Chapter 5

Hän on jo koko lailla harmaantunut sekä päästään että parrastaan. Hän istuu enemmän kuin kävelee--istuu alituiseen keinutuolissansa ja savuringit nousevat. Hän ei enää liiku maillaan kuten ennen käskyjä jakelemassa, vaan häneltä tullaan kysymään. Levollinen raukeus on painautunut hänen jäseniinsä, harmaat viikset ovat tupakinsavun vaikutuksesta kodikkaasti kellastuneet ja silmäinalukset lempeämielisesti pussiutuneet. Jos hän joskus nousi ja lähti maitansa katsomaan, niin ei hän sitä tehnyt tarkastamisen aikeessa, vaan hän teki sen ainoastaan nauttiakseen kaikesta mitä edessään näki,--siitä että kaikki oli niin hyvässä kunnossa,--että kaikki kävi niinkuin itsestään. Hän voi vapaasti pyhittää vaikka kokonaisen päivän vanhojen historiallisten kirjeiden lukemiseen, sillä Rauhalahdessa säilytetään esi-isien kirjeitä ja vastauksia niihin ammoisilta ajoilta;--se on Rauhalahden tilan suuri ylpeys. Ei sitä historiallista kuuluisuutta, joka ei olisi ollut--ellei sukulaisuussuhteissa niin ainakin jossain tekemisissä Rauhalahden kanssa. Paitsi useilta Suomen sodan sankareilta oli siellä omakätisiä kirjeitä muun muassa Armfeltilta, Aminoffilta, jopa kuningas Kustaa III:ltakin,--jotka kaikki olivat tyystin koteloihin suljetut ja sitten hienoihin nahkakantisiin osastoihin järjestetyt. Muutamat kaikkein arvokkaimmat olivat lasirasioihin levälleen asetetut. Näiden kirjeiden keskellä liikkui maanviljelysneuvos kuin pyhätössä. Hän tunsi ne numerolleen, sisällykselleen ja melkein puustavilleenkin, mutta sittenkin lukemistaan luki niitä ja luki kokoontuneelle perheelleen, sukulaisille ja vieraille aivan kuin olisi pyhää toimitusta suorittanut.

Maanviljelysneuvoksella on lapsia seitsemän, ja lapsenlapsiakin jo toista kymmentä. Mutta hän on vielä vanhoilla päivillään mennyt uusiin naimisiin--olennon kanssa, joka on koko maailman kummastuttanut sillä, että vastoin kaikkea tavallisuutta on osannut säilyttää mitä parhaimmat välit lapsipuoltensa kanssa, on osannut muuttua Rauhalahden taloudellisen elämän johtajaksi ja kuitenkin pysyttää sen entisenä niille, joilla siinä on vanhat koti-oikeudet. Kuuluisa hän on myös siitä taidosta millä osaa erilaisimpien ihmisten kanssa seurustella,-- osaa syventyä tilapäisimpiinkin keskusteluihin, elävimmällä hartaudella seurata toisen ajatuksenjuoksua,--ja kuitenkin samassa tietää, mitä kyökissä tapahtuu, missä tilassa mitkin hänen hoitoonsa uskotuista lapsenlapsista ovat, mitkä niistä ovat nukutettavat, mitkä syötettävät, mitkä ulkoilmaan lähetettävät.

Mutta jos oli tämä kaikki suurta ja hyvää, niin vielä suurempaa ja onnellisempaa oli isännän ja emännän keskinäinen väli.

