Chapter 1

Produced by Tapio Riikonen

MAAEMON LAPSIA

Kertomus

Kirj.

Arvid Järnefelt

Otava, Helsinki, 1907.

SISÄLLYS:

Alkulause 1. Satimessa 2. Kulkukauppias 3. Nuoriherra 4. Rauhalahti 5. Syntymäpäivä 6. Herra Vendell 7. Maanalaiset voimat 6. Enkelien töitä 9. Viisas kuin käärme ja laupeas kuin kyyhkynen 10. Kinturin kuolema

Tämmöinen on tarina:

Muinaisina aikoina tulivat vallottajat tähän maahan, tulivat kiiltävin peitsin, kirjavin kypärin, sotakunniassa loistavaa ristiä edellänsä kantaen. Kalevan miehet nousivat jumaliansa puolustamaan, kylät paloivat, ryskyen kaatuivat pyhät lehdot. Vallottajan miekka ja tuli voitti. Vastahakoinen kansa karkotettiin korpiin kuolemaan, mutta heikko kansa kastettiin uusien herrain alamaisiksi.

Kansoja vallotetaan ja kukistetaan, ihmisiä karkotetaan ja nöyryytetään, mutta kukistuvatko jumalat, ja voidaanko jumaliakin karkottaa? Vai minne joutuivat Ilmattaret, minne Päivättäret, Kuuttaret, minne Ahti vellamoineen, minne Tapio sinipiikoinensa? Minne kaikki ne haltijat, jotka ihmiskieltä taitaen olivat ilman pitkiltä pihoilta ihmiselle puhuneet,--jotka meren hyrskyissä hänelle miehuutta laulaneet,--jotka tähtiöinä hänen haaveitansa herättäneet, tai metsäsalojen poluilla hänen runomielensä virittäneet ja hänen yksinäisyytensä ikävän vaihtaneet riemuun?

Jos miehet hävisivät, hävisivätkö jumalat?

Eivät hävinneet, kaikki elävät vielä tänä päivänä, joka meille paistaa.

Vallottajain tietämättä, tahtomatta, oli hurmeiseen maahan istutetun ristin mukana seurannut myös Totuuden Henki, joka ei ole koskaan tulen ja miekan kanssa liittoa tehnyt.

Maahan tultuansa se kutsui kansan hylkäämät jumalat eteensä ja puhui heille näin:

»Minun nimessäni menköön kerran kaikki takasin, mikä tulella ja miekalla rakennettu on, niin että joka on ottanut, se on kerran antava, ja joka on ryöstänyt, se on kerran jälleen lahjottava, ja joka on herraksi tullut, on itsensä palvelijaksi tekevä. Eikä se ole miekalla ja tulella takasin menevä, vaan minun enkelieni avulla. Katso, minä teen teidät enkeleikseni, ja teidän puheenne olkoon ihmisille jälleen kuuluva, kunnes kaikki täyttyy ja minä näen kahtia hajonneen ihmiskuntani jälleen yhtyneenä».

Näin puhui totuuden henki.

Ja antoi enkeleille aikaa tuhannen vuotta, ja antoi heille äänen, joka hiljaisena kuin aamutuuli soi ihmisten tunnoissa.

Se ääni soi vielä tänäkin päivänä, joka meille paistaa.

1.

Satimessa.

Sumuisena marraskuun päivänä, hämärtäissä, eli juuri siihen aikaan, jolloin tienristeyksessä oleva maakauppiaan puoti tavallisesti oli tyhjänä ja hän itse pääsi hetkeksi kamariinsa päivällisunille, pamahtikin puodin ovi suurella räminällä auki ja notkean vieterivivun päässä roikkuva ovikello, hurjasti edestakasin viuhtoen, hätääntyi pitkään häivytykseen:

--Tänne, tänne, täällä tulee Kinturin Janne, ettekö kuule, Kinturin Janne, joutuin joutuin, joutuin, Kin--Kin--Kinturin Janne, kin--kin-- kingelikin--kin--kin--kin--

--Jaha, jaha,--vastasi kauppias kamaristaan, ja rupesi tekemään nousua, vaikka jo oli ehtinyt käpristyä sohvalle loikomaan, seinään päin kääntyneenä, takki ihanasti hartioille heitettynä, jalat ahtaista patinoista sukkasilleen vapautuneina.

