Chapter 6

Ja niin rakastunut kuin Edvard oli ollutkin noihin silmiin, olisi niiden suosion tavottaminen tällä hetkellä tuntunut hänestä petokselta sekä Marttaa että häntä itseänsä kohtaan. Sentähden hän kääntyi Martasta melkein ylpeällä päännykäyksellä, ikäänkuin olisi hänelle vastannut: hyvästi sitten!

Niin vetäytyi Marttakin pois, eikä huoneessa ollut enää muita kuin Edvard ja maanviljelysneuvos.

Maanviljelysneuvos olisi myöskin lähtenyt, mutta hänkin oli huomannut ilmeen Martan silmissä, vaikka käsittänyt sen toisella tavalla. Oli käsittänyt, että Martta rukoili häntä ja että siis hänen ainoa isällinen tehtävänsä oli lempeydellä puhutella Edvardia ja saada hänet vielä sittenkin järkiinsä.

Ja niin, aivan odottamatta Edvardille, joka luuli kaikki välit rikkoneensa, rupesi maanviljelysneuvos puhumaan hänelle sangen leppeällä ja tutunomaisella äänellä, rauhallisesti keinahdellen verannalle siirretyssä kiikkutuolissansa.

--Minä tiedän nuo puheet, rakas Edvard,--jokainen sanasi on minulle tuttu, ja niin kummalta kuin sinusta ehkä kuuluukin, minä itse olen aikoinani ajatellut melkein niinkuin sinä nyt. Olen kaiken tuon läpi käynyt.--Muistanpa ajan, jolloin palasin Münchenistä, jossa olin Riehliä kuunnellut, palasin, ja korvissani vielä soivat tuon suuren opettajan voimakkaat sanat meille, hänen oppilailleen: »maan sydämmeen, kansaan, valistamaan, nostamaan, herättämään!» Täynnä aatteita, kuumana ja hehkuvana minä asetuin tänne vanhaan perintökartanoomme. Tahdoin panna koko elämäni täyttääkseni opettajani neuvon. Mutta pian--liian pian--huomasin, että tuo kaikki oli suureksi osaksi pelkkää haavetta. Ei se ole kaikessa kohdassa niin kuin Riehl sanoo. Paljon on toisin-- paljon, paljon. »Gör bonden rätt, men aldrig godt», sanotaan, ja siinä on paljon perää.

--Antoiko setä siis heille maata?--kysyi Edvard, vielä entisellä äänellä, vaikka maanviljelysneuvoksen leppeys olikin jo pehmentänyt hänen mielensä.

--Minä tunsin olevani semmoisessa asemassa kuin lääkäri, joka koko ikänsä on valmistanut parantavaa nestettä, mutta kun lääke valmistui, niin se, jolle se oli juotettava, ei huolinutkaan ottaa sitä suuhunsa. Niin minä seisoin kansan keskellä lusikka kädessä, mutta syödä ei kukaan tahtonut.

Edvard aikoi vieläkin kysyä oliko se lääke maan antaminen maattomille, mutta hän ei tahtonut enää loukata setää. Hän arvasi, että setä puhuu niistä kouluista, joita oli aikoinaan koettanut kansan keskuuteen perustaa. Ja setä jatkoikin itse:

--Olenko antanut heille maata, sanot sinä. Etkö luule, että olen sitä koettanut? Anna sinä heille maata, puhtaaksi he sen nylkevät,--metsän haaskaavat ja myyvät salaa.--Tai tarkotatko, että antaisin maata heidän omakseen, lahjoittaisin heille osia Rauhalahdesta? Ehkä se olisi kristillistä, en tahdo kieltää, mutta sen hyötyä uskallan epäillä. Torppareista saisimme kyllä siten rusthollareita. Ja mitäs sitten? Nämä rusthollarit ottaisivat itselleen torppareita, joita he nyt vuorostaan nylkisivät,--ja pahemmin vielä kuin me osataankaan. Rikas talonpoika-- onko mitään sen vastenmielisempää ilmiötä? Se se vasta nylkeä osaa!

