Chapter 3

Senpätähden kaikki nyt katselivat sitä niin paljon puhuttua nuorta herraa. Ei olisi katsottu, ellei hän, sellaisten puheiden alainen, kuitenkin olisi ollut niin kaunis ja hieno. Muutamat unohtivat tykkänään mitä varten olivat tänne juosseetkaan ja uppoutuivat niin katselemiseen, että sylki alkoi vuotaa pelkästä suun aukipitelemisestä. Täytyihän ihmetellä että semmoinen herra lähetettiin kaupungista-- parantumaan maalle, jossa ei ollut lääkäreitä eikä sairaaloita, ainoastaan kanervakankaita ja sammalkorpia.

Nuori herra seisoi avonaisen veräjän luona, jonka kautta niittokone oli pellolle ajettu,--seisoi kalpeana, kasvot laihuudesta vähän painuneina, imi hermostuneesti paperossiansa, niin että posket upposivat suuhun ja ruskeat silmät kävivät hajamielisesti esineestä esineeseen. Hän näytti ikäänkuin tuntevan, että hiljaisuus oli syntynyt hänen tähtensä, eikä löytänyt mitään mahdollista suhdetta talonpoikiin. Jo aikaa sitten hän olisikin lähtenyt tiehensä tästä katseiden ja arvostelujen ristitulesta, mutta hänenkin teki mieli nähdä minkä vaikutuksen kone on tekevä talonpoikiin. Olihan tuo kone hänen yhteiskuntaluokkansa keksimä laitos kaikkine merkillisine pyörineen ja terineen. Ja sentähden se ikäänkuin tuki hänen asemaansa.

»Tuolla se jo tulee!»--sanoi Kinturi, joka muutamien muiden kanssa seisoi toisen saran päässä, viikatteesensa nojautuneena. He olivat juuri saaneet sarkain päät avatuiksi, ja kuivasivat hikeään, lakit takaraivolla.

Kinturin herra, Vaanikkalan rusthollari näkyi tulevan mäen päältä. Se tuli pyylevänä kekkelehtäen ja Kinturin jo kieltä syhytti häntä katsellessa.

Kinturin ajanlaskujen mukaan oli se herrasväkien kotiutuminen näille seuduille ollut ainoastaan ensimäinen merkki niihin suuriin mullistuksiin, joihin hän sitten loppuiällään oli saanut olla todistajana tässä Vaanikkalan talossa.

Kun hän sentähden tänä kuumana kesäpäivänä, jolloin heinänteko olisi ollut aljettava, oli viikatteineen saapunut rantapellolle ja näki hevosparin valjastetuksi niittokoneen eteen, pusersi hän huulensa yhteen ja rupesi räpyttelemään silmäluomiaan. »Tietysti, tietysti», oli hän ajatellut, »pitäähän se semmoinen meidänkin patruunalla olla. Jukoliste!»

Yhtämittaisena rappuna oli tämän Vaanikkalan isännän elämä noussut aina vaan ylemmäs ja ylemmäs. Ja vaikka he sen kanssa olivat sekä tasaväkiset että yhdenikäiset ja kaiken nuoruutensa yhdessä kasvaneet, oli isäntä siitä herrasväkien tulosta saakka ruvennut pröystäilemään Kinturin edessä. Jos olot olisivat entisellään olleet, olisi Kinturi antanut sille selkään, kuten oli pari kertaa ennen tehnyt, mutta eipä ollut enää siihen herraan kajoomista. Erittäin sitten kuin se oli saanut suustansa ne onnettomat sanat »maksa velkas, niin saat jäädä», sen jälkeen se oli niin paatunut, ettei häntä voinut Kinturi enää silmiin katsoa. Vuori oli heidän välillensä kasvanut. Ja samassa kuin mielessä oli selkään antaminen, tuppasi käsi sille jo lakkia nostamaan. Oven suuhun jäi myös seisomaan, kun hänen eteensä tuli hänen kamariinsa, missä hän--lihavuutensa takia enää keinutuoliin mahtumatta --istui haikuja vedellen sohvalla Suomettarensa takana.

Kaikki kääntyivät mäkeen päin katsomaan. Pyöreät sorakivet sinkoilivat rusthollarin jaloissa ja kuuma tomu pölysi päivänpaahteisella tiellä, kun hän asteli alamäkeä, kyynärän pituinen varjo perässään.

