Part 7

"Ensiksikin ettette mieti kostoa missään muodossa kirjurianne ettekä virkaveijeänne kohtaan, vaan jätätte heidät rauhassa paikoilleen -- ja toiseksi että te, mitä ruhtinas Shestokowiin tulee, puhutte suunne puhtaaksi. Minä tiedän ettei hän ainoastaan kuulu tähän salaliittoon, vaan onpa vielä yksi sen pääjohtajiakin."

"Silloin en todella voi teille paljon enää ilmaista", vastasi Markowna aikaa voittaakseen. "Kumminkin tulee teidän ajatella että ruhtinas on osoittanut minua kohtaan suurta anteliaisuutta, ja että tekisin itselleni hyvin huonon palveluksen, jos minä --"

"Täyden totuuden sanoisin", keskeytti häntä isä Ilia nopeasti, "tällä olettekin nyt kokonaan puhunut itsenne pussiin. No hyvä, toinen käsi pesee toisen, ja ette tarvitse pelätä kärsivänne vahinkoa, jos vihdoinkin kerran päästätte totuuden kunniaansa. Minä jätän teille neljänkolmatta tunnin ajatusajan. Jos te siksi olette jättänyt päälliköllenne tarkan kertomuksen ruhtinaan toimista salaliittolaisena, niin maksan minä teille 10,000 ruplaa ja saattepa vielä lisäksi myös sen palkinnon, jonka salaisen poliisin esikunta on määrännyt salaliittolaisten pääjohtajan ilmisaamisesta. Te saatte siten tosin ruhtinaan viholliseksenne, mutta ette pane arvoisata itseänne vähimmänkään vaaran alaiseksi, kun voitte sanoa, että teidän toimenne Shestokowin kanssa vaan on ollut näennäinen päästäksenne tarkoituksienne perille. Siten te luultavasti tulette asemassanne edistymään, vaikk'ette ole sitä ansainnut. Mutta niin on nyt meillä Venäjällä, Jumala paratkoon, asioitten meno!"

Näitä sanoja lausuessaan nousi isä Ilia paikaltansa ja otti turkkinsa naulasta. "Siis", virkkoi hän vielä jättäen jäähyväiset tylsästi miettivälle nadsiratelille, "neljänkolmatta tunnin kuluessa toivon saavani vielä kuulla teistä jotain, tai käyn minä tervehtimässä salapoliisin päällikköä, ja silloin on teidän matkanne Siperiaan varma. Miettikää nyt asiaa. Hyvää yötä." Hän maksoi palvelijalle laskunsa ja läksi pois.

Markowna jäi yhä jörottämään miettivään asentoonsa. Hetket kuluivat hänen huomaamattansa; hän ei huomannut että vieraat ravintolasta hälisivät ja että hän vihdoin oli yksin -- kunnes viimein palvelija astui hänen eteensä sanoen:

"Hyvä herra, isäntä käskee sanoa että ilta nyt on lopussa, hän tahtoo sulkea ovet."

Silloin töytäsi Markowna ylös kiusaavista unelmistaan, tuijotti puhujaa vähän aikaa silmiin, veti kellon taskustaan ja huusi hämmästyneenä:

"Kello on jo yli neljä!... Muutamien hetkien perästä täytyy minun esiintyä päällikköni virkahuoneessa. Perkele, ajallahan on tänään siivet."

Hän veti turkin päällensä, pani hatun päähänsä ja otti kepin käteen. Näin astui hän ulos kadulle.

Myrsky hänen rinnassaan raivosi kilvoin sen myrskyn kanssa, joka pauhaten riehui läpi katujen ja jäätyneet lumihiutuset, jotka tuprusivat hänen kasvojansa vastaan, tekivät hänelle hyvää, sillä ne jäähdyttivät hänen kuumeesta palavaa otsaansa.

Kohta oli hän kadonnut yön pimeyteen.

VII

91. Psalmi.

Talven ankaruus oli tällä kertaa Venäjällä kohonnut korkeimmilleen. Lakkaamatta raivoili jääkylmä koillistuuli ja taivas syöksi kokonaisia lumivyöryjä maahan. Korkea pakkaismäärä puhdisti kadut ja torit ällistelevistä joutilasjoukoista; nähtiin ainoastaan ihmisiä, jotka asioitten ja toimien pakosta olivat uskaltaneet ulkoilmaan huoneitten suloisesta lämpimästä.

Pääkaupungin kolmen kadun yli ulottuvan rikosvankilan mustan ristikkoportin eteen ajoi ankaran lumimyrskyn vallitessa vankivaunut. Sen seurassa kulkeva maasantarmi veti kilisevää kelloa, ja heti tuli ulos vahtimies, jolle hän ojensi virallisen kirjoituksen.