--Se on Kinturin Janne!--puheli hän ja veti ähkien patinat jälleen jalkaansa,--sen tuntee kohta soitosta,--eipä luulisi että se on se kitupiikki, rämisyttelee ovia kuin paras rusthollari.

Ja tuli lönksöttäen puotiin, punanaamaisena, valkosia silmäripsiänsä räpyttäen, mutta kohta Kinturin nähtyään suli hyvälle tuulelle, ja reippaalla ystävyydellä tervehti, sekä kysyi kuulumiset.

Kinturin Janne, torppari, yhdeksän lapsen isä heitti tiskille kokonaisen tappovasikan sekä kolme kiloa torpan parhainta kirnuvoita. Sitten asettui nojalleen tiskiä vasten, ja paljon merkitsevällä, kunnioittavalla ja kohteliaalla kuiskauksella kysyi olisiko myydä-- hiirenloukkuja?

--No mikäs nyt? Syövätkö hiiret viljaa? Ei taida Kinturin viljat enää laariin mahtuakaan? Täytyy vissiin säkeissä pitää?

--Se on asia, se on asia,--myönnytteli Kinturi, hyvin ymmärtäen kauppiaan iänikuiset pilat muka hänen rikkaudestaan.

Heillä oli sellaiset välit ja parakraahvit keskenänsä, että Kinturin oli kerran kaikkiaan sovitusta määrärahasta myyminen hänelle jokainen tappovasikka, kuusiviikkoiseksi juotettuna, samoin myös tuominen puotiin kaikki voi, mikä torpassa kirnuttiin, ja mitä ikänä muuta saattoi olla myytävänä.

Tämä välipuhe näytti Kinturista kohtuulliselta, sillä hän nautti puolestaan suuria etuja puodissa. Ei hän tarvinnut rahaa, kun tuli ostamaan, ja velkaa, joka hänelle vuoden pitkään kahvista, jauhoista, suolasta, sokerista ja tupakista karttui, ei kauppias milloinkaan sopimattomasti kiristänyt, vaan tyytyi aina odottamaan ensi vasikkoihin. Sillä kauppias oli todenteolla hyvä mies, ja Kinturi kävi mielikseen puodissa.

Erittäinkin tunsi Kinturi vielä ylpeyttä siitä läheisestä tuttavallisuudesta, mikä heidän välillään oli huolimatta siitä, että kauppiasta saattoi pitää herrasväkeen kuuluvana. Kinturi vihasi ja karttoi herrasväkeä, niinkuin kaikki hänen esi-isänsä olivat aikojen alusta tehneet. Mutta tämä kauppias se oli talonpojasta ponnistainnut herraksi ja monet herrat vetänyt nenästä, joten hän oli Kinturille todistuksena, että »onpa sitä meilläkin älyä, kun kysymys tulee». Suuresti hän sentähden kunnioitti kauppiasta ja koko tätä puotia, sekä ylpeili, kuten sanottu, läheisestä tuttavuudestaan kauppiaan kanssa. Kinturin suurimpia nautintoja oli tulla puotiin, kun siellä oli paljon väkeä, ja tuon tuttavuuden osottamiseksi hakea itse esille mitä tarvitsi,--ottaa esimerkiksi omin käsin koukkupää-kepillä alas kimppu suitsia, valita niistä mieleisensä, ja sopia kauppiaan kanssa hinnasta noin niinkuin ohimennen, kesken muuta kaupankäyntiä. Toisinaan hän saattoi itse mennä tiskin taaksekin, avata naulalaatikon, lukea käteensä sata kappaletta kolmituumaisia ja ottaa ne haltuunsa, kauppiaalle vaan hiukan päätä nyykäytettyään. Kauppias vastasi aina samalla tavalla: hiukan vaan nyykäytti ja iski silmää. Tai hyvässä lykyssä lisäsi: »mittaappas sinä Kinturi öljyä Sareenskalle, kun tässä on niin kiiru». Semmoisina hetkinä tutut ja vieraat puodissaolijat katsoivat Kinturiin suurella kunnioituksella, jopa nuo palkkojensa vuoksi ylimieliset sahalaisetkin, otsatukkavarsat, menivät äänettömiksi ja vaipuivat turhaan arvailemaan hänen ja kauppiaan välejä.

