Chapter 3

"Kuka on Nukarinen?"

"Lahisten pehtori. -- Useana aamuna keväällä, jo kello neljältä, -- ihmisten maatessa, -- olivat kahden Pässinmutkassa. Lahisten patroona oli itse mukana, ja pehtori kylvi, mitä lienee kylvänytkään! Hän ensin sanoi kylväneensä heinänsiementä laihoon, mutta kun minä ajoin sen valeeksi, puhui hän hiirenherneistä. -- Mutta tottahan minä tiedän, miten hiirenherneet lentelevät pitkin."

"Mitä Viiklunti itse arvelee?"

"Minä luulen, että Lahisten patroona on kovasti kieltänyt pehtoria puhumasta kellekään halkaistua sanaa konsteistaan. -- Että heillä konstit on ollut, sen kyllä näkee Pässinmutkan rukiista. -- Ja parina aamuna kävivät pellolla oikein vesiruiskujen kanssa."

"Mitä muut siitä puhuvat Lahisten kartanossa?"

"Kaikki tehtiin salassa. Kukaan ei tiedä asiasta mitään. Ainoastaan Alviina" --

"Kuka on Alviina?"

Rehellisen Viklundin naama levisi päivänpaisteiseen hymyyn. "Hänellä on niinkuin ylihoito navetan puolella. On käynyt karjakkokoulua. -- On niinkuin parempia." --

"No niin Alviina --?

"Lahisten patroona on uskotellut hänelle, että lehmät lakkaavat lypsämästä, jos päästää ketään sivullista navettaan. Navetanlattiaa Alviina itse pesee aamuin illoin Jordanin vedellä, jota muka Aaron ja ylimäiset papitkin olivat antaneet kansalle. -- Kerran lauantai-iltana Alviina vielä oli navetassa, ja minä menin sinne häntä hakemaan. Hän oli heti vastassa ovella ja kielsi kivenkovaan minua tulemasta sisään. Kun sanoin, 'älä nyt ole tuhma', hän rupesi itkemään ja vakuutti, että lehmät olivat pitkin vuotta antaneet parempaa maitoa kuin ennen, ja että Jordanin vesi heti menettää tehonsa, jos tulen kynnyksen yli. -- Piispa itse kuuluu niin sanoneen! -- Myös hän ei olisi nytkään saanut puhua Jordanin vedestä mitään. Kun minä rauhoitin häntä ja sanoin, 'ethän sinä olekaan puhunut siitä mitään', niin hän sanoi: 'En olekaan, sillä muuten saisin patroonalta sellaisen kyydin, että saisin hakea itseni ja kamssuni maantieltä yläveräjän takaa! -- Ne on just'ikään patroonan omat sanat!'" --

Malmfelt ja minä vaihdoimme silmäyksen. Lähtökohta oli selvä. Toiselta puolen oli ilmeistä, että Wallenberg ei laskisi minua jalallanikaan takapihansa puolelle. Tietysti hän nyt vedonlyönnin jälkeen tulisi olemaan vielä entistäkin varovaisempi. -- Muuten itse asia jo alkoi ollakin minulle melkein selvä: maahenki, joka mädättää ilman!

"Ja Viiklunti varmaan uskoo Jordanin veden taikoihin?" kysyin leikillä.

Viklund hymähti merkitsevästi. Vihdoin hän hitaasti ja oraakelimaisesti vastasi: "Lahisten patroona on oppinut ja viisas mies, mutta kova herra. Hän osaa ylläpitää kartanossaan komentoa tahtonsa mukaan ja tietää myös, mitä naisväelle sopii syöttää. -- Naiset aina viljelevät virsikirjoja ja sellaisia", hän lisäsi hymyillen.

Viklund alkoi miellyttää minua yhä enemmän. Hän oli järkevä ja luotettava mies. -- Minun täytyi ottaa hänet uskotukseni.

"Kuulkaas nyt, Viiklunti! Minä aion vielä tänä aamuna mennä Lahisten navettaan -- vesi-ja sähköjohtojen korjaajana. Sitä varten tarvitsisin teidän pyhäpukunne."

