Chapter 2

Mitä herrasväkeä ne olivat, joiden kanssa Mari oli näille seuduille tullut, ei Kinturi vieläkään oikein ymmärtänyt. Niinkuin muuttolinnut joskus istahtavat mäelle tai toiselle, niin osui tämä seutu sinä kesänä äkkiä herrasväen tulopaikaksi. Niitä tuli valkosia neitosia ja monenvärisiä parasolleja, nuorukaisia, puseroihin ja polvipöksyihin puettuja, herroja ja rouvia. Kävivät katsomassa kevätpuroja, luulivat lampaita vasikoiksi, hyvin olivat sääliväisiä kaikkia elukoita kohtaan. »Aih, mikä ihana mänty! Katsokaa sen oksia, katsokaa kuinka voimakkaasti ne vääntyvät!» Semmoisia ne puhuivat. Ja joskus istuivat piirtämään niitä samoja mäntyjä. Joskus kuuntelivat niiden huminaa, katselivat pilvenhattaroita, ojentelivat käsiänsä järveen päin ja puhuivat isän maasta. Kaikkea ne rakastivat, pieniä kiviäkin keräilivät, ja itkivät kukkasia, kun tuli niittoaika. Talon isäntä niitä vähän ymmärsi, muut eivät ollenkaan. Mutta isännän pään ne panivatkin pyörälle, josta oli suurta pahennusta. Se rupesi näet niistä ottamaan mallia, toimitti tyttärilleen hatut päihin ja pani kouluun. Hänen tapansa muuttuivat herrasmaisiksi ja sen vuoksi hänen piti saada myös enempi rahaa irti maastaan. Hän rupesi myymään metsiä, ja ensimäiseksi möi metsän Kinturin isänmaan päältä, sen metsän, josta kinturilaiset olivat rakennuspuunsa ja tarveaineensa ottaneet. Siitä se pahennus tuli. Saiko niin menetellä? Sillä nyt tuli torpalle suuri hätä, kun rakennusaineet olivat ostettavat.--Mutta ei siinä kyllä. Torpan löysivät herrasväet samoillessaan metsiä sienien poiminnassa ja heidän mielestään oli Kinturin niemi ylen sievä, jonka vuoksi he rupesivat kyselemään talon isännältä torppaa huvilapaikaksensa. Siihen aikaan isäntä riitaantui kinturilaisten kanssa lopullisesti, sillä hän olisi mielellään myynyt torpan, mutta vanha Kinturi haukkui isäntää, kun hän kehtasi sellaista esittääkään. Torpan oli Kinturin isä ja iso-isä raivanneet korpimetsään järven rannalle, sekä varmuuden vuoksi ympäröineet alueen kiviaidalla, johon oli mennyt iso-isän parhain ikä. Mutta isäntä nyt herrasväen opastamana todisti, ettei mitään sellaista lakia, joka erikoisesti suojelisi kiviaidalla ympäröityjen maa-alojen nautinto-oikeutta, ollutkaan olemassa, ja että kirjotettu paperi oli ainoa turva, mutta sellaista paperia ei Kintureilla ollut. Ja nyt olisi varmaan hullusti käynyt, ellei se sama herrasväen palvelustyttö, Mari, johon Kinturi oli rakastunut, olisi torppaa heille pelastanut. Mari näet jutteli herrasväelle että sillä paikalla muka oli paljon käärmeitä, josta herrasväki pelästyi niin, että kaikki puheet torpan ostosta raukesivat siihen paikkaan.

Tästäpä Marin viisaasta menettelystä Kinturi olikin huomannut, että Mari myös häntä rakastaa, ja rakastui itse vielä enemmän siihen Mariin.