"Hieno vieras", naurahti parrakas vartija törkeällä tavallaan silmäillen sisältöä. "Tulee tietysti aatelisten osastoon."

Santarmi meni takaisin suljetuille vaunuille, irroitti raskaan rautatangoa sen takapuolelta, avasi kapean oven ja vaati vangittua astumaan ulos sekä seuraamaan häntä.

Jerupkow totteli käskyä ja astui suuren vankilan etuhuoneesen, jonka raudoitettu ovi heti hänen takanansa lyötiin kiinni ikäänkuin ruumisarkku. Meidän jalo ystävämme värähti ja hänen kalpeat kasvonsa kalpenivat yhä enemmän. Hänen silmänsä tarkastivat tuota korkeata, avaraa ja synkkää holvia, jossa hän nyt seisoi, ja hänen korviinsa kajahti tuo kamala kalske, jonka vahtimiesten kiväärit aikaansaivat ja herättivät kammottavan kai'un käytävissä. Viimeinenkin jäännös rohkeutta, joka häntä oli seurannut aina vankilan portille, katosi nyt, ja väristen katseli hän tuota korkeata rautaristikkoa, jonka ohitse hän nyt kulki, ja jonka takana kirjurien huone oli. Sotamies lähestyi häntä tutkiakseen tarkoin hänen taskujaan ja vaatteitaan. Kaikki otettiin häneltä pois, ei hän edes saanut pitää paperipalastakaan.

Jerupkow luuli näkevänsä unta, sillä että hänet vietäisiin tänne, johon pahimpienkin rikoksien tekijät suljettiin, ei hän ollut mahdollisena pitänyt.

Kun vartija oli jättänyt virkakirjeen ylimmäiselle kirjurille, asetti Jerupkow hänelle kysymyksen, miksi hänen kanssansa näin meneteltiin.

"Sitä emme tiedä", kuului lyhykäinen selvitys. "Vasili, hoi tänne, vie hänet n:o 1!"

Sotamies otti vangitun huostaansa ja kuljetti hänet pienemmälle portille lukuisan vankilavahdin ohitse kivitettyyn, avaraan, korkealla paaluaidalla ympäröityyn pihaan, jota joukko korkeita rakennuksia rajoitti. Kaikissa kerroksissa nähtiin rautaristikoilla varustettuja ikkuna-aukkoja, joitten takana nyt uteliaita kasvoja kurkisteli, nähdäkseen sen uuden toverin, jonka venäläinen oikeus oli heille lähettänyt.

Jerupkowin täytyi nousta toiseen kerrokseen portaita myöten, jotka päättyivät pitkulaiseen käytävään, Sen lukuisat ovet olivat numeroidut, ja uusi tulokas työnnettiin huoneeseen n:o 1. Seiniä pitkin kulki lautoja penkkinä, ja sellainen osoitettiin Jerupkowille vuoteeksi, pöydäksi ja tuoliksi.

Kalpeakasvoisia, nälistyneitä ihmisiä tuijotti häntä vastaan, puettuina paitoihin ja housuihin karkeasta säkkikankaasta, yhtä likaisia kuin ne lattiapalkit, joitten päällä he paljain jaloin kävelivät.

Tuskin oli sotamies poistunut, kun nämä elävänä kuolleet ympäröivät Jerupkowin.

"Miksi olette täällä meidän luonamme?" kysyi häneltä nuori poika, joka nälissään oli varastanut.

"Sitä en tiedä", vastasi Jerupkow tuskallisesti ja hänen sanansa herättivät yleisen naurunhalun. Mutta kuinka suuri olikaan hänen hämmästyksensä, kun hän jouduttuaan puheisiin tämän huoneen likaisien asukkaitten kanssa huomasi, ettei hän ollutkaan alhaisen roskajoukon seurassa, vaan aateliston osastossa, joka käsitti kuusi huonetta, jotka kaikki olivat vangituita täynnänsä.

Syyllisien ja syyttömien piti näissä terveydelle vahingollisissa huoneissa viettää aikansa. Siellä löytyi kaksi herraa, jotka entisissä viroissaan kolleegianneuvoksina olivat antaneet vääriä todistuksia ja kuitteja, eräs husaariupseeri, joka kostonhimosta oli pistänyt tuleen everstinsä talon; eräs aatelinen apteekkari, joka oli myynyt myrkkyä nuorelle rouvalle, vaikka hän tiesi että hänellä oli aikomus sillä katkaista vanhan miehensä elämänlangan. Mutta Jerupkow oppi myös tuntemaan viattomia uhriraukkoja, jotk'eivät olleet mitään rikosta tehneet, vaan jotka olivat tänne suljetut jonkun mahtavan käskystä, kun he rehellisen, avomielisen puheen kautta olivat saavuttaneet heidän epäsuosionsa. Jo kuukausi sitten odottivat he ikävöiden sitä hetkeä, jolloin heitä kutsuttaisiin tuomariensa eteen tutkittaviksi, sillä he tiesivät että heidän viattomuutensa piti käydä selväksi, mutta viikko viikon, kuukausi kuukauden perästä kului eikä heitä kutsuttu tilinteolle, -- maallinen oikeus näkyi heidät unhottaneen.