Mutta nyt tuli Kinturin Janne, kuten sanottu, hiirenloukkua ostamaan; eikä puodissa ollut ketään muita ostajia; ei myös Kinturin Janne ollut enää entinen Kinturin Janne.

Kauppias otti alas joukon erilaisia satimia, yhä laskien pilaa torpan muka täyttyneistä viljamakasiineista.

--Vai olisivatko hiiret päässeet skafferiin sokerin ja vehnäsen kimppuun?--pani hän, ystävällisesti silmää iskien.

Kinturi iski takasin ja koetti nauraa entisellä tavalla, niinkuin vaati heidän aina leikkisä välinsä, josta he eivät vielä milloinkaan olleet poikenneet. Mutta eipäs voinutkaan tällä kertaa kestää, vaan tuli totiseksi ja rupesi häpeissään niitä loukkuja muka lähempää tarkastelemaan.

Ei yksikään miellyttänyt häntä. Ne paukahtavat liian kovasti, sanoi hän. Hän tahtoi sellaisia, jotka eivät lauetessa antaisi ääntä. »Minä olen niin vikkelä heräämään. Jos totta puhutaan, niin ne hunsvotit pitävät meillä sellaista peliä,--hiiret meinaan,--ettei niiltä saa enää nukuttuakaan. Ja tässä tulee jo vanhuus, tietääkös herra kauppias. Se kustantaa, kun taksvärkin päälle yön mittaan silmät seljällään heittelee ruumistaan kyljeltä kyljelle.»

--Ja mikä ne hiiret tupaan ajaa, vaikka makasiinit on täynnä tavaraa!-- sanoi kauppias kääntäen taas vaan leikin puolelle.--Varros nyt, minä annan Kinturille kohta sellaisen kojeen, ettei paukahda olleskaan.

Hän veti esiin merkillisen laitoksen. Siinä oli varsinaisen satimen sivussa lakkinen vesisäiliö ja tämän päällä komero, johon pieni rautalankaverkosta tehty sola nousi satimesta.

--Katos nyt, Kinturi. Kun hiiri on mennyt sisälle, niin putoo tuo pieni läkkiplootu aukon eteen. Nyt rupee hiiri reistaamaan itseänsä ulos ja kiipee ylös tuonne noin komeroon. Mutta kas silloin komeron pohja pettää ja hiiri putoo veteen, ja taas menee pohja paikoilleen ja plootu aukee loukun suun edestä. Niin tämä värkki upottaa viisi-kuusi hiirtä yhtenä yönä, eikä Kinturi tiedä mistään, nukkuu kuin posu, se kone käy kuin rasvatuilla pyörillä,--ei kuulu mitään.

--Aih--ihmetteli Kinturi. Hän tarkasteli tuota viekasta laitosta, ihmetteli, eikä voinut olla kehasematta ihmisjärjen terävyyttä.--Tuosta noin ensin,--matki hän kauppiasta,--sitten ylös komeroon,--ja ploiskis! Eläkä mene enää minnekään, ei pääse, siinä sitä ollaan,--turkane sentään!--Hän käänteli nakkia ja tirkisteli sen sisälle ja taas käänteli.--Mihinkäs siitä pääsit! Et mihinkään!--Niin se on, herra kauppias,--ajatukset eivät tahdo antaa yöllä rauhaa; meinaan: tuppaa funderamaan liiaksi. Ja Kinturi aikoi lopullisesti jättää leikkisyyden välit. Hänen nenänvarttansa kutkutti ja silmät vettyivät. Hän tahtoi puhua kauppiaalle kaikki surunsa. Kauppias oli hyvä mies, sen Kinturi oli itse nähnyt; oli nähnyt kuinka hellästi se osasi kasvattivarsaansa taputella, kuinka lempeästi hyväili kissaa, kuinka kuherteli vaimonsa kanssa,--ne olivat kuin vastanaineet ainakin,--ja kerrottiinpa vielä, että oli auttanut sisarensa pojan--hulttioimen--suuresta rahapulasta, kadottaen itse tuhansia. Miksikäs ei semmoiselle tuttavalleen sydäntänsä avaisi ja asioitansa kertoisi!