Niinkuin he kumpikin erikseen kelpasivat esikuvaksi toinen isännästä toinen emännästä, niin he yhteisesti kelpasivat avioparin ihanteeksi. Mahdoton oli läheisintenkään sanoa kumpi heistä oli vallan päällä, saati sitten syrjäisten päästä tuon arvotuksen perille. Ja senvuoksi jo tämän tärkeän kysymyksen ratkaisemattomuus kiinnitti heihin uteliasta huomiota, niin että kaikkia heidän erikoisimpiakin suhteitaan seurattiin tämän kysymyksen selville saamisen aikomuksessa. Tavallisesti heidän välillään tapahtui ainoastaan pari kolme sanaa: Rouva tuli, kumartui keinutuolissa istuvan miehensä korvaan jotakin puhumaan. Sen jälkeen he katsahtivat toisiinsa, vaihtoivat kuulumattomasti muutamia sanoja, ja jos olivat eri mieltä, niin ympärilläolevien vieraiden katseet janoisina ja jännittyneinä uppoutuivat heidän kasvojensa ilmeihin,--mutta odotetun kiivastumisen tai edes jonkun kärsimättömän olkapäänkohautuksen asemesta mies naurahtaen taputti häntä kädelle, vaimo myös naurahtaen sanoi: hyvä on! ja meni ilosena. Ja kuka tietää mitä tärkeitä asioita saattoi silloin olla päätettynä! Eikä kukaan voinut sanoa mieskö teki päätöksensä kohta kun huomasi mitä mieltä vaimo oli, vai vaimoko luopui omastaan, kun sai tietää miehensä ajatuksen.

Joskus, sattumalta, jäivät ne valkoiset kaksoisovet auki, jotka monien mattoisten salien sarjassa ja aina avonaisten vierashuoneiden läpi tavallisesti näkyivät suljettuina. Silloin nekin vieraat, jotka muuten eivät kotolaisten tavoin sisäisimmissä huoneissa käyneet, saivat nähdä tämän »kaikkein pyhimmän». Esineet siellä näkyivät hyvin hämärästi, ikkunat olivat verhotut, puolipimento siellä vallitsi; mutta sen hämärän keskellä kiilteli kahden vierekkäin seisovan korkean ja mahtavan vuoteen kultaiset nuput ja häämöitti valkoinen marmori-kristus, joka verholakeisen alla siunaten levitti käsiänsä yhdistettyjen vuoteiden ylitse.

Ja jonka silmät uteliaina tunkeutuivat tämän kaikkein pyhimmän läpi, hänen sydämessään, jos hän oli nuori, kävi iloinen vavahdus, ja hänen ajatuksissaan se utuinen joku, hänen ihanteensa tuli hänen luokseen, pani hellästi kätensä hänen kaulansa ympäri ja sanoi: pois epäilykset ja hedelmättömät seulomiset, elämä on iloinen, elämä on varma ja taattu, sen tarkotukset ovat selvät, luonnolliset. Se, mikä näkyy tuolla verhojen pimennossa, on elämän turvallinen satama, sen inhimillinen päämäärä. Myrsky ja onnettomuus ja epätoivo on ainoastaan siellä, mikä on kodin ja avio-onnen ulkopuolella.

Ja joko nyt löysimme sen väljän ja vilposen pirtin, jonka hirret ovat vapauden veistämät ja laki onnen salvostama?

Kuule kuinka soitanto kajahtelee sen kultaisen kodin saleissa, kuinka huilun liritykset kevyesti hyppelevät, kuinka tuntehikkaasti viulun sävel värähtelee pianon pehmeässä säestyksessä! Ja kuultuasi kuule ilon sohinata, joka nousee kun nuorukaiset ja neitoset valkopuvuissansa tanssiin valmistuen piireihin asettuvat!

Korpi huokukoon yksinänsä, tyhjänä ja autiona. Täällä löysimme mitä haimme. Täällä on onni, täällä on se vapaus, jota paitsi ei ihmisrinta hengitä. Täällä asuvat ne taiteen ja runouden hengettäret, jotka kolean maailman ihmiskodiksi muuttavat.

5.

Syntymäpäivä.

Olipa Rauhalahden onnellisilla haltijoilla sentään surunsa heilläkin.

Maanviljelysneuvoksella oli seitsemän tytärtä, mutta ei ainoatakaan poikaa. Kelle siis kartano oli joutuva?