Raskaan painon ilme alkoi paneutua Edvardin kasvoille, ikäänkuin hänessä olisi odottamatta horjahtanut oma luottamus siihen mitä oli isälleen kirjottanut,--siihen ainoaan, joka oli häntä siveellisesti kohottanut.

Tuntien jo antautuvansa hän kuitenkin vielä koetti kertoa sitä tapausta, joka oli hänet ensin herättänyt näitä asioita ajattelemaan,-- kertoi Kinturin häädön hänen torpastaan.

En voi koskaan unohtaa--se oli julmaa katsoa--vallesmannit ja kaikellaiset polisit rehentelivät tuvan penkeillä--lapset itkivät--se oli heille samallalailla koti kuin meilläkin on koteja--jospa meitäkin ajettaisiin noin omista kodeistamme!--

Maanviljelysneuvos pudisti päätänsä.

--Tiedätkö, rakas Edvard, minä luulen että sinä tuossa asiassa liiottelet. Enhän tahdo kieltää heilläkin tunteita olevan, mutta, mikäli minä kansaa tunnen, en ole koskaan huomannut heissä mitään kiintymystä johonkin erikoiseen paikkaan--luonnonkauneuteen tai sellaiseen. He vaihtavat mielellään paikkaa--aineellisen edun perustuksella. Mitä taas olen varmasti huomannut, se on, että he osaavat vuokramaitansa ainoastaan laihduttaa ja vierasta metsää haaskata. Sinä et tunne kansaa, Edvard, ja--suo anteeksi--et myöskään maalaisia oloja.

Edvard tunsi tämän perästä olevansa ikäänkuin kukistunut.

Hän huokasi raskaasti.

Nyt maanviljelysneuvoskin huomasi tuskaisen ilmeen hänen kasvoillaan, mutta oli siitä vaan hyvillään ja uudella innolla ryhtyi asiaan kiinni, sillä tämä masentuminen herätti hänessä jonkunlaisia toiveita Edvardin suhteen. Antaen äänellensä iloisen reippauden hän sanoi;

--Jos sinä olet todella huvitettu näistä maataloudellisista asioista, niin voisin suositella koko joukon valaisevaa kirjallisuutta siltä alalta. Kirjastoni on kokonaan käytettävänäsi. Tuleppas tänne!

Ja setä vei Edvardin kirjastohuoneeseensa, suureen matoilla peitettyyn korkeaikkunaiseen saliin, jonka seinät olivat katosta permantoon asti kirjahyllyjen vallassa.

--Kas tässä--ystäväni!--hän puheli, vetäen esille nidoksen toisensa perästä kaikellaisia torpparikomiteain mietintöjä ja tilastollisia kokoelmia. Ja jokaista niistä hän erilaisin valituin sanoin suositteli.--Paljon on, kuten näet, tehty työtä tämän kysymyksen selventämiseksi, mutta asia ei ole niin helppo kuin luulisi.

Ja Edvard meni yhä pienemmäksi ja pienemmäksi oman itsensä tunnossa. Maanviljelysneuvoksen äänen erinomaisessa reippaudessa alkoi sitäpaitsi tuntua selvää tarkotusperäisyyttä; ikäänkuin hän olisi jo laskenut hänen ympärilleen niitä salaverkkoja, joilla aikoi vetää hänet kuivalle maalle.

Edvard oli sentähden onnellinen, kun huoneeseen tuli muita ihmisiä ja hän sai tilaisuuden hiipiä kirjastohuoneesta. Niin pieneksi ei hän ollut vielä ikinä itseään tuntenut.

Ison salin läpi tullessaan hän näki tyttölauman töytäävän ohitsensa, jokin uusi huviretki-ehdotus mielessä, huutaen ja lyöden yhteen käsiänsä. Kirjastohuoneeseen purkauduttuaan he kuitenkin kuuluivat yhtäkkiä hiljenevän. Maanviljelysneuvoksen ääni kuului heille puhuvan. Ei Edvard ruvennut kuuntelemaan, vaan poistui vielä kiireemmin, sillä hän arvasi, että maanviljelysneuvos puhuu heille jotakin puolustavaa ja sovittavaa hänestä.

