Chapter 2

"Seitsemässä päivässä olen viekastellut tietooni kirotut keinosi."

"Et, lempo vie, olekaan!"

"Tuhannen markkaa vetoa!"

-- "Hoi, kuulkaa, tuhannen markan veto! -- Hurraa!" -- Herrat tungeksivat väittelevien ympärille. Malmfelt seisoi pää pystyssä, tarmokkaana ja isottelevana. Hän nyt oli oikealla hevosvaihtotuulella, parhailla hevospäivällisillä kaupungin kilpa-ajoissa.

Herra Wallenberg esiintyi ylpeän mahtipontisena. "Sinä panet tuhannen markkaa vetoon. Ja minä, osottaakseni, kuinka mahdotonta sinun on saada Pässinmutkan viljelyskeinoistani selkoa, sanon näin: Jos seitsemässä päivässä, -- meillä on nyt perjantai, ja kello on 10 tuossa paikassa, -- jos ensi perjantaiksi kello 10 illalla olet saattanut viljelyskokeeni ilmi ja voittanut vedon, jätän Lankinsuon riitajutun sikseen. Teen sovinnon ja suostun siihen, että Lankinsuo jaetaan manttaalin mukaan Lahisten ja Holman välillä. -- Siinä minun tarjoukseni, ja se vastannee sinun tuhannen markkaasi."

"Olkoon sanottu! -- Minä hyväksyn. -- Väärään tynnyriin hyppäsitkin!"

Veto lyötiin. Varsinaisiksi todistajiksi nimitettiin kruununvouti Wirsén ja herra Ruuth, joka asianmukaisesti erotti vedonlyöjäin kädet toisistaan.

Ei voinut kieltää, -- seurue oli muuttunut hiukan liian suurisuuntaiseksi. Malmfeltin vedontarjous oli alkujaan epäilemättä pelkkää ajattelemattomuutta, uhotteleva päähänpisto. Asia sai kuitenkin sellaisen muodon, että hän ei enää voinut kunnialla peruuttaa uhkarohkeaa lausettaan. Sanasta miestä, sarvesta härkää! -- Oikeastaan minua pahoitti, että setä Malmfelt, -- tyven, leikillinen Malmfelt, -- oli sillä tavoin antanut äkilliselle mielijohteelleen valtaa.

Mitä herra Wallenbergin "maahenkeen" tuli, niin se jo eilen illalla herätti erityistä mielenkiintoani. Olin nyt koko ajan tarkkaan seurannut hänen jokaista lausettaan, hänen äänensä jokaista vivahdusta, ja koettanut arvostella noiden salaperäisten viittausten todellista sisällystä. Jota enemmän asiaa mietin, sitä hämärämmäksi se tuntui jäävän. Tässä oli edessä todellinen probleemi. Mihin suuntaan hyvänsä lähdin kulkemaan, jouduin aina umpikujaan. Esteenä nousi joka puolella vastaani seikka, että tämä "ihan uusi maahenki" näkyi edellyttävän niin itsetakeista yritteliäisyyttä, alotteen kykyä, ja ennen kaikkea niin laajoja joko fysikaalisia tai kemiallisia tietoja, että tuskin oli syytä olettaa herra Wallenbergin niitä omistavan.

Kuinka hyvänsä, yksi asia oli varma: Holman herra oli kuin olikin auttamattomasti menettänyt tuhat-markkasensa, jonka hän suotta aikojaan oli pannut vedossa alttiiksi.

Katsellessani ikkunasta, näin valkoista vilahtelevan puutarhasta. Loin katseen herra Soinivaaraan, joka istui pienen pöydän ääressä yhdessä laihan ja hermostuneen henkikirjurin kanssa. He olivat omaan pöytäänsä anastaneet konjakkipullon puolikkaan, ja herra Soinivaara kertoi viime ulkomaanmatkastaan. Hän oli äskettäin käynyt Madridissa saakka. Innostuneesti hän puhui _toreadoreista_ ja _una corridasta_, -- näkemänsä härkätaistelun vaiheista. Otin hattuni ja lähdin puutarhaan.

