Chapter 4

Hän otti esille juuri surkeat epäkohdat ja silmät tottumattomissa rypyissä luki vielä kerran alusta alkaen siihen saakka mihin kirjotus oli keskeytetty, piirsi sitten jatkoksi muutamia ankaroita sanoja, sitten pari vielä kovempaa, ja yhä tuimempaa jatkoa miettiessään alkoi kynänpäätä pureskella. Mutta tällöin hänen katseensa vähitellen kohdistui yhteen kohti. Puutarhan ylitse se näki Vaanikkalan suuren kivinavetan, ja vastakkain sattuvien, hämähäkinverkkoisten ikkunain läpi navetantakaisen, kohtisuoraisessa päivänpaisteessa sinertävän nurmirinteen, jossa tuuli heilutteli pitkiä horsmia. Ei se katse nurmen sinervyyteen pysähtynyt, vaan ainoastaan ilahtuen kimmahti takasin navetan läpi, palasi puutarhan yli taas yläkerran avonaisen ikkunan pimeyteen, ja meni mustista silmäteristä suoraan ihmisen sisälle. Kynä hiljaa vaipui, tottumattomat rypyt silisivät silmien välistä pois, lapsellisen hyvänmielen ilme alkoi väreillä huulilla. Ja niin hän pani syrjälle surkeat epäkohdat, otti esille postipaperin, ja kirjotti siihen: »Rakas isä», sekä alkoi rapistella paperille rivin toisensa perästä. Hän nosti toisen jalkansa tuolille ja istahti sen päälle. Ruumis köyristyi paperin yli ylenmääräisestä kirjottamisen innosta. Kärpäset surisivat ympärillä, hiki pisaroitui hänen otsalleen, hän ei huomannut kuumuutta, pyyhki vaan nenäliinalla otsaansa ja käsiään ja taas kirjotti. Jo mehiläisetkin olivat jälleen löytäneet sisälle. Yksi paukutti kattopaperia, toinen pyrki lentohyökkäyksillään puhkasemaan ikkunalasia, kolmas kiersi hurjassa vauhdissa ympäri huonetta, joka näin oli surinaa täynnä. Mutta ei nuoriherra nyt kirjottamiseltaan mitään huomannut eikä kuullut.

Ei kuullut edes kuinka ovi aukeni ja sen läpi pistäytynyt pää tervehti häntä.

Kun ei tervehdykseen tullut vastausta seurasi päätä koko muukin ihminen. Se katsahti ympärilleen ja astui sitten kirjotuspöytää kohden,--lyhyen puoleinen herrasmies, päälaki hiukan kalju, viikset punertavat ja karkeat, mutta muu parranajelu sekä mustan vaatetuksen kuosi ja kauluksien ynnä mansettien valkeus niin huolellisesti hoidettuina, että viiksien karkeus tuntui sekin hänessä vaan hienoudelta. Hän tuli pöydän luo ja sanoi:

--Mitäs sinä kirjottelet, Edvard?

--En mitään. Kas Vendell, milloinka sinä tulit? Ja näin varhain?

Muutamia ihmisiä mainitaan aina sukunimellä, eikä kukaan, olipa kuinka hyvä tuttu tahansa, ota milloinkaan selkoa heidän ristimänimestään, yhtä vähän kuin he itse kellekään puhuvat omaisistaan, kotopaikastaan tai muista personallisista asioistaan. Semmoinen oli herra Vendell, nuori lääkäri, toveruudestaan ja hiljaisuudestaan tunnettu.

Kuitenkin oli herra Vendellin käden päällä sininen ankkurinkuva ja selvät kirjaimet S. V., joista olisi aina voinut muistaa myöskin hänen etunimensä. Näitä kirjaimia herra Vendell tosin vältteli asettamasta näkyviin ja häpesi, ikäänkuin ne olisivat olleet hänelle todistuksena ajoista, joita hän ei tahtonut muistella,--hän oli tainnut joskus aikoa merimieheksi. Jokin hämärä rakkauden historia lienee sitten tehnyt käänteen hänen elämässään ja saattanut hänet sivistyksen kaikkein syvimmille ja hienoimmille poluille. Paitsi sitä, että hän oli lääkäri ja soittoniekka, oli hänessä omituinen pessimistisyyden piirre-- varmaankin tuon vuosikausia kestäneeen onnettoman rakkauden tuote,-- joka siihen kädessä olevaan entisyyden leimaan ei ollenkaan sopinut, tai suhtautui tämä leima siihen pessimismiin niinkuin valkoinen pystykaulus hänen karkeihin viiksiinsä: teki hänet sitäkin hienommaksi.