Ja Kinturi muisteli noita aikoja, muisteli kuinka vaikea hänen ensin oli ollut päästä Marin puheille kyökkiin, kuinka he toisinaan ehtivät vaihtaa pari sanaa ja kuitenkin niistä ymmärsivät rakkautensa ja riemuitsivat,--kuinka hän sitten rupesi käymään kyökissä herrasväen ollessa poissa kotoa,--sitten herrasväen nukkuessa,--kuinka Mari osaksi siitä syystä menetti paikkansa, kuinka he sen jälkeen menivät naimisiin, kuinka hän otti haltuunsa isältä torpan, ja kuinka talon isäntä suostui häneen ainoastaan sillä ehdolla, että torpan vero nostettiin melkein kaksinkertaiseksi entisestä.

Kovat päivät tulivat Kinturille eteen sen veron vuoksi kohta alusta. Mutta hän oli nuorra voimakas kuin karhu. Lapsia he rupesivat saamaan joka toinen vuosi, ja kahdesti syntyi kaksoset. Marillekin tuli kovat eteen. Se tukannuppu näytti vuosien vieriessä painuvan yhä alemmas, ja yhä enemmän täytyi hänen myös luopua siitä alituisesta siistiämisestä, ruoka-astiain kiiltävinäpidosta, kukkain kasvattamisesta ja ikkunain verhoomisesta pitsikartiineilla, joita herrasväen hyviä tapoja hän ensin oli niin suurella sitkeydellä noudattanut. Lapset repelivät hyllyjen reunoista hänen vaatekoristuksensa, tahrasivat seinäpaperit, kolistelivat pöydät ja tuolit loville, ja Mari näytti vihdoin huomaavan, että siisteys on liian raskas taakka torpan paljolapsiselle emännälle. Hän muuttui vähitellen tavalliseksi maalaiseksi ja olisi kokonaankin unohtanut herrasväen tavat, ellei Kinturi itse olisi tahtonut hänen niissä pysyvän. Kas Kinturi ei tahtonut myöntää, ettei hän jaksa Mariansa elättää semmoisena kukkana kummoisena oli sen luoksensa ottanut. Ja ponnisteli viimeisiin asti, ettei vaan hänen Marinsa tuntisi köyhyyden kouria. Kahvia ja sokeria piti Marin sentähden saada, myös leninkinsä kaikki laittaa niinkuin ennen.

Mutta itsekseen Kinturi jo kauan sitten näki, että asiat huononemistaan huonontuvat.

Mitä pitemmälle yö kului, sitä synkemmiksi kävivät hänen ajatuksensa, sillä hän alkoi laskea velkojansa, laskea niitä ensin yhdestä päästä, sitten toisesta, ensin ilman korkoja, sitten korkoineen. Puolipimeässä, kun ikkunaruudut kolkkoina erottuivat pilventakaista kuuta vasten eikä mitään elämän ääniä kuulunut, ei lasten pilpatusta eikä Marin touhuamista, silloin suureni sielun silmä sitä tarkemmaksi, eikä mikään enää haihduttanut pois näkemästä uhkaavaa todellisuutta semmoisena kuin se oli, vaan mitä pitemmälle hän laski velkojansa, sitä selvemmin ymmärsi, ettei mitään pelastuksen paikkaa ollut. Tänään oli viimeinenkin toivo mennyt. Sillä kauppias oli kiivennyt tiskille, kun Kinturi oli ruvennut rahantarpeestaan puhumaan, ja kauppias oli kuitenkin Kinturin ainoa luottomies. Selvästi näkyvä seuraus,--jos silmiä ei totuudelta ummistanut,--oli oleva, että isäntä ottaa hänen torppansa sen syyn nojalla, ettei Kinturi voi velkaansa maksaa, ja myy sen paikan vieraille. Ei ikinä! Ei ikinä sitä saa tapahtua! Hän on kääntävä sata tynnyrinalaa ylös alasin, ja tuhannen sylen ojat hän on kaivava, mutta sitä häviön häpeätä hän ei ota vastaan, ei rupea vaivaistalon asukkaaksi eikä anna lastensa ympäri maailmata hajota. Ei ikinä! Hänen voimansa kasvavat jättiläisen voimiksi sen kummituksen edessä. Mutta samassa hiipii jo toinen ajatus: et sinä Kinturi ole enää se mikä olit nuorempana, mies, jolla oli väsymättömät voimat ja teräksinen tarmo. Viime aikoina olet tuntenut hienoa uupumusta ja levon tarvetta.--Ja tämä ajatus se oli kamalin, se ajoi hikeen koko hänen ruumiinsa, se painoi hänen rintaansa, se tukki häneltä hengityksen. Sillä voimien menetys--se on toki viimeisenkin toivonkipinän sammumista. Ja hän näkee silmiensä edessä kammottavan näyn, kuinka he lähtevät kotitorpastansa ja hänen Iitansa kuulee viimeisen kerran Puten hirnunnan.