Näistä tyttäristä olivat muut naimisissa paitsi nuorin, neiti Martta. Kaikki nuo vanhempain tytärten avioliitot olivat mitä onnistuneimpia. Vävyt olivat poikkeuksetta sangen huomatuita miehiä tai ainakin lupasivat siinä suhteessa varmaa tulevaisuutta; kaksi oli sotilasuralla, toiset kaksi valtion virkamiehinä, yksi oli pankkimies ja yksi yliopiston dosentti. Mutta suuren Rauhalahden haltijaksi ei heistä ollut yhdestäkään.

Sentähden oli maanviljelysneuvoksen ainoa ja hartain toivo ollut, että edes se henkilö, joka oli kerran saava hänen nuorimman, lempityttärensä Martan, olisi ollut myös mahdollinen kartanoa vastaanottamaan.

Mutta niin ei käynyt. Seuraavista syistä:

Maanviljelysneuvoksella oli nuoruuden toveri, nyt jo vanha, korkea sotaherra keisarikunnan palveluksessa, tunnettu paitsi urhoollisuudestaan myös hyväntahtoisuudestaan, ylen kova-äänisestä puhetavastaan--hän huusi aina ikäänkuin olisi pitänyt myrskyn läpi tulla kuulluksi,--ja vielä: täydellisestä neuvottomuudestaan kaikissa asioissa, jotka eivät koskeneet sotilas-ammattia. Kun tuli kysymys esimerkiksi joistakin ristiriitaisuuksista tunteiden alalla, niin tämä urhokas soturi joutui kokonaan tolalta. Silmät suurenivat ja pyöristyivät ja hän näytti peräti säikähtyneeltä. Kaikeksi onnettomuudeksi hän vielä jäi elämään yksin, sillä hänen huolehtiva, syvätunteinen vaimonsa kuoli aikasin, jättäen neuvottoman, sapelia rämistelevän miehen sotilaallisiin käsiin heidän ainoan elossaolevan lapsensa, Edvardin. Poikaa silmittömästi rakastaen, mutta ymmärtämättä mitään lasten kasvatuksesta isä nyt koetti suurilla rahoillaan korvata täydellistä neuvottomuuttaan tässä suhteessa. Mitään varoja säästämättä hän toimitti pojalle parhaat opettajat sekä tieteissä että taiteissa ja pani näiden opettajien yli vielä erikoiset tarkastajat ja tirehtörit.-- Kaikista toimenpiteistä huolimatta näytti kasvatus kuitenkin menevän hukkaan.

Nuorimies, yliopistoon tultuansa, ei ruvennutkaan kartuttamaan tietojaan, vaan alkoi toveriensa kanssa hurjastella. Ja asia paheni vuosi vuodelta, kunnes meni yli kaikkein rajojen. Ei hän ottanut enää tunnustaakseen mitään sovinnaisia siteitä, vaan aivan kuin uhkamielisenä jokapaikassa nousi sovinnaisuutta vastaan ja päihtyneen hillittömillä teoilla pilasi auttamattomasti mainettansa.

Isä ryhtyi laajoihin, kaltaisiinsa toimenpiteihin tämän onnettomuuden ehkäisemiseksi. Itse hän tosin ei osannut millään tavalla vaikuttaa poikaan, sillä vaikka kuinka olisi päätänsä vaivannut, ei hän ymmärtänyt muuta kuin sanoa yksinkertaisesti: elä viitsi juoda! eikä tiennyt mitään sen kummempaa lisätä. Mutta neuvottomuudessaan hän kääntyi useiden sielunpaimenten puoleen, joita tunsi entisiltä ajoilta siellä täällä ympäri maata, kirjottipa itse arkkipiispallekin neuvoa pyytäen. Arkkipiispa vastasi kauniilla kirjeellä, lausui toivonsa, että Herra johtaa nuorukaisen kerran hänen, arkkipiispan, personalliseen tuttavuuteen, sekä suositteli, kunnes tämä tapahtuu, muutamia hengellisiä teoksia pojan luettavaksi, kuten myös yksi ja toinen rovasteista oli neuvonut. Muuan neuvoi vielä henkisen ravinnon ohella myöskin ulkomaan matkaa tai yleensä muuttamista totutulta paikkakunnalta. Ja sotaherra seurasi uskollisesti kaikkia neuvoja; hän alkoi pojalleen lähetellä hengellisiä kirjoja yhden toisensa perästä, hankki hänelle sopivia matkatovereita ulkomaanretkelle, sekä koki kaikin tavoin taivuttaa häntä arkkipiispan personallista tuttavuutta hakemaan.

