Chapter 7

Mitä on rakkaus?!--Jos minä todella rakastan Marttaa, niin kuinka voin sallia, että sama Martta syöksyy suinpäin onnettomuuteen!

Kun sydäntäni komisti ja huuleni vapisivat, ajattelin: se on merkki etten saa kertoa. Mutta minä olin raukka, minä en voittanut turhaa vavistusta, minun olisi pitänyt huutaa julki! Hänen onneansa minä etsin. Tietysti, tietysti, tietysti! Nyt minä sen vielä teen! Jätän tähän pöydälle kirjeen, maalaan sen miehen semmoiseksi kuin hän on, ei yhtään paremmaksi, ei hituistakaan!

Ja herra Vendell kulki pitkin askelin edestakasin, silmät säkenöivinä, koko kasvot hehkuksissa.

Maalaan hänet inhottavaksi raukaksi. Saastaiseksi roistoksi! Mustaksi kuin korppi, ihan mustaksi!

Vihdoin hän pui molemmin käsin nyrkkiä päänsä päällä ikäänkuin olisi tehnyt kauan kypsytetyn valan. Sinisen selvinä näkyivät tällöin hänen käsiensä voimakkaasti pullistuneiden suonien keskellä kirjaimet S. V. Semmoinen olisi varmaan Vendell ollut katsella, ellei hän olisi milloinkaan saanut Marttaa nähdä eikä olisi siten saanut lujaa uskoansa sivistykseen, vaan jäänyt mastoihin kiipeilemään.

Tässä raivon tilassa hän istui pöydän ääreen kirjottamaan kirjettä.

Kuitenkaan ei Vendell enää edes raivon tilassa voinut olla välinpitämätön siitä, mimmoinen se kynä ja mimmoinen se paperi oli, jolle hänen oli kirjottaminen. Myös oli hänen aivan mahdoton istua tomuisen pöydän ääreen ja kirjottaa siinä tunnossa, että takin hihat tahraantuvat.

Kun siis pöytä siitä edestä oli puhtaaksi pyyhitty, kun postipaperiarkki oli sovitettu asianomaiseen vinoon kirjotusasentoon, kun läkkipullo oli avattu ja kun oli valoa vasten tarkastettu ettei teräskynässä ollut karvoja, silloin vasta Vendell oli valmis alkamaan. Hän nosti sentään vielä kynän ylös poikittain pitkin otsaa päättääkseen vaan aivan ensimäisistä alkusanoista.

Silloin alkoi nenä hänen isojen sieramiensa kohdalla värähdellä ja silmät täyttyivät kyynelillä. Hän tarttui kynään oikealla tavalla, ja kirjotti:

»Otan takasin kaikki mitä tänä iltana Edvardista puhuin. Erittäin kadun mitä sinulle kerroin siitä Helsingissä niin paljon pahennusta herättäneestä teosta, kun hän kolmen aikaan päivällä käveli maalatun naisen kanssa esplanaadilla; annoin asialle toisen värin kuin millaisena olen sitä itse pitänyt ja yhä pidän. Ja hänen teostansa ajattelin jo silloin, kuin siitä puhuttiin,--että se oikeastaan ei sisällä muuta kuin pilkkaa ja uhmaa sitä porvarillista kaksinaisuutta vastaan, jossa tuo hieno, esplanaadilla kello 3 liikkuva säätyläisluokkamme elää. Minä näen siinä teossa jotain miehekästä, jotain miellyttävää luonteen leveyttä, jotain, joka on paljon enempää kuin tavalliset kulttuurikukkamme. Jos kerran sellaisia naisia tarvitaan, niin tässä ne ovat ja tulkoot esille!--Tosin tekee Edvard näitä tekoja juovuksissa, mutta en minä edes hänen juoppoudessaan näe muuta kuin semmoista joka todistaa hänen edukseen. Hänellä on paljon hienompi omatunto kuin muilla, ja senvuoksi hän juo. Hän tuntee liian itsetietoisesti sivistyselämämme valheellisuuden, voidakseen elää siinä selväpäisenä. Hänelle ei riitä tarmoa irtaantuakseen peritystä valhe-elämästä, mutta hän ei myös voi saada mitään elämänhalua siitä, ja tuon haluttomuutensa hän korvaa juomisella. Kuinka paljon, paljon edempänä hän on niitä porvarillisia puolikykyjä, jotka selväpäisinä ja tyytyväisinä kulkevat samoja valherappusia ylöspäin, mitään onttoutta allamme aavistamatta!

