Part 8

"Kun toisen kerran jouduin ruhtinaan valtaan, tein vakavan päätöksen koettaa kaikki paetakseni kiusaajoitteni käsistä. Kumpaisetkin kaitsijat, joitten vartioittavaksi minut oli jätetty, elivät siinä uskossa, etten minä ajattelisikaan uudelleen pakenemista ja tämä otaksuminen oli pelastukseni. Kun jo oli myöhään yöllä, ja he olivat nauttineet paloviinaa niin paljon, että eivät voineet valveilla pysyä, niin silloin uskalsin hiipiä ulos huoneesta, jonka oven ulkoa päin väänsin lukkoon tehdäkseni heille minun takaa ajamiseni vaikeammaksi, jos sattuisivat liian aikaiseen heräämään. Vaikka jo olin ennättänyt jokseenkin etäälle, pääsivät kumminkin ruhtinaan lähettämät takaa-ajajat tiukasti kintereilleni, ja ainoastaan vaivaloisien kierrosten avulla onnistui minulle johtaa heidät harhateille. Jumalan armon ja laupeuden kautta olen tänne ehtinyt, -- mutta kuinka on minulle käypä, isä Ilia? Voitteko suojella maa-orja raukkaa hirmuisen ruhtinaan valtaa vastaan, -- kun ei edes jalo Jerupkow kyennyt sitä tekemään, -- oi, ja hänenkin kohtalostansa tuntee sydämmeni raskasta huolta."

"Tahdomme katsahtaa, mitä voimme hänen hyväksensä tehdä", lohdutti hyväntahtoinen ukko, "mutta ennen kaikkea pitää meidän saada sinun asiasi, poikaseni, selville. Ole uyt aivan ääneti", jatkoi hän, kun ystävämme tahtoi jotain vastata, "anna minun miettiä, miten meidän tulee menetellä. Menehän sinä, sisar Marfa, valmista iltaruoka ja lasi lämmintä viiniä väsähtyneelle Iivanallemme... ja vanhalle veljellesikin voit tuoda aika ryypyn", huusi hän nauraen perästä, "sillä sitä minun sieluni tarvitsee, -- nyt ei hiiskaustakaan, Iivana, annas minun miettiä;... tilaisuus ja hetki ovat meille suosiollisia... mutta ole aivan hiljaa vaan!"

Hän oli nostanut oikean käden etusormen ylös ja jäi siihen asemaan kauan aikaa. Äkkiä loi hän kätensä yhteen ja huusi: "niin, niin, aivan niin se on tehtävä, niin se menee... se tahtoo sanoa... jos... niin mitä! Sano, Iivana, rohkenetko astua keisarisi eteen ja luottamuksella avata hänelle koko sydämmesi?"

Nuori ystävämme tunsi hiukan vavistusta, kun hän ajatteli sitä mahdollisuutta, että keisari Aleksanteri voisi paheksua hänen pakoansa ja voisi jättää hänet ruhtinaan valtaan. Mutta kun hän ei muutakaan keinoa keksinyt, niin luotti hän kokeneen vanhuksen neuvoon, jonka hän tiesi olevan keisarin suosikki.

"Minä tahdon uskaltaa!" huusi hän rohkeasti suureksi iloksi isä Ilialle, joka häntä syleili ja suuteli.

"Kello on nyt viisi", sanoi vanha herra vetäen esille kallisarvoisen muistinsa, "minä jätän sinulle kaksi tuntia levätäksesi, sen perästä pukeudut ja lähdet minun seurassani rakkaan, hyvän keisarini luo, -- käynnin seuraus on Jumalan käsissä!"

Sisar Marfa palasi palvelijan seurassa kantaen tarjottimella iltaruokaa ja varistettua viiniä. Kun Iivana oli nälkänsä sammuttanut, piti hänen taas asettua vanhaan nojatuoliin, ja isä Ilia veti isällisessä huolenpidossaan toisen tuolin lähemmäksi, johon nuorukainen voisi panna jalkansa. Sitte puristi hän hänen kättänsä ja ystävällisesti viitaten hänelle poistui hän sisarensa Marfan kanssa toiseen huoneesen.