Viklund näkyi tuumailevan hämmästyttävää uutista kaikilta puolilta. Vähitellen asia nähtävästi alkoi jossakin määrin hänelle selvitä. Ilmeisesti häntä kuitenkin joku seikka epäilytti. Raappien korvallistaan, hän vihdoin sanoi: "Minä pelkään vaan, herra tohtori, että se puku tunnettaisiin Lahisissa."

-- "Aha! Viiklunti tarkoittaa, että Alviina on sen lauantai-illoin nähnyt liian usein?"

Viklund hypiskeli hämillään hattunsa liertä. Hän vältteli pilaani ja ehdotti: "Minä luulen, että rättäri Rimpeliinin puvusta tulisi hyvä!"

"No niin, tuokaa nyt heti rättäri Rimpeliinin pyhäpuku tänne. Myös hattu tai lakki, -- niin, ja kaulahuivi! Saappaita en tarvitse. -- Ja Viiklunti ymmärtää: ei kumpikaan teistä puhu sanaakaan tästä! -- Vielä yksi asia: Tuokaa myöskin pienet teräslankapihdit ja muita pikkukapistuksia, joita monttööri tarvitsee."

Viklund hymähti ja lähti oitis.

"Hän ei ole puusta pudonnut, teidän pehtorinne. Tuntuu olevan ajatteleva, ymmärtävä mies", lausuin Malmfeltille.

"Hän on käytännöllinen maatöissä, valpas ja tarkka toimissaan. -- Muuten suuri don Juan, kuten rehellisen maalaispojan tuleekin olla. Jos vuoden jokaisena sunnuntain-vastaisena yönä syttyisi tulipalo Holmassa, niin Viklund ei koskaan olisi tavattavissa kello yhdentoista ja neljän välillä."

-- Malmfelt oli, Viklundia puhutellessani, ensin huolestuneena kävellyt edestakaisin huoneessa. Vähitellen hänen kasvoihinsa oli tullut jännittynyt piirre, ja nyt entinen leikillisyys oli jälleen hänessä vallallaan. Hän pysähtyi eteeni, löi minua olkapäähän ja naurahti:

"Luulen, että Mr Sherlock Holmes jo on saanut jutun jyväsimeensä. Olipa maailman onni, että tulit meille! Minä itse en lainkaan ymmärrä mitään tästä. Olen yhtä ymmällä kuin ennen. -- Onko se kemiaa?"

"Se on kemiaa! -- Vaikken seitsemän päivän kuluessa pääsisikään Lahisten navettaan ja takapihoille, niin luulen, että voimme umpimähkään, -- voiton ja tappion uhalla -- ilman muuta esittää herra Wallenbergille ratkaisumme. Varmuushan kuitenkin on paras! -- Mutta asiasta toiseen: Milloin Holman suuri kivinavetta rakennettiin?"

"Se on jo kauvan ollut meillä. Isäni sen vanhalla iällään rakensi."

"Oliko siinä heti alussa nykyinen tuuletus- ja ilmanvaihtojärjestelmä?"

"Kyllä oli. -- Isäni oli juuri palannut Tanskasta ja Ruotsista, ja navetta laitettiin skoonelaiseen malliin."

"Kuulkaa nyt, setä, -- miettikää tarkoin, ennenkuin vastaatte! -- Puhuiko isänne koskaan ikänsä loppupuolella, tai ovatko koskaan maanviljelijätuttavanne, joilla on uudenaikaiset, tilavat navetat, valitelleet, ettei karjanlanta enää kasvata jyvää, niinkuin ennen? -- Enhän itse ole käytännöllisiin maanviljelysasioihin perehtynyt, mutta nyt juuri johtuu mieleeni, hypoteesini edellytyksenä, tämä mahdollisuus."