Vielä sanon sinulle, koska luulen voivani sillä edes johonkin määrin lohduttaa sinua, että erityisen sattuman kautta, juuri tänä aamuna Vaanikkalassa käydessäni, olen saanut vihiä hänen sisällisimmistä sielunliikkeistään--tosin hänen tietämättään,--ja että luullakseni hän tarvitsee ainoastaan apua ja tukea, niin kaikki vielä voi muuttua. Erittäin tärkeätä on myös, ettei hän huomaa, että häneen tahdotaan vaikuttaa. Tietysti minä koetan parastani, enkä ainoastaan sinun tähtesi, vaan hänen itsensä tähden,--ja ehkä enin kaikesta oman itsekkään uteliaisuuteni tähden, sillä olen aina ollut hyvin huvitettu hänestä.

Nyt hyvästi, Martta. Kun sinä tätä luet, olen minä jo kaukana. On hyvin luultavaa, että matkastani Atlantin yli tulee tosi.»

Entinen tyyni herra Vendell nousi kirjeen lopetettuansa pöydän äärestä,--sama liikkeissään hillitty ja kohtuullinen, puvussaan ja käytöksessään säntillinen ja huolellinen Vendell, jota ei koskaan kukaan muullaisena nähnyt. S. V. oli vetäytynyt taas tuskin näkyvään sineensä, kasvoilla lepäsi rauhallinen ja tasainen punaruskeus, viiksien karkeus oli taas vaan hienoutta hänen lumivalkean pysty-kauluksensa rinnalla.

Yksinäinen kynttilä sammui ja hänen uutimettoman, pienen kesähuoneensa pimeys tuli välittömään yhteyteen tähdistä väräjävän taivaan kanssa.

7.

Maanalaiset voimat.

Oletteko nähnyt maan raukeamaa, kuusia, honkia, kiviä, katajia--yhteen ruhjoutuneina, juuret ilmassa, tyvet maata kohden? Se on jylhä hävityksen näky.

Maanalaiset vedet ovat hiekkapenkereen alle syöneet salaisen onttouden Vuosisatain aikana on se penger, onttoutta aavistamatta, tehnyt nurmettumista ja sammaloitumista, kanerva kukkiansa kasvattanut, kataja hakenut ravintonsa sorakivien koloista, petäjä latvaansa laajennellut. Niin kuusi kuin kataja ja honka ovat juuriansa kuulematta vuosisatain kuluessa humisseet toistensa korvaan uskon, että he kalliopohjalla kasvavat, joka ei ilmoisna ikänä sorru.

Mutta tulee päivä, jona penger ei enää lisäpainoa kestä. Ensin vierähtää vaan joku kivi, joka tuki toista kiveä. Se oli ensimäinen merkki. Silloin yhdessä silmänräpäyksessä vyöryy alas kaikki, minkä vuosisadat ovat kasvattaneet, vyöryy ja hirmupauhussa ruhjoutuen raukeaa syvyyteen, petäjät ja kuuset mullin mallin, mustat juuret maalle.

Mutta oletteko nähnyt samallaisen hävityksen tapahtuvan ihmismaailmassa?

Ei niin, että häviää joku mäentöyräälle satunnaisesti kyhätty ja suullisen lupauksen varaan perustettu torppa,--että vallesmannit ja polisit tulevat matalaan tupaan, istuvat penkeille ja vasarakaupalla myyvät pienen kodin vähäiset irtaimistot, hevosen, kaksi lehmää ja kolme lammasta, ei niin että jotkin paljaskinttulapset hajotetaan ympäri maailmaa ja isä ja äiti vanhoilla päivillään joutuvat vaivaistaloon.