--Herruus tuppaa ruumiiseen kuin pakkanen raajakenkiin,--sanoi Kinturi toisille.

Ja todella tuli isäntä voitonvarmana, uusi mahti rungossansa.

--Ajahan sinä nyt ensin,--sanoi hän sepälle.

Seppä peruutti hevoset koneen eteen, nousi istuimelle ja äänettömän jännityksen kohottua ylimmilleen ajoi koneen liikkeelle. Käärmeenä sähisevä ja hytkähtelevä terä upposi apilan syvyyteen, joka vaan vähän paneutui terän kohdalla matalammaksi.

Ja nauraen katseli isäntä kuinka miehet epäilivät ja nostelivat niitettyä heinää nähdäkseen oliko kone todella saanut irti kaiken sen minkä oli lyyhistänyt matalammaksi. Sänki oli lyhyttä, maata myöten, eikä missään ollut tupsuja jättänyt.

Ja toisen suupielen mielihyvästä vavahdellessa isäntä huusi pöyhistellen heille:

--Se kaataa kuuden miehen edestä!

--Aina miestä myöten,--sanoi Kinturi, jonka ei olisi enää tarvinnut työhön tullakaan sillä hän oli jo aikoja sitten sanottu irti torpasta ja olisi jo keväällä pitänyt muuttaakin. Olipa häätötuomiokin tullut, mutta Kinturi ei kuitenkaan ollut vielä tähän päivään asti uskonut isännän totta tarkottavan ja pysyi sitkeästi torpassaan sekä suoritti tarkalleen kaikki päivätyöt, vaikkei niihin koskaan enää käskettykään. Niin hävyttömäksi hän ei olisi itse Vaanikkalan isäntääkään voinut uskoa, että olisi toista kotoa ruvennut maantielle ajamaan. Hän luuli, että isäntä vaan kurilla tällaista peliä piti.

--Vai miestä myöten!--huusi isäntä.--Eikö minulle annettu takauksia sen päälle, että koneella on kuuden miehen voima!

--Tarvitsis koettaa puhuivatko totta, vai jos ovatkin isännälle krääpiä myöneet,--arveli Kinturi.

--Koettaa niin sitä pitäisi,--ja isäntä on hyvä sitten ja lisää öljyn hinnan ja miehen päiväpalkan ja vielä kahden valakan voimat.

Tämä naula veti: Isäntä rupesi todella jotakin päässänsä laskemaan. He tiesivät, että monissa miehin puhuttaissa se joutuu aina ymmälle ja tyhmistyy.

--Ja kun vielä hinta pannaan ja prosentit--sula vahinko siitä tulee, ellei se enemmän edestä niitä.

Miehet olivat jo edeltäpäin keskenään suostuneet yllyttää isäntä kilpakoetukseen ja yhdellä kertaa todistaa hänelle, että miesvoima on sittenkin kaikkia koneita luotettavampi. Kun isäntä ei kieltänyt eikä käskenyt, asettuivat he kohta toinen toisensa viereen viikatteita hiomaan, alkaaksensa kilpaniiton.

Mutta kun nyt seppä pääsi takasin sen saran päähän, mistä oli lähtenyt, rupesi isännän neljäntoistavuotias poikavekara kiusaamaan, että isä antaisi hänen ajaa niittokonetta.

Pojan silmät kiiluivat halusta päästä koneen istuimelle.

Ja kaikkien hämmästykseksi isäntä tarttui poikaan rinnuksista ja paiskasi hänet ylös istuimelle.

--Anna soida!

Se oli vaan uhkamieltä. Hän antoi poikanulikan kilpailla kuuden jäntevän miehen kanssa!

Miehet alkoivat niittää.

Kinturi, kaikista valituksistaan huolimatta vielä tanakka ja ketterä mies, heilui ensimäisenä. Hän otti leveältä ja huuhtoi kumarassa, melkein maata myöten. Toiset tulivat hartaasti perässä, ja kaikkien heidän niskansa ja hajallasäärin-olemisensa todisti miten tiukalle siinä voimia pinnistettiin.

Nuori herra oli ihastunut tähän kilpailuun, ja erittäin siihen, että kone niin loistavalla tavalla tulee voittamaan miehet.