Se uhkaava kukistuminen kasvoi hänen ylitsensä, hänen sivutsensa, alitsensa, päällitsensä,--kasvoi ja oli joka hetki tukahuttaa hänet.

Mutta kesken tätä painajaista tulee häneen äkkiä hurja ajatus: aukaista ovi, astua tupaan, istua Marin vuoteen laidalle, herättää hänet ja laskeutua hänen viereensä itkemään. Mari ottaisi käsin hänen kaulastaan, lohduttaisi häntä,--hän unohtaisi kaikki surut Marin kätten hyväillessä hänen päätänsä. Ja se tuntui Kinturista niin onnelliselta, hänen sydämmensä sykähti siitä ajatuksesta niin riemastuen, että hän todella nousi vuoteeltaan ja hoiperteli pari askelta ovelle päin.

Mutta tuhannet äänet rupesivat hänelle huutamaan:

»Mitä sinä ajattelet, Kinturi! Etkö ole kiven kovaan päättänyt pysyä poissa tuvasta?»

Kinturi vastasi:

»Ja enkö minä saa surujani hänelle itkeä? Tai eikö hän ole minun Marini?»

Ja kun hän katsahti omaan vuoteeseensa, tuntui sinne palaaminen hänestä niinkuin palaaminen kidutuspenkkiin. »Kinturi, tule takasin, pane maata!» huusivat äänet.

Mutta Kinturi liikahti sittenkin tuvan ovelle päin. Ja valtaveri kouristi hänen sydäntänsä ja häntä pyörrytti oma aikeensa. Mutta hän tempasi oven auki ja astui alusissaan tupaan.

Mari tuntui samassa heräävän, nousi puoli-istuvilleen ja sanoi unenpöpperössä nopeasti:

»Mitä sinä haet?»

Kinturi oli etsivinään jotain pankolta ja vastasi vielä tavallistakin ärtyisemmällä äänellä:

»Perhanaanko sinä olet sen kaljatuopin pannut?»

»Siinähän se on höyläpenkillä edessäsi»--sanoi Mari ja heittäytyi toiselle kyljelleen seinään päin.

Kinturi meni höyläpenkin luo ja pitkissä siemauksissa joi väljähtynyttä kaljaa. Sitä tehdessään hän kuuli, että Mari oli jälleen nukkunut.

Silloin hän kääntyi ja meni takasin kamariin.

Syvään huoahtaen ja raukeana hän heittäytyi jälleen vuoteelle laimeasti puhutellen esi-isiään, ja heitä uskotellen, että oli todellakin vaan janoansa tuvassa käynyt. Ja yhtä laimeasti esi-isät kehuivat hänen lujaluontoisuuttansa.

Semmoinen hervottomuus tuli hänen ylitsensä, että hänen silmänsä todellakin ummistuivat, ja ennen kuin hän aavistikaan, loiskahteli jo mieli kuperkeikkaa vapauden ihanilla vainioilla.