Vaan niin, että sortuu kartano itse, jonka alla ei mitään onttoutta epäilty, jonka lupakirjat olivat selvillä papereilla, joka oli peruslaeilla sidottu ja ikivaloilla vakuutettu, jota yhtä tuhannet käsnäiset työmiehen kädet olivat vuosisatain kuluessa rakennelleet ja levitelleet, jota yhtä myös sadat torpparit, omat hökkelinsä unohtaen, olivat tilkinneet ja vuorailleet, jonka ojia ojennelleet, jonka peltoja perkailleet. Missä onni kukoisti ja eli taiteen henki, missä huilut soivat, missä nuoret lauloivat ja tanssi, ja vanhat levon siunausta nautti, se pyhä koti raukesi kuin pettäväinen penger, maanalaiseen onttouteen luhistuen.

Niin kävi Rauhalahden kartanon.

Aavistamatta, kohtalon kauheana yllätyksenä!

Sillä niinkuin aina ennenkin, syksyhämärän laskeutuessa maahan, metsäin kadotessa sumuiseen usvaan, pihan pimetessä,--niinkuin aina ennenkin oli rauhallinen lamppu syttynyt maanviljelysneuvoksen pehmytmattoisessa työhuoneessa ja erottanut huoneen pihan kosteitten sumujen keskellä lämpimäksi kotirauhaksi. Niinkuin aina ennenkin oli maanviljelysneuvos asettanut lampunlasin sytytetyn sydämmen päälle ja pujottanut lasin ylitse varjostimen, jonka viheriä valo tutusti heijastui hänen tyytyväisyydestä pyöristyneihin poskipäihinsä ja leppeäryppyisten silmäkulmain alle. Niinkuin aina ennenkin hän oli istahtanut keinutuoliinsa, siihen vanhaan punapuiseen, jossa hänen esi-isänsäkin olivat istuneet, ja luisen paperiveitsen osottamalta kohti avasi nahkakantisen kirjan, jossa oli selvää tekstiä ja leveät reunat. Niinkuin aina ennen myös hänen rouvansa, vietettyään hämärähetken miehensä työhuoneessa, kun lamppu syttyi, nousi sohvalta, jossa he olivat istuneet, ja meni nurkkahyllyn ääreen täyttämään sitä suurta merenvahapiippua, jota eräs maanviljelysneuvoksen esi-isistä, eräs Suomen sodan sankareista, oli tässä samassa huoneessa aikoinaan polttanut,--täytti ja oli juuri asettanut pöydälle, ja itse, rauhasta ja onnesta hymyillen suudellut miestään ja sanonut hänelle hyvästit illalliseen asti. Juuri sinä hetkenä kuului palvelustytön askeleet salista, ja rouva otti vastaan avonaisen paperin työhuoneen kynnyksellä.

--Tämä on sinulle, Rafael,--sanoi rouva ja saamatta selkoa mitä siinä seisoi toi sen miehellensä.

Maanviljelysneuvos oli tuskin ottanut paperin käsiinsä ja tuskin aukaissut sen kuin hänen silmäteränsä mustuivat ja kamala kalpeus jyrkästi piirtäytyi suupieliin.

Tämän nähtyään rouvan sydän sykähti kipeästi, mutta hän sanoi vaan rauhallisesti:

--Mitä se on, Rafael?

Maanviljelysneuvos nousi ylös ja kääntyi vähän poispäin. Nytkin sama kotilampun viheriä valaisi hänen kasvojansa. Mutta kaikki veri oli niistä paennut, ja kun hän koetti naurahtaa, rauhottaakseen vaimoansa, eivät huulet taipuneet, ja naurahdus ilmaisi enemmän kuin salasi. Nyt rouva näki, että paperi tärisee miehen vakavassa kädessä.