Yhä kiihkeämmin imien paperossiansa hän rienteli poikien parvessa koneen ja miesten väliä.

Jokin hyvämieli näytti hänet mukaansa temmanneen. Ikäänkuin hän tällä hetkellä olisi unohtanut oman surullisen vakaumuksensa siitä, että hän on jokin taivaan ja maan välillä heiluva tarpeeton ruoko, ja olisi nyt odottamatta saanut tuntea todellista yhteyttä ihmismaailman kanssa. Ja koneen lähestyvä ja taas etenevä rätinä, ja kiurut ja sirkat ja mettiäiset, jotka surisivat apiloissa, kaikki auttoivat sitä hyvää mieltä, puhuen hänelle: ei maailma ole niin toivoton kuin näyttää, tulevaisuus on iloa, valoa, yhteyttä, ja sinäkin vielä tulet toiseksi.

Kuitenkin, kun hän innoissaan näin rienteli paikasta toiseen, rupesi huomiota vetämään puoleensa eräs toinen seikka, joka oli hänelle arvotuksena. Väki ei ollut lainkaan innostunut eikä mitenkään iloissaan. Lukuunottamatta muutamia poikia ja isäntää itseänsä, joka kädet lakkarissa rehennellen voitonriemuisena katseli ajavaa poikaansa, olivat muut tosissaan ja selvästi toivoivat miesten ottavan voiton koneesta. Kun hän kääntyi kahden vaimon puoleen, jotka seisoivat veräjällä katsomassa, ja ilmaisi näille arvelunsa, että niittokone nyt jo oli paljon edellä, niin tosin toinen vaimoista, suu nöyrässä hymyssä, myönsi koneen olevan voiton puolella, mutta seuraavana hetkenä nuoriherra huomasi heidän kiihkosta kalpeina seuraavan kilpailua, ikäänkuin olisivat vielä viimeiseltäkin toivoneet koneen joutuvan tappiolle. Miehet taas ponnistivat voimiaan aivan kuin tappio olisi ollut heille mikäkin hengen asia. Eivät nauraneet, vaan olivat vihasen ja kiihottuneen näkösinä.

Miksi eivät kaikki olleet yhtä iloset siitä, että oli keksitty tämmöinen nerokas kone, joka kuuden miehen vaivat säästää ja siirtää koko raskauden ihmisiltä vetojuhdille?

Ja yhä selvemmin hän tunsi, että jotakin tässä tapahtui semmoista, jota hän ei ymmärtänyt, jotakin paljon tärkeämpää kuin hän oli luullut tullessaan katsomaan niittokoneen käyntiä.

Puolen tuntia levähtämättä niitettyään miehet palasivat takasin saran päähän, ja näkivät kohta, että kone oli sillä valin kaatanut enemmän kuin kahdesti sen minkä he.

Isäntä kiipesi nyt itse puhkien niittokoneen istuimelle ja ajoi sitten hengästyneenä heidän ohitsensa.

--Joko piisasi?--ivaili hän.

Kovasti henkeä puhaltaen ja kuumasta höyryten miehet nojautuivat viikatteihinsa ja huusivat kaljaa. Yksi heistä kirosi kuuluvasti isännän perään, joka pään keikahdellessa ja takin täristessä tyytyväisenä eteni heistä.

Vähän aikaa seistuaan miehet noutivat takkinsa ja kovasimensa, ja koko väki rupesi totisena lähtemään niityltä.

Silloin nuoriherra päätti mennä miesten mukaan ja liittyä heidän seuraansa.