Ja niinpä siis Kinturi ensi kerran poikkesi leikillisyydestä ja ratkesi puhumaan pimeästä tulevaisuudestansa, sillä hullusti olivat hänen asiansa ennenkin olleet, mutta nyt oli käynyt vielä hullummin: hän oli riitaantunut isännän kanssa. Isännän riihestä oli näet kauroja kadonnut, jotka oli koottu puimahuoneen nurkkaan, ja isäntä oli pannut toimeen suuren etsimisen kaikkien alustalaistensa luona. »Minä en ole sinun kaurojasi varastanut», karjasin minä hänelle ja haukuinpa vielä kaikista entisistäkin, mutta se käski vaan polisin käydä sisälle, ja niin perhanat tulivat ja käänsivät kaikki nurin,--aitassa heittivät muijan klänningit maahan,--uuspeilit! Onko lupa tulla ihmisten asuntoihin? Vai saanko minä lähettää polisin hänen nurkkiansa penkomaan milloin vaan lystään?--No, eivät löytäneet kaurojansa meiltä, mutta vihapäissään se otti polisit todistajiksi ja käski minun pois koko torpasta. Sanokaa te, herra kauppias, saako hän niin tehdä?

--Onko Kinturilla paperia torpan päälle?

--Ei ole paperia, mutta eikö mahda sentään sana pitää, kun on minullakin todistajat? Torppa on ollut isälläni ja isän isällä. Joka sen metsään perkasi ja kiviaidalla ympäröitsi, tarvitseeko sekin vielä paperia?

--Se on sitten vaan niinkuin lupauksen päälle? Ei, ei se kelpaa. Kaikki pitää olla paperilla. Menkää nyt Kinturi ja tehkää pian sovinto isännän kanssa.

Kinturi huokasi ja rusahti ikäänkuin pienemmäksi entistään, rinta vajosi sisemmäs ja silmät jäivät tuijottamaan tiskillä olevia muruja.

--Johan minä sitäkin olen koettanut. Kovasti se kävi luonnolle, mutta koetinhan minä. Ja isäntä sanoi: »kun maksat velkasi ja suostut uuteen veroon, niin jää». Minä olen, näette, hänen tukeistaan rakentanut kamarihuoneen tuvan viereen. Mutta mistäs minä rahat otan?

Kauppias alkoi vainuta, että Kinturi ehkä aikoo häneltä rahoja tiedustella ja rupesi kääntämään purjetta poispäin näiltä sydämmellisyyden vesiltä. Hän kiipesi ähkien polvilleen tiskille kattolamppua sytyttelemään. Sieltä hän sanoi kyllä hänkin saaneensa ennen muinoin kovia kokea pelkkien liikeasiain vuoksi. Rahaa ei tule sisään ja vekselit lankee, maksupäivä ei koskaan odota. Monta kertaa on kaikki niinkuin tulessa. Ruoka ei maita, uni ei tule silmiin, täytyy vaan käännellä kyljeltä kyljelle.

--Jah, jah,--kyljeltä kyljelle,--matki Kinturi. Kokemuksien yhteisyys ilahutti häntä siihen määrään, että molemmin käsin täytyi pyhkiä pitkin kutisevaa nenänvartta vuotavia kyyneleitä. Hyvä, hyvä mies se on tämä kauppias. Jos se kiristelikin pennisiä, niin mitäs kauppias muuta mahtaa! Kerrassaan hyvä!

Lamppu syttyi ja valaisi häikäisevästi kaikki puodin pienimmätkin esineet.

--Noh, ei sovi moittia, onhan lopultakin ruvennut hyvin käymään,--sanoi kauppias ruuvaillen liekkiä ylemmäs. Hän pudotti itsensä kömpelösti tiskiltä alas ja ähki pois kaikki muistelmansa. Kuitenkin antoi hän Kinturille vielä hyvän neuvon,--parhaan minkä tiesi.

--Kuinkas vanha se Kinturin muija jo onkaan?

--Kolmekymmentä ja kahdeksan ajast'aikaa.

--Oho, vielä voi Kinturi sitten saada puolitusinaa lapsia tykö. Kuinka monta niitä olikaan entisiä?

--Yhdeksän on elossa ja kolme on kuollut,--sanoi Kinturi elpyen jälleen, ojentui ilosen ylpeästi ja odotti kauppiaan kehasua. Mutta kauppias alkoi torua.