--Saavuin tänne varta vasten huomauttamaan, että sinun, Edvard, täytyy vihdoinkin lähteä mukaan Rauhalahteen. Minä olen nyt tullut sinua hakemaan.

Toinen rypisti haluttomasti silmäkulmansa eikä vastannut mitään.

--Kuulitko, Edvard? Me ajamme nyt Rauhalahteen. Kauemmin ei voi enää viivyttää, se rupeaa todellakin näyttämään jo liian omituiselta.

Ei sittenkään tullut vastausta.

Mutta Vendell näytti olevan taas tuolla itsepäisyyden tuulella, jolloin hän vei tahtonsa läpi huolimatta mistään esteistä. Ei hänen hyväntahtoista sitkeyttänsä kukaan pystynyt ajan pitkään vastustamaan.

Hän meni kaapille, veti laatikon auki, tarkasti siellä olevia liinavaatteita ja tuli kaksi erilaista kaulusta kädessään jälleen kirjotuspöydän ääreen.

--Kummanko näistä nyt panet kaulaasi? Minusta ainakin tämä suora pystykaulus pukee sinua paljon paremmin kuin nuo taitetut. Vai mitä itse sanot?

Edvardin olisi tehnyt mieli käydä kiinni siihen mieheen ja paiskata vasten seinää, tai tallata jalkoihinsa niin ettei hänestä olisi jäänyt kuin liejuinen paikka maahan. Se esiintyi kuin itsevaltias. Voidakseen mieltään hillitä Edvardin täytyi välttää katsahtamasta Vendelliin päinkään. Hän pelkäsi tällä kertaa nähdä Vendellin isoja korvia, jotka häntä niin usein olivat hermostuttaneet;--ne korvat muuten oli Vendellillä suuren soitannollisuutensa vuoksi, hän soitti mainiosti pianoa.

Mutta herra Vendell ei ollut huomaavinaan Edvardin kiukkua. Hän tiesi hyvin, että Edvard joskus ei voinut häntä sietää. Ja jäi äänettömäksi ja rupesi liikahtamatta paikaltaan itsepäisesti odottamaan Edvardin vastausta. Kunnes Edvard vihdoin kärsimättömänä nousi ja päästäkseen enemmästä piinasta,--hän tiesi että kun Vendell alkaa jotakin jauhaa, niin se jauhaa loppuun asti,--sanoi kiukustuneena:

--No, lähdetään sitten!--Ja lisäsi: koska minulla on muutenkin vähän asiaa sinne.

--Vähän asiaa?--sanoi Vendell.--Onko se vähän, että on oman morsiamen syntymäpäivä?

Edvard meni viereiseen huoneeseen peseytymään, sekä pani oven jälkeensä kiinni merkiksi, että Vendellin ei ollut sinne tuleminen.

Kuului kuinka hän siellä tuskitellen ja tiuskuen haki kaapista visiittivaatteita. Sitten kuului kuinka hän kaateli vettä vatiin ja alkoi läiskytellen peseytyä.

Mutta herra Vendell, yksin jäätyään, ennenkuin istui, vilkasi kirjotuspöydälle ja hänen silmänsä sattuivat heti »Surkeisiin epäkohtiin», joilla Edvard oli peittänyt isälle kirjottamansa kirjeen.

Herra Vendell ei voinut olla kumartumatta pöydän yli.

»Surkein vääryys on, että kun maata löytyy yltäkyllin, sen viljelemistä tahallisesti vaikeutetaan. Kaiken maan täytyy olla viljelykselle vapaan»--oli siihen kirjotettu. Ja toisessa paikassa luettiin: »Maa on sen, joka sitä viljelee.»--Ja vähän alempana: »Me olemme parasiitteja.»

»Varmaan on tarpeen, että löytyy maattomia eli toisin sanoen leivättömiä, jotka olisivat valmiit nälkäpalkoista tekemään rikkaiden haluamia töitä»,--luki herra Vendell yhä suurenevin silmin. Mutta kun hän uteliaana käänsi lehden, ei jatkoa ollutkaan. Sen sijaan paljastui kirje isälle.