* * * * *

Tsaarin työkamariin oli tunti sitte päästetty salapoliisien päällikkö. Hänen ilmiantonsa olivat niin tärkeitä, että ne Aleksanterissa herättivät suurinta hämmästystä. Niihin surkeihin havaintoihin, jotka keisarillinen herra käydessään tänään suuressa rikosvankilassa jo oli tehnyt, tuli nyt lisää katkera vakuutus siitä, että hänellä suuressa, laajassa valtakunnassaan oli ainoastaan harvoja sellaisia ystäviä ja palvelijoita, joitten uskollisuuteen hän voi luottaa. Hänen sydämmensä suru vaihtui oikeutetuksi vihaksi ja hän teki lupauksen, että tästä lähtien saisi jokainen kapinoitsija ja uskoton palvelija tuntea hänen keisarillista ankaruuttansa.

"Tahdon alkaa kavaltaja Shestokowista ja hänen tovereistaan Trubetskoista ja Gladkoista", huusi tsaari kauheasti suuttuneena, niin että koko hänen ruumiinsa ja äänensäkin vapisivat vihasta. "Nämät kurjat teeskentelijät! Niitten kohtelias käytös on minun silmiäni lumonnut; niitten uskollisuuden ja alamaisuudenvakuutuksiin olen lujasti luottanut, vieläpä silloinkin kun minun uskollisin palvelijani on minua hänestä varoittanut. -- Sanokaa", virkkoi hän poliisipäällikölle, "mikä on sen virkamiehenne nimi, joka on tuonut esille todistukset ruhtinaan syyllisyydestä ja rikoksellisista hankkeista?"

"Sire, se on nadsirateli Markowna ja minä pyydän Teidän Majesteettianne palkitsemaan tämän virkamiehen virkaintoa suvaiten minua ylentämään hänet pristaaviksi" (poliisiviraston päälliköksi kaupunginosassa).

Vihastunut ilme keisarin kasvoissa hävisi hetkeksi, kun hän vastasi:

"Minulla ei ole mitään sitä vastaan, vaikka oikeastaan minun vanha Iliani olisikin ansainnut tämän ylennyksen."

Salapoliisien päällikkö loi kysyvän katseen tsaariin ja sai hämmästyksekseen tietää, että keisarin vanha kuski jo vuosia sitte oli epäillyt ruhtinas Shestokowia tämän salaliiton johtajaksi, ja että Ilia herkeämättä oli ahertanut saada bojaarin syyllisyyden ilmi ja oli luultavasti käyttänyt nadsiratelia välikappaleena.

Kun tsaari poliisipäällikön kanssa vielä oli neuvotellut niistä keinoista, joita lähinnä oli pantava toimeen ja antanut hänelle rajattoman vallan vangita kaikki salaliittolaiset, joitten nimet olivat tunnetut, päästi Aleksanteri uskollisen virkamiehen armossa luotaan.

Jerupkow oli jo etuhuoneessa odottamassa, ja se ystävällinen, sydämmellinen vastaanotto, joka tsaarin puolelta tuli hänen osakseen antoi hänen heti aavistaa, että hän keisarissa oli löytänyt mahtavan suosijan.