--Onkos se laitaa, Kinturi? Köyhtyisi siinä moni varakaskin, jos semmoinen lapsilauma olisi elätettävänä. Mikä niitä niin paljon maailmaan laittaa? Se on pelkkää tyhmyyttä sellainen!

Ja hän kumartui lähemmäksi Kinturia, ja vaikka puodissa ei ollut muita, rupesi kuiskuttelemalla neuvomaan, kuinka lapsia voi välttää.

Kinturi katsoi suu auki kauppiaan silmiin, ymmärtämättä hänen tarkotustaan.

Samassa hulpahti puotiin roikka sahalaisia. Ja kun kauppias lopetti taas samaan huudahdukseen: »onkos se laitaa, semmoinen lauma!» rupesivat he myös ivaamaan Kinturia hänen lapsiliutansa vuoksi. Jokainen heistä oli häntä viisaampi. Ja he puhuivat ääneen siitä mitä kauppias oli juuri ikään kuiskutellut. Rivoja he olivat kovin suustaan.

Kinturi hiostui.

Harvoin hän metsätorpastaan osui näille sivistysmaille, mutta kovia kolauksia hän aina sai, kenen kohtasikin. Koetti nauraa ja pitää samaa ääntä kuin muutkin, mutta sydän oli tuskassa ja halusi pian takasin metsään, niinkuin lintu, joka on eksynyt ihmisasuntoon.

Tuli onnettomuudeksi puotiin vielä valttarin lihava rouva vasikanlihaa ja voita kysymään, ja kun kuuli, että kauppias torui Kinturia köyhyydestä, sanoi puolestaan närkästyksellä:

--Köyhe? Ei pite puhu köyhe. Kun teke paljo lapset ja juopottele ja osta kaffet ja vehneleibe, sitte tule köyhe. Kuka keske kaffet juoda, kun on köyhe?

Ja pyörähti kantapäällään omaa kiivauttaan.

Kinturin teki mieli hypätä ilmaan ja haukkana iskeä rouvan niskaan, tai muuten pöllyyttää sitä ja viskata sitten ulos puodista. Se oli Kinturin kipakka veri, joka niin käski; mutta esi-isät neuvoivat: kumarra kiltisti rouvalle ja sano: »taitaa olla niin», ja mene sitten matkaasi metsään.

Kinturi totteli aina esi-isiä. Hän kumarsi rouvalle ja sanoi: »taitaa», kallistui kuitenkin sitten käsien varaan tiskiä vasten ja rouvan kuullen, toimellisella kohteliaisuudella, käski kauppiaan panna paperiin kilon parasta kolmen markan kahvia ynnä saman verran palasokuria--, »ja antakaa vielä markan edestä vaikka vehnäsiäkin, koska näkyy olevan tuoreita».

Tämä kosto ei tosin ollut esi-isäin suostumuksella, mutta hän lunasti sillä verensä intohimoisen repelemishalun, ja esi-isät tyytyivät.

Kesti kauan ennenkuin kauppias sai Kinturin tilaukset kokoon. Rouva rupesi katselemaan hiirenloukkua. Silloin Kinturi, joka etsi lisä-kostoa, otti vielä senkin ja nyykäytti kauppiaalle, että »tämäkin otetaan».

Ja vaikka Kinturi ovessa kuuli kauppiaan vaativan rouvalta lihasta ja voista kaksikertaa suurempaa hintaa kuin minkä itse Kinturille maksoi, nautti hän vielä siitäkin kostosta. »Kukkaro nurin, rouva kulta, ja rahat maalle vaan!» ajatteli hän ja oli mielessään vetävinään ulos ja kääntävinään nurin vielä rouvan hametaskunkin.

Kauppias ei häntä lainkaan harmittanut. Kauppias teki hänen mielestään mitä ammattinsa mukaisesti pitikin, kiskoessaan hänestä, Kinturista, kaikkea mahdollista voittoa. Mutta se rouva! Turkane sentään, jospa olisi saanut lentää sen niskaan!