Ohhoh, mikä lepo ja rauha autuaitten mailla! Aurinko paistaa, kiurut visertävät. Kinturi itse kyntää Luojan hyötyisätä kesantoa: kuohkeana kääntyy musta multa auran tieltä ja vaossa taivaiset västäräkit hyppelevät. Ei ole raja-aitoja, ei näy kivipyykkejä, vaan jokaisen on se minkä hän itsellensä muokkaa. Ei myös lapset köyhyyttä tuota, vaan iloa ja rikkautta. Pojat kasvattavat kotivarsoja ja tytöt hoitavat nuorempiansa ja kaikille riittää mielityötä kotitanhuvilla. Kas, siinähän jo tulee Aukustikin kesannolle: »antakaas isä kun minä lopettelen», sanoo hän. »Lopettele vaan». Ja poika nuorin voimin nostaa sahran, ravistelee, kääntää, ja lähtee uutta vakoa aukasemaan. Kinturi istuu ojan reunalle, pyyhkii hikeänsä, ihaellen katselee nuoren rotevuutta. Sitten nousee, panee piippuun, lähtee astelemaan kotimäelle, ja jo kaukaa kuulee kuinka Marin pirta paukkuu. Pihalla hän ottaa nuorimman lapsen syliinsä ja tulee tupaan. Hän pysähtyy avatun oven kynnykselle. Mari ei heitä huomaa, vaan kutoa helskyttelee, pehmeä tukannuppu korkealla päälaella, liivisillään, sukkasillaan, eikä lyhyet paidan hihat ylety kyynäspäihin. Kinturi laskee lapsen maahan. Silloin Mari katsoo taaksensa ja iloisesti naurahtaen kääntyy kangastuolinsa penkillä. Ja he katsovat toisiansa ja lukevat toistensa tunteet. On kuin Kinturi sanoisi hänelle:

»Vaikka täällä taivaissa lapsen syntyminen onkin aina uusi siunaus ja uusi onni vanhemmille, en minä kuitenkaan tule sinun luoksesi, kultainen Marini, sillä minä en tahdo sinulle uutta tuskaa tuottaa, en tahdo uutta rasitusta sinun armaille jänteillesi, enkä lisätyötä sinun heikontuneille käsiranteillesi.»

Ja on kuin Mari vastaisi hänelle kangastuolinsa penkiltä:

»Johan sinä puhut niinkuin muistelisit matoisen maailman asioita. Eivätkö minun tyttöni ole kasvaneet ja eivätkö kaitse minun karitsojani ja hoida minun pienoisiani? Ja jos vaikka tuhatkertainen tuska minua odottaisi ja jos työlleni ei päiviä riittäisi, kieltäisinkö minä sinua, kun sinä minun luotani lepoa haet? Ja jos taivas minua siunaa, niin työnkö pelosta minä hänen armonsa lahjoja hylkäisin?»

Kun Kinturi näkee nämä Marin ajatukset, alkaa hän vapista onnesta, suuresta, sykähyttävästä onnesta. Ja ottaa pari askelta tullakseen Marin luo.

Myös Mari tahtoo tulla hänen luoksensa ja nousee kangastuoliltansa ja lähestyy häntä.

Mutta juuri kun Mari tuli ja oli nostamaisillaan kätensä hänen kaulalleen, pamahti jokin, ja Kinturi hyppäsi istuvilleen vuoteessansa ja heräsi.

Kaikki oli sitä samaa vanhaa. Kelmeä, sumuntakainen kuu oli jo kerinnyt kohdalle. Tuuli huiskutteli tuttua paljasta koivunoksaa ikkunan edessä. Aukusti oli kaupungin töissä, neljä päivää oli tehtävä taloon, kauppias oli etukäteen vasikat ja voit ostanut, Iita oli tallin päällä, Hilta herrasväen palveluksessa----

Mikä ihmeen pamaus se oli?

Täysi hiljaisuus vallitsi. Mutta jonkun ajan kuluttua rupesi hiiri nakertamaan satimen rautaverkkoa, ja Kinturi ymmärsi, että hän olikin kuullut ainoastaan pienen läkkiplootun putoamisen loukun suun eteen.

Nyt oli siis vihdoinkin hiiri joutunut kiinni.

Se nakerteli levottomasti ja kiihkoisesti, välillä pysähtyi kuuntelemaan. Mutta ylös komeroon nousemisesta ei tullut mitään.