"Teidän luonteenne jalomielisyys, rakas herra Jerupkow", lausui keisari hänelle, "on minulle jo aikoja sitte tuttu. Minä ajattelin mielisuosiolla miestä, jolla valtakuntani mahtavitten joukossa oli niin paljon katkeria vihamiehiä, sentähden annoin kaikessa hiljaisuudessa tehdä tiedusteluja hänestä. Kun minä sain tietää, että teidän jalomielinen aikeenne antaa vapaus tiluksienne maa-orjille oli syynä tähän katkeraan vihaan, päätin vakavasti suojella teitä kaikkea vääryyttä vastaan. Tilaisuus siihen tulikin kohta, kun te autoitte pakoon erään maa-orjan, jonka tuo kurja Shestokow omistaa, vieläpä piditte jalomielisellä tavalla huolta tämän lahjakkaan poika raukan kasvatuksesta. Minä sain tietooni tämän uuden osoituksen teidän rakkaudestanne lähimmäisiänne kohtaan oman vanhan kuskini kautta, jonka suosikki tämä Iivana jo monta vuotta oli ollut. Tuskin olin saanut tietää, että ruhtinas oli nostanut oikeudenkäynnin teitä vastaan, kun neuvottelin oikeuslaitoksen päällikön kanssa ja annoin hänen tietää toivoni, että tätä riita-asiata viivyteltäisiin. Voin teille nyt sanoa, rakas Jerupkow, että tämä oikeudenkäynti olisi venynyt loppumattomiin, ja että Shestokow varmaan ajan kuluessa olisi antanut sen raueta, kun hänen olisi pitänyt suorittaa kaikki kulungit. Te olette kumminkin nyt irti tästä kiusasta, kun teidän luonnottomalla sukulaisellanne nyt on huoli pidettävä omasta onnesta ja onnettomuudesta."

Jerupkowin hämmästyksen voipi helposti ajatella, kun hän nyt tsaarin omasta suusta sai kuulla Shestokowin rikolliset aikeet. Hän alkoi juuri sanoilla ilmaista kummastuksensa, kun rähinää kuului etuhuoneessa.

"Ja minä sanon sinulle, Jyrki, sinun täytyy ilmoittaa minut tuossa paikassa keisarilliselle herralleni", huusi vihastunut basso-ääni, "tai olet jo tarpeeksi kauan ollut kamaripalvelijana!"

"Tahdotteko olla hiljaa!" kuului uhatun kamaripalvelijan ääni. "Minä en voi nyt teitä ilmoittaa, koska toinen jo on majesteetin luona."

"Taivasten tekijä", tiuskui basso-ääni, "minä en hievahda paikaltani, vaikka jäisin tänne huomisaamuun asti."

Aleksanteri nauroi. Hän oli malttamattoman tunkeilijan karkeassa äänessä tuntenut vanhan kuskinsa ja pyysi Jerupkowia käymään vierushuoneesen sekä astui sitte etuhuoneen ovelle, jonka avasi.

"No, no", huusi hän ystävällisesti, mutta vakavasti, "mitkä sivistymättömät veitikat häiritsevät noin linnani rauhaa?"

"Isä Ilia, minun keisarillinen herrani", vastasi ukko ja pani kumartaen kädet ristiin rinnallensa. "Minulla on tavattoman tärkeä asia, joka ei minkäänlaista viivytystä salli; joka hetki on minulle ja minun nuorelle ystävälleni tuolla kallis", -- näitä sanoja lausuessa osoitti hän kumartuvaa Iivanaa. "Ja kun Jyrki minua ylpeästi käski pois, niin loppui kärsivällisyyteni -- ja -- ja -- no niin, ja sitte olin minä vähän kova-ääninen ja vihainen. Olkoon armollisin Keisarini minulle armollinen ja antakoon anteeksi raju luonteeni."

Tsaari Aleksanteri viittasi ukolle tulla suojattinsa kanssa lähemmäksi, jonka perästä hän sulki työkamarinsa oven.

"Mitä sinulla on asiana, isä Ilia?" kysyi keisari niin hyväntahtoisella äänellä, että vanhuksen kasvot loistivat onnesta.

Lämpimillä, kauniilla sanoilla kuvaili Ilia tarkasti kuuntelevalle keisarille nuoren ystävänsä surulliset vaiheet, lisäten pyynnön että majesteetti suojelisi Iivanaa ruhtinaan vastaisilta väijymisiltä ja ottaisi turviinsa kurjan, kovasti ahdistetun nuoren miehen.