Ajaessaan kotiin hän yhä hikoili, kun muisteli niitä sahalaisten ja kauppiaan neuvoja. Mutta valtatieltä syrjään poikettuaan, ja sen mukaan kuin lampunvalon häikäsemät silmänsä jälleen tottuivat pimeään, kun nenästä haihtui petruulin ja silakan haju ja korvakin unohti puotikellon kilahduksen, väljentyi hänen ahdistunut mielensä jälleen, ja rauhottuen hän katseli tihkuvassa usvassa häämöttäviä mäntyjä, kun ne taajentuivat yhä tiheämmäksi seinäksi ja hän vihdoin uppoutui tutusti huokuvaan kotikorpeensa.

Se hiirenloukku, jota Kinturi toi mukanaan, tuntui hänestä olevan nyt se taikakalu, joka oli vielä auttava hänet jaloilleen. Sillä ainoastaan tuo unettomuus oli ehkä syynä hänen ruumiinsa voimien heikontumiseen, joka oli häntä ensin niin pelästyttänyt. Kun hän vaan saa hiiret hävitettyä ja jälleen nukkuu yönsä, on hän tekevä työtä taas kuin karhu. Itse hän menee päivätöihin, mutta yöltä hän varastaa kaksi aamutuntia, jolloin on kuudan, ja ajaa tukkia metsästä maantien syrjään, josta ne on joululumilla hyvät toimittaa sahalle, ja silloin tienaa viitosen päivää kohden. Putte ei ole nirsu. Sille kun ripottaa vähän jauhoa silpun päälle, rouskuttelee se nurkumatta yön läpeensä.

Ja kotiin tultuaan Kinturi pyyhkäsi Putteansa vähän oljilla, loi lannan, lykkäsi reen vajaan, ja meni tupaan.

Perhe oli jo illastanut.

Hän asetti loukun pöydälle, antoi kahvit, vehnäset ja sokerit vaimollensa, Marille, ja istui sanaakaan sanomatta syömään perunoita.

Mari katsahteli häneen kysyvästi, mutta ei mitään kysynyt, sillä näki selvästi, että mies oli nyt vaikenemisen päällä. Suuresti häntä ihmetytti tämä runsas kahviaineiden tulva. Kahvia oli Kinturi tosin Marille aina kovimpinakin aikoina hommannut, vaikka itse ei kahvista juuri vähääkään välittänyt, mutta tämmöinen suuri määrä, ja vielä vehnäsiäkin, oli sentään tavatonta; ja Mari rupesi epäilemään, että se ehkä tahtoi häntä jotenkin pistellä. Hän tuli surulliseksi myöskin katsellessaan Kinturia, joka siinä niin sanattomana söi, kenenkään voimatta ymmärtää mitä se siinä ajattelee ja vihottelee.

Lapsia oli tuvassa viisi kappaletta pieniä ja yksi suurempi, viidentoista vuotias Iita, joka heti isän tultua läksi miesten liikkeitä teeskellen talliin apetta Putelle laittamaan. Hukassa olisi Kinturi ollutkin, ellei hänellä olisi ollut sitä Iita-tyttöänsä; se oli hänen lohdutuksensa ja ilonsa, sillä aikuiset pojat olivat jo aikaa sitten hänet jättäneet, kun ei Kinturi voinut heille mieluista työtä tarjota ja päivätyöt taloon tuntuivat heistä rengintöiltä. Mutta menköötkin vaan pojat sahoihin ja kaupunkiin, kun on kerran sellainen tyttö kotona! Niinhän se ärjyy hevoselle kuin vanha tallirenki, ajaa jäitse saareen ja tuo sieltä heinäkuorman, nostaa hevosenjalat kengittäessä, pinoo rangot rekeen, hakkaa halot, äestää keväisen kaurapellon.--Pienistä lapsista oli poikia ainoastaan yksi, Jaakko, noin kuuden vuotias, muut tyttäriä.

Lapset ympäröivät hiirenloukun, koettaen arvailla sen tarkotusta; kajota ei siihen kukaan uskaltanut isän ollessa tuolla vaikenemisen päällä, ei edes Jaakkokaan, se isän heikkoranteinen lempipoika.

Syötyään otti isä satimen, täytti siinä olevan läkkiastian vedellä, ripotteli jotain murennusta satimen lokeroihin, käski lasten mennä maata ja sulkeutui itse tuvan viereiseen kamariin.

Tämän tuvan-viereisen kamarin hän oli rakentanut toista vuotta sitten, ja siitä pitäin oli nukkunut erillään muusta perheestään. Mari makasi lasten kanssa tuvassa.

