskuudessa.

Ensin vein Viklundin navettaan, jossa teimme mittauksia, ja minä määräsin ne kohdat, mihin Viklundin tuli lyödä rautakoukut kattoon sekä naulat seiniin riippanuorien kiinnittimiksi. Kattoon ripustettavia kiviastioita piti voida tarpeen mukaan laskea alas, niitä tyhjennettäessä ja uudestaan täytettäessä.

Viklund oli kovin innostunut tehtäväänsä. Vaikken sanallakaan ollut maininnut, mitä toimemme tarkoittivat, hän sen täysin käsitti.

"Nyt Holman patroona voi ensi keväänä näyttää, että on Pässinmutkia meilläkin. Ja taitaapa vaan Lahisten pehtori lakata irvistelemästä", hän toimitti hyvillään.

"Mutta Viiklunti ei saa puhua hommistamme mitään tänä iltana Alviinalle!"

"Tottahan minä sen ymmärrän!" -- Tunnustipas velikulta aikovansa illalla taas kosioihin. --

Valmistavat toimeni olivatkin sitä myöten suoritetut. Navettaan Malmfelt ja herra Ruuth olivat tulleet työtä katsomaan. -- Herra Soinivaara näkyi nyt joka tilaisuudessa välttelevän minua. Hän oli kyllä jo saanut kuulla, mikä oli aiheuttanut aamuisen valepukuni. -- Häpesikö hän nyt väärään iskenyttä salaviittaustaan, vai oliko hänellä muita syitä karttaa minua?

Niin, herra Soinivaaralle olin tänään jättävä kilpakentän avoimeksi! Luulen kuitenkin, että jotenkin tyynenä alistuin kohtalooni. Tosi-naiselle miehen uuras, uupumaton työ, jonka tulokset näkyvät ilmi, ja johon nainen aavistaa itse innostavansa miestä, on korkeammassa arvossa, kuin kaikki ihailun kukkaset, joita laskemme hänen jalkojensa juureen!

Omassa kamarissani tein kiinteätä aivotyötä. Wallenbergin suunnitelman jokaisen erityiskohdan ratkaisu ei ollut niinkään helppo, kuin olin luullut. Hänen hommissaan oli monta metkua. Wallenbergillä itsellään oli luonnollisesti ollut paljon päänvaivaa, useita vaikeuksia voitettavana, ennenkuin hän ajatuksissaan oli saanut suunnitelmansa kokonaisuudessaan lukkoon. Minun tuli nyt kulkea samaa latua, hakea esiin häiritsevät vastukset ja uudestaan keksiä ainoa mahdollinen keino, millä ne olivat voitettavissa. Kemia ei tiedä useasta vaihtoehtoisesta menettelytavasta. Oikeita keinoja kussakin eri tapauksessa on olemassa ainoastaan yksi. Lisäksi minun tuli arvioida Wallenbergin menetelmän todennäköiset reaalitulokset, juuri niiden edellytysten vallitessa, jotka hän itse oli ottanut kokeittensa perusteeksi.

Probleemi kokonaisuudessaan muodostui yhtälöiden sarjaksi, jossa minulle esiintyi useampia tuntemattomia, kuin minulla oli yhtälöitä käytettävänä. Jotta ratkaisuyrityksessäni voisin päästä alkuunkaan, täytyi minun puuttuvissa kohdin turvautua yleiseen arvostelukykyyni ja todennäköisyys-funktsioneihin.

Uudistin ajatuksissani, mitä asioita varmuudella tiesin:

Wallenberg oli kylvänyt omaa apulantaansa sekä ruiskuttanut väkivettä 7 hehtaarin alalle. Tehdas oli silloin -- toukokuun loppupuoliskolla -- ollut käynnissä Heikinpäivästä alkaen, siis neljä kuukautta.

Lahisten pienemmässä navetassa oli 14 kiviastiaa noin sataa lehmää varten, isommassa luultavasti 21. Tehtaaseen siis kuului yhteensä noin 35 kiviastiaa, joissa valmistettiin klorammoniumia. Samaa ainetta valmistui myös navettain väkivesiruumissa. -- Tallissa ja karsinoissa Wallenbergillä tuskin oli mitään laitteita vielä. Hän nyt aluksi ainoastaan kokeili.

Kiviastiat olivat noin 3 litran pitoiset. Tutkiessani, ne eivät tuntuneet olevan likimainkaan täynnä nestettä. Pienemmässä navetassa, jossa oli 14 kiviastiaa, käytettiin lattian valeluun "Jordanin vettä" 1 litra aamuisin ja saman verran illoin, siis 14 litraa viikossa. Tämä oli sekotettuna tavalliseen talonpoikaiseen kaivoveteen.

Wallenberg aikoi rakentaa umpinaisen betonirakennuksen.

Siihen todelliset tietoni supistuivatkin.

Luulin kuitenkin voivani katsoa jotenkin ilmeisiksi eräitä muitakin seikkoja, jotka saatoin ottaa lähtökohdiksi. Todennäköisyysarvioihin sain lisäksi hyvää apua, vertaamalla toisiinsa eri aineiden ominaisuuspainoja. Täsmällisiä numerotietoja näistä, milloin muistini petti, oli saatavisssa talon tietosanakirjasta. Missä kaipasin käytännöllisiä maanviljelystietoja, kävin asioita kyselemässä Malmfeltilta.