Herra Vendell oikasi ensin itsensä ja aikoi jättää lukematta, mutta palasi kuitenkin viiksiänsä hermostuneesti pureskellen jälleen pöydän luo, kumartui ja luki:

»Nyt kirjotan sinulle, rakas pappa, sanoakseni että maalle tuloni taisi todella olla minulle olla suureksi hyödyksi, tai siinä on ehkä jotain aivan ratkaisevaa minun suhteeni, vaikka sitä silloin vastustinkin. Maalle tulo on vaikuttanut minuun nyt aikaihmisenä samalla tavalla kuin ennenmuinoin, kun meitä lapsina tuotiin kesäksi kaupungista. Voin yhä aivan samalla tavalla innostua puroista, kanervakankaista ja harhailemisesta metsissä ja vuorilla. Täällä en voi edes käsittää mitään juomahalua. Täällä muutun niin laiseksi, että jälleen rupean ujostelemaan ihmisiä, ja muisto siitä olennosta, mikä olen kaupungissa, kammottaa minua enemmän kuin ketään teistä. Tämä luonto on minulle Ellida-vainajan ja mamma-vainajan asemasta. Jos ei olisi näitä koivuja ja sammalia ja männynrunkoja, niin tuntisin itseni ihan kodittomaksi, eikä parantumisestani olisi toivoa.

Mutta eihän kesä ja tämä dolce far niente aina kestä; pian minun täytyy jälleen muuttaa kaupunkiin, ja toivoton olisi tilani siis sittenkin, ellei nyt olisi tullut jotakin ratkaisevaa lisäksi. Minulle ei ole tehnyt hyvää täällä niin paljon yksinäisyys, kuten sinä ja tohtorit odotitte, vaan päinvastoin olen juuri täällä tullut yhteyteen sellaisten ihmisten ja olojen kanssa, joita en tiennyt maailmassa olevankaan. Me elämme kaupungissa, emmekä tiedä mistään. Tämä maailma on niin kummallinen ja rakennettu niin suurelle vääryydelle. Ja kuka on rakentanut, ellemme me juuri itse. Ajatteles, kaikkihan tulee oikeastaan maalta, niinkuin se leipä jota me syömme, ja kaikki ihmiset ovat oikeastaan maalta kotosin, ja kuitenkaan ei kukaan ajattele niitä, jotka kyntävät ja kylvävät. Minä olen vasta täällä ensi kerran ymmärtänyt kuinka surkeassa asemassa toinen puoli ihmisiä on, juuri ne, jotka muutenkin saavat enin raastaa. Te kaikki, jotka johdatte yhteiskuntaa, te ette ole pahoja, niinkuin sinä, pappa, et ole paha. Ja kuitenkin on täällä maalla niinkuin me sivistyneet olisimme juuri tahallamme, pettämisen ja nylkemisen aikeessa ja vieläpä ihan pirullisella viekkaudella järjestäneet kaikki omaksi eduksemme. En voi enää ilolla kävellä metsissäkään. Mutta minä kerron alusta asti kuinka se on minuun vaikuttanut.»

Nyt kuului Edvardin ääni oven takaa toisesta huoneesta:

--Et suinkaan sinä vaan siellä lue minun kirjettäni?

Herra Vendell hypähti pöydän luota. Hän ei ollut uteliaisuudessaan huomannut kyllin kuulumattomasti kääntää lehteä.

--Kuinka voit ajatella minusta jotain sellaista,--hän huusi takasin.

Mutta hetken kuluttua painautui taas pöydän yli.