Olin arvannut oikein, Signe neiti oli täällä kävelemässä.

"Neiti on koko päivän ollut niin toimissaan, että paras ilo Holmassa" --

"Tunnustakaa pois, paras ilonne on kuitenkin sorsanajo. -- Kuinka te miehet voitte olla niin sydämettömiä? Minä en voisi koskaan ottaa pyssyä käteenikään."

"Ymmärtäkää minua oikein! Metsästyksessä ei suinkaan ampuminen ole pääasia. Olo vapaassa luonnossa on se, mikä niin vastustamattomasti viehättää. Jota kauemmaksi olemme luonnosta vieraantuneet, jota enemmän kaupungin pölyssä, kiihkeässä, hermostuttavassa aivotyössä kiusaantuneet, sitä voimakkaammin halaamme takaisin sinne, mistä alkuaan olemme lähteneet. -- Luonto kutsuu, -- ihmissuvun aikaisimman elämän vaistot pyrkivät jälleen oikeuksiinsa; kymmenientuhansien, satojentuhansien vuotten väliajat häipyvät, entisyys ja nykyisyys kohtaavat toisensa. -- Luonnon keskellä tunnemme seisovamme jonkun suuren, salaperäisen, ylevän edessä. -- Kaipuumme on veressä, tunnossa, se on periytynyttä."

"Niin, te osaatte kyllä puhua. Mutta ammuittepas kuitenkin. -- Alkukesästä on aina niin hauska soutaa Kaislahdella. Emä poikueineen kulkee. Kääk -- ei ole vaaraa, mutta paras loitota! Poikaset ovat niin tottelevaiset. Kääk -- kääk -- nyt juosta räpytellään pitkin veden pintaa, niin että vesi kymmenenä siimana sirisee. Ja sitten pulahdus! Kaikki sukeltavat. -- Vielä eilen aamulla sorsat pitivät Kaislahdella sellaista peliä, jotta --! Se loppuu joka vuosi tänä päivänä! Voi, kuinka surkeaa! -- Miten monta ammuitte?"

"Heti ensi tunteina luullakseni seitsemän laukausta. En ampunut vialliseksi ainoatakaan lintua. Mielestäni olin murhannut kylliksi, ja senjälkeen olin vain muuten mukana."

"Aha, tunnustittepa sentään murhanneenne."

"Eipä kieltoni taitaisi paljonkaan auttaa. Olen huono asianajaja. Mutta ampuahan minun täytyi. Olisinko jäänyt toisten pilkan, tai ehkäpä säälin alaiseksi?"

"Nytpä olitte juuri asianajaja! Ja sitä paitse, mitä auttoi se, että te lakkasitte ampumasta? Olitte samassa veneessä kuin isäni. -- Hän sai ampua sitä enemmän, -- viisitoista sorsaa!"

"Mistä tiedätte, että minä olin isänne veneessä?"

"Minä kysyin pehtorilta" --. Hän punastui ja loi äkkiä katseensa alas.

"Sovitaan pois, neiti Signe! Ja silloin te annatte minulle toisen noista neilikoista."

Kiinnitin rintaani tulipunaisen kukan, jonka sain hänen poveltaan. Kävelimme pitkän aikaa puutarhan varjoisilla käytävillä. Puheemme oli hiltynyttä ja sisälsi paljon enemmän kuin ne lauseet, joita vaihdoimme. Jouduimme vihdoin puutarhan päähän, syreenimajaan, johon istuimme kahden. En tiedä, kuinka kävi, mutta vastoin kaikkea seurustelukieltä aloin puhua omista pyrinnöistäni, toiveistani. Kerroin nykyisistä töistäni, jotka olivat pidättäneet minua kesälläkin Helsingissä. Oli tärkeitä tehtäviä, jotka täytyi saada syyspuolella valmiiksi. Mieleni olisi teknillisen korkeakoulun opettajaksi. Tunsin, että siinä löytäisin harrastuksiani vastaavan työalan. Minulla oli mitä parhaat toiveet saada opettajatoimi, jota olin hakenut.