Edvard kulki verannan läpi, joka oli jälleen täynnä herroja, kulki niinkuin olisi aikonut mennä puutarhaan, mutta portaista alas tultuaan kääntyikin oikealle, missä oli punanen pisteaita ja sen takana väenpuoliset rakennukset, kulki niinkuin olisi tahtonut avata portin ja mennä kenenkään huomaamatta menojaan. Mutta sitten pysähtyikin aidan eteen, nojautui siihen huokaisten ja alkoi alakuloisena, hermostuneesti kuivaa ruohonkortta hampaissaan pureskellen, epämääräisesti eteensä tuijottaa. Siinä aidan toisella puolella liikkui kuivalla kalliolla kana etsien jyväsiä ja tuon tuostakin itsekseen hiljaa kaakahdellen niinkuin ikävästä. Ja ikävän harmaaksi paistoi iltapäivän aurinko kuivuneen nurmen ja sen läpi hohtavan kallion.

Edvard ajatteli: »Jos tässäkin olin väärässä, niin en enää ikinä parannu. Kaikki on siis ollut turhaa!»

Vielä vähä aikaa, ja Edvardin kasvoille nousi ivahymy. Hän viskasi korren pois, kääntyi päin kartanoa, pyyhkäsi käsillään kasvojansa niinkuin unta karkottaakseen, ja läksi sitten vihellellen takasin.

Mutta se oli jo toinen Edvard.

Kun hän näki neitosparven asettuneen verannalle, hän pysähtyi, laittoi kaulahuivinsa uuteen solmuun ja kohautti tukkaansa. Äsken vielä niin alakuloiset lapsekkaasti huolestuneet silmät olivat nyt uhkamielistä kopeutta täynnä ja suun ympärillä leikki itsetietoisen varmuuden väreet.

Meni suoraan verannalle neitosten keskelle, ja oli taas mitä tottunein seuramies ja oli kaunis ja oli huimaavan rohkea heidän lähestymisessään ja joi heidän maljojansa ja järkytti heidän mieliänsä puheillaan vapaasta rakkaudesta. Juotuaan muutamia laseja kuohuvaa syntymäpäivä-sampanjaa, hän viskasi esiin väitteen että kihlaus semmoisenaan on jotakin luonnotonta ja häpeällistä, koskapa siinä luonto ja rakkaus alistetaan riippuviksi tuloista tai asemasta.

Siitä se väittely vasta virisi!

Ei tahdottu neitosia enää saada huviretkilaivaankaan astumaan, sillä he pysähtyivät joka käänteeseen ja laivasillallakin vielä väittelivät.

Ei tullut myös tanssista mitään, kun oli huviretkeltä palattu,--ei tullut, vaikka nuoret herrat jo aikaa sitten olivat ujoutensa voittaneet ja vaativat tanssiin rupeamista,--ei tullut, vaikka jo alkoi olla ilta ja laulurastas haavistossa ilakoitsi,--vaikka värilyhdytkin jo olivat ripustetut ympäri puutarhaa ja verannan pylväiden väliin,-- vaikka soittokin jo oli usean kerran kajahtanut, tanssiin kehottaen. Rastas ilakoitsi, musiikki soitti ja lyhdyt tuikkivat kenenkään kuulematta ja näkemättä. Keskustelun rätinä ja pauke, sen sanasingahdukset, sen väitteet ja vastaväitteet vallottivat kaiken ilman ja maa-alan. Ja liike oli siinä niinkuin muurahaiskeossa, johon on palava kekäle heitetty, ja kekäleen nimi oli vapaa rakkaus.

Mutta Edvard oli sen heittäjä ja riehui kaiken keskellä.

Hän oli hyvin paljon juonut, ja hänen henkiset voimansa, sukkeluutensa, taistelutarmonsa ja myös kauneutensa olivat kohonneet ylimmilleen.