Nyt seurasi äänettömyys. Aleksanterin kasvot värähtelivät tuskaloisesti, ja hän puristi seisoen kirjoituspöytänsä ääressä vasemman kätensä kovasti raamattuun, jota, niinkuin tiedämme, Aleksanteri joka päivä luki ja jolla oli etusija hänen kirjoituspöydällään.

"Hyvä, vanha isä Iliani", alkoi tsaari hiljaisella, hellällä äänellä, "olen sinulle suuressa kiitollisuudenvelassa. Harvinaista uskollisuuttasi ja luotettavaisuuttasi on mahdoton palkita, mutta sitä vastoin kyllä sinun rakastavasta sydämmestäsi lähtenyttä velvollisuuden intoa, jolle vihdoinkin vuosikausia kestäneitten vaivojen perästä on onnistunut saada ilmi niitten kurjien johtaja, jotka ovat liittyneet minua ja minun henkeäni vastaan. Minä tiedän", lisäsi hän nopeammin, kun ukko tahtoi tehdä vastaväitteitä, "ettet sinä omasta puolestasi vaadi palkintoa, että sinä sen lahtoisit siirretyksi suojatillesi siten, että minä pelastaisin hänet kiduttajiensa kostonhimolta. Oi, isä Ilia, en ole vielä koskaan tuntenut voimattomuuttani niin, kuin tänä hetkenä. Sinun nuori ystäväsi on maa-orja, sellaisena hän on herransa oma -- ja hänellä on oikeus vaatia hänet minulta takaisin."

"Oi taivaallinen isä", huusi ukko murretulla äänellä, "Iivana parkani on siis hukassa!... Mutta malttakaa, armollisin Keisarini, jos olen oikein käsittänyt, niin tiedätte jo ruhtinas Shestokowin syyllisyydestä ja rikoksesta, silloin on siis hänen oikeutensa omistaa maa-orjia lakannut, koko hänen omaisuutensa ja niinmuodoin myös kaikki hänen tiluksensa lankeavat valtion omaksi ja --"

"Ja valtiolla, isä Ilia", tarttui keisari uudelleen puheesen, "on liian paljon tekemistä ryhtyäkseen tiluksia hoitamaan, se tulee jälleen myymään ruhtinaan kruunun omaksi joutuneen omaisuuden, siis saavat ruhtinaan maatilat ja maa-orjat toisen omistajan ja hänellä on myöskin oikeus nuoreen ystävääsi. Ystäväsi tulee olemaan hänenkin maa-orja ja on joutuva barininsa armoille, joka taas vuorossansa määrää hänen kohtalonsa."

Ilia puristi suonenvedontapaisesti käsiänsä, hän ymmärsi että keisari oli oikeassa, mutta hänen rinnassaan riehui vihan myrsky maansa kauheita lakia vastaan. Hän tahtoi puhua, mutta hänen äänensä petti. Sen sijaan tarttui Iivana puheesen ja kyyneleet silmissä alkoi hän langeten tsaarin jalkoihin liikuttavilla ja suruvoittoisilla sanoilla:

"Ymmärrän kyllä, että minun Keisarini ei voi murtaa minun orjuuteni kahleita, mutta sallittakoon minun rukoilla häntä antamaan minulle tässä avuttomassa tilassani uskonnon lohdutusta, jolla Teidän Majesteettinne sydämmessä on niin vankka pohja. Minä olen tähän asti lujasti luottanut Jumalaani, hän yksin oli minun turvani ja linnani, jonka suojelukseen minä uskalsin. Minä elin siinä vahvassa uskossa, että joka antautui Korkeamman varjelukseen, hän saisi häneltä hoivan kaikkea häijyä ja kiusaa vastaan tässä maailmassa, koskapa Hän on antanut käskyn enkeleillensä suojella niitä, jotka vaeltavat hänen teillänsä. 'Avukses huuda minua hädässäs, niin minä tahdon auttaa sinua ja sinun pitää kunnioittaman minua.' Niin on kaikkivaltias Jumala luvannut niille, jotka häneen uskaltavat, ja kumminkin näen nyt, että hän on minut hyljännyt, ja sanomaton epätoivo ja tyhjyys täyttävät minun sydämmeni, -- ja sentähden pyydän Keisariani auttamaan minua, etten vaikeassa koettelemuksessani sortuisi!"