Hän ei ollut vielä milloinkaan tosissaan keskustellut talonpoikien kanssa, ja jos olikin joskus sitä koettanut, niin se ei ollut ollenkaan onnistunut. Hän oli esiintynyt heidän edessään jonkinlaisena sukkeluuksien sanojana, jolle he pitivät velvollisuutenaan nauraa, vaikkei naurattanut eikä ollut edes sukkelaa. Tyhmempää suhdetta tuskin olisi voinut keksiä,--suu meni väärään, posket rupesivat vavahtelemaan, nauru oli luonnotonta, sanat tulivat suusta turhan meluavasti ja äänekkäästi. Ja hän matki jostain syystä heidän murrettansa, ja kuuli itse kuinka hän käytti sitä väärin. Mutta mitään muuta suhdetta kuin tuota sukkelan herran näyttelemistä ei hän ollut voinut tähän asti aikaansaada. Ja kuitenkin hän tiesi varmaan, että heidän ja hänen välillä on suuri, voimakas yhdysside, nimittäin se, että he olivat sen saman maalaisen luonnon lapsia, jota ainoata hänkin sydämmessään rakasti. Pohjalla oli jokin suuri yhdysside, mutta silmissä ja kielellä oli vaan väärinkäsitystä, eikä mikään puheenaine tuntunut koskaan olevan se oikea.

Mutta nyt hänellä oli kuin olikin oikea puheenaine.

Hän joudutti sentähden askeliaan ja saavuttikin miehet mäen rinteellä.

Kinturi sen huomattuaan, erosi edelle, sillä hän ei rakastanut puhella herrassäätyyn kuuluvien kanssa ja aina mieluummin vältti heitä. Mutta ne kaksi muonamiestä pysähtyivät vastaanottamaan herran tarjoomia pitkiä paperosseja ja sytytettyään ne hänen tulestaan ja vilkaistuaan syrjään, josta päin epäilivät heille naurettavan, läksivät nuorenherran kanssa rinnan kylään päin.

Nuoriherra rupesi nyt, myötäymmärrystä tavottaen, juttelemaan kuinka hänkin oikeastaan vihaa kaikkia niittokoneita, sillä sen kautta häviää vanha runollinen heinänteko. Hän sanoi »runollinen», mutta huomasi kohta, että sitä sanaa talonpojat eivät ymmärrä ja rupesi toisella tavalla selittämään, kuinka hauska oli ennen katsella niittomiehiä ja haravaväkeä, mutta nyt se ehkä kaikki häviää tuon ratisevan koneen tieltä.

Miehet myöntelivät ja hän itsekseen ilostui, että oli aivan odottamatta löytänyt tien tuohon hienoon yhteisyyteen itsensä ja heidän välillään. Ja siihen nyt lujemmin tarttuakseen hän rupesi vielä runollisemmin kuvaamaan entistä heinäntekoa. Mutta vaikka miehet myöntelivät moneen kertaan ja eri äänenpainoilla, eivät he omasta puolestaan yhtyneet puheeseen. Sen sijaan he käänsivät puheen ja rupesivat tiedustamaan sellaisten koneiden hintoja ja parhaita lajeja. Kysyivät, ovatko englantilaiset vai amerikalaiset koneet parempia,--seikkoja, joista hän ei tosin voinut antaa mitään tietoja.

Ja yksi sanoi ihan päinvastoin:

--Olispa joka miehellä maata, kyllä sitte koneetkin kelpaisivat.

Josta lauseesta nuoriherra selvään huomasi, ettei syy heidän konevihaansa riippunutkaan runollisuuden rakkaudesta. Ja ettei siis nytkään mitään keskinäistä ymmärrystä ollut olemassa.

Toinen sanoi vielä:

--Sen tietääkin, ainahan koneella paremmin niittää kuin näillä tällaisilla, mutta kun se perhana--

--Älä sinä noin rumasti herran kanssa--

Nuori herra kiirehti sekaantumaan:

--Ei, ei, sanokaa vaan mitä sitten: kun se perhana--?

--Niin, meinaten, kun se perhana--en paremmin osaa sanoa--pääsee kaikki työt teettämään tuommoisilla poikanaskaleilla ja panee miehet pois. Miehet saa koittaa sahoihin ja kaupunkeihin. Mutta mitä työtä tämmöinen kaupungissa saa, joka on ikänsä maata kyntänyt?

Nuoriherra luuli vihdoinkin voivansa olla heille hyödyllinen; hän sanoi:

--Ruvetkaa itse viljelemään maata, valitkaa itsellenne joku paikka ja rakentakaa siihen oma mökki--

Miehet katsahtivat suu auki toisiinsa. Yksi muonamiehistä sanoi:

--Ei ole maata.