»Jo keväällä kun minä asetuin tänne ja kun täällä maalla oli vielä sellaista että kuten tiedät paikotellen on kokoonpainunutta lunta ja toisin paikoin taas ei ole lunta, menin minä kerran illalla kävelemään ja tulin ruman, paljaaksi haaskatun metsän läpi ihan odottamattani yhteen torppaan, joka oli omituisen kauniilla mäellä ja kiviaitojen ympäröimä. Kun en nähnyt mitään ihmisiä, menin minä lähemmäksi, tulin portista sisälle ja rupesin katsomaan vanhan petäjän keltasenpunasta kylkeä, johon ilta-aurinko paistoi. Silloin pyrähti lapsilauma jostakin läheltä, ja ne juoksivat minua pakoon sisälle. Minä rupesin katsomaan mitä ne siinä olivat tehneet, ja näin semmoisella lumettomalla paikalla, siinä petäjän juurella, lastuista rakennettuja pikku katoksia ja tikuilla aidattuja tarhoja, joissa oli rivittäin pieniä vihertäviä männynkäpyjä. Ne olivat tietysti lehmiä, jotka seisoivat navetoissa. Ihan juuri niinkuin mekin muinoin pieninä leikimme Ellidan kanssa, kun mamma hirveiden muuttopakkausten jälkeen oli vihdoin vienyt meidät maalle, eikä siellä enää ollut katukiviä. Kuinka hyvin Ellidakin olisi ymmärtänyt, että he, kun oli paljasta maata, vaikka maa olikin vielä kosteata, heti rupesivat semmoista leikkimään! Selvästi tunsin, että kaikki ihmiset ovat oikeastaan samaa,--ja samoja hienoja tunteita liikkuu heissä, vaikka me luulemme heitä vaan talonpojiksi.

Nyt äskettäin minä jälleen muistin tuon torpan ja päätin mennä katsomaan millaiselta se näyttää, kun puut ovat lehdessä. Taas kuljin saman rumasti hakatun metsän läpi, mutta torppa oli sitten niin kaunis, ettet voi kuvailla,--ei tavallisessa merkityksessä, vaan jossain uudessa. Ei ollut mitään kukkasia, vaan ainoastaan puhdas nurmi ja kattoa ei näkynyt pihakoivujen tähden. Minulla oli maalauslaatikko mukana, mutta ei tullut mitään maalaamisesta. Kohta huomasin, että oli paljon väkeä ja jotain tavatonta tapahtui. Ja niin olikin. Torpassa istui vallesmanni ja kaksi polisia--mitä inhottavia uniformujä niillä nyt on!--ja oli vielä joitakin lihavia talonpoikia. Ne olivat siellä kuin kotonaan, ja pitivät huutokauppaa. Kaikenlaista torpan tavaraa oli lattialla. Kun he luulivat, että minäkin olin tullut jotain ostamaan, niin käskivät he minutkin sisälle ja olivat muka hirveän kohteliaita. Mutta minä koko ajan tarkastin vaan torpan lapsia, jotka seisoivat ovensuussa vaikka olivat omassa kodissaan, ja yksi melkein täysikasvanut tyttö itki haikeasti, niin että koko ruumis tärisi, kun ruvettiin hevosta huutamaan. Kuinka minä en huomannut huutaa sitä hevosta, siirtääkseni sitten sen heille takasin ja vaikka koko torpankin ostanut, en minä voi antaa itselleni anteeksi. Ne siellä huusivat rakennuksia erikseen ja eri ostajat niitä saivat. Minulle sanottiin, että torppari on ajettu pois, kun oli riitaantunut isännän kanssa. Hän oli olevinaan hyvin toimelias, mutta minä näin, että hän olisi ollut valmis lyömään tuskasta päätänsä seinään. Ajatteles, he sanoivat, että hänellä muka ei ollut laillisia papereita ja torppa oli pysynyt vaan edellisten maanomistajain lupauksilla! Mutta kuinka voi olla mahdollista, että tähän maailmaan syntynyt ihminen ei saa pitää sitä paikkaa, jota hän ja hänen isänsä ovat kuokkineet ja vielä kaikki pellonkivet aidoiksi koonneet? Ajattele jos meitä näin ajettais! Eikö se ole hänen ja kaikkien hänen lastensa koti, jossa he tuntevat jokaisen polun ja jokaisen männyn ja kiven? Saako ihminen repiä toista ihmistä tämän kodista, ja kuinka tämmöinen asia voi riippua paperista?»

Herra Vendell hätkähti taas pöydän luota, sillä oli niinkuin Edvard olisi liikahtanut ovelle päin, ja huusi toiseen huoneeseen, niinkuin ei olisi ollut edes aikeissakaan lukea kenenkään kirjeitä:

--Minun täytyi lähettää Rauhalahden hevonen pois, mutta onko teidän isännällänne edes kunnollisia kääsejä antaa?