Kinturi nousi vuoteeltaan ja kyyristyi nurkkaan sekä otti satimen käsiinsä. Sen etuosassa istui hiiri kokoonlyyhistyneenä, liikkumattomana, mutta kuutamon heikossa valossa näkyi selvään vaan sen mustan kiiltävät tyrmistyneet silmät, jotka sanomattomassa kauhussa tuijottivat rautaverkon läpi Kinturiin, jotakin pelastuksen tilaisuutta odottaen.

»No, kas, onhan siinä murusia vielä, syö niitä, ja kauniistihan minä juttelen sinulle, ei vihaa, ei kiukkua. Luule vaan ja usko lujasti, että pelastut. Olet emähiiri, näen minä,--ja näen myös, ettet uskokaan olevasi häviössä,--et ymmärrä tätä konetta. Mutta katos minä tiedän, että sinun asiasi ovat peräti lopussa. Semmoinen kone se on tämä».

Ja Kinturi löysi naulan ja aikoi sillä likistää hiiren hengiltä. Hän pisti naulan rautaverkon läpi.

»Katos peijakasta! Vai kävit sinä hampain kiinni. Äläpäs huoli, ei naulaa hampailla katkaista. Tahtoisit vissiin mieluummin veteen hukkua, mitämaks?»

Mutta hiiri ei ottanut noustakseen solaa myöten komeroon, vaikka Kinturi sitä sinne ahdisteli.

»Sama se on, hiiri rukka, mihin kuolee, jos veteen elikkä sitten naulan kärkeen. Vai mitä sanot? Ainako vaan kattelet? Taisi pienet poikaset jäädä pesään vikisemään? Nekin pitäisi murusilla syöttää, tienmä. Aih, aih, ne sinua odottavat: kyllä se mamma pian tulee, mamma se on niin viisas, ei se loukkoon joudu. Mutta jouduitpas. Koska joutuupa joskus pappakin. Joutuu se pappakin, sanon, vaikka on viisautta yli koko perheen. Joutuu pappakin, vaikkei lapset luulis, kun he iltapuhteella, valkean loimutessa hänen polvellensa kiipee ja kätensä hänen kaulaansa pujottaen kyselevät hänen viisauttaan.

»Ei, hiiri rukka! Ei me päästä, et sinä enkä minä. Ei meidän hampaamme rautaan pysty. Eikä ole sitä olentoa, joka meidät päästäisi».

Kun Kinturi huomasi istuvansa permannolla ja vetistelevänsä, suuttui hän, otti satimen, meni ja heitti sen ovesta ulos lumelle, tahallaan tällöin antaen läkkiplootun pudota pois satimen suun edestä. Ja niinpä satimen lentäessä hän näki sen edellä lentävän pienen mustan kerän, joka maahan tultuaan samaa kyytiä kierähti talon alle.

Mutta Kinturi sulkeutui takasin omaan kamariinsa, ja alkoi vetää housuja jalkaansa. Sillä hänen täytyi käyttää hyväksensä aamu-kuudanta, ajaakseen tukit metsästä maantielle, josta hän ne aikoi joulukuutamoilla viedä sahalle.

2.

Kulkukauppias.

»Mikä se noin ratisee?» sanoivat Vaanikkalan kylän pojat toisilleen ja pörhistivät korvansa. »Mikä kumma sieltä tulee?» ihmettelivät myös pyykkärit rannassa. »Nyt se viedään!» päättelivät muonamiehet tahkokivellä, missä he viikatteitansa laskivat, ja hyppäsivät pystyyn. --Ja kaikki pojat, akat, miehet joka taholta juoksivat sitä kalinata kohden, joka kuului pajan tieltä.

Kulkukauppias, kulkien kylään päin, oli raskasta selkäkuormaansa kantaen juuri nousemassa jyrkkää rantamäkeä, jonka takaa ei näkynyt vielä kuin sileä taivaanranta. Hiki päässä hän oli ponnistanut jo puoliväliin, kun äkkiä kuuli räminän hänkin ja katsahti ylös mäelle.