-- "Neiti sanoi jo eilen, että olin Holmaan tullut murhanhimosta. Jo viime kesänä asetin itselleni eräitä lähimpiä elämänmääriä. Ennen joulua tahdon tulla Holmaan uudestaan ja silloin jätän tärkeimmän niistä neiti Signen ratkaistavaksi."

Katsoin häntä silmiin ja tiedän, että hän minut ymmärsi. Astuessamme hiljaa taloon päin, hän ei vetäytynyt pois luotani. En millään ehdolla tahtonut nyt lausua enempää. Olimme ääneti. Kun saavuimme lähelle puutarhanpuoleista kuistia, hän äkkiä huudahti:

"Äiti odottaa. -- Hyvää yötä nyt!" Hän riensi portaille.

"Tulen tänä iltana valveillani näkemään kauniita unia, neiti Signe", sanoin hänen jälkeensä.

Ovella hän kääntyi takaisin: "Niin minäkin, herra Viktor Pohjamo!"

Avoimessa ikkunassa istuin huoneessani vielä kauvan valveilla.

3

Ponnahdin vuoteeltani pystyyn, kuin joku asia olisi unessa minulle äkkiä selvinnyt. -- Mikä se oli? -- Olin eilen ollut raukkamies! Tärkein elinkysymykseni on nyt jo tänään ratkaistava!

Kello oli vasta neljä, ja aamuaurinko paistoi hauskasti huoneeseen. Pukeuduin nopeasti, avasin ikkunaoven ja astuin huoneeni edustalla olevalle parvekkeelle Oli keveä hengittää, aurinko oli jo alkanut karkoittaa yön utuisia harsoja. Tuoksua, vihannuutta, väriloistoa oli ympärilläni; -- valkoisia, sinisiä, kullankeltaisia, tummanpunaisia kukkia väikkyi puutarhassa. Lehtokertut livertelivät vanhain saarnien ja korkeiden koivujen oksilla.

Alakerrassa ikkuna kirahti. Setä Malmfelt, puolipukeissa ja sikari suussaan, kurkisti ulos.

"Aha, oletko jo hereillä? Sepä hauska. -- Hyvää huomenta! -- Tulenkin heti luoksesi sinne."

Hän astui huoneeseeni, puolileikillinen ilme kasvoissaan. "Näyttää siltä, kuin hyvä omatunto saisi ihmiset hereille, yhtä hyvin kuin pahakin. Pelkään, että minussa on hiukan niinkuin itsesoimausta ja talonpoikaiskatumusta."

"Setä tarkoittaa eilistä vetoaan."

"No, itse vetosummasta en niinkään välittäisi. -- Vaikka tietysti saanen kyllä eukoltani kuulla, että minulla on 'kalliit elämäntavat'. -- Mutta asia muodostuu minulle todelliseksi kunnia-asiaksi! Sitä enemmän, kun Wallenberg pani vetoon Lankinsuon riitajutun. Koko maassa tulevat nauramaan vetoamme, ja vanhat kertomukset Lankinsuosta joutuvat uudestaan kaikkien hampaihin."

"Jos Lankinsuo jaetaan, niin Holman osuus siitä siis olisi tuhannen markan arvoinen?"

"Jaosta olisi arvaamaton voitto kummallekin talolle! Parasta tekomaata 32 hehtaaria makaa joutilaana. Luja savipohja, -- melkein metrin vahvuudelta mustaa ruoppaa, ja päällinnä vain ohut kerros kontua ja pehkua. Viljeltynä tulee suosta kymmenen-jyvän maa. Koko suon arvo on vähintään 25 tuhatta markkaa. Holman ja Lahisten manttaalit ovat yhtä suuret. Maa tulisi jaettavaksi tasan kahtia."

Purskahdin väkisinkin nauruun. -- "Olen aina tiennyt savolaiset itsepintaisimmiksi kaikista itsepintaisista suomalaisista. Mutta miten, taivaan nimessä, koko riitaa on lainkaan viitsitty jatkaa? Sovintohan olisi ollut paras."