--Sanokaa mitä tahdotte--kuului yhtäkkiä erään rohkeasta uudenaikaisuudestaan tunnetun neitosen ääni, ja kätösillään hän oli sulkevinaan korvansa kaikelta muulta rätinältä:--minä olen hänen puolellansa!

Se oli merkki, jota oli odotettu.

Hänen puolellensa huusi yhdestä suusta itsensä suuri neitosparvi, käsiänsä yhteen taputtaen: »me myöskin, me myöskin!»

Mutta Edvard oli jo heidän edellänsä. Hän tosin hetkeksi vaikeni, mutta sen hän teki ainoastaan päihdyttääkseen itseänsä vieläkin enemmän.-- Ikäänkuin paeten sitä, että kukaan tässä seurassa rupesi hänen puolellensa,--kasvot täynnä uhmaa ja juopuneen voimaa hän yhä jatkoi hyökkäyksiänsä.

--Vai olette te minun puolellani?

Ja hän pilkkasi neitoset pahan päiväisiksi, nauroi heidän vaatteittensa läpinäkyväisyyttä ja heidän siveellistä avokaulaisuuttansa, jonka kaiken tarkotus oli vietellä kristillisen avioliiton lupauksiin. Mutta hänpä ei aikonut mennä satimeen, vaan joka ei hänelle uskaltanut tulla, sille hän ei uskaltanut mennä. Markkinatavaraksi sanoi heidät, joka oli paksujen porvarien katseltavaksi asetettu. Sorti alas kaiken sivistyksen sähköineen ja kulkuneuvoineen, tieteet sanoi mitättömiksi, taidetta pilkkasi. Koko päivään ei sanonut tässä suuressa Rauhalahdessa ainoatakaan taiteellista esitystä kuulleensa, vaikka kyllä kymmenet olivat eri koneilla soitelleet. Nauroi ihmisten opittua tunteellisuutta, jota he esittivät nuottien mukaan. Pani kaikki ala-arvoiseksi, matkivaksi, tyhmän porvarilliseksi.

Tämän jälkeen kääntyivät kaikki hänestä pois, epätietoisina mitä olisi tehtävä, kun näin häikäilemättömiä sanoja kuului.

Kaksi vävyä seisoi ovensuussa. Ne puhuivat:

--Mikä omituinen sekotus sivistyksestä ja raakuudesta!

Ja rupesivat luettelemaan hänen sukulaisiansa, mutta eivät hänen vanhempiensa kummaltakaan puolelta löytäneet muuta kuin pelkkää ylhäisöä, joka oli heitä itseänsä korkeammalla arvoasteella.

Martta, kalpeana ja värisevänä, istui kahden sisarensa välissä. Nämät olivat Edvardin sanojen tähden vimmoissaan ja tuon tuostakin kumartuivat Martan editse keskenänsä kiihkeästi neuvottelemaan. Toinen heistä kuiskasi Martan korvaan sen hirmuisen arvelun, että Edvard ei aikonut puheillaan vähempää kuin julkisesti purkaa kihlauksen. Martta itse oli sanaton mielenkuohusta, sillä hän oli melkein varma siitä, että Edvard todella tarkotti juuri heidän välisiä suhteitaan.

Sisaret olivat äärimmäisesti loukkaantuneet Martan puolesta. Toinen sanoi:

--Minä sinun sijassasi nousisin nyt heti paikalla ja sanoisin kaikkien kuullen: olet vapaa minun puolestani!

--Ei, ei, ei,--sanoi Martta, lujasti puristaen hänen kättään ja katsoi jännittyneenä koko ajan Edvardiin.

Vihdoin toinenkin sisarista, joka ensin oli ollut kahden vaiheilla, kalpeni ja sanoi:

--Se on selvä. Hän tahtoo tehdä skandaalin. Sinun täytyy ehtiä ennen häntä. Tee niinkuin Lilli sanoi: nouse ja paiskaa hansikas vasten hänen kasvojansa!