Edvard huusi vastaan:

--Sillä niitä on jos minkälaisia, on vaikka vaunujakin,--inhottavalla! --Ja pesuvesi alkoi taas läiskyä.

Mutta kun Vendell kuuli veden läiskeen, hän piti mahdollisena katsahtaa vielä kirjeen loppuun, jättäen ajan täpäryyden takia pois sen mikä oli välillä. Ja lopussa seisoi--mikäli herra Vendell ehti sieltä täältä vilkaista:

--»Olen löytänyt elämäni tehtävän--tahdon taistella tämän sorretun kansanluokan puolesta.--Vielä minustakin tulee mies, rakas pappa. Saat nähdä! Tämä ei ole mitään hetkellistä innostusta. Minä tahdon sovittaa kaiken entisen, millä olen sinulle surua tuottanut. Pian kirjotan jälleen. Vastaa tähän kirjeeseni!»

Herra Vendell tuli hyvin totiseksi luettuaan loppuun.

Kun Edvard sitten ilmestyi peseytyneenä ja pukeutuneena samaan huoneeseen, sanoi herra Vendell:

--Jos sinulla todella ei ole tällä kertaa halua lähteä, niin--

--Kas se on kaunista: ensin se väkisin panee toisen pukeutumaan, ja sitten »ei lähdetäkään».

Ja vähän ajan perästä he todella istuivat rinnakkain mukaviin kääseihin.

Kun he jo ajoivat, sanoi herra Vendell:

--Taisit vähän närkästyä minuun.

--En voi sietää syntymäpäiväretkiä kesällä.

--Mutta ajattelehan itse: onko koskaan kuultu, että sulhanen tuollaisella mielellä lähtee morsiamensa kotitaloon, jossa päälliseksi ei ole kokonaiseen kuukauteen käynyt!

--Onko siitä jo niin pitkä aika?--sanoi Edvard rypistäen haluttoman hajamielisesti silmäkulmiaan. Sitten katsahti Vendelliin ja he molemmat naurahtivat.

He ajoivat lähes penikulman matkan puhumatta sanaakaan toisilleen. Kunnes Edvard rupesi jatkamaan siitä mihin he olivat lopettaneet:

--Katsos, minulla on aina se tunne, että koko tämä asia on isäni puolelta pantu vireille yksipuolisesti minun hyväkseni, että näet minä muka sen kautta jotenkin »parantuisin» taikka niin--. Mutta ajattele kuinka kömpelöä se on Martan suhteen!

--Jos olisit todella rakastunut, et varmaankaan noin kaivelisi itseäsi.

--Sinä et siis luule, että olen rakastunut?

Näin kysyen Edvard katsahti Vendelliin ja ihmetteli miksi tämä vähän punastui.

--Luuletko sitä edes itsekään?

Edvard huokasi eikä vastannut tähän kysymykseen ennen kuin taas pitkän miettimisen perästä:

--Kuinka sanoisin? Olisinhan minä tavallani silmittömästi ihastuksissani, mutta sittenkuin asiasta rupesi tulemaan totta, ja erittäin nyt täällä maalla, tunnen että siinä ihastuksessa on minun puoleltani jotain epärehellistä.

--Et ole toisin sanoin enää ihastunut.

--En todellakaan tiedä tahtoisitko että olisin ihastunut vai että en olisi!--sanoi Edvard vähän hermostuneesti. Sitten hänen silmäkulmansa vetäytyivät kärsiviin ryppyihin, ja kauan ja vaikeasti etsien oikeaa vastausta hän sanoi:

--Ei niin, vaan Martta on rakastunut toiseen olentoon kuin siihen, jota minä oikeastaan olen. Jos hän minua tuntisi, niin ei ehkä ollenkaan olisi rakastunut. Meillä ei taida olla mitään yhteistä pohjaa. Hekin siellä odottavat, että minä parantuisin, ja se tapahtuu tietysti heidän mielestään siten että minä rupean siistiksi maatilan haltijaksi, mutta minä en usko ollenkaan siihen elämään, jota he elävät, enkä koko heidän Rauhalahteensa. Mitä ihmeitä he niin paljolla maalla tekevät? Kaksi penikulmaa vaan Rauhalahtea ja Rauhalahtea!

Herra Vendell katsahti ajatuksistaan hajamielisesti ympärilleen, eikä vastannut mitään.