Malmfelt hymyili. -- "Kaksi vuotta sitten tarjosin sovintoa juuri kahtiajaon perustalla. Tarjous hylättiin. -- Kun en voinut suorastaan kääntyä Wallenbergin puoleen, käytin välittäjänä Lauri Hiertan asianajotoimistoa. Wallenberg ei itse ole lakimies, ja hänellä on vakinaisina asianajajina Svartström & Ikävalko. Välittäjältäni sain kuulla, että Wallenbergin ja hänen asianajajiensa kesken on tehty välikirja, jonka mukaan Wallenberg on maksava kolmetuhatta markkaa, jos tekee sovinnon Lankinsuon riitajutussa."

"Riita on tietysti tullut ajan pitkään hirveän kalliiksi?"

"Minulle vähemmän, -- esiinnyn itse persoonallisesti oikeuksissa. Mutta Svartström & Ikävalko käyttävät Wallenbergiä lypsylehmänään. Wallenbergin lasku oikeudenkuluistaan nousi viime käräjillä 24. tuhanteen markkaan, -- ymmärrettynä _cum grano salis_!" -- Malmfelt naurahti. -- "Minä tietysti esitin melkein yhtä suuren vastalaskun. Luemme kulut Aatamin ajoista alkaen."

-- "Ja jos toinen tai toinen lopullisesti voittaa?" --

-- "Niin oikeudenkulut 'kuitataan vastakkain tasan, asianlaatuun nähden', kuten tavanmukainen lauselma kuuluu."

Tämä kuuluisa riitajuttu tuli yhä hupaisemmaksi, jota enemmän sai sen saumoja tarkastella. Pyysin sentähden, että Malmfelt kertoisi minulle riidan vaiheet alusta pitäen.

Hän alkoi puhua tyynellä, asiallisella, huvittavalla tavallaan. Silloin tällöin hän hymyili tyytyväisesti, kuin onnellinen perheenisä, kertoessaan rakkaan esikoisensa oikullisesta sisusta ja juonittelevista kepposista.

"Lankinsuon aikaisempaa nimeä ei tunneta. Riitamaa on Holman ja Lahisten ulkoniittypalstalla." -- Hän meni pöydän luo ja piirsi paperille hiukan vinokulmaisen suunnikkaan muotoisen kuvan. -- "Tämä on ulkoniittypalsta. Väliraja käy etelästä pohjoiseen, tästä yli entisten luonnonniittyjen, jotka nyt ovat peltoina, suon laitaan saakka. Lankinsuo on tämä pitkänsoikea monilokeroinen kuvio keskellä maapalstaa. -- Yli suon ei isonjaonkarttaan ole merkitty mitään rajaa. -- Heti suon takana jatkuu väliraja samaa suuntaa eteenpäin, suoraan pohjoiseen, yli hakamaan ja aidasmetsän, aina palstan päähän saakka. Jos raja jatkuisi yli suon, jäisi riitamaata jotenkin saman verran kummallekin puolen rajaa. Mutta nyt se ei jatku!"