--Mitä se on, Rafael?--hän huusi, itsekin jo kalveten.

Palvelustyttö juoksi samassa työhuoneeseen ja sanoi hätääntyneenä:

--Niitä tuli kaksi sisälle, muut jäi ulos.

--Keitä niitä?--kysyi rouva hämmästyneenä.

--Rouva, siellä on miehiä ja vallesmanni ja polisi, yksi on upseeri--se tuli sisälle--ja sotamiehiä.

--Rafael,--huusi rouva,--tämä on kotitarkastus!--Ja hän taisi tuskin pysyä pystyssä sydämen kouristuksen vuoksi.

--Siltä näyttää, sanoi maanviljelysneuvos, koettaen kerta toisensa perästä oikaista itseään ja tulla mielensä herraksi. Sillä pitkällinen elämä keinutuolissa, kotikahvien höyryissä ja piippu tupakin savuissa oli hänet veltostuttanut, ja vaikka hänen vanha aatelismielensä heti heräsi, ei ruumis jaksanutkaan niin äkkiä valveutua. Hän rupesi juomaan, mutta puolet vedestä läikkyi tärisevästä lasista maahan. Eikä hän juotuaankaan saanut voimaa jalkoihinsa, vaan rupesi jälleen istumaan ja peitti kasvot käsiinsä.

--Missä sinulla on »Vapaat Sanat»?

--Ne jääkööt paikoillensa. Jumalan nimessä, elä ilmaise kellekään, että minä--että minä olen näin voimaton--kirotut jalkani!

Hän ponnisti viimeiset voimansa, nousi käsin itseänsä sohvan selkään tukien ja tavotteli seinältä revolveria.

--Minä ammun heidät joka miehen!

--Rauhotu Rafael, jumalan nimessä, Rafael, sinä voit pahoin, istu tähän--

--Heidän täytyy tietää kenen luo ovat tulleet. Minä ammun--!

--Sinä et ajattele--Rafael! Rafael!--tule järkiisi! Sinä olet sairas, minä kutsun pehtorin.

Ja nähtyään että miehensä, voimatta tavottaa revolveria, jälleen vaipui sohvalle, rouva uskalsi jättää hänet ja juosta apua hakemaan.

Hän suuntautui salin ja eteisen väliselle ovelle, joka kylmän aikaan pidettiin suljettuna. Mutta kun hän työnsi sen auki, seisoi pimeässä eteisessä ulko-oven edessä santarmi, pitkä vaskihelapää miekka kupeella, ja torjui mykällä kädenliikkeellä rouvan ulosmeno-aikeen. Siitä ei saanut mennä.

Rouva ei ensin tiennyt mitä ajatella.

--Ne eivät päästä minua ulos, Rafael,--huusi hän hämmästyneenä, loukkaantumisesta vapisevin huulin miehensä työhuoneeseen.

--Mitä tämä on, herra nimismies?--kääntyi hän virkapukuisen, kultanappisen nimismiehen puoleen, joka, tullen kyökin ja ruokasalin kautta, astui nyt arvokkaana Rauhalahden isoon saliin.

Nimismies kohautti vastaukseksi olkapäitänsä, niinkuin olisi tahtonut sanoa: ikävä velvollisuus! Mutta ei sanonut mitään. Ei myös voinut tässä ikävässään salata hienoa tyytyväisyyttään siihen, että hän nyt niin paljon merkitsevänä asteli siinä samassa salissa, jossa hän vasta jokunen kuukausi sitten, ilman minkäänlaista virkapukua, ujona, jonkinlaisena vallesmanni pahasena, maanviljelysneuvoksen käskyläisenä istui muiden vieraiden takana ovensuussa ja ujoudesta vavisten ratkaisi kysymystä, onko soveliasta asettaa teeleipiä polvelle siksi aikaa kuin kaataa kuumaa nestettä vadille jäähtymään.