Siihen kuivui heidän keskustelunsa.

4.

Rauhalahti.

Laajat ovat Rauhalahden kartanon metsäiset takamaat, sankat sen korvet, joiden pehmeä maasammal ei ikinä näe sinisen taivaan pilkistystä, joiden vanhat puut, kaukana lauttausväyliltä, kaatuvat palokärjen kuorittaviksi. Ja maatuessaan ne ovat vieneet sammaleen alle muistonsa muinaisista vainon ajoista, jolloin vapaa kansa ylivoimaa korpiin pakeni ja sinne hukkui, mutta alistuvainen kansa, vallottajaan suostuen jäi asuinsijoille, petti uskonsa, jätti Tapionsa, jätti kaikki kotoisetkin haltijansa, runonsa virsiin vaihtoi, laulajansa sielunpaimeniin, miekalla tuotuun sielunlunastukseen suostui.

Vuosisatoja on niistä ajoista vierinyt ja vanhojen lahopuiden unet ovat enää houreita. Jo ovat vallottajain lasten lapsien lapset unohtaneet kantaneensa vallottajan veristä miekkaa, jo ovat myös vallotetut unohtaneet olleensa kerran vapaina. Yksi on nyt muka jumala näiden kuin noidenkin, yksi jumala, joka pyhän tahtonsa mukaan on maailman kahteen leiriin jakanut, herroihin ja palvelijoihin. Ja tämän uskon alla on rauha maahan tullut. Kukoistavat lait ja asetukset, leviävät vihreät vainiot, kohoavat kultaristikirkot, joihin nöyrä kansa polvillensa lankeaa ja messukaapun eteen päänsä paljastaa.

Vihertävät vainiot, kukoistavat lait ja asetukset, mutta entisyyden muistot maatuvat korven sammalien alla.

Eikö elä enää muinainen vapauden henki?

Korpi yksinänsä huokaa, tyhjänä ja autiona.

Pois korvesta se, joka onnen iloa ja vapauden valoa nähdä tahtoo. Ihmisrinnasta sen sittenkin täytyy löytyä. Pois autiosta tyhjyydestä lakeille sivistyksen asunnoille.

Samota päivä, samota toinen, harvenee sankkakin kuusikko, päättyy pisinkin korpi. Jo alkaa näkyä kantoja kaadettujen puiden jäliltä, jo kurottautuu joku koivunkin huikula kuusten välitse valoa kohden, jo vaihtuu mustikka puolukan varsiin, jo tuntuu talvitien jälki, jo välähtelee puiden välitse sininen lammenpinta, maat jo alenevat pajupehkoisiksi vesijätöiksi, luonnonniityiksi lehtosaarinensa, jo yhtyy talvitiehen toinen, jonka nurmeen ratas on railot syönyt ja hevosenkenkä keskiväylän polkenut. Tie poimuttelee kummulta kummulle, milloin nousee näkösälle, milloin kiertelee notkelmissa. Ja tuossa jo onkin ihmisasumus; tuossa toinen havumetsän laidassa, tuossa kolmas, neljäs--kokonainen kylä kulon polttaman harjanteen rinnassa,--mökki mökin vieressä niinkuin pääskyn pesät käpristyneinä vuoren harmaaseen kivikkoseinään. Mitä peläten? Miksi ei väljemmille aloille? Miksi ei alavammille ahoille? Miksi lehmä ei apilankukkia etsi, vaan suolaheinäsiä palokannon kainalosta kitkee? Veropäiviäkö mies on tehnyt, kun riutumus rinnassa kotiin palajaa ja sanaa sanomatta vuoteeseensa painuu? Veromarjasiako tyttö poimii, verovihtojako neito lehdikosta taittelee, kun ei laula eikä ilakoi?

Yhteiskunnallisiako epäkohtia olemme lähteneet hakemaan, taloudellisiako syitä tutkimaan, joiden tähden rikkaudet ovat ihmisten kesken epätasaisesti jakautuneet? Ei. Sitä runon ja vapauden pyhää tulta olemme lähteneet hakemaan, joka ei voi ihmisrinnasta koskaan tyyten sammua. Missä ovat sen liekit, missä kajastelee sen loimu?

Ei asu vapauden voima täällä kivikkoharjanteella, ei ole ajat näissä kylissä runontekoaikoja.