-- "Siis suota ei isossajaossa ole lainkaan jaettu!" --

-- "On kyllä! _Kaikki maat jaetaan isossajaossa._ -- Anna anteeksi, että minun täytyy käyttää eräitä lakitieteellisiä kardinaalilauseita! -- Isonjaon aikana se muuten ei ollut suota, vaan suoniitty. Karttaan on merkitty: 'Pensaita kasvava suoniitty, niitetään paikoittain'. (Måssäng, bevext med buskar, afmejas somligstädes.) -- Tosiasia on, että koska väliraja ei käy suon ylitse, niin se käy pitkin suokuvion laitaa, -- joko suon länsipuolitse, taikka suon itäpuolitse. Huomattava on, että aikaisemmissa jakokartoissa yksinkertaiset kuviorajoitukset useinkin muodostavat tilojen välisen rajan. Isojako toimitettiin v. 1806. Tässä suhteessa ei siis voi isonjaon-maanmittaria mitenkään moittia. Ainoa puutteellisuus on siinä, että maanmittari, viimeistellessään jakokarttaa, on sattumalta unhottanut merkitä talon litteraa tälle suoniitylle. Siinä olisi oleva joko littera L, tai H: Lahisten, tai Holman merkki. -- Kumpiko, on vaikea tietää! -- Kysymykseen ei saada valaistusta jakokirjasta, jossa kumpaisenkin talon kaikki etäisimmät niityt ovat yhdistetyt yhteen ainoaan loppusummaan. Tässäkin summassa nähdään ainoastaan jyvityksen aiheuttama n. k. muunnettu ala; todellista pinta-alaa ei ole lainkaan mainittu. Kun siis pinta-alatietojakaan jakokirja ei anna siitä, kuinka paljon maata kummallakin talolla on oleva ulkoniittypalstalla, -- mene, tiedä silloin, kummalleko riitamaa todellisuudessa kuuluu!"

"Oikeastaan on siis riidelty paavin parrasta."

"Eipä aivan niinkään! Isäni ja Lahisten vanhan herran eläessä, pidettiin riitamaalla kolmet, neljät maanmittarinkatselmukset. Viimeinen maanmittari, vanha Blanck vainaja, vihdoin paalutti riitamaan erilleen. Se on nyt sitä myöten aidassa."

"Kummanko talon nautittavana se on?"

"Ei kummankaan! -- Ihan saman kysymyksen teki isäni Blanck vainajalle. Insinööri löi nyrkkinsä toimituspöytään ja tiuskaisi: 'sitä ei saa kumpikaan nauttia, ennenkuin riita-asiasta on oikeudenkäynnin kautta saatu lainvoimainen tuomio'. -- Tässä sitten tapahtui pieni lystikäs välikohtaus!" -- Malmfelt nauroi makeasti.

-- "Asia oli tämä: Seuraavana kesänä saapui insinööri Blanck päiväläisineen niitylle ja aikoi itse ruveta riitamaata niittämään. Isäni renkeineen ja torppareineen joutui hätään. Sillaikaa kuin Holman miehet pitivät vieraita tulijoita silmällä, sai isäni Blanckin houkutelluksi viidakkoon ja antoi hänelle kelpo selkäsaunan."

-- "Koko juttuhan on kuin hullunkurinen, vanha kansannäytelmä!" -- Nauroin kohti kurkkuani.

"Mutta kuulehan, kuinka sitten kävi! -- Blanck lähti Lahisiin valittamaan kärsimäänsä pahaa kohtelua. Lahisten vanha herra vei hänet riihen taakse ja antoi ukolle uudestaan selkään. -- Toisena kesänä Blanck ei enää saapunutkaan niitylle, mutta riitamaa sai nyt _Lankinsuon_ nimen."

"Niinkö? -- Minua kohta alussa kummastutti tämä outo nimi. -- Mutta kuulkaa, setä, eikö insinööri Blanck olisi yksinkertaisesti voinut jakaa riitamaan kahtia? Olisi ajanut linjan, rakentanut pyykit ja sanonut: alkakaa nauttia kumpikin omaa puoltanne!"

"Ei lainkaan! Hän silloin olisi 'tehnyt riidanalaiseksi sen, mikä ei sitä ole, ja antanut aihetta uusiin riitoihin'. -- Riitamaan puoliskoista ei ole koskaan riidelty. Maa kokonaisuudessaan kuuluu joko Lahisille, tai Holmalle. -- Ukko Blanck vainaja oli taitava maanmittari ja tiesi kyllä, mitä hän teki."

"Myöskin niittohommissaan?"