»Ikävä velvollisuus», puhui hänen rypistynyt silmäinvälyksensä, mutta nenävartta myöten kävi hieno, näkymätön kutku, joka oli vielä suloisempi kuin se nautinto, minkä nuuska hänen nenällensä tuotti.

--Minun mieheni voi pahoin,--minun täytyy tavata pehtoria. Käskekää tuon miehen heti avata minulle ovi!--sanoi rouva.

Sama olkapäiden kohautus oli vallesmannin vastaus, ja hän meni kohtaamaan tuntematonta, vierasta, sinipunervatakkista upseeria, jolle se eteisessä oleva santarmi oli avannut salin oven.

Upseeri sekä vielä kaksi tuntematonta sivilipukuista miestä menivät maanviljelysneuvoksen työhuoneeseen. Vallesmanni osotti heille tietä.

Silloin rouva juoksee telefonille ruokasaliin.

Hän soittaa.

Ei vastausta.

Soittaa uudelleen. Hallo! Halloo!

Ei mitään vastausta.

Kaksi santarmisotamiestä, jotka olivat jääneet vahdeiksi kyökkiin menevälle ovelle nauravat hänelle ja koettavat vieraalla kielellä jotakin selittää.

Mutta rouva ei heitä ymmärrä.

--Eeh baarina! sanoo kättänsä heiskauttaen toinen santarmeista, ruskeasilmäinen, mustaverinen aromaan asukas, ja koettaa kädenliikkeillä tehdä itsensä ymmärretyksi. Hänen on nähtävästi tullut surku rouvaa. Molemmin käsin hän on murtavinaan kahtia jotakin ja viskaavinaan pois. »Da, da» hokee hän tällöin, ja taas murtaa ja taas viskaa.

Kun rouva jälleen soittaa, juoksee palvelustyttö hänen luoksensa ja sanoo nähneensä kyökin ikkunasta kuinka langat katkaistiin.

Silloin rouva viskaa telefoonitorven luotaan kuin käärmeen. Vieläkään uskomatta, että kaikki ovet ovat häneltä teljetyt, hän, ikäänkuin tulipalossa apua hakevainen, suuntautuu milloin salin eteiseen päin milloin takasin kyökin ovelle.

Sitten hän ottaa äkkiä itseään molemmin käsin ohimoista ja juoksee saliin, mennäkseen miehensä työhuoneeseen. Mutta ovella on vallesmanni, joka taas kohauttaa olkaansa ja selittää, että häntä on pyydetty valvomaan, että toimitus saisi tapahtua häiritsemättä.

--Enkö minä ole omassa kodissani? Millä oikeudella te suljette minulta ovet? Millä oikeudella te tulette sisälle minun tietämättäni?--huusi rouva lyöden rintaansa. Ja melkein raivostuneena hän jatkoi:

--Ymmärrättekö, tämä on minun, minun kotini, ja te kiellätte minua omassa kodissani!--Mikä te luulette olevanne--te, _Pekka Hentunen_?

--Minä olen virkamies.

--Niin, virkamies! Mutta kuka on sinut kuskipojasta kouluun auttanut? Ja minkä maan kouluissa sinä olet käynyt? Vastaa! Et vastaa! Siksi että häpeät, raukka? Häpeä itsesi maan alle!--Ovi auki!

Nimismies säpsähti tätä ojennetuin käsin annettua käskyä, kääntyi, ja niin hiljaa kuin mahdollista raotti oven maanviljelysneuvoksen työhuoneeseen, sitten avasi sen kokonaan, kieltäen kuitenkin menemästä sisälle.

Tärisyttävä näky kohtasi rouvaa.

Kirjotuspöydän kaikki laatikot olivat vedetyt ulos ja niiden sisällys levitetty mullin mallin pitkin permantoa. Kaappeja ja niiden laatikoita paraikaa availtiin, myöskin se laatikko, jossa säilytettiin Rauhalahden esi-isien historiallisia kirjeitä. Makuusohva oli leikattu auki. Korkeitten, koko seinän peittävien kirjahyllyjen ääressä, astinpalleilla, seisoi kaksi miestä, heitellen alas nidoksia, joita oli korkea läjä lattialla, historiallisia teoksia, mietintöjä irtolaisuudesta ja maataloudesta, kaikki sekasin. Muutamia kirjoja he antoivat alas lyhytkasvuiselle upseerille, joka, silmälasit päässä, kirjapakkojen ympäröimänä, rauhallisena ja toimeensa perehtyneenä selaili kirjoja, lyhytnäköisesti kulettaen nenäänsä riviltä riville.