Mutta ei arkkipiispat eikä piispat tai rovastit, ei myös hengelliset kirjat, eivätkä ulkomaanmatkat mitään vaikuttaneet.

Ja tähänpä nuorukaiseen, joka paitsi ylhäistä sukunimeään ei maailman silmissä edustanut yhtään mitään, oli Martta neiti rakastunut,--se Martta neiti, joka oli maanviljelysneuvoksen lempitytär,--joka oli pehtorin lempilapsi, kaiken väen lempilapsi, vanhain vaahterain ja lehmusten lempilapsi, veden aaltosien, rannan hiekan ja rantakivien lempilapsi, myös päivänkukkain, kellokukkain lempilapsi, kaikkien kartanon tilusten, metsäin ja kumpujen lempilapsi, kaikkien pihapolkujen ja myös kaikkien huoneiden, avautuvien ja sulkeutuvien ovien ja rappusten astuinten lempilapsi.

Kun sotaherra huomasi, että nuorien välillä oli jotakin--ja sitä ei voinut olla huomaamatta neiti Martan alituisen punastumisen vuoksi,-- niin hän ihastui. Sillä hän oli kysynyt neuvoja myöskin maallikoilta-- tuttaviltaan kuuluisuuksilta lääkeopin alalla, ja nämät olivat muun muassa arvelleet, että naimisiin menemisellä pitäisi aivan varmaan olla edullinen, rauhottava ja tyynnyttävä vaikutus hänen poikaansa. Tuo hurmaava huomio, että neiti Martta oli Edvardiin kiintynyt, eli että Edvard siis saisi vaimokseen hänen vanhan, kunnon ystävänsä tyttären, pani hänen sapelinsa aivan ylenmääräisesti innosta rämähtelemään. Kuumeisella kiihkolla hän tarttui asiaan ja--mitään parempaa hän ei osannut:--huusi ennen kaikkea sen heti julki koko maailmalle, niin että kihlaus todella tulikin aivan itsestään julkiseksi.

Sotaherra oli ihastunut, mutta maanviljelysneuvos ei ollut ihastunut, eikä ollut koko muu kartano ihastunut.

Tämä seikka oli päinvastoin Rauhalahden painostava onnettomuus. Taakkana se lepäsi kaikkien sydämmellä, se oli maanviljelysneuvoksen ja kartanon vävyjen mykkä suru, se oli kartanon tätien sekä kaikkien niiden surusupatuksia, jotka himoitsivat kuulua Rauhalahden läheisempään tuttavapiiriin ja joille tämä asia oli siihen salaisena avaimena sekä ylennyksenä vieraampien rinnalla. Ei kukaan sanonut ääneen, mutta kaikki tunsivat, ja se tunteminen oli pohjasävel myös kaikissa äänekkäissäkin keskusteluissa, sillä sen kautta pantiin oikein koetukselle kuka kuului rauhalahtelaisiin kuka ei.

Jos sentähden maanviljelysneuvos olisi hallitusohjiaan vaan löyhentänyt, niin varmaan olisivat nuo mykät katseiden vaihdot ja supatukset ilmi nurinaan puhjenneet; suuri korvia tärisyttävä melu olisi noussut, niinkuin leirissä, kun olkikuvot vuorilla sytytetään ja sotilaat aseitansa kalistellen juoksevat rintamaan, jokainen tahtoen olla ensimäisenä päällikkönsä ympärillä. Eikä se suunnaton melu olisi suinkaan vaiennut ennenkuin kihlaus olisi ollut purettu.