Kaksi päivää oli kulunut Jerupkowin sulkemisesta vankilaan, vasta kaksi päivää, ja kumminkin tuntui tämä aika hänestä oikealta ijankaikkisuudeita, sillä työtä ei siihen aikaan annettu venäläisessä vankilassa. Päivä kului kulkemalla edestakaisin ahtaassa huoneessa tai hengittämällä turmeltunutta ilmaa ummehtuneessa pihassa, Kuolettava ikävä kalvoi ikäänkuin mato Jerupkowin henkeä ja sielua, ja tähän ahdistukseen liittyi vielä toinen pahempi, nimittäin nälkä ja inho. Tämä surkuteltava mies ei voinut nauttia sitä ruokotonta ruokaa, jota vangituille tarjottiin, ja joka liiankin paljon muistutti sitä, mitä Shestokowin maa-orjat saivat, Ei edes puhdasta juomavettä tuotu vankilaan. Hevonen kuljetti pitkin päivää lähellä olevasta kanavasta viheriäistä vettä keitoksi ja juomaksi.

Kolmannen päivän aamu koitti. Muutos tuli tässä kauheassa yksitoikkoisuudessa. Laajan vankilan kaikissa huoneissa alkoi virkeä ja vireä elämä ja toiminta. Jo yön kuluessa pestiin, maalattiin, ommeltiin ja silitettiin, ja suuri oli vankien kummastus, kun he aamiaiseksi saivat oikein maidolta maistuvaa juomaa. Saadakseen lattioita paremmin kuivumaan pidettiin ikkunat auki ja niiden läpi tunkeutui pohjakerroksessa olevasta keittiöstä voimakkaan lihaliemen ja paistin haju, niin että moni näistä raukoista tuli siihen ajatukseen, että heille tänään mahdollisesti valmistettiin viimeinen mestaus-ateria. Mutta näistä arveluista päästiin pian selville. Aamupäivän kuluessa tuli vankilan päällikkö päivystäjäupseerien seurassa jokaiseen vankihuoneesen ja käski vangituita pukeutumaan puhtaisiin vaatteihin sekä käyttäytymään mallikelpoisesti ja olemaan levollisua, koska hänen keisarillinen majesteettinsa, tsaari Aleksanteri oli ilmoittanut kunnioittavansa vankilaa käynnillänsä.

Yleinen oli hämmästys ja suuri oli ihmettely. Sellaista armonosoitusta eivät voineet muistaa edes ne vangitkaan, jotka jo vuosikymmeniä olivat asuneet tässä hautakammiossa. Joka sydämmessä leimahti toivon kipinä, sillä keisarin läheisyys ennusti anteeksi antoa, ainakin lievennystä ja pikaisempaa ratkaisua niiden kohtalossa, joita ei vielä oltu tutkittu. Jokainen valmistui rukouksella lyhyesti esittämään viattomuuttansa, ja toinen onneton auttoi toista, Sanalla sanottu, nyt oli yleinen riemujuhla, ja vaikka he olisivat epäilleetkin armon saantia, niin antoi tämä epäilys kumminkin sijaa sille toivolle, että hallitsija koettaisi seurata maailman Herran kaunista esimerkkiä osottamalla armoa ja laupeutta. Jaloja päätöksiä tehtiin ja vankiparkojen sydammet hehkuivat vakavista aikomuksista antaa kärsityt vaivansa jäädä heille ikuisiksi varoituksiksi.

Jerupkow hengitti jälleen helpommin. Hän tiesi että hänen jalot harrastuksensa lieventää maa-orjien kurjuutta eivät olleet keisarille tuntemattomia, sillä hän oli saanut tietoja niistä tiedusteluista, joita Aleksanteri hänestä oli antanut tehdä.

Vangit olivat juuri pöydässä; me saatamme käyttää tätä lausepartta, koska tänä päivänä pöytä oli tuotu jokaiseen vankihuoneesen. Voimakas liemiruoka höyrysi heidän kupeistansa ja vadeilla kannettiin maukkaasti valmistettua lihaa ja vihanneksia. Silloin törmäsi huoneesen, joka myös Jerupkowille oli osoitettu asuinpaikaksi, vartija huutaen: "