Mutta tämän hävityksen keskellä seisoo Rauhalahden vanha, harmaantunut herra, kalpeana ja liikkumattomana kuin marmoripatsas, kädellään pöytäänsä nojaten.

Kun nimismies huomasi, että rouva liiallisen mielen jännityksen raukaisemana oli vaipunut sohvalle ja, osottamatta enää mitään halua tottelemattomuuteen, sanattomana vaan tuijotti työhuoneeseen, lähestyi hän sohvaa ja päätti antautua vähän tuttavallisempiin selityksiin.

--Ymmärtäkäähän toki minua:--olenhan minä tehnyt virkavalan; mitä voin minä?

Rouva ei liikahtanut eikä kääntänyt päätänsä.

Nimismies jatkoi:

--Rouva sanoo siihen: ottakaa ero virasta,--mutta se on helppo sanoa. Minä olen perheellinen mies, minulla on vaimo ja lapset. Mistä minä leivän otan?

Ja kun rouva ei sittenkään liikahtanut, sanoi nimismies:

--Uskokaa minua, tämä toimitus on minulle yhtä epämiellyttävä kuin teille. Enkä minä ole sitä alkuun pannut. Maanviljelysneuvoksen viholliset ovat hänen ympärillänsä, paljon lähempänä kuin luulettekaan.

--Mitä Hentunen tarkottaa?--kavahti rouva.

--Te olette ilmiannetut. Teidän omat torpparinne.

--Se on valhe! huusi rouva kohottautuen, mutta heti hän taas vaipui entiseen hervottomaan asentoonsa.

--Omat torpparinne, arvoisa rouva. He ovat antaneet ilmi ja todistaneet, että maanviljelysneuvos on uhannut sanoa irti ne torpparit, joiden pojat noudattavat kutsuntaa. Semmoisia ne on, kyllä minä ne konnat tunnen.

--Se on valhe, se on hirmuinen herjaus! He eivät ole sitä tehneet. Mieheni on kyllä ollut ankara alustalaisillensa, vaan vääryyttä hän ei ole koskaan tehnyt. Heistä ei olisi kukaan pystynyt tähän konnantyöhön!

--Luvalla sanoen, rouva, te ette tunne talonpoikia. He eivät tarvitse mitään syytä. Puhe käy heidän keskellänsä, että he saavat maan omakseen, sittenkuin herrat karkotetaan. Siinä kaikki, Lupaa talonpojalle maata, hän pettää kenen hyvänsä. Semmoisia ne ovat, kyllä minä tunnen. Kurjan leipäkannikan vuoksi!

--Rafael, Rafael,--huusi rouva käsi sydämmellä työhuoneeseen päin aivan kuin olisi apua huutanut.

Maanviljelysneuvos katsoi silloin ympärilleen, huomasi vaimonsa ja ojennetuin käsin riensi hänen luoksensa.

--Rafael, hän sanoo, että meidän torpparimme ovat ilmiantaneet.

Maanviljelysneuvos nyykäytti päätänsä ja samalla hänen päänsä painui toivottomasti alas.

--Valitettavasti siinä taitaa olla perää, samaa sanoi tuokin tuolla,-- hän puhuu saksaa.

--Oo, Rafael, mitä tästä tulee! He karkottavat sinut maasta. Rafael, Rafael, kaikki on lopussa!

--Karkottavat maasta, karkottakoot, mutta että minun torpparini--sitä en olisi aavistanut, omat mieheni--se on kamalinta kaikesta! Minä tulen hulluksi.