Mutta maanviljelysneuvos ei löyhentänyt hallitusohjiansa.

Sillä Martan tahto oli hänelle ylin kaikesta, ja kun hänelle, niin koko kartanolle.

Ei maanviljelysneuvos vähimmällä viittauksellakaan osottanut tyttärelleen olevansa hänen vaaliansa vastaan tai edes tyytymätön siihen. Ja kun ei maanviljelysneuvos, niin ei kukaan muukaan.

Ei niin, ettei Martta olisi sitä tiennyt. Sillä hänen tarvitsi vaikka vaan vahingossakin sattua sanomaan jotakin toista herraa hyvännäköseksi, niin häntä vastaan heti tulvahti jokataholta aivankuin hyökyaalto vakuutuksia, että todella sen kauniimpaa ja siistimpää ja hienompaa herraa ei ole koko maailmassa, että sanalla sanoen tuo Martan mainitsema herra on jotakin suurenmoista!--Ja myös oli aivan silmiinpistävä se into, jolla Martan äitipuoli--tietysti maanviljelysneuvoksen yllyttämänä--oli ruvennut panemaan toimeen kaikellaisia juhlia ja tulituksia, joihin aina koottiin valituinta pääkaupunkilaista nuorisoa.

Semmoinen juhla oli nyt myöskin sinä Martan syntymäpäivänä, jona hän täytti 20 vuotta.

Viikon oli leivottu, paisteja paistettu ja kaljoja pantu. Viikon oli värilyhtyjä liimailtu, viikon köynnöksiä sidottu, viikon myös uusia lauluja ja tansseja harjoteltu.

Ja kun Martta sen päivän aamuna laukauksien ja laulun herättämänä ilmestyi verannalle, olivat sen pylväät köynnöksissä, ylhäältä alas asti ruusuilla kukitettuina, ja vieraita oli jo suuri joukko saapuvilla, kaikilla kukkavihot, joita he kilvan hänelle tarjosivat.

Ja tätit, jotka olivat koko viikon kirjotelleet joka suunnalle kirjeitä, puhuivat aivan kuin sopimuksesta: »katsos nyt, Martta, kuinka sinä olet huomattu: täällä ei ole ainoatakaan kutsuvierasta, kaikki ovat itsestään muistaneet merkkipäivääsi!» Ja heidän silmäyksensä lisäsivät: »mutta saammepa nähdä muistaako eräs toinen mitään!»

Sentähden, kun päivä oli jo kulunut puoliväliin ja kaikki olivat varmat siitä, että eräs ei ollut mitään muistanut, ja kasvoilla teeskennelty pahottelu, sydämmissään siitä riemuitsivat, niin ei ollut vähäinen kummastus, kun portit lensivät auki ja herra Vendell ajaa karautti Edvardin kanssa pihalle.

Mitä verannalla oli ihmisiä kaikki hyökkäsivät ulommaisia kaidepuita kohden, kurottautuen toinen toisensa selän takaa. Ja Edvardin nimi lensi suusta suuhun tappion huokasevana kuiskauksena, niinkuin jännitetty jousi saamatta ampua olisi vireestä päästetty. Sillä sinä hetkenä tuntui niinkuin kaikki paistit olisivat turhaan paistetut, kaikki kaljat turhaan käyneet, kaikki köynnökset turhaan sidotut, kaikki värilyhdyt turhaan kokoonliimatut ja kaikki kutsumakirjeet turhaan kirjotetut.

Entä herra Vendell sitten! kuinka on selitettävä, että herra Vendell tuossa ajoi esille Edvardin kanssa? Tosin olihan aamulla joku kysellyt, »missä viipyy herra Vendell», mutta nyt oli ilmeistä, että herra Vendell oli kuin olikin käynyt muistuttamassa Edvardille. Kuinka se oli selitettävissä, ja mitä varten?