Tähän nuoriherra aikoi nostaa kätensä osottaakseen noin ylimalkaan metsiin päin ja sanoakseen: onhan tuollakin maata--ja tuolla--ja tuolla, sillä ei hän vielä milloinkaan, metsissä ja korpimailla harhaillessaan--joka oli hänen suurimpia nautintojaan--ollut tullut edes ajatelleeksi että ne olivat jonkun omaisuutta. Aina hän oli myös ihmetellyt, miksi ei niin moneen sopivaan paikkaan, niemen kärkiin-- lahden poukamiin oltu rakennettu noita ihania pikku mökkejä, joita hän ei olisi vaihettanut komeimpiin kaupungin palatseihin. Mutta juuri kun hän aikoi nostaa kätensä osottaakseen miehille maita, hänet pysäytti ajatus, että hän ehkä sanoo jotakin tyhmää, ja hän vaikeni. Muonamies jatkoi:

--Eihän se meidänkään isäntä mistään hinnasta anna maata vuokralle, vaan tahtoisi häätää entisetkin torpparit.

Ja toinen muonamiehistä sanoi:

--Olisi Rauhalahden kartanon maanviljelysneuvoksellakin lääniä vaikka tuhannelle torpalle, mutta eipä vaan anna maitaan viljelyksen alle. Kasvakoon maa ennemmin kanervaa ja puolukan varsia, mutta älä tule pyytämäänkään arennille.

Kinturi, joka oli kaiken aikaa kulkenut vähän edellä ja toisella korvallaan kuunnellut keskustelua, jättäytyi nyt niin paljon että saattoi sanoa myrkyllisen sanansa siitä suuriläänisestä maanviljelysneuvoksesta, joka oli hänen erikoisen vihansa esineenä. Hän tarkotti maanviljelysneuvosta, mutta sanoi kaikista herroista yleensä:

--Mistä herrat löysiä miehiä töihinsä ottaisivat, jos köyhä väki maata saisi. Kyllä ne tietää, miksi eivät mailleen päästä!

--Mutta sehän olisi kauheata, jos niin on kuin te sanotte,--puhkesi nyt nuoriherra puhumaan.--Siitä täytyy kirjottaa sanomalehtiin! Te siis sanotte, ettei teille vuokrata maata? Niinkö?

--Ei pahinta korpimaatakaan.

--Ja siksi, että olisitte köyhiä ja tarjoutuisitte halvasta töihin? Niinkö?

--Mitäs ne muuta tahtoo!

--Se on hirveätä! herrat siis tahtovat, että löytyisi köyhiä maattomia, jotka olisivat pakotetut tulemaan tehtaihin. Tästä minä kirjotan. Katsokaas--se maanviljelysneuvos--se on minun tuttuni--taikka oikeastaan hänen tyttärensä on minun morsiameni,--mutta ei se mitään tee, kyllä minä paljastan kaikki asiat, jos se mies kerran on sellainen.

Kinturi meni taas edelle.

Nuoriherra sanoi miehille käyvänsä heidän luonaan vielä tarkemmin asioita tiedustelemassa, ja erosi heistä mäen päällä. »Sitäkö se olikin!» sanoi hän itsekseen, mennessään nopein innokkain askelin, maahan katsoen ja pieniä viiksiänsä kiivaasti hypistellen, taloon päin.

Miehet pysähtyivät katsomaan hänen jälkeensä.

--Mikähän pappa se oli?--sanoi yksi heistä.

--Ja mitä se sanomiin meinasi kirjottaa?

--Mahtaako tuommoinen mitään kirjottaa. Taisi vaan piruuttaan puhua--

--Olleeko täysmielinenkään--

Ja miehet poikkesivat omille teilleen; toiset menivät pitkin kylätietä, missä seisoi pieniä mäkitupia toinen toisensa vieressä; toiset taas menivät metsätielle. Mutta juuri kun he tulivat sille kohdalle metsää, mistä polut erosivat eri torpille päin, kuului Kinturin torpasta päin kimakkaa ja vihasta koiran haukuntaa. Miehet seurasivat Kinturin polkua vähän matkaa ja näkivät, että koira haukkui kulkukauppiasta, joka suuri laukku selässä näkyi juuri astuvan tuvan ovesta sisälle.

Siiloin miehet menivät Kinturin torpalle. Eivät he tosin milleen ostoksille menneet, mutta juttelemaan sen tutun kauppiaan kanssa, jolla viime aikoina oli ollut niin paljon haastamista.