Rouva veti hänet sohvalle viereensä, unohti oman kauhunsa ja hellästi lohdutellen pujotti kätensä vanhuksen kaulan ympärille.

Nimismies oli tyhmän uteliaana jäänyt suu auki tuijottamaan Rauhalahden kukistuvaan herraan, voimatta ymmärtää miksi juuri tuo asia saattoi tässä olla »kamalinta kaikesta». Hän heräsi vasta kun maanviljelysneuvos, odottaen hänen poistumistaan, katsahti häneen tuuheitten kulmiensa alta. Silloin hän tahtomattaan hätkähti, ja huomattuaan arvolleen sopimattoman hätkähdyksensä, pian kokosi ryhtinsä viimeiset jäännökset, kääntyi, ja niin mahtavana kuin mahdollista siirtyi kynnyksen yli työhuoneeseen.

Kului neljää pitkää tuntia ennenkuin työhuoneen kirjasto oli maahan hajotettu. Sitten alkoi ison kirjaston tarkastus.

Ja kynttilät olivat jo melkein loppuun palaneet, ja aamu jo sarasteli, kun toimitus vihdoin päättyi. Kaikissa huoneissa oli hävitys käynyt, kaikki oli alasviskattu, avattu, auki oli murrettu yksin sekin mahonkinen rasia, joka sisälsi rouvan kirjekokoelman hänen tyttö- ja morsius-ajoiltansa. Riutuvasti läpättivät kynttiläinliekit valkenevien avattujen huoneiden ristivedossa.

Ennen lähtöänsä Rauhalahden kotitarkastajat kokoontuivat saliin ja upseeri alkoi huonolla saksallaan tehdä jonkinlaista hyvästijättöä maanviljelysneuvokselle ja rouvalle, jotka seisoivat vierekkäin. Hän sanoi löytäneensä tosin paljon semmoista, mikä saattoi raskauttavasti vaikuttaa ja olla lisätodistuksena ilmiannettuihin tosiasioihin, jotka sisälsivät valtiorikoksen ja joihin nähden maastakarkotuksen rangaistus oli pidettävä miltei armahduksena. Personallisena arvelunaan hän kuitenkin lausui, että asia voisi tulla myöskin kokonaan unohdetuksi, jos maanviljelysneuvos esimerkiksi tahtoisi asianomaiseen paikkaan antaa vakuutuksen siitä, että kutsunnat vastedes tällä paikkakunnalla tulevat tapahtumaan häiriöttä. Semmoinen asian käänne olisi hänen nähdäkseen molemmilta puolin suotavin, ja tarjosi hän sen tähden siinä suhteessa personallisesti palvelustaan.

Hetken oli maanviljelysneuvos vaiti, ja menneet onnen vuodet kulkivat hänen näkönsä editse.

Hetken painoi myös rouva kädellään sydänalaansa vasten, ja katse harhaili autiossa kodissa, huoneesta huoneeseen, ja pysähtyi viimeiseen, jossa marmori-kristus häämöitti, levittäen käsiään hajalleen työnnetyn, alasraastetun kaksoisvuoteen ylitse.

Hetken aikaa heissä molemmissa liikahti ajatus: äänetön myöntymyksen nyykäys odottavalle muukalaiselle--ja kaikki palautuu entiselleen, Rauhalahden lukemattomat nopeat kädet nostavat paikoilleen kaiken mikä on alas kukistettu, nostavat ja jälleen järjestävät, eikä kotilehmusten takaa kohoava aurinko ole yön sekasorrosta vähintäkään jälkeä havaitseva, havahtuu koko Rauhalahti entiseen elämäänsä, rikkoutuneen kotirauhan repivä haava menee umpeen--paranee----

--Rafael!--vavahti rouvan ääni hänen painautuessa miehensä käsivartta vastaan.