Mietelmiini ja laskelmiini kulutin koko joukon aikaa. Lopulta luulin päässeeni jokaista erityiskohtaa myöten jossakin määrin hyväksyttäviin ratkaisuihin. Paljon tietysti kuitenkin oli jäänyt umpimähkäisyyden varaan. Mitä betonirakennukseen tuli, niin se nähtävästi oli aiottu lantasäiliöksi. Vaikeimpia tehtäviäni oli ollut vastata kysymyksen, kuinka Wallenberg luuli mahdolliseksi pitää umpinaista lantasäiliötä likimainkaan vapaana myrkyttävästä kosteudesta ja kaikkinaisista kaasuista? Kun tämä seikka vihdoin oli minulle selvinnyt, huomasin, että olisin voinut sen heti tietää, jos olisin muistanut erään herra Wallenbergin oman lauseen. Hän oli eilen itse antanut asiasta selvän viittauksen, vastatessaan erääseen herra Ruuthin kysymykseen. Mutta tämä seikkapa juuri todisti ratkaisuni oikeaksi.

Tällä välin Viklund jo olikin ennättänyt tuoda asemalta Holmaan tilatut tavarat.

Ryhdyimme nyt kiireisesti työhön. Metallitangoista valmistettiin kiviastiain kannattimet. -- Vastoin aikaisempaa aiettaan herra Ruuth oli vedon ratkaisemisen takia vielä jäänyt Holmaan, ja hän suurella asianymmärryksellä antoi Viklundille neuvoja, miten kannattimet olivat laitettavat. Sellaisina kuin ne nyt esiintyivät, ne olisivat ansainneet patentin. Jotta kannattimet voisivat hapoilta säilyä, maalattiin ne mönjällä.

Navetan keittohuoneeseen oli tuotu vaaka. Punnitsin kutakin astiaa varten 2 kiloa rikkihappoa ja 1 kilon hienoksi survottua keittosuolaa. Astioihin saatiin täten suolahappoa. Sitä myöten kuin Viklund sai laitteitaan valmiiksi, ripusti hän täytetyt astiat navetan kattoon. -- Lehmät ilmettelivät outoa touhua ja mylvivät Viklundille flegmaattisesti.

"Kuinka usein suolahappo on astioissa uusittava"? kysyi herra Ruuth.

"Luulen voivani vakuuttaa, että herra Wallenberg tyhjentää astiat sekä täyttää ne uudestaan kerran viikossa", vastasin. "Mutta tämä seikka on parhaiten jätettävä riippuvaksi astiassa olevan nesteen imuvoimasta. Niinkauvan kuin ilma navetassa pysyy raittiina, on suolahapossa vielä riittävä kyky sitoa ammoniakkia itseensä."

Kiviastiat olivat nyt kaikki paikoillaan. Annoin vielä Viklundin haltuun pari litraa suolahappoa. Hänen tuli kaataa sitä kahteen ämpärilliseen vettä ja antaa Holman karjakon huomisaamuna sillä valella navetan lattiaa.

"Me emme tässä tee täysin samalla tavoin, kuin Wallenberg", huomautin Malmfeltille. "Hänen 'Jordanin vetensä' on alkujaan heikompaa. Mutta laitetaan ilma hiukan perinpohjaisemmalla keinolla puhtaaksi tällä kertaa, kun pitäjän herrat tulevat komeutta katsomaan! -- Ja nyt, Viiklunti: -- navetan kaikki reiät ja lävet kiinni!"

Malmfelt naurahteli tyytyväisenä, katsellessaan valmiita laitoksia. Herra Ruuth lausui: "Minusta kaikki on -- sangen hyvä!"

Lähtiessämme pihalle johtui äkkiä seikka mieleeni: "Kuulkaa, Viiklunti, tiedättekö, onko Lahisiin äskettäin tuotu kalkkikiveä. Sementtiä tiedän tällä viikolla tuodun, mutta onko kalkkikiveä tuotu?"

"No, sitä tuotiin viime viikolla suuria määriä, oikein proomussa! Laiva jätti proomun tuonne niemen kainaloon. -- Ja Lahisten vanha muonamies on niemen päähän laittanut kalkkiuunin. Katsokaa, tohtori, tuonne, kuinka savu nousee ilmaan! Ukko siellä nytkin polttaa kalkkia."

"Onko asia tärkeä?" kysyi Malmfelt.

"Se on pieni salaisuus, joka säästetään huomiseksi. Luulen, että sedällä on ensi kesänä oma kalkkiuuninsa tuolla Holman niemen päässä."

-- Kello oli jo lähes seitsemän illalla. Vielä kerran sain peseytyä ja muuttaa pukuani. Kun tunsin itseluottamukseni jälleen palautuneen, lähdin alakertaan. Huomasin, että portaitten edessä odotti kevyiden rattaiden eteen valjastettu hevonen.