Ja siellä, sillaikaa kuin kauppias levitti rihkamansa Marin eteen, syntyi miesten kesken puhe taas vuokra-asioista.

Kulkukauppias selitti heille, ettei maat olleet jokapaikassa maailmaa niin jaetut kuin täällä. Hän sanoi, että heillä päin, Suomen rajan tuolla puolen, maat jaetaan talonpoikien kesken perheen suuruuden mukaan ja joka kymmenes vuosi.

Vielä sanoi, että isä Tsaari aikoo kurittaa Suomen herroja, ottaa heiltä maat ja jakaa maattomille. Kielsi mitään vuokrakirjoja enää tekemästä ja kielsi myös ensi syksynä ja keväänä viljaakaan kylvämästä, sillä--sanoi hän--maamittareita tulee kesällä kuin harmaita kissoja, että kaikki pellot sotkeutuvat.

Miehet kuuntelivat, ja poskipäät punasina tulivat ulos Kinturin tuvasta. Palamaan syttyivät miesten sydämmet. Sillä niin käy aina ihmissydämmen, kun se alkaa kuulostella vapauden tuulten puhallusta, ja kun aavistus herää, että hänen kitumisensa voi vielä tämän ajallisen auringon alla eikä vasta haudan takana onneen vaihtua.

Kaikki olisivat kohta lujasti uskoneet näitä kulkukauppiaan puheita, ellei Kinturi itse olisi niitä vielä epäillyt.

Mutta sentäänkin puheet kulkivat toiseen kylään ja löysivät matkallaan kaikkialta virikettä niinkuin maassa kytevä valkea kuivista sammaleista. Toisesta kylästä kulkivat kolmanteen, jossa niitä kohtasi sanoma, että samaa oli jo sielläkin kuultu. Ja neljännessä, kirkonkylässä, oli sitä kuultu sapelivyö-santarmilta itseltänsä.

Alustalaiset alkoivat kaikkialla kokoontua parviin ja kujilla ja takapihoilla he salaista neuvoa pitivät.

Ja maasammaleissako ja katajissako vaan valkea kyti? Ei, loitompana se jo leimahteli, niinkuin orava se viskautui kuusiin, sähähdellen paloivat jo petäjät, kulona kulki sanoma salojen halki.

3.

Nuoriherra.

Jos maailmassa kävi kulo, eli jos sydämet syttyivät ja nousivat kapinaan tai ihmiset uusia yhteiskuntia rakensivat,--siitä eivät tienneet mitään ne mehiläiset, jotka Vaanikkalan rusthollin vanhassa metsistymään jätetyssä riikuna- ja kirsikkapuutarhassa surisivat. Sata vuotta olivat surisseet, sata vuotta vielä aikoivat surista, niinkuin sata vuotta sama sinitaivas oli mitenkään muuttumatta heidän yllänsä kaareutunut ja samat kukat joka kevät, mettä tarjoten, heidän ympärillensä puhjenneet.

Kumminkaan ei ollut kaikki mehiläistenkään mielestä niinkuin olisi olla pitänyt,--ei lähimainkaan. Niityiltä olivat kukat tänävuonna parhaaseen kukoistukseensa hävitetyt, jonka vuoksi puutarhaan oli ilmestynyt täyteen vieraiden kupujen mehiläisiä. Mutta ei siinä vielä kaikki paha. Kiusallisinta oli, että Vaanikkalan isäntä oli hajotuttanut vanhan päärakennuksen ja sen sijalle rakennuttanut uuden, kaksikerroksisen, ponttilaudoilla vuoratun, jonka oli vetänyt niin lujaan vernissaan, että inhottava haju täytti koko puutarhan, hukutti tuntemattomaksi kukkain tuoksuvivahdukset ja synnytti siten mehiläisten maailmassa mitä suurinta hämminkiä. Keltasia lastuja, tiilikivenmuruja ja kalkkirapaa oli veistoksilta jäänyt ruohokkoon,--sekin oli inhottavaa. Mutta kerrassaan surkeata oli se, että vanhan rakennuksen oli täytynyt antaa tilaa uudelle,--sen vanhan, yksikerroksisen, joka tosin joskus muinaisina aikoina oli ollut punamullalla sivelty, mutta sittemmin vanhuuttansa harmaantunut ja sammaloitunut,--jonka pystypäin seisovien vuorilautain alla olivat sadat ampiaispesät ja miljoonien mehiläisten sateenpitopaikat. Oli hävittänyt vanhan ja rakentanut uuden, inhottavan, kiiltävän laitoksen, joka ei voinut muuta kuin työntää luotansa jokaisen tuntehikkaamman olennon. Oli tavotellut rakentaa sitä herraskartanon malliin, mutta arvatenkin hänen oli toisen kerroksen ikkunoihin päästyä lopultakin tullut surku tukkien määrää, koska ikkunain yli oli raskinut panna enää vaan pari varvia ja lyönyt kohta katon päälle. Räystäät tulivat näin ikkunain yli, joten katto muistutti korviin asti painettua hattua, sekä ilmaisi maantienkulkijoille sen mitä isäntä oli tahtonut juuri salata, nimittäin, ettei talo ollutkaan mikään herrastalo. Varmaankin tätä asiata parantaaksensa hän vielä rakennutti korkean suljetun kuistin ovien eteen,--ja sen aivan ilman mitään räystäitä, sekä maalasi kohta siniseksi.