"Meidän kesken sanoen, hän oli suuri ilveilijä ja pilkkakirves. Hän tahtoi pitää paholaisen irvipeiliä riitelevien silmien edessä. -- Blanckin selkäsaunan jälkeen isäni ja Lahisten herra ensin jo olivatkin melkein taipuvaiset sovintoon. Mutta riita virisi uudestaan ilmiliekkiin, kun vanhukset rupesivat keskenään väittelemään siitä, kumpiko oli omassa asiassaan antanut Blanckille ojennuksen, ja kumpiko sivullisena henkilönä, naapurin pyytämättä, pidellyt pahoin ukkoa. -- Väittely tapahtui luonnollisestikin kirjeellisesti! Minulla on vieläkin eräitä näitä kirjeitä isä-vainajani säilöissä tallella. -- Ne ovat kirjoitetut niin kohteliaaseen muotoon, että kohteliaisuus muuttuu ilmeiseksi ivaksi. -- No niin, riita jatkui edelleen toistakymmentä vuotta. Entinen suoniitty pelehtyi yhä enemmän ja on nyt puhdasta suota. Lahisten herra oli sillä välin omalta puoleltaan riitamaata löytänyt kolme vanhaa kytöpohjaa. Hän nyt _ylimuistoisen nautinnon_ oikeudella voitti jutun kihlakunnanoikeudessa ja hovioikeudessa. Juuri näihin aikoihin isäni kuoli, ja kahta kuukautta myöhemmin Lahisten vanha herra. -- Ukko Wallenberg oli tulinen mies, kiukkuinen kuin ampiainen. --

"Mutta tahdon jatkaa! Juttu oli nyt -- noin yhdeksäntoista vuotta sitten -- joutunut minun käsiini. Vastapuolekseni sain G. A. Wallenbergin, joka isänsä kuoltua otti Lahisten kartanon haltuunsa. -- Olen koko ajan pysynyt ainoastaan puolustuskannalla; hyökkääjänä on ollut Kustaa II Aadolf. Säästän aina varsinaiset valttini viime tinkaan, -- Senaattiin, -- ja olen sillä keinoin jo kaksi kertaa saanut riitajutun romahtamaan takaisin kihlakunnanoikeuteen.

"Ensi kerralla kirjoitin Senaattiin kymmenen riviä, jossa pontena oli: _isojako tekee ylimuistoisen nautinnon pätemättömäksi_. -- Tätä yksinkertaista seikkaa ei hovioikeus ollut huomannut.

"Lahisten asianajajiksi tulivat nyt Svartström & Ikävalko, ja he olivat saaneet onkeensa, että ylimuistoinen nautinto on isonjaonkin jälkeen voimassa _ulkoalueilla_. He vihdoin olivat, monien mutkien perästä, voittaneet jutun kihlakunnanoikeudessa ja hovioikeudessa, sen nojalla, että tämä ulkoniittypalstalla oleva riitamaa oli ulkoalue, johon Lahisilla oli ylimuistoinen nautinto.

"Senaattiin kirjoitin jälleen lyhyesti, että _ulkoalue voi sijaita ainoastaan vieraan jakokunnan piirissä_. Riitamaa on Kaislahden kylän jakokunnan maiden keskellä, johon jakokuntaan sekä Holma, että Lahinen kuuluu.

"No niin, riitajuttu osotettiin Senaatista toistamiseen takaisin kihlakunnanoikeuteen. Tämä tapahtui kaksi vuotta sitten."

Olin kuunnellut tätä asiallista, hassua kertomusta kuin jotain rosvoromaanijuttua. Muistaessani herra Wallenbergin uhkausta, palatessamme viime yönä Pässinmutkasta, lausuin:

"Mutta nythän, Lahisten herran puheista päättäen, asia ensi syyskäräjillä on saava sedälle vaarallisen käänteen."