"Isälläni oli kyllä tapana sitä alinomaan valittaa, mutta hän kaikessa muussakin aina ylisti vanhoja hyviä aikoja. -- Ja totta puhuen, myöskin Ruuth yhtä päätä jankuttelee: 'Minä luulen, ettei -- lanta enää ole -- lantaa!' -- Olen aina luullut, että Ruuth tällä lausunnollaan on ainoastaan tahtonut alleviivata vanhoillisuuttaan. -- Onko siinä jotain muuta?"

"Meillä on nyt koko salaisuus täysin selvillä! Kunnioitukseni herra Wallenbergiä kohtaan kohoaa ylimpään huippuunsa. -- Minkä moni muu on huomannut, sen on hänkin havainnut: karjanlanta huononee nykyaikaisissa navetoissa! Mutta hän on tieteellisesti arvostellut kysymystä, mikä on syynä tähän ilmiöön? -- Tajuttuaan syyn, hän on ottanut avukseen kemian ja sillä keinoin hankkinut itselleen uuden kotimaisen apulannan. Hänen karjanlantansa ei navetassa enää huonone, ja sen ohella hän saa ilmaiseksi, ikäänkuin lahjaksi, lannoitukseen erinomaisen arvokkaita lisätuotteita. Herra Wallenberg on epäilemättä nerokas mies! Hänellä on kriitillinen kyky ja luova mielikuvitus. Johtopäätöksiensä arvoa hän tutkii kokeiluilla. -- Professori Lemströmiltä hän tiettävästikään ei ole saanut ensimäistä aihetta näihin tuumiinsa. Hän on kyllä omin päin miettinyt asiaa ja sen mukaan ryhtynyt toimiin. -- Mutta tässä tuleekin Viklund tavaroineen. Kello on jo kuusi, ja minun pitää olla Lahisissa, ennenkuin herra Wallenberg alkaa pitää aamukomentoa kartanossaan." --

-- "Hyvä on, Viiklunti, -- puku ja lisäksi mäyrännahkalaukku, -- sopii vallan mainiosti! -- Ja oikein johtolankakimppu laukussa. Eipä paremmin voisi olla! -- Nyt Viiklunti pitää huolen siitä, että piha, matkaan lähtiessäni, pysyy puhtaana rengeistä ja piioista. -- Niin ja vielä! -- Kun Viiklunti menee ohi keittiön, niin käskekää tuoda kahvia tänne ylös."

Setä Malmfelt joutui hätään kahvin johdosta.

"Ei, paras setä, -- kahvi on kyllä hyvä sisäisestikin käytettynä, mutta tarkoitin oikeastaan kahvia ulkonaista käytäntöä varten. Ihonvärini sopii huonosti monttöörin tamineihin, ja Viklundilta kuulimme, että Alviina on nähnyt maailmaa niinkuin laajemmalti." --

Vasta nyt, pukeutuessani, tulin ajatelleeksi, kuinka väärin tein Lahisten herraa kohtaan. Aioin salakavalasti tunkeutua hänen alueelleen urkkimaan toisen luvallisia toimia, joita tämä itse oli pitänyt tarkoin salassa. Herra Wallenberg oli aina ollut ystävällinen minua kohtaan, vieläpä viime kesänä osottanut minulle aivan erinomaista vieraanvaraisuutta. Tahdoinkin jo luopua koko puuhasta.

Mutta Malmfelt käänsi kaikki pilaksi. -- "Älä nyt turhia! Asiahan koskee vetoa! -- Kuka leikkiin lähtee, saa leikin kestää. Sodassa ja rakkausseikoissa on kaikki luvallista."

"Rakkausseikoissa, -- niin!"

Huomasin, miten Malmfelt huvitettuna vilkaisi minuun sivulta päin. Lopetin kiireesti pukeutumiseni. -- _Où est la femme?_

Olin nyt, maalaisen kannalta katsoen, varmaankin pulska poika. Sinisessä cheviotipuvussa ja korea villahuivi kaulassa! Kun takin ylimäinen nappi oli kiinni, ja se rinnasta sekä olkapäistä mukaantui tiiviisti ruumiin mukaan, olin pyöreä ja pullea nuorimies, niin että syystäkin saatoin ihailla itseäni. Jaloissani minulla oli omat saappaani. Olin herrastelevan keikaileva.