Kottaraiset, ylen pitkävillaiset linnut,--jotka olivat myös entisen vanhan talon sammaltuneiden räystäiden alle pesineet, tulivat tänä vuonna, niinkuin aina ennenkin varhain keväisillä. Ja mikä pettymys ja mikä kauhistus heitä kohtasi!

--Kyllä, kyllä minä sinut kostan,--lauloi yksi, joka nyt sai luvan tehdä pesänsä vanhaan kuuseen.--Odota sinä, kyllä minä kostan! Kun sinä pääset valtiopäivämieheksi ja musta silkkihattu päässäsi kolmen aikaan päivällä kävelet Helsingin esplanaadilla, olen minäkin siellä, lennän ja merkitsen valkosella sinun mustan hattusi, että kaikki ihmiset, joiden ohi vaellat, nauruansa pidättäen tukkivat suitansa!

Mutta mitäs siinä mehiläistenkään ja ampiaisten vihat ajan pitkään auttoi! Ja tottuuhan vihdoin pahempaankin kuin keltaiseen liinaöljyyn. Onpa niitä sitäpaitsi oksanreikiä ja rakosia vernissatuissakin laudoissa. Sade pullistaa ja pouta ravistaa. Ja niin mehiläiset jo loppukesän kuluessa alkoivat lähestyä ja tutkistella uutta taloa. Lentelivät suristen pitkin seiniä, pysähtyivät, taas kohosivat, taas alenivat, tai sivuttain liikkuivat paikasta toiseen. Päivä paahtoi sinä kesänä vielä elokuunkin lopulla yhtä kuumasti kuin heinäaikana. Ja paahtoi jo varhaisesta aamusta alkaen.

Siihen aikaan jokunen heistä uskalsi toisen kerroksen päätyikkunan tasalle asti--lensi ja ensin peräytyi pitsikartiinia, jota sisältä tuleva vetotuuli löyhytteli avonaisesta ikkunasta, mutta kierroksen mentyään mehiläinen teki uuden yrityksen ja pullistuneen kartiinin hulmuamisesta huolimatta lensi kuin lensikin sisälle. Mutta siinä, pelkästä mielenjännityksestä voimat pettivät ja mehiläinen putosi kirjotuspöydälle. Siivet värisivät, vaan eivät nostaneet enää lentoon, ja takajalkain laahatessa hervottomina perässä mehiläinen alkoi etujaloillaan hätäisesti ja liukastellen kömpiä sileiden paperien päällä. Oli pudonnut sille paikalle, mihin oli kirjotettu: Surkeita epäkohtia, ja vielä jotakin muuta alkua. Ja suurella vaivalla, siipien yhä väristessä ja toisinaan auttaessa--ei lentoon, vaan ainoastaan tekemään surisevia kuperkeikkoja--oli juuri päässyt sen kirjotetun paikan ylitse, kuin hyvänhajuinen, hieno nenäliina painautui hänen päällensä, viskasi hänet ikkunasta ulos, ja nuoriherra itse istui paperiensa ääreen.