Nyt tuli niiden kahden vävyn viereen vielä kaksi muuta vävyä ja alkoivat sanoa:

--Hänet pitäisi saada nukkumaan.

Toinen sanoi:

--Hänet pitäisi ajaa ulos. Toimittakaa ensin Martta pois täältä, ettei hän näe.

Ja vävyt rupesivat lähestymään joka puolelta Edvardia, joka yhä jatkoi raivokasta pahettansa.

Silloin yksi vävyistä tuli Martan luo ja kutsuen sormella sanoi:

--Tuleppas tänne!

Martta nyt huomasi mitä heillä oli tekeillä ja nousi hätäisenä kysellen: missä on Vendell?--Ja kiirehti saliin yhä kysellen ja hakien häntä. Ja hakiessaan kuuli kuinka Edvardin ääni siirtyy toiseen huoneeseen ja muuttuu raivoisaksi ja yhtyy epämääräiseen temmellykseen ja huonekalujen kolinaan. Martta tuskin pysyi jaloillansa.

Missä on herra Vendell?

Ja kaikki ihmiset sanoivat: mikä onneton syntymäpäivä! Missä, missä on herra Vendell?

6.

Herra Vendell.

Herra Vendell oli jo kohta Rauhalahteen palattuansa mennyt rantaan veneveistämölle, missä pehtori viimeisteli rakentamaansa haapaista soutuvenettä.

Sirona se lepäsi höylänlastujen keskellä teloillaan, vaskihankoinensa, ruskeaksi vernissattuna, kokka koholla. Ja herra Vendell löi etulaitaan pronssipäisiä nupia, joista oli jo muodostunut M.A.R.T..

Semmoista venettä kuin tämä pehtorin rakentama ei olisi ammattimieskään tullut rakentaneeksi;--ei olisi oksattomampia lautoja löytänyt, ei tarkemmalla huolella niitä toisiinsa liittänyt eikä suuremmalla hartaudella kaaria sovittanut tai nauloja päättänyt. Ukolla oli suuret, pyöreät silmälasit päässä, kun hän mittaili ja merkkaili.

Venetekeleensä hän oli jo alkanut varhaisimmasta keväästä, mutta oli sitten yltynyt yhä suurempaan tarkkuuteen, joka oli vienyt aikaa. Vielä oli syy viipymiseen sekin, että silmälasit rupesivat näyttämään ainoastaan kauvempaa katsoen, joten piti päätään taakse työntämällä löytää se oikea välimatka näkemiselle. Sitten oli vielä siinä tuumastukissa, jonka herra oli hänelle lahjottanut, kolmet erilaiset mitat, nimittäin enkelskamitat, vanhat ruotsalaiset ja uudet sentit. Senvuoksi oli mittapuu joka kerta vietävä näkömatkan päähän, josta mittain kirjotus oli ääneen tavattava. Tämäkin vei aikaa. Mutta pehtori nautti työstään ja tarkkuudestaan.

Koko tämä pitkällinen veneenteko oli saanut alkunsa siitä, että Martta neiti oli kerran pehtorin kuullen sanonut: »voi-voi, kuinka minua haluttaisi saada oma, ihan oma vene!»

Ne sanat olivat painautuneet pehtorin sydämmelle, sillä hän rakasti tätä neitiä enemmän kuin ketään muuta kartanon lukuisista asukkaista. Oli nähnyt hänen kasvavan sylilapsesta aikuiseksi. Pienenä tyttönä se oli usein tullut hänen veistoksilleen, juoksennellut piilu tukkia myöten ja toisinaan istahtanut hänen viereensä kyselemään. Eikä vielä aikuisenakaan ollut luopunut lapsuuden tavasta kulkea pehtorin kanssa pidellen hänen hihastaan. Ei neiti aavistanut kuinka se vanhaa pehtoria lämmitti.

Herra Vendell ja pehtori eivät olleet kolmeen tuntiin vaihtaneet sanaakaan keskenänsä, sen jälkeen kuin Vendell oli tullessaan vaan sanonut tuoneensa kartanoon Martta neidin sulhasen. Herra Vendell oli pahalla tuulella.