"Hätä ei ole sen suurempi kuin ennenkään. Lahisilla on aukumenttitila naapurijakokunnassa. He nyt ajavat sitä väitettä, että Lankinsuon riitamaa on _Lahisten aukumentin ylimuistoinen ulkoalue_. Mutta Holmalla on myöskin naapurijakokunnassa aukumenttitila, heti edellisen vieressä, vieläpä likempänä Lankinsuota. Sitä paitse on huomattava, että Lahisten näennäinen etusija tässä riidassa on riippunut ainoastaan siitä, että Lahisten puolella riitamaata on tavattu _kolme vanhaa kytöpohjaa_. -- Ensiksikin on mahdotonta todistaa, minkä tilan torpparit ovat maailman sivussa täällä kytöviljelyksiä harjoittaneet. Entisinä aikoina ei koskaan tehty kirjallisia torpankontrahteja. -- Toiseksi Wallenberg ei tiedä, että Holman puolella riitamaata on myöskin löydetty _kolme vanhaa kytöpohjaa_. Tämän seikan olen visusti pitänyt salassa, ja tuon sen esiin vasta viime tingassa, Senaatissa."

Malmfeltin suu kävi leveään hymyyn: "Hyvin hoidettuna, voi riita helposti jatkua vielä parikymmentä vuotta eteenpäin."

Kaikesta voi nähdä, miten Malmfelt nautti, ajatellessaan entisiä taisteluita sekä vastaisia sotajohteellisia liikkeitään.

Mutta äkkiä hän kääntyi totiseksi: "Oikeastaan olemme joutuneet syrjään koko nykyisestä asiastani. Mainitsin jo, että olen kerran tehnyt Wallenbergille sovintotarjouksen. En voi tarjousta enää uudistaa. Olen pakotettu parhaan kykyni mukaan jatkamaan riitaa. Minun strategiakseni täytyy jäädä pikkupoikien menettelytapa korttipelissä, kun 'näännytetään repoa'. -- Mutta toiselta puolen, nythän Wallenberg itse on tarjonnut sovintoa, -- vedon muodossa! Jo tältä kannalta katsoen, soisin sydämestäni voittavani tämän vedon. Lisäksi vedon voittaminen on minulle todellinen kunnia-asia. Itse vetosummasta en huoli vähääkään. Päinvastoin maksan mielelläni tuhannen markkaa sille, joka paljastaa Wallenbergin kirotut viljelystemput. -- Totta puhuen, tulinkin sitä varten sinun puheillesi. Sinä tunnet fysiikat ja kemiat ja voisit ehkä auttaa minua."

"Herra Wallenbergin 'maahengen salaisuus' tuntuu todella mielenkiintoiselta. Jos voisin, auttaisin setää mielelläni. -- Mutta tietysti ilman palkkiota. -- Asia on minusta kuitenkin kovin hämärä. Herra Wallenbergillä ei luonnollisestikaan voi olla syvempiä, itsetakeisia tietoja esimerkiksi kemian alalla."

"Mitä siihen tulee, erehdyt täydellisesti. Wallenberg on oppinut, monipuolinen, etevä mies. Hän ensin aikoi lääkäriksi ja on yliopistossa tehnyt laajoja fysikaalisia ja kemiallisia töitä. Muistan, miten hänestä ylioppilaspiireissä odotettiin jotain erinomaista! Kun vanhempi veli kuoli, hän kuitenkin kivulloisen isänsä pyynnöstä luopui lääkärinurastaan ja sai sittemmin Lahisten kartanon haltuunsa."

"Se muuttaa asian kerrassaan. Nyt alan toivoa, että voimme päästä Wallenbergin kokeiden perille." -- Minä innostuin kokonaan tähän tehtävään. Asia alkoi tuntua jännittävältä. Minkä toinen on keksinyt, voinee toinen saada vihjotuksi esiin ja kokoon sommitelluksi, kun kumpikin liikkuu samalla tasolla.

"Omasta puolestani epäilen", lausui Malmfelt miettiväisenä, "että Wallenbergillä on Pässinmutkassa jonkinlaiset sähkökommervenkit. -- Kuten tiedät, otamme kaikki isommat kartanot, kirkonkylää myöten, sähkövoimamme Maanilankoskesta. -- Professori Lemströmhän teki kokeita sähkön vaikutuksesta kasvullisuuteen, ja hänen oli tapa aina kesäisin viettää pari viikkoa Lahisten vanhan herran perheessä. Kuka tietää, mitä kaikkea nuori Wallenberg ylioppilaana sai onkeensa ukko Lemströmin pakinoista."