Eikö herra Vendell siis enää ollutkaan yhtä kartanon kanssa, tuntenut samoin kuin kaikki muut,--hän, joka oli tähän asti ollut ikäänkuin sieluna tässä tuntemisessa,--hän, joka olematta mitenkään sukua talon väelle oli kuitenkin sen melkein suosituin vieras, asui siellä pitkiä aikoja ja kohdeltiin aivan kuin olisi ollut omainen? Ja eikö herra Vendellin vielä enemmän kuin kenenkään muun etuihin olisi sopinut, että Edvard olisi maannut tämän päivän Vaanikkalassa ja niin laiminlyömisellään taas osottanut mikä mies hän oikeastaan oli? Eikö herra Vendell vihdoin ollut se nuori mies, jota Martta piti parhaimpana ystävänään ja johon moni oli pannut semmoisiakin toiveita, että se vielä »lyö Edvardin laudalta?»

Ja nyt tämä sama Vendell--olisi tehnyt mieli antaa sille tuntuva töykäys niskaan--toimittaa tieten tahtoin Edvardin esille!

Edvard hyppäsi rattailta, jätti Vendellin, ja, silmät paljon väen tähden tyytymättömissä rypyissä, ainoastaan vähän nosti hattuansa kaikille yhteisesti, sekä meni isäntäväkeä kättelemään.

Mutta Martta neiti seisoi kahden ystävättärensä rinnalla. Hän ensin kalpeni mielenliikutuksesta, sitten nousi poskille punaset täplät, jotka kalpeus jyrkästi jakoi kahtia.

Ei mitään kukkavihkoa, ei ainoatakaan ruusua ollut sulhasella hänelle antaa!

Mutta juuri kun Edvard, jouduttuaan keskelle kukkaköynnöksiä ja naisten tekotuoksuja, itsekin huomasi suuren laiminlyöntinsä ja tunsi koko yleisön tuomitsevat katseet jäsenissänsä, kuuli hän takaansa Vendellin huudon:

--Edvard hoi, tässä ne ovat, sinä unohdit pääasian!

Ja näki Vendellin tulevan kantaen suurta pyöreätä naisten hattukoteroa. Kun se avattiin, oli siinä niin erinomaisia ja niin maukkaasti yhteen koottuja ruusuja, että ehdoton pettymyksen huudahdus kuului kaikkialta kuin yhdestä suusta.

Mistä ja milloin Vendell oli nuo hankkinut, sitä Edvard ei voinut ymmärtää, hän nyt ainoastaan hämärästi muisti, että Vendell oli Vaanikkalasta lähdettäissä sovitellut jotain tuontapaista koteroa rattaille istuimen alle. Neiti Martta näytti ihastuvan ruusuista niin, että silmät säteilivät ja punaset täplät sulivat kohta yhteen ja levisivät hehkuvaksi punaksi yli koko kasvojen.

--Kiitoksia, Edvard!--kuinka kauniita!--tuhansia kiitoksia!--hän sai sanotuksi ja silmät yhtäkkiä vettyivät ja hänen täytyi lähteä huoneesta.

Kaikki ajattelivat, että se oli ilon itkua. Mutta Edvard kuitenkin tunsi, että koko seura pitää Martan kiitollisuutta aivan liiallisena ja pahottelee, että Martta oli näin osottanut yhä siis olevansa silmittömästi rakastunut. Martan lähdettyä kaikki puhkesivat ylistämään häntä, ja useat käänsivät tällöin Edvardille selkänsä nähtävällä tarkotuksella antaa hänen haavottua vähäpätöisyytensä tunnosta Martan, kartanon ihaellun nuorimman tyttären rinnalla.