Siellä tuotiin Vaanikkalan isännän vastaostettua niittokonetta rantapellolle. Kone laskeutui, kahden hevosen vastaanpidellessä, mäen päältä. Keltaset rautapyörät, punaset akselit ja kiiltävät teräs-osat toisena aurinkona jo kaukaa häikäsivät näköä. Seppä, se puolikuuro, vihanen mies, tärisi koneen päällä, keltasessa istuinkupissa istuen ja hevosia hilliten, jotka rautain räminätä säikkyen vauhkoina töytäilivät hajalle. Ja pojat tanssivat taivasta vasten kauppiaan silmään kuin pienet paholaiset. Poikien perästä hulmusi akkain hameet.

Parrakas kulkukauppias heiskautti pahotellen kättään. »Eikö mokomata lie ennen nähty!» Niin nuo juoksevat kuin olisivat päästään vialla, eivät edes huomaa häntä,--häntä, Miihkalia, joka ennen tähän kylään tultuansa sai kaikki ympärilleen ja itse kuninkaana istui tavaroineen kedolla tai pirtin permannolla. Ohitse nyt juoksevat, eivät katsahda, eivät kysy mitä laukussa uutta, mitä sitsiä, mitä kankahia, mitä nauhasia, nappia, mitä helmilöitä, kukkaroita, lompakoita, huiveja, kellonvitjoja, kauluksia, ja vielä mitä muuta monenlaista.

Mokomakin masina!

Olisi kauppias ehkä sittenkin pyörtänyt heinäväen mukaan,--ehkä olisi tullut tilaisuus levittää siellä laukun sisältö johonkin pellonpientareelle katseltavaksi. Mutta hän huomasi väen joukossa ainakin yhden herraskaisen ja niin ollen oli parasta pysyytyä loitompana. Kauppias alkoi siis kompuroida edelleen ylämäkeen, ja mäen päälle vihdoin päästyänsä aukeni tyhjä kylä hänen eteensä. Huoahtaen hän laski raskaan laukun selästänsä tien puoleiselle kivelle ja itse istui maahan, asetti lakin viereensä ja alkoi punasenkirjavalla liinalla pyyhkiä kaljua päätänsä.

Hirtehinen! Ei missään vielä heinää näkynyt tehtävän, mutta tottapa sillä on uusi kone, koska ei malttanut edes oikeata heinäaikaa odottaa eikä kohoavia ukkospilviä pelännyt. Ja Miihkali juuri oli varannut parhaimman ajan tätä kylää varten,--sen ajan, jolloin miehet vielä tallinparvella istuen haravanpiikkejä vuoleskelevat ja vaimoväki leipoo ja hein'ajan kaljoja panee. Jos ei nyt tässäkään kylässä kaupat vetele, niin kääntyy kaikki hullusti päin. Ei hän ollut vielä niin köyhää ja kurjaa retkeä eläessään tehnyt kuin tämä tänkeväinen oli ollut, eivät myös koirat olleet milloinkaan ennen häntä niin vihasesti haukkuneet. Tottapa niin, kun oli lähtiessään unohtanut viemästä kynttilää kirkkoon pyhän Miihkalin kuvan eteen.

Ja syntinen Miihkali ihmetteli maailman kieroa menoa,--erittäinkin tämän nykyisen ajan käsittämätöntä mullistusta. Toistakymmentä vuotta hän oli Suomen saloilla kauppaa käynyt, eikä vielä koskaan ollut ikävä hänen mieleensä väkipakolla tunkenut. Mutta nyt se tahtoi tulla, eikä Miihkali tiennyt millä sitä enää karkottikaan.

Palata kotipihoille, Karjalan kotikankahille? Ei ole siellä enää isän perua, ei maata, toisen rengiksi joutuisi, jos sinne menisi. Ja toisen renkinä ei Miihkalin käsi auraan pysty, toisen renkinä ei käy Miihkalilta nuotanveto eikä haulikon käyttö. Ei, mieluummin Miihkali kuljeskelee reppu selässä minne nokka vie tai minne sylki tuo, mutta sentään vapaana, oman työnsä määrääjänä, ennenkuin palkasta toisen ojia kaivaa ja vierasta aitaa vitsottaa. Ehei, kun yksin, niin yksin, mutta sentään vapaana!