Mutta maanviljelysneuvoksen ruumis oli jo aikaa sitten päässyt hänen henkensä tasalle. Ei vavissut hänen äänensä, ei sorahdellut hänen puheensa, ei rävähtänyt silmänsä, vaan horjumattomana, vankkana, kuin ikuinen tammi hän seisoi muukalaisen edessä, ja rauhallisena virtana tulivat ne muutamat sanat, joilla hän vastasi:

--En tiedä onko teidän maassanne aatelia. Meidän maassamme on. Se ei ole vielä koskaan vääryydelle selkäänsä notkistanut.

Ja hän nosti vaimonsa pään nähdäkseen hänen silmiinsä ja luki niiden kirkkaasti kimeltävien kyynelten takaa: niin, Rafael, juuri niin!

--Nu da, nu da,--pani muukalainen, ikäänkuin sanoakseen, että jotakin sellaista hän oli odottanutkin, ja lyhyeen kumartaen poistui.

Muut eivät ymmärtäneet saksankieltä. Niin paljon he kuitenkin ymmärsivät, ettei tässä oltu tehty mitään sopimusta leipäkannikasta. Noloina, toisiansa ovensuussa töykkien he kiirehtivät päällikkönsä jälkeen, ja katosivat pian ulos aamuhämärään.

Kahden päivän kuluttua saapui karkotuskäsky.

Rauhalahti oli täyttynyt sähkösanomista ja osanottavista sukulaisista. Hirmuinen hälinä ja kiire oli noussut, kaikki oli mennyt sekasin.

Mitä enemmän aikaa kului ja mitä lähemmäksi lähtöpäivä tuli, sitä suurempia vaikeuksia alkoi esiintyä talon hoitoon ja asiain järjestämiseen nähden.

Maanviljelysneuvos valvoi yöt silmiä ummistamatta, ja tulevaisuus hänen mielestään synkkeni synkkenemistään. Vaikka hän tuolla ratkaisevalla hetkellä olikin niin täydellisesti osannut päästä ruumiinsa herraksi, ja vaikka vielä jälestäkin päin, kun karkotuskäsky jo oli tullut, hän ihmisten edessä oli onnistunut säilyttämään ylpeän ryhtinsä, ei hän kuitenkaan aina voinut itseänsä hillitä, vaan antoi vallan mielensä masennukselle. Ollessaan kahden kesken vaimonsa kanssa, kun ei ollut ihmisten tähden välttämätöntä teeskennellä, hänet joskus kohtasi miltei mielenhäiriötä lähestyvä hermotäristys, niin että hän kulki huoneessaan ja löi tuskissaan päätänsä seinään.

Semmoinen on ihminen, joka kodistansa karkotetaan. Kaikki horjahtaa, kaikki käsitykset pimenevät, ei hän enää näe minkään alkua eikä minkään loppua, ja olevaisen päivän paiste on hänelle järjettömyyttä. Nurkumatta voi hän ummistaa silmänsä viimeiseen uneen, tietäen ettei hän niitä ikinä enää aukase omaa kotiansa näkemään; mutta tulla elävänä temmatuksi irti omalta maaperältänsä, niiltä poluilta, joita on lapsuudessa astunut, niiltä vainioilta, jotka ovat hänen silmäinsä alla kukoistaneet, se on enemmän kuin ihminen voi murtumatta kestää. Se on hänelle kaiken sortuminen, niinkuin jos ikihonka, maanalaisten voimain vaikutuksesta temmaistaisiin irti, latva löisi maahan, ja mustat, vuosisatain kasvattamat juuret ilmaa kohden viskautuisi.

8.

Enkelien töitä.

Missä ovat enkelit silloin kuin kaikki kukistuu, kun kaikki hajoaa ja liitoksistaan irtaantuu?

Eivätkö enkelit ole niitä entisyyden jumalia, jotka ikiluojalta saivat käskyn kahtia hajonneen kansan jälleen yhdeksi yhdistää?

Missä ovat siis jumalat hajaannuksen ja hädän hetkellä?

Vai ovatko he itse tämän hajaannuksen ja hädän synnyttäneet, että he näin ihmiset yhteen pakottaisi?