Kamariin tultuansa Kinturi asetti satimen uunin ja seinän väliseen nurkkaan, mistä hiirillä oli kulkutie, heittäytyi sitten vuoteelleen ja oli hiljaa.

Eikä kulunut kuin pieni kotvanen, niin jo alkoi nurkassa rapista.

Hiiri varmaan tutkien kiertelee loukkua. Nyt se koskettelee sitä, nyt vähän rämisyttelee jotain sen liikkuvista osista.

Sitten ei kuulu taas pitkään aikaan mitään. Eikä apua odottamisesta.

Kinturin ajatukset irtautuvat satimesta ja lähtevät kiertelemään tuttuja latuja. Kulkevat aina ensin siihen kotitarkastukseen, joka oli niin tärisyttänyt koko hänen elämäänsä ja kääntänyt kaikki asiat nurin päin; kulkevat ja hiipivät isännän ympärille, panevat toimeen ankaroita sanakiistoja sen kanssa, väliin kiihottuvat käsikähmäänkin, jolloin Kinturi aina peittoo hänet pahanpäiväiseksi; ja siirtyy sen tehtyään kauemmas entisyyteen, siihen aikaan jolloin hän meni Marin kanssa vihille ja otti isältänsä vastaan torpan.

Mutta jo taas rapisee.

Rapisuttelee pahus, mutta ei mene sisälle. Se vissiin oudostelee kojeen kiiltäviä läkkiplootuja. Ja Kinturi kiepsahtaa sängystään, ottaa uunista tuhkaa, sylkäsee ja hivuttelee läkkituoppia tahraisemmaksi.

Sitten paneutuu taas hiljaa loikomaan ja odottelemaan. Ja ajatukset jälleen kokoontuvat ja lähtevät joukossa liikkeelle, sikin sokin niinkuin kymmenen kylän hevoset lumireen eteen valjastettuina. Näin alkaa uneton yö.

Kuukin rupesi jo toiselta reunalta paistamaan ikkunanpieleen; siitä näki Kinturi, että oli jo keskiyön yli päästy. Selvästi hän kuuli, kuinka tuvassa Mari rauhallisesti kuorsahteli,--se hänen Marinsa, jonka kanssa he olivat parhaan ikänsä yhdessä eläneet. Ennen, kun he vielä makasivat molemmat tuvassa ja samassa vuoteessa, ja kun ajatukset näin rupesivat kulkemaan, ei hän tarvinnut kuin kallistaa päänsä niin, että se kävi nukkuvan Marin olkaan,--silloin sai rauhan ja turvan.

Mutta nyt he olivat jo toista vuotta erillään maanneet. Sillä kyllä sekä Kinturi että Mari olivat sitä lastenpaljoutta ajatelleet, josta kauppias varotti, vaikkeivät he ymmärtäneet siihen parempaa neuvoa kuin toisistaan vierottumisen. Tosin hänen pienimmät lapsensa olivat todistuksena siihen, ettei hänellä ollut tarpeellista luonnonlujuutta, mutta siitä pitäin kuin tämä kamari oli saatu, olivat he vierottuneet toisistaan hyvinkin pian. Sitä vierottamista auttoi vielä sekin seikka, että Kinturi, voidakseen välttää kaikkia hellyyksiä, teki itsensä kovaksi ja äreäksi; mutta Mari taas käsitti hänen ärtyisyytensä omalla tavallaan ja asettui siihen luuloon, ettei Kinturi enää välitä hänestä, ja eli siis elämäänsä vaan lasten seurassa. Eikä tietysti aavistanut mimmoisilla viljamailla Kinturi häntä kuletti, mimmoisilla hopeahely-valjailla ajellutti ja mimmoisen kultatalon hänen asunnoksensa antoi--unetonna heitellessään itseään kamarinsa vuoteella.

Ja taas kulki Kinturin ajatuksissa hänen avioliittonsa historia alusta alkaen ja tähän päivään saakka.

Hän oli vasta toisella kolmatta sinä kesänä kun ensi kerran näki Marin. Ja Mari oli sinä kesänä täyttänyt vasta kahdeksantoista, solakka herrasväen palvelustyttö, pehmeä tukannuppu ylpeästi päälaella--ja puhvihihat.