Hän oli Martan syntymäpäiväksi harjottanut säveltämänsä elämänkaihoa kuvaavan pianofantasian, jonka oli aikonut soittaa aamulla, heti kun Martta nousee ylös. Martta oli kuitenkin ollut niin levoton ja kiihkoissaan siitä kysymyksestä ilmestyykö Edvard Rauhalahteen vai ei, ettei soitosta tullut mitään, vaan oli Vendellin suinpäin täytynyt lähteä Vaanikkalaan.

Mutta jotenkin kolmen tunnin kuluttua pehtori nosti lasit otsalleen, ja katsahtaen työstään sanoi:

--Mikähän virka sillä oikein on?

Herra Vendell heräsi ajatuksistaan, katsoi kelloonsa ja vastasi:

--Eihän sillä mitään virkaa vielä olekaan.

Jonkun ajan kuluttua pehtori taas sanoi:

--Ihmiset vaan tahtovat puhua siitä herrasta kaikenlaista.

--Mitä ne puhuvat? kysyi herra Vendell äkkiä elähtyen.

Mutta ennenkuin toinen rupesi vastaamaan hän taas raukesi ja sanoi huokaisten:

--Paljonhan sitä puhutaan.

--No niin, niin on,--pani pehtori--paljon puhutaan. Hän huokasi samalla lailla kuin herra Vendell.

Ja vaikenivat taas tuntikausiksi.

Mutta kun jo rupesi olemaan niin pimeä, että tuskin näki työtä tehdä, nousi pehtori polviltaan veneen alta, katsahti vielä kerran pitkin sen kumpaakin laitaa, kallisti ikäänkuin suuntaa tähdäten pari kertaa päätänsä eri puolille ja sanoi painavasti:

--Nyt se on valmis.

Joutuipa vene siis sittenkin valmiiksi Martta neidin syntymäpäivänä. Ja nyt he rupesivat kohta puuhaamaan sen vesille laskemista. Pehtori meni valjastamaan hevosta reen eteen, jolla he olisivat vieneet veneen rannalle. Herra Vendellin taas oli määrä toimittaa niin, että neiti pääsisi hetkeksi irtautumaan vieraista ja tulemaan rantaan venettänsä katsomaan.

Mutta juuri kun pehtori oli mennyt pois ja herra Vendell lähteäkseen vaan vielä puisteli vaatteistaan höylän lastuja, aukesi veistämön ovi ja Martta juoksi hätääntyneenä sisään.

--Olen hakenut sinua kuin hullu. Tule pian minun kanssani, tule viipymättä!

--Mikä on tapahtunut?

--Elä kysy, saat itse nähdä--he tahtovat sitoa hänet ja viedä pois--oh, hän on niin päihtynyt, ettei pysy jaloillansa. Tämä on hirveätä!

Vendellin suun ympärillä värähti hetkeksi taas sama elähtymisen väre. Hetkeksi hän ei kuunnellut mitä Martta sanoi ja harasi molemmin käsin harvan tukkansa läpi. Sitten vasta rupesi todella tiedustamaan mitä oli tapahtunut, ja vähän ajan perästä hän oli jälleen valmis tekemään kaikki mitä Martta vaati. Tarmokkaasti hän juoksi ylös kartanolle, jättäen Martan jälkeensä.

Ja kun Martta mielenliikutuksesta ja tuskasta väsyneenä hiljaa astuen tuli sinne, oli Vendell Edvardin kanssa jo ajanut Rauhalahdesta.

Vieraat rupesivat kohta sen perästä lähtemään.

Jääkylmänä Martta otti vastaan heidän enemmän tai vähemmän avonaiset surkuttelunsa, joten ne loppuivat hyvin lyhyeen. Sanatonna hän myös kulki kotiväen ohi ja tuskin kuuluvasti sanoi hyvää yötä vanhemmillensa. Niin että kihlauksen rikkoutuminen, josta Rauhalahti jo oli varma, jäi kaikille sittenkin arvotukseksi.