Taisihan asiat olla ennen muinoin toisin.

Kertoihan isävainaa senkin ajan olleen, jolloin ei kauppaa käyty, vaan elettiin iso-isän kultaisessa kodissa. Ja veljet ja sisaret ja vävyt ja miniät ja langot ja kälyt kaikki yhdessä kylässä vanhan taaton ympärillä asuivat. Kertoipa muinen isävainaa, kuinka hänen poikana ollessaan iltapuhteella kotiväki honkaisehen pirttiin kokoontui ja sai siihen vielä vieraankin kylän miehiä. Oli silloin aikaa kansan kokoon tulla. Ja vieraat vanhan taaton kanssa käsi kädessä lauloivat, toisten kuunnellessa, istuen pirtin pitkillä penkkilöillä, naiset kaikki naurusuulla, miehet mielellä hyvällä. Lauloivat ja kertoivat vapaista Kalevan uroista, kansasta, joka ei ollut vieraiden veroherrain orjuudessa, vaan yhtä laulukuningasta kuuli ja yhtä oppi seppo Ilmarista.

Muistui Miihkalin mieleen hänen isänsä honkainen pirtti, muistui veljet, siskot, kaikki kotiväki, josta hän oli vuosikausiksi eronnut, kun näille kauppamatkoille läksi. Muistelipa vielä entistä morsiantansa, josta ei tiennyt, vieläkö se häntä odotteli vai oli jo toiselle mennyt. Muisteli vanhaa, hajonnutta kotiansa.

Jo taaton aikana,--kun metsän riista kiellettiin,--oli isä kertonut kovien aikain tulleen sillekin kulmalle ja laulamasta laulumiestenkin herenneen--tai idän maille painuneen. Silloin isä-ukkokin sanoi käyneensä taatolle valittamaan: ei minusta, sanoi, ole näiden veroin maksajaksi, myön peruni, menen savotan töihin, siellä palkka maksetaan. Mutta vanha taatto virkkoi siihen uunin päältä: »metsät sinulta kielletään, mutta ei älyä viedä, ka, kun ei niin, niin kohtako jo herrain rengiksi? Ei, Ontrei poikani; ota reppu selkääsi, täytä savotan rihkamilla, vie kaupaksi. On vapautta sinnepäin kun ei ole tännepäin. Avarat on maailman tanhuat tallustellaksesi, ei ole rajoa missään, sama tuuli siellä kuin täällä, sama päivyt, sama kuudan, samat myös inehmon lapset. Ah, älä vapauttasi myö. Ei rupea Karjalan mies toisen rengiksi!»

Ja Miihkali muisteli myös mitä sittemmin hänen oma isä-ukkonsa oli hänelle sanonut, kun lähetti ensi kertaa yksin neuvoin Suomen puolelle. »Kaksi on tielläsi kovoa, yksi on Suomen vallesmanni, toinen on oma ikävä. Toista kierrä,--toista vielä uhommin vältä.» Ja sen ikävän välttämiseksi oli isä jo aikojen alusta, silloin kuin Miihkali vielä poikana häntä seurasi aina Limingalle ja Kemiin asti, tai myös Turun lääniä ja Kokemäen rikkaita seutuja hänen kanssaan kierteli, koettanut hänen mieleensä painaa noita vanhoja kotipuolen lauluja. Mutta eihän Miihkali silloin ymmärtänyt tarkotusta. Miihkali unohti laulut, kun ei vuosikymmeniin ollut niitä muistellakseen tarvinnut. Ja nyt niitä olisi tarvittu. Nyt--nyt ne olisi pitänyt muistaa. Miihkali oli alkavinaan,-- jokunen runon sana, kaksi, pyöri hänen kielellänsä, mutta »kuinka se nyt taas olikaan?» ja »eihän se niin ollut.» Auttamattomaksi tunsi Miihkali olonsa ja ikävä juurtui juurtumistaan.