Tuskin olivat välttämättömimmät esittelyt suoritetut ja vanhemmat herrat jälleen istuneet mukaviin asentoihinsa verannalle, jatkamaan keskeytynyttä väittelyään valtiollisesta asemasta, sekä nuoremmat ja naiset, tuntien tarpeettomuutensa alkaneet vetäytyä pois, kun Edvard oikasi itsensä ja sanoi kovalla, melkein uhkamielisellä äänellä:

--Omituista kuinka paljon tällä kartanolla on viljelemätöntä maata; ajaessamme ei tahtonut loppua tulla!

Kaikki kääntyivät sinnepäin, ja ne, jotka olivat poistumassa, palasivat Edvardin äänen kuultuansa takasin. Kaikki olivat hämmästyneet hänen rohkeata asettumistansa yleisen mielialan herraksi ja keskustelun johtajaksi. Tämmöinen rohkeus sekä veti muutamia puoleensa että herätti toisissa kiihkeätä näsäyttämisen halua.

--Se tahtoo sanoa--alotti yksi kartanon vävyistä, pankkiherra, jolla oli hyvin lyhyiksi leikatut vaaleat viikset,--herra maisteri tarkottaa Rauhalahden metsiä?

Tämä vävy teititteli Edvardia, koska ei lainkaan tunnustanut häntä Martan sulhaseksi. Edvard vastasi:

--Tarkotan sellaista maata, jota voisi viljellä, mutta jota kartano ei viljele, ja siten estää muita viljelemästä. Se on vääryyttä!

Tuo tuli kuin pommi. Useimmat katsahtivat toisiinsa, ja joku koomikeri pullisti tällöin niin merkillisesti silmiänsä, että muutamat puolikasvuiset tytöt rupesivat ovensuussa tyrskimään ja katosivat kolistellen pois.

Sitten tuli pitkä äänettömyys. Kun se päivän valtiollista asemaa koskeva kysymys, josta herrat olivat keskustelleet ennen Edvardin tuloa, oli ollut hyvin mieltäkiinnittävä, niin pankkiherra, nolatakseen Edvardia ja vastaamatta hänelle enää sanaakaan, rupesi äänettömyyden perästä hyvin rauhallisesti jatkamaan keskeytynyttä esitystään 1772 vuoden hallitusmuodosta.

Koko Rauhalahti oli tottunut kuuntelemaan häntä auktoriteettina valtiollisissa kysymyksissä. Hän oli lakitiedetten tohtori, juureva juristi ja ankara perustuslain mies. Aina ja alinomaa hän piti tietoisuudessaan koottuina kaikki ne moninaiset langat, joita seuraten saattoi historialliselta, lainopilliselta ja valtio-oikeuden kannalta todistaa Suomen autonomian perustuslaillisen pohjan--puuttuvista papereista huolimatta.

Erittäin mestarillinen ja ehdottomasti vakuuttava oli se päätelmäketju, jolla hänellä oli tapana osottaa, miksi Aleksanteri I:sen Porvoon valtiopäivillä antama suullinen lupaus perustuslakien pysyväisyydestä tuli sitovaksi kaikille vastaisille hallitsijoille.

Hänen todistelunsa oli mehevää kuulla, ja mieltä hipova oli erittäin se täsmällisyys, jolla hän jokaisen huippulauseensa lätkäytteli esille.

Kuitenkin, kaikitenkin, niin mieltäkiinnittäviä kuin nuo päivän polttavat kysymykset olivatkin, herätti myös se, mitä Edvard oli sanonut, uteliaisuutta, niin että herrojen keskustellessa passiivisesta vastarinnasta ja »vapaista sanoista» muutamat siirtyivät kaikessa hiljaisuudessa lähemmäksi Edvardia ja rupesivat--tosin vaan puoliääneen--väittelemään hänen kanssansa maa-asioista.