Pois siis täältäkin se, joka onnen iloa ja vapauden valoa ihmisten joukosta löytää toivoo. Pois täältä väsymyksen harmaalta soramäeltä, missä laululle ei aikaa löydy, missä jänteet ja jäsenet, sormet ja varpaat, aivot ja ajatukset kaikki veron maksussa työskentelevät, niinkuin kone, joka puuttuu henkeä.

Ja tuossapa jo tie yhtyy kolmanteen tiehen, jossa ei enää rattaan railot tunnu. Sannotettuna ja ojitettuna se laskeutuu lakeuksille ja sen sivussa käy telefoonitolpat, ja langat ilosesti laulavat.

Jo aukenevat hovin ulkokartanoiden vuoroviljelykseen pannut apilaniityt, jo tulevat vastaan puhdistetut puistot ja harvennetut hakamaat, jo vihantelevat pääkartanon kotivainiot, ja mitä lähemmäksi tullaan, sitä syvemmät ovat ojat, sitä harjavammat kesantosarat. Näetkö viheriäistä lehmuskumpua kiertelevien salmien ja ihanien lahtien viimeisessä poukamassa, heleäin laihojen ja lehtoisten mäkien keskellä? Sinne kaikki tiet johtavat. Siellä, missä vuorien seisauttama tuuli lehahtelee lämpimämmin kuin missään muualla ja myös päivänpaiste on suuremmiksi ja tummemmiksi kasvattanut puiden lehdet ja syvemmän vehreiksi ruohikot ja rannan kaislat pitemmiksi,--siellä pilviä pitävien lehmusten ja ikivaahterain alla on Rauhalahden kartanon valkonen rakennus. Valkonen se on, mutta vaahterain vehreässä pimennossa sekin valkea vihertää, vihertävät sammaltuneet räystäät ja niiden syvyydessä pesivien pääskysten rinnat, vihertävät tummat ikkunalaudat ja mustat ruudut sekä niiden pitsiuutimet.

Pihatantereella liikkuu siropukuista väkeä, pihalla ja puistikoissa, sillä paljon on alituiseen väkeä Rauhalahden kartanossa, on omaisia, on myös vieraita, on miniöitä, on lankoja, on kälyjä, on serkkuja, on orpanoita, on serkkujen serkkuja ja näiden ystäviä ja vielä ystävienkin ystäviä, jotka saapuvat ja taas matkustavat pois ja taas saapuvat ja taas matkustavat. Mikä tulee viikoksi, mikä pariksi, mikä pistäytyy päiväksi. Ja lapsia vilisee kaikkialla, ja niiden hoitajia, niiden kantajia maitopulloineen ja työntövaunuineen ja kapaloineen. Toiset leikkii hiekassa, toiset nurmella, lintujen kanssa kilpaa viserrellen. Täysikasvuisemmat leiriytyvät milloin mitenkin, eri leiriin sentään neitoset ja nuorukaiset kroketteineen, lawntennisineen, huviretkineen, lauluineen ja tanssineen,--eri leiriin tädit pääkipuineen ja kahviselikkeineen ja »toista-oli-ennen-meidän-nuoruudessamme» -huokauksineen ja »nykyajan-nuoriso-osaa-vaan-huvitella» -valituksineen. Mutta kaikki ovat sittenkin yhtä onnellista joukkoa, jota seurustelu lämmittää sisältäpäin ja kesäiset päivät ulkoa,--onnellista vapaudessaan, onnellista huolettomuudessaan--onnellista yksin jo siksikin, että syrjäisten kadehtiessa saavat lukea itseänsä kuuluisan ja rikkaan Rauhalahden tuttavapiiriin.

Siellä, pehmoisten mattojen päällä, vanhanaikainen merenvahapiippu kädessä, tasaisesti keinahtelevassa keinutuolissansa istuu hän itse, kaiken keskus, kaikkien talvi- ja kesäteitten keskus, kaikkien silmänkantamattomien vainioiden keskus, kaikkien kyntöjen ja kylvöjen keskus, myös kaikkien hyvän toivomusten, terveyden toivomusten ja pitkän ijän toivomusten keskus, sukulaishellyyden ja omaisrakkauden ympäröimä maanviljelysneuvos, Rauhalahden kartanon lempeä aatelisherra.