Eikä se isän puhe vallesmanninkaan varomisesta paikkaansa enää pitänyt. Ennen oli kyllä niin asiat, mutta nythän oli kaikki mullin mallin. Vallesmannit olivat käyneet Miihkalin ystäviksi,--sitä ei isä olisi tainnut uneksiakaan,--mutta ei Miihkalilla enää hätää heidän tähtensä. Pahempi oli sijaan tullut. Sillä nyt olivat hänen parhaat kauppa-paikkansa hänelle kylmenneet. Missä hän ennen, tosin julkiportaita kiertäen, tunsi hyvän tien takapihan kautta herrastaloihin,--missä herrat ja rouvat ennen aikaan kerääntyivät kyökkiin hänen laukkunsa ympärille ja naurusuin salasivat häntä vallesmannilta tai maakauppiaitten silmiltä, siellä nyt samat rouvat ajoivat kyökistä ja usuttivat koiria hänen kinttuihinsa. Mikä oli tämän maailman niin mullistanut! Kaiken kaupan täytyi käydä vaivaisissa mäkituvissa, joissa ei ollut ostajia, vaikka kyllä katselijoita. Äh, noita Suomen kollopäitä torppareita! Niitä ei Miihkali sietänyt. Ne olivat hänelle kaikki kuin itkeviä tihkusilmä-akkoja, vaivaisia, nykerrettyjä talonpojan orjia.

Ja suutuksissaan Miihkali taas heiskahutti kättään koko moskalle, koetti ruveta jotain hyräilemään, ettei enää ajattelisi, mutta ei muistanut laulun sanoja, ja vääntäytyi sentähden nurmelle mahalleen, pää käsien varaan, parrottunut turpa maata kohden, siihen nukkuakseen.

Sillä aikaa niittokone jo oli ajettu rantapellon pitkien apilasarkain päähän.

Kaikki muonamiesten lapset, ja myös kaikki aikuiset, jotka hetkiseksi töiltään pääsivät, olivat juosseet rantapellon veräjälle, mistä seppä ajoi niitylle.

Isäntää odotettiin tulevaksi.

Seppä tarkasti vielä kertaalleen koneenosat ja öljyili vaan muutamia paikkoja. Pojat pysyivät piirissä koneen ympärillä, uskaltamatta rähistä vihasen sepän vuoksi.

Mutta eivätpä aikuisetkaan mitään puhuneet.

Ja syynä äänettömyyteen oli se, että katsomaan oli tullut myös nuori helsinkiläinen herra, joka oli asettunut kesähyyrylle Vaanikkalan talon yläkertaan.

Ensi kertaa useat kylän ihmiset häntä nyt oikein nähdäkseen saivat katsella. Ja heidän uteliaisuutensa jakaantui sentähden yhtä paljon tämän nuoren herran osalle kuin koneenkin. Suu auki he tutkivat erikoisuuksia herran ulkonäössä, ruumiinrakennuksessa, vaatteissa,-- tarkastelivat hänen kellonvitjojaan, kaulustaan, omituisia hienopohjaisia napeilla varustettuja kenkiään, hänen pitkää ja tavattoman hienoa paperossiansa. Perin kaunis hän oli kaikkien mielestä. Nenäkin oli niin hienoselkäinen, korkeanlainen, ylähuulessa vähäiset tummat viiksenalut, ja pieni parran tupsu alahuulen alla.

Kyllä oli ennenkin herroja nähty lukemattomia. Mutta uteliaisuuteen oli erikoinen syy. Omituisia puheita kulki näet kylässä tästä samasta ylhäissukuisesta herraspojasta. Sanottiin, että isä, joka oli joku korkea sotaherra, oli lähettänyt pojan tänne maalle parantumaan, kun poika oli pääkaupungissa viettänyt hurjaa elämää.