Näin syntyi kaksi erillään olevata, yht'aikaista keskustelua. Ja vaikka pankkiherra koetti yhä loisteliaammalla puhetaidolla ja ääntänsä yhä korottaen saada nurkkakeskustelun tukahutetuksi, niin huomasi hän pian, että häntä kuunneltiin ainoastaan puolella korvalla, ja puolella koetettiin seurata mitä verannan toisessa päässä puhuttiin. Sitä paitsi hän näki, että nuoriso ja naiset seisoivat kääntyneinä sinne päin, ja hän alkoi jo hermostua. Hän ei tarvinnut kuin pienoiseksi hetkeksi vetää henkeänsä ja pysähtyä, niin silloin jo kiilana tunkeutui hänen ja hänen kuulijainsa väliin Edvardin ääni:

--Voiko semmoinen asia riippua puuttuvista papereista? Torppa oli ollut hänen isänsä, isän-isänsä ja vielä isän-isän-isänsäkin aikana heidän hallussaan ja jokainen tilkku oli heidän muokkaamansa, mutta nyt tulee uusi maanomistaja, jonka alle torppa kuuluu, ja sanoo: »pois! sinulla ei ole papereita ja muiden lupaukset ei koske minuun!» Eikö tämä ole kuulumatonta!

--Se on kyllä ikävää--puuttui nyt jo rovastikin tähän nurkkakeskusteluun, yksi niistä, jotka aikoinaan sotaherran kehotuksesta olivat turhaan koettaneet parantaa Edvardia.--Se on kyllä ikävää, mutta toiselta puolen omistusoikeuden pyhyys--

Edvard ei antanut hänen lopettaa.

--Mikä oikeus kellään on siihen maahan, jota toinen viljelee? Anastuksen oikeus ainoastaan. Mutta luonnon mukaan maa ei ole kenenkään, vaan niinkuin ilma sen joka hengittää.

--Rakas ystävä,--rovasti sanoi siihen,--tuo on vastoin kaikkea säädettyä lakia ja järjestystä, se nostaisi ihmiset keskenään taisteluun ja veisi meidät takaisin aikoihin, jolloin ei mitään yhteiskunnallista järjestystä vielä ollut,--se veisi täydelliseen anarkiaan.

--Luvalla sanoen, minusta juuri nyt olemme täydellisessä anarkiassa,-- sillä tämä on laitonta, tämä on anastusta, ryöväystä!

--Malttakaahan--aikoi rovasti alkaa, mutta ei nytkään päässyt kiinni.

--Ja kyllä minä tiedän, sanoi Edvard,--miksi maita ei anneta viljeltäväksi, se on siksi, että olisi köyhiä, jotka tulevat teidän töihinne muutamasta pennistä! Siinä se on koko juttu!

Taas tuli äänettömyys, jonka kuluessa kaikki koettivat tajunnassaan sulattaa Edvardin uutta väitettä. Mutta pankkiherra sulatti sen ensimäiseksi. Hän nähtiin nyt nousevan ylös ja sanomatta mitään rupeavan tekemään lähtöä verannalta. Häntä seurasivat kohta muutamat muut, ja vihdoin nousivat kaikki sijoiltansa, joten aivan odottamatta saatiin kauan hankittu tilaisuus yleiseen mielenosotukseen Edvardia vastaan.

Edvard jäykistyi uhkamieliseen asentoonsa, käsivarret ristissä rinnan yli, ja näki tyyneesti kuinka koko seura vähitellen hajaantui verannalta vaan siksi, ettei hän ottanut ensin poistuakseen.

Edvard haki silmillään vaan vielä Marttaa. Martta seisoi yhä sisäoven luona ja katsoi suoraan hänen silmiinsä. Oli hyvin kalpea. Hänen suuret, auenneet silmänsä ilmaisivat uteliaisuutta, hämmästystä ja kauhua, niinkuin lapsen silmät, jolle on kerrottu hirvittävä satu.

Edvard oli lukevinaan niistä tuomionsa: Semmoinenko sinä olitkin! odotin sinulta nöyrtymystä, ja sinä tulet uhkamielisenä! Hyvästi!