Tämä nuorukaisen harras rukous, niinkuin myös se surumielisyys, joka ilmeni hänen sanoissaan ja liikkeissään, panivat ikäänkuin hunnun Aleksanterin silmien eteen. Yhä lujemmin ja lujemmin puristi hänen kätensä raamattuun, kunnes se äkkiä siirtyi paikoiltansa ja putosi lattiaan.

Iivana nosti sen ylös ja ojensi avaantuneen kirjan säpsähtyneelle keisarille. Hänen silmänsä kohtasivat avaantunutta lehteä, jota hän jäi katsoa tuijottamaan.

Oliko se sattuma tai jumalallinen sallimus! Lehdellä näkyi 91. psalmi, joka sisälsi syvimmän luottamuksen Jumalaan, ja jonka sanoja Iivana oli puheesensa kietonut. Toisen kerran elämässään näki tsaari mitä kummallisimmalla tavalla tämän psalmin sanat silmiensä edessä ja tunsi jälleen saman äänen, joka nytkin niin mahtavasti puhui hänen sydämmellensä.

Kauan aikaa vallitsi syvä hiljaisuus keisarillisessa työkamarissa, mutta sitte kohotti tsaari äänensä ja lausui, nostaen Iivanan ylös:

"Poikani, sinun uskosi ja ylevä luottamuksesi Jumalaan eivät ole sinua pettäneet. Minä olen päättänyt ostaa rikoksenalaisen Shestokowin suuret perintötilukset. Sinun keisarisi tulee sinun herraksesi, mutta ainoastaan antaaksensa sinulle vapauden!"

Raikas riemuhuuto kaikui huoneessa; mutta ei se ainoastaan päässyt Iivanan rinnasta, mutta myöskin isä Ilian, ja vierashuoneessakin kajahti huuto: "Jumala siunatkoon jaloa hallitsijaa!"

Kun nuori ystävämme ja hänen vanha suojelijansa riemuten osoittivat kiitollisuuttaan, yhtyi tähän myös jälleennäkemisen ilo, kun tsaari Aleksanteri saattoi jalon Jerupkowin entisen Königsbergin ylioppilaan luo.

Näillä sopusointuisilla riemusävelillä, joita pasuunan äänet varmaan julistivat taivaasen asti, päätämme kertomuksemme. Meille rakkaiksi tulleitten henkilöitten äänet ovat vaienneet ja meidän tehtävämme on vaan osoittaa heidän kohtalonsa loppuvaiheet.

Nadsiratelin kautta sai ruhtinas Shestokow tiedon siitä vaarasta, joka häntä uhkasi. Hän ja hänen rikostoverinsa kokoelivat kaikki irtonaiset varansa ja pakenivat Ranskaan. Heidän maahovinsa ja muut tiluksensa pani valtio takavarikkoon, mutta tsaari Aleksanteri pysyi sanassaan ja tuli Shestokowin tiluksien omistajaksi. Jerupkowin väsymättömälle ahkeruudelle onnistui aikaa myöten suurentaa varallisuuttansa siinä määrässä, että hän voi vähentää keisarillisen herransa huolia maatilusten hoidossa siten, että hän oston kautta sai ne omakseen ja tsaarin suostumuksella antoi vapauden kaikille maa-orjilleen, Huolimatta Aleksanterin vakavista ponnistuksista lakkauttaa maa-orjuus maassansa, ei hän kumminkaan jaksanut toteuttaa tätä tarkoitusperää, jota hän niin hartaasti oli halunnnt. Ainoastaan niin kutsutuille kruunun talonpojille sai hän armoansa osoittaa, sillä bojaarien juonet ja vastarinta asettivat hänen tiellensä voittamattomia esteitä. Vasta vuonna 1863 onnistui hänen veljensä pojalle, Aleksanteri II:selle, saattaa päätökseen suuri vapauttamistyö, joka Venäjän maa-orjille antoi persoonallisen vapauden.