Vasta omaan huoneeseen päästyänsä Martta antautui itkemään. Mutta se itku ei nytkään ollut surua sen johdosta mitä oli tapahtunut, vaan ainoastaan helpotuksen itkua ja rajatonta kiitollisuutta Vendelliä kohtaan, joka oli ottanut tämänkin tehdäksensä ja tehnyt sen niin taitavasti, niin melutta, niin hienosti. Semmoista ystävää ei varmaan ollut kellään koko maailmassa. Ja lisäksi hän tiesi yhtä varmaan kuin 2 kertaa 2 on 4, että Vendell, hänen mielentilaansa ajatellen, vielä tänä iltana saapuu Vaanikkalasta takaisin kertomaan hänelle kuinka kaikki oli käynyt, kuinka Edvard oli rauhottunut ja nukkunut vuoteeseensa, kuinka kaikki oli jälleen hyvin. Tiesi ja odotti turvallisena.

Tyyni oli järvi yöllä, kun lyhdyt jo olivat sammuneet kartanon pihalla,--kun päiväinen tohina ja sen myrsky oli jo vaijennut ja kentät seisoivat tyhjinä, pihan koivut hyljättyinä, lehvät riipuksissa, kenttien tyhjyyttä ihmetellen.

Tyyni oli lahden pinta ja äänetön oli yö. Sorsat vaan mulskahteli kahilikkojen hämärässä. Lahden keskustassa väreili vielä auringon jättämän yötaivaan himmeä heijastus, ja siihen liukui hiljaa venhe,-- seisahtui vähitellen, kun perässä istuja oli nostanut melan vedestä. Kokkapuolella pohjassa istui valkopukuinen neiti, otsa nojautuneena vasten käsivartta ja veneenlaitaa. Eivät puhuneet sanaakaan,--olivat juuri lopettaneet puhumasta.

Perässä olija oli herra Vendell--kokassa oli Martta. Ja vene oli se pehtorin rakentama.

Nyt nostaa Martta vähän päätänsä ja sanoo:

--Että sinäkin voit noin puhua--sitä en olisi ikinä odottanut--ja tulet vielä kertomaan minulle tuollaisia!

--Martta, sinun parastasihan minä--

--Olet aivan samallainen kuin kaikki muut--

Ja Martta pyyhki kyyneleitään nenäliinan ainoalla vähän kuivemmalla paikalla. Sitten, kun oli itkulta mahdollista, jatkoi:

--Sinulla on olevinaan niin syvät käsitykset kaikesta,--avioliitostakin sanoit--kuinka se taas olikaan--että korkein on olla ihan vapaa,--mutta mitä siitä, kun et kumminkaan voi toisia auttaa,--etkä sinä ole kertaakaan hänelle sitä puhunut!--sinä olet yhtä väliäpitämätön kuin kaikki muut,--tai ehkä vielä tahdotkin, ettei siitä mitään tulisi, niinkuin ne toiset.

--Unohdat, että minä hain hänet tänne.

--Sen sinä teit siksi että minä pyysin,--et ollenkaan hänen tähtensä.

--Tunnustan suoraan, että olin luullut sinun jättävän hänet, kun kerran saat nähdä millainen hän on,--minä sitäpaitsi en ole vielä kaikkea kertonut.

--Ja vaikka kertoisit vielä kymmenen kertaa pahempaa, se ei mitään vaikuta.

--Semmoista rakkautta minä en ymmärrä.

--Sinä et ymmärrä, sillä sinä yleensä et ymmärrä semmoista--et ole ehkä koskaan ollut rakastunut.

Vendellin ääni värähti, kun hän sanoi:

--Sitä et sinä voi tietää.

--Minä sanoin ehkä.

Vendell sanoi vielä väräjävämmällä äänellä:

--Olen ollut ja olen nytkin.