Tuhrin vielä kasvoni ja käteni ruskealla kahvivedellä. Ei paremmasta apua! Takin ulkopuoliseen povitaskuun pistin muistikirjan lyijykynineen selvästi näkyviin. Piti esiintyä kirjoitustaitoisena, liikkuvana toimimiehenä.

Malmfelt oli ihastuksissaan ja nauroi leveintä nauruaan: "Nyt luulen, että Lahisten herrasta teit pietin. Vaikka näkisikin sinut, ei hän sinua tuntisi."

"Itse asiassa koen puolustaa itseäni sillä, että Lahisten herran salaisuus ei oikeastaan enää olekaan mikään salaisuus. Ja sitä paitse, minussa on vielä jäljellä melkoinen määrä ylioppilashuliviliä. Osakunnan kuraattorina olen saanut elää vallattomimman nuorison parissa, ja entinen poikamaisuus pyrkii tänään väkisinkin esiin. Sitä lieneekin alkujaan minulla veressäni."

Otin mäyrännahkalaukun olalleni ja sain päähäni hiukan virttyneen, mustan huopahatun.

"Hyvästi nyt! -- Jollen palaa takaisin tunnin, parin päästä, niin on paras, että naarailette Kaislahden pohjaa", nauroin mennessäni.

"Onnea matkalle!"

Lähdin kulkemaan talonpäädyn ympäri, mennäkseni pitkin peltokujaa oieti maantielle, kun takanani kuului raikas, heleä nauru.

Katsoin taakseni. Avoimessa ikkunassa hulmahtivat palttinauutimet, ja niiden keskeltä kurkisti esiin pieni, aamunsirkeä, punaposkinen, pörrötukkainen pää.

"Herra professori!" hän ilkkui. -- "Luulin teitä ensin miksi mustalaiseksi, mutta tunsin teidät sitten profiilista. -- Mitäs ihmettä nyt?"

"Hyvää huomenta, neiti! Saanko tulla katsomaan teitäkin profiilista? Tuntisin sen miljoonien joukossa."

"Ei, ette saa tulla likemmäksi lainkaan! -- Mutta mitä kepposia te nyt olette tekemässä?"

"Lähden vain Lahisiin salapoliisina. Te saatte kuulla asian lähemmin isältänne. Minä palaankin takaisin melkein siksi, kuin te olette pukeutunut."

Vielä kauvan kuulin hänen nauraa hihittävän jäljessäni.

4.

Sain pian nähdä, että valepukuni kelpasi. Maantiellä tuli Lahisista päin mies, -- mahdollisesti pehtori, -- niittokoneen kanssa.

Pysähdyin, kysyäkseni hovin nimeä.

"Lahisiksihan sitä on täällä mainittu. -- Kenenkä puulaakin mies sinä olet?"

"Oman puulaakini mies." -- Sylkäisin tiepuoleen ja jatkoin matkaani. Hän oli luullut minua jonkun tukkiyhtiön metsänlukijoiksi.

Lahisissa oli kaksi uljasta navettaa. Hiukan pienemmän -- nähtävästi uudemman -- navetan keittohuoneen ovi oli auki. Astuin sisään ja aloin tyhjentää tavaroita laukustani muuripadan pankolle.

Karjakko tuli navetasta juosten: "So, ei saa! Menkää pois sukkelaan!"

"Ei vai saa!" -- Katselin häntä ilmeisellä ihastuksella. -- "Johtolankoja ja vesitorviahan minun piti täällä tarkastaa."

Hän oli pullea tyttöhempukka, posket tummanpunaiset ja täyteläät. -- Olisi ollut synti sanoa, että intelligenssi loisti hänen kasvoistaan.

"Mutta patroona vielä tänä aamuna sanoi, -- kutsui koko talonväen pihalle seisomaan, -- siitä ei ole muuta kuin tunti aikaa, -- veti kepillään viirun poikki pihatien ja sanoi: 'Ei ketään ihmistä saa kymmeneen päivään päästää tuon viirun ylitse kulkemaan. Ei elävää sielua kymmeneen päivään karjapihan puolelle, -- muistakaa se! -- Ja jos Holman hovista tulee herroja taikka narreja, niin ajakaa heidät ulos tuosta veräjästä!'"

-- Aha! Kustaa II Aadolf oli jo ehtinyt ryhtyä varokeinoihin pappenheimiläisiään vastaan! --

"Olenko minä neidin mielestä herra taikka narri? -- Ei ole enempää kuin kolme minuuttia aikaa, kun patroona konttorissaan sanoi minulle näinikään: 'Mene sinä tuosta poikki pihan navettaan, niin Alviina näyttää sinulle sähköjohdot ja torvet. Sano, että patroona itse käski!' -- Neiti vissiin on se Alviina? -- Kun on kaunis tyttö, niin passaakin, että on kaunis nimi!"

-- "Ettehän te minun nimeäni voi tietää?" Hän katsoi minua tutkivasti. -- "Ettehän te ole minua ennen nähnyt?"

"En ole eläissäni ennen tässä pitäjässä käynyt", vakuutin totisena. "Koko hovissa en ole muita tavannut, kuin patroonan itsensä."

Alviina näytti epäröivän. Hän hypiskeli johtolankakimppuani, jonka olin laskenut pankolle, ja näkyi jo alkavan uskoa asiani oikeaksi. Mutta äkkiä uusi ajatus lensi hänen päähänsä.

"Tulkaa ulos, niin menen patroonalta kysymään."

-- Aha! Pikkuvaleet eivät riitäkään. -- Pitää valehdella oikein Porvoon mitalla! --

"Patroona hyvin tietää, ettei Jordanin vesi minun käsissäni pilaannu. Hän juuri käskikin minun samalla katsoa, onko laitteet täällä, niinkuin ovat piispanhovin navetassa."

"Tiedättekö tekin niistä asioista?"

"Vai en tietäisi? Kun olen kaksi vuotta ollut piispanhovin konttorissa. -- Ei ollut palkka pieni, mutta onhan sitä nyt ollut, Jumalan kiitos, hyvät ansiot näissäkin toimissa. Naimaton nuorimies pyrkii maailmalle, -- tahtoo tehdä tuttavuuksia!" -- Katseeni, jonka loin Alviinaan, oli olevinaan sulava.

"Mahtoi olla suuri ja komea se piispanhovi?"

"Komea oli! -- Kaksikymmentäneljä hevosta. -- Ja kymmenen hevosta aina pitkin viikkoa veti vesitynnyreitä rautatieasemalta. Joka lauantai annettiin Jordanin vettä ilmaiseksi kaikille, kuka vaan tuli pyytämään. Minä itse sain olla tynnyrintapissa ja laskea. Moneen taloon ja hoviin sitä haettiin pitkin hiippakuntaa."

-- "Nyt te vissiin valehtelette?"

-- "Olenko neidin mielestä sen näköinenkään?"

"Mutta oliko se vesi tuotu oikein Luvatusta maasta ja Jordanista?"

"No sen tietää, -- laivoissa kolmen meren takaa. -- Emmekä me, virkamiehet, niin suuria vesimääriä hakijoille antaneetkaan, -- pienempiin astioihin vaan."

"Niin, ei sitä paljon tarvita! Suureen vesiämpäriin, joka on tuolla navetassa, kaataa meidän pehtori vain litran verran. Minä sillä sitten valelen navetan lattiaa."

"Niin, paljonko sitä tarvitaan? -- Sekaantuuhan vesi veteen!"

"Herra on paljon nähnyt ja tietää paljon". --

"Neiti sanoo Piilmanniksi vaan". -- --

Navetan ovi oli nyt minulle avoin. Sain vapaasti astua pyhäkköön.

Se oli suuri, valoisa navetta; ikkunat olivat laajat ja oikein uutimilla varustetut. Vaikka oli paras kesäaika, niin lehmiä pidettiin sisällä. Siinä syödä nyhtivät viherrehua tai märehtivät, turvepehkuilla maaten. Ilma oli navetassa tavattoman puhdas ja raitis. -- Todellinen lehmien palatsi!

Näin heti, että katosta lähellä pitkisseiniä riippui kummallakin puolen navettaa rivi leveäsuisia kiviastioita. Kivivateja oli kaikkiaan neljätoista, -- lehmiä navetassa arviolta satamäärä.

Olin tarkastelevinani sähköjohtolankoja. Sain keittohuoneesta käsitikapuut ja kiipesin, muka sähkölankojen takia, katonrajaan asti. Sopivassa tilaisuudessa pistin päretikun kiviastian sisään. Huomasin sen sisältävän hiukan kellertävää, vesimäistä nestettä. Alviina paraillaan, varsiluuta kädessä, valeli Jordanin vedellä navetan toista lattianpuoliskoa. Oma puoleni oli vielä koskematon. Tultuani alas tikapuilta, pistin päreeni väkivesiviemäriin. Kun nyt päretikkua tarkastelin, huomasin, että sen päässä höyrysi hieno, valkoinen huurrekaasu.

Olin nähnyt kyllin. Alkuperäinen arveluni oli saanut vahvistuksensa.

Menin Alviinan luo: "Eipä täällä minulle taida olla työtä. Kunnossa olivat sähköjohdot."

"Ja näinkö siellä piispanhovissa navetan lattioita valeltiin?"

"Ihan niin, -- juuri sillä tavalla! -- Mutta voisinhan tarkastaa, miten teillä virtsakaivo on tehty. Se on kai lukossa?"

"Avain on keittohuoneessa. Minä tulen aukaisemaan."

"Ei meillä siellä piispanhovissa ollut tapana ilmanvaihto- ja tuuletuspeltejä pitää navetassa auki, muuta kuin ani harvoin, silloin tällöin", sanoin Alviinalle, lähtiesssämme ovesta ulos.

"Ei meilläkään nyt enää! -- Ja kuitenkin lehmät Heikinpäivästä alkaen ovat lypsäneet parempaa maitoa kuin ennen. Piilmanni näkisikin, miten kaunista voita saamme!" -- Alviina alkoi innostua; hän oli omalla alallaan, näissä seikoissa asiantuntija.

"Ymmärtäähän sen: Lehmät viihtyvät Jordanin veden lähettyvillä. Ja toisekseen kärsivät navetan alituisesta vedosta; saavat leiniä, nuhaa, yskää ja tuberkeleita."

Virtsakaivo navetan ulkopuolella oli suuri, koko navetan pituinen ruuma. Pistin siihen seipään, jolla koetin tönkiä laarin pohjaa. Seipään rohjuiseen tyvipäähän näin tarttuneen valkoisia kidekirpaleita.

"Hyväthän nämä laitokset ovat", vakuutin Alviinalle.

Heti oikealla kädellä oli lautavaja, jossa huomasin ruiskun pumppuineen. Sen siivosta saatoin tietää, mihin sitä oli käytetty. Vieressä oli tynnyri, jonka ylitse oli löyhästi sidottu harvakuteista säkkikangasta. Kankaan pussimaisesta puhjukasta korjasin muutamia valkoisia kiteitä, jotka pistin taskuuni.

Juuri samalla sattui huomiooni toinen katos, jossa oli suuri määrä avaamattomia sementtitynnyreitä.

"Mihin kaikki nuo tarvitaan?" kysyin.

"Kukapa ne patroonan tuumat tietää? Alkuviikolla vasta tulivatkin tänne laivalla."

Olin toimittanut tehtäväni Lahisissa. Ei ollut syytä viipyä kauvemmin. Minä hetkenä tahansa saatoin saada kiivaan herra Wallenbergin niskaani.

-- "Eipä minulla olisi ollut asiaa lainkaan tähän hoviin. Niin oli kaikki paraassa kunnossa. Toisissa paikoissa voi olla työtä viikkokausiksikin." -- Pistin Alviinalle kättä hyvästiksi.

"Eikö Piilmanni katselisi vielä meidän toistakin navettaamme?"

"Uskonhan minä jo vähemmälläkin Alviinan kykyyn ja huolellisuuteen. Taidattepa olla oikein koulun-käynyt."

"Tulihan sitä käytyä niinkuin karjakkokoulua! -- Meneekö Piilmanni tästä nyt Holman hoviin, tuonne toiselle puolen lahtea? Jos sattuu, voisi siellä olla työtä hyvästikin."

"Enköhän vaan taida lähteä tästä kirkonkylään päin. Huomenna on sunnuntai, ja kukapa silloin tahtoisi olla kaukana kirkosta? Ehkä minä tapaankin Alviinan kirkkomäellä." --

Jätin tämän tuhmansekaisen tytön, josta jo aloin olla pääsemättömissä. Viklundin mieltymys Alviinaan ei varmaankaan ollut riippuva tytön henkisistä lahjoista. Häntä kyllä ihastutti "nuor ruumis viehkein hemmekkäin". -- Mutta Viklund kai tuumikin: "on kylliks sielua itselläin".

Alviina meni uudestaan navettaan, joten voin vapaasti pyrkiä takapihan nurkkien ohi talosta pois. Minun ei tarvinnut aluksi lähteä kulkemaan muka "konttoriin päin", jolloin olisi täytynyt mennä ajotielle itse kartanonpihan lävitse.

Onni minua todellakin suosi! Tuskin olin ajotiellä kivenheiton matkan päässä kartanon pihaveräjästä, kun Lahisten herra pyylevänä, rusikkasauva kädessä, tuli portaita alas astuen. Laahustelin jalkojani perässäni ja kävelin laiskan rennosti, niin että mäyrännahkalaukku heilui edestakaisin olallani. Sulkiessani yläveräjän, huomasin Wallenbergin seisovan keskellä pihaa tarkkaavassa asennossa, kasvot minuun päin kääntyneinä.

Toivoin sydämestäni, ettei Alviina joutuisi pahempiin selkkauksiin tutkimusteni johdosta. Olinkin vältellyt tekemästä hänelle mitään varsinaisia kysymyksiä. Jos Wallenberg alkaa häntä kovistaa toimistani navetassa, niin tytöllä on puhdas omatunto. Hän ei joudu hätään, vaan pystyy puolustamaan itseään. Hän voi rehellisesti vakuuttaa, että vieras vain vilkaisi sähkölankoihin, ja kun olivat kunnossa, heti lähti navetasta ulos. Myös hän voi ilmoittaa menneeni kirkolle päin työnhakuun.

Herra Wallenbergin maahenki-hankkeet olivat nyt tiedossani. Malmfelt on voittava vedon. Lankinsuon riitajuttu tulee kunnialla haudattavaksi. -- Minua nauratti sana "maahenki" tässä yhteydessä. Wallenberg oli tahtonut ivailla käytäntöön otettua nimitystä, joka hänen mielestään ei merkinnyt "_Erdbegeisterung_" vaan "_Erdhauch_"!

Kävelin hiljalleen maantietä Holmaan päin. Koetin tehdä eräitä ylimalkaisia arvioita Wallenbergin uuden keksinnön merkityksestä. Suurviljelijälle siitä kyllä saattoi olla hyötyä. Wallenbergin uutta menettelytapaa käyttämällä, voidaan jossakin määrin vähentää ulkomaisten apulantojen ostoa. Erittäin Lahisten herralle, jolla oli suuri karja, tämä keksintö voi semmoisenaan olla varsin arvokas. Hänellä oli noin kaksisataaviisikymmentä lehmää navetoissaan, -- lukuunottamatta aukumenttitilan karjaa. Tähän tulivat lisäksi hevoset sekä elukat karsinoissa ja läävissä. --

Mutta oliko keksinnön kantavuus niin suuri, että Wallenberg, kuten hän näkyi toivovan, voisi saada aikaan todellisen uudistuksen viljamaiden lannoittamisessa? -- Tuskinpa vaan!

Oliko Wallenberg siis ollut liian vilkastoiveinen, kuten keksijät ja keksijä-parat yleensä, -- vai oliko asiassa vielä jotain muuta?

Luulin Lahisissa nähneeni kaikki ne laitteet ja menettelytavat, mitkä olivat tämän kysymyksen yhteydessä. Olin jotenkin selvillä siitä, mikä tehtävä milläkin erikoisasialla oli pääasiaan nähden.

Ah! olin juuri pääasian unhottaa! Karjanlanta paranee umpinaisessa navetassa! -- Tämän kautta keksinnön arvo lisääntyy monin verroin: Sillä on tavaton merkitys sekä suurviljelijälle että pienviljelijälle. --

Astuessani eteenpäin, olin päässyt lähelle Holman ajotietä, missä maantie tekee kierroksen Haukkavuoren ympäri, kun mieleeni johtuivat Lahisten sementtitynnyrit. Suuri määrä sementtiä oli äskettäin tuotu taloon. -- Mitä varten? Oliko tämäkin seikka jollain tavoin Wallenbergin uusien hankkeiden yhteydessä? -- Rautabetonia? Ah! olinhan, kulkiessani rehuladon ulkonurkan ohi, kompastunut kokonaiseen soraläjävuoreen! Somero oli nähtävästi viime talvena sinne ajettu.

Äkkiä kaikki kuin välähdykseltä selvisi minulle mieleeni! Ymmärsin, mitä betonirakennusta Wallenberg ryhtyy rakentamaan keskellä kesää. -- Karja piakkoin lasketaan niitetyille kedoille ja on jälleen lokakuusta alkaen navetassa. Rakennus on saatava siksi valmiiksi! -- Sitäpaitse, olihan Wallenberg uhannut jo jouluksi kirjoittaa seikkaperäisiä neuvonantoja maanviljelijöille!

Wallenberg aikoo todella tehdä jymyt Suomessa! -- Vihelsin pitkään.

-- "Tuleeko herra professorille mustalaistavat mustalaisen puvun mukana?" -- Tienkäänteessä tuli Signe neiti vastaani nauraen. Hän oli avopäin; punainen päivävarjo niskassa suojeli häntä aamuauringon säteiltä.

"Hyvää huomenta toistamiseen!"

"En malttanut pysyä kotona. Piti tulla kuulemaan. -- No, kuinka kävi? Saitteko selkoa asioista? -- Arvasin, että te pian ehkä palaatte. -- Kumpiko voittaa vedon?"

"Isänne kyllä voittaa. Asia on täysin selvillä."

"Ja näin lyhyessä ajassa. -- Olettepa äärettömän etevä!"

Samalla hän huomasi, minkälainen pukuni oikeastaan oli, -- miltä mustalainen näytti! Hän purskahti raikuvaan nauruun, katseli minua joka puolelta ja tirskuili kiusoittelevan lystikkäästi. Pelkään, että "korkea oppi" tunsi itsensä sangen yksinkertaiseksi ilkamoivan tyttölapsen vallattomuuden edessä.

"Mutta miten te olette päässyt noin mustaksi?" hän ihmetteli.

"Kahvi tekee mustaksi, sanotaan".

"Mutta ei mustasukkaiseksi, kuten tädit väittävät! -- Tiedättekös, äiti tulee nyt kovin iloiseksi. -- Hän oli vedosta ensin niin hirveästi pahoillaan. Mutta me silloin selitimme, -- isäni ja minä, -- että setä Wallenberg kyllä häviää vedon; ja isäni sanoi, että se ikävä Lankinsuon riita myös nyt loppuu. Mutta äiti ei uskonut. Isä itse oli vakava. Mutta me sanoimme, että tohtori Pohjamo osaa kaikki, ja mihin ikinä hän ryhtyy, sen hän saattaa perille kanssa ja silloin isä ja äiti hymyilivät."

"_Me?_" --

Hän huomasi puhuneensa itsensä pussiin ja joutui hämilleen. -- "Ja _minä_ kerroin sitten äidille teidän valepuvustanne, ja silloin hän nauroi ihan katketakseen."