Monta surullista kokemusta tuli vielä kunniassa pidettävän tsaarin osaksi. Niitten paino rasitti häntä niin, että hän vaipui liian aikaiseen hautaan. Mutta että hän järkähtämättömällä luottamuksella Jumalaan erkani tästä elämästä, osoittaa hänen viimeinen tahtonsa, jossa hän muun muassa määrää, että kopio 91 psalmista, jonka hän kerran oli saanut kreivitär Tolstoilta, pantaisiin hänen mukaansa ruumisarkkuun.

Isä Ilia eli vielä keisarillisen herransa jälkeen, ja miten syvä hänen surunsa oli, näkyi paraiten vanhan palvelijan uskollisuudesta ja luopumattomuudesta. Häntä ei voitu mitenkään taivuttaa eroamaan hallitsijansa ruumiista, jonka hän Taganrogista, jossa keisari Aleksanteri heitti henkensä, saattoi Pietariin. Huolimatta pakkasesta ja korkeasta iästään, istui hän päivät yöt ajamassa vaunua, joka säilytti vainajan hengettömän verhon.

Isä Ilian ainoa ilo oli hänen rakas poikansa, niinkuin hän edelleen kutsui Iivanaa, Hänen kanssaan jutteli hän joka päivä ylevästä keisarista, joka siten vielä oli jalomielisyyttänsä lisännyt, että hän tehtyänsä hänestä vapaan miehen antoi hänelle oman sukunimensä "Romanow", josta vanhasta venäläisestä bojaarisuvusta nykyinen hallitsijasuku on saanut alkunsa. Nuori Iivana Romanow osoittikin, että hän oli ansainnut tämän kunnioituksen; hänen nimensä tuli kohta kuuluisaksi venäläisten oppineitten joukossa ja vuonna 1829 perustettu Pietarin yliopisto piti kunnianaan omistaa hänet opettajanaan.

Jerupkow oli aina edelleenkin sama jalo mies ja hoiti nyt niinkuin ennenkin tiluksiaan. Nämä muodostivat hänen pienen kuningaskuntansa, jossa hän lempeällä ankaruudella vallitsi pitäen huolta alustalaisiensa sivistystarpeista, ja he taas puolestansa olivat häneen hyvin kiintyneet, heidän kun oli häntä kiittäminen vapaudestaan ja hyvästä toimeentulostaan.

Nadsirateli Markowna yleni pristaaviksi, ja on meille hupaista mainita, että hän on luopunut epärehellisistä vehkeistään ja tullut arvossa pidetyksi virkamieheksi.

Vaikka Shestokow ja hänen kumppaninsa olivat välttäneet hyvin ansaitun rangaistuksen, eivät he ottaneet mitään varoitusta tästä katkerasta kokemuksesta. Päinvastoin suunnittelivat he uuden salaliiton keisaria vastaan, ja heille onnistui valitettavasti hankkia monta liittolaista, jotka peläten tarkoitettuja parannuksia kallistivat korvansa näille häijyille kuiskauksille. Muutamia kuukausia Aleksanterin kuoltua palasi Shestokow ystävineen Pietariin pannakseen kavalat tuumansa toimeen. Laajalle levinnyt kapinaliike syttyi todellakin, mutta saatiin kukistetuksi ainoastaan seuraajan ja veljen, keisari Nikolain oman tarmon ja persoonallisen rohkeuden kautta. Paljon ihmisiä vangittiin ja siinä kulkueessa, jota eräänä päivänä jalkasin kuljetettiin Siperiaan, oli myös Shestokow ja hänen toverinsa Trubetskoi ja Gladkoi.

Me päätämme nyt sillä vakuutuksella, että professori Iivana Romanow on tullut onnelliseksi perheenisäksi, joka lapsilleen ja lastensa lapsille useinkin on kertonut sen surullisen kertomuksen, jonka hän nimittää:

"Pimeydestä valoo."