"Lemström oli kyllä moniyritteliäs mies, mutta käsitti asioita yleensä liian mekaanisesti. Hän jännitti peltosarkojen ylitse hienoja teräspiikkilankoja eristettyjen patsasten väliin, metrin päähän toisistaan. Sähkökoneen positiivinen napa oli lankojen yhteydessä, ja pysyväinen sähkövirta sai tehdä vaikutustaan aamusta iltaan kesäkuun puolivälistä viljan leikkuuseen saakka. Lemström sai kyllä verraten aikaisen ja jotenkin runsaan sadon, mutta hänen kokeellaan ei -- ainakaan tässä muodossa -- ole suurempaa käytännöllistä merkitystä. Myöhemmät kokeilut tällä alalla, joita on tehty Amerikassa ja Ranskassa, näkyvät sen sijaan ansaitsevan suurempaa huomiota. Sähkövirran voimaa on koeteltu sovelluttaa eri tavoin eri kasveihin nähden, ottamalla samalla huomioon myöskin kasvien eri kehitysasteita. Esimerkiksi itämisaikana on voimakas sähkövirta kasveille suorastaan vahingoksi, -- heikko sitä vastoin useille eduksi. Insinööri Pilland näkyy uusimmilla kokeillaan saavuttaneen eräissä tapauksissa todella erinomaisia tuloksia. -- Voisimmehan ajatella, että Wallenberg olisi ryhtynyt kokeilemaan Pillandin viittaamaan suuntaan. Kuinka hyvänsä, tämä seikka on helposti tutkittavissa! -- Voimme heti kohta mennä Pässinmutkan peltoa lähemmin tarkastamaan. Onhan mahdollista, että Wallenberg on jännittänyt sähkölankojansa aivan alas, lähelle maata, itse laihon sisään."

Aamu oli varhainen, ja kaste kimmelteli heinikossa, kun metsästyssaappaat jalassa saavuimme Pässinmutkan pellolle. Painalluin kulkemaan pitkin piennarta syvälle rukiiseen ja tästä hiivin varovasti läpi viljan kahden saran poikki, kopeloiden maata jaloillani, kohtaamatta merkkiäkään sähkölangoista. -- Olettamus ei siis ollut oikea!

Itse asiassa minä en ollut uskonutkaan, että herra Wallenbergin "maahenki" olisi millään tavoin "sähkökommervenkkien" yhteydessä. Hän oli eilen ylvästellen puhunut muun muassa "maailman mätänemisestä" ja lannasta, joka otetaan "ilmasta" Lahisten patentin mukaan.

Oma ajatukseni alkoi kypsyä yhä enemmän. Wallenbergin "ihan uusi maahenki" oli epäilemättä karjatarhaan ja lantakasoihin liittyvä. Minun täytyi lähteä Lahisiin ja jollakin verukkeella saada Wallenbergiä näyttelemään navettaansa, talliaan ja karjapihaansa. Voisinhan puhua hänen kuuluisista lehmistään ja liinakko-oriistaan.

Wallenberg oli kyllä vakuuttanut, ettei hänen oma väkensäkään tunne niitä keinoja, joita hän oli Pässinmutkassa käyttänyt. Missään tapauksessa hän ei kai sentään ole voinut toimia niin salaperäisesti, ettei hänen hommistaan _jotain_ puheltaisi Lahisten kartanossa. Ja ne puheet tiettävästikin ovat kulkeutuneet myös Holmankin väentupaan.

Palatessamme takaisin huoneeseeni, sanoin sentähden Malmfeltille, että pyytäisin saada Holman pehtoria puheillemme.

Pehtori Viklund oli nuori, älykkään ja reippaan näköinen mies. Malmfeltille olin maininnut tahtovani yksin johtaa kuulustelua.

"Viiklunti varmaan osaa sanoa, mitä Lahisten herra teki keväällä Pässinmutkan laihossa?"

"Minä olen monta kertaa sitä kysynyt Nukariselta, mutta hän vain valehtelee, tai nauraa vasten silmiä."