Mutta Martta ei kuullut näitä sanoja, sillä hän itse sanoi yhtaikaa:

--En huoli mistään muusta,--enkä välitä kestään, joka ei välitä hänestä,--vaikka hän,--niin, vaikka varastaisi, tai vaikka tappaisi kenen tahansa, vaikka oman isäni,--en sittenkään luopuisi hänestä.

Sitten Martta yhtäkkiä oikasi itsensä ja sanoi silmät leimuavina:

--Minä sanon sinulle, että hän oli oikeassa!--ensin siinä mitä sanoi maasta ja sitten vielä siitä kihlauksesta. Mitä ihmettä meidän täytyy odottaa, jos me kerran rakastamme toisiamme ja vielä hänen paranemisensa on kysymyksessä! Luuletko sinä, että minä sitten olen niin erittäin hyvä! En ollenkaan. Tiedä, että voin koska tahansa heittää tämän kaiken, ja menen elämään niinkuin hänkin, rupean vaikka »semmoiseksi naiseksi.»

--Martta!

--Niin juuri! Minulla on sellaisia hetkiä, etten ollenkaan tiedä olisiko siinä mitään pahaa,--ainakaan ei olisi hänen vuoksensa.

Kun Vendell kokonaan vaikeni, purskahti Martta hetken kuluttua uudestaan itkuun.

Kauan, kauan he olivat ääneti.

Niin liukui vene lahden keskeltä jälleen rannan hämäryyteen.

Kun he sitten kulkivat hiekkarannasta ylöspäin ja menivät ruohikolla olevan rantaladon ohi, risahti siellä jokin, jonka vuoksi he kumpikin katsahtivat taakseen. Mutta kaikki oli jälleen hiljaa eikä myös mitään erinomaista näkynyt. Se olikin vaan vanha Vilanteri, pehtori; hän oli asettunut ladon nurkan taa kuullakseen mitä he puhuvat hänen venheestään, jota hän oli koko kesän rakentanut. Mutta vaikka ukko olisi kuinkakin korviaan höristänyt, ei hän kuullut odotettua ylistelyä. Raskain askelin he sanaakaan sanomatta astuivat hitaasti kartanolle päin, toisistaan sylenmatkan päässä.

Ja pian senjälkeen näkyi Vendellin kamarissa syttyvän yksinäinen kynttilänliekki.

Hän oli jättänyt hyvästi Martalle, sillä jo kauvan sitten oli ollut päätetty, että hän matkustaa heti syntymäpäivän jälkeen. Aamuksi oli jo hevonen käsketty.

Huokaillen ja puhkuen hän nyt viimeistä yötä kulki edestakasin pienessä kesähuoneessaan, istahti toisinaan tuolille; kumartui avatun matkalaukkunsa eteen, heitti sinne jonkun kirjan, vaipui mietteihinsä, asetti kirjan viereen mansettinsa, kauluksensa, taas vaipui mietteihin. Vastahakoiselta ja tuskaiselta näyttivät nämä hänen lähtövalmistuksensa. Sillä todella hän oli ollut ja oli yhä rakastunut. Ja kehen muuhun hän oli ollut ja oli yhä rakastunut, ellei juuri Marttaan!

Herra Vendellin silmäterät olivat suurentuneet ja kiihkoisina paloivat kuopissansa.

Ei hän voinut suostua siihen ajatukseen, etteivät he enää Martan kanssa toisiansa tapaisi. Ei voinut myöskään ymmärtää omaa äskeistä itseänsä.

Mistä vaikuttimesta hän oikeastaan oli katsonut tarpeelliseksi vaieta ja olla kertomatta kaikkea mitä tiesi Edvardista? Ettei Martta muka luulisi, että hän vaan siksi tahtoo puhua pahaa Edvardista, että itse on Marttaan rakastunut! Ettei hän luulisi, että minä luulen, että hän luulee...! Mikä ikuinen vaikutinten seulominen! Sepä onkin minun elämäni jäytävä onnettomuus! Niin juuri, onnettomuus, turmio, se oli hyvä sana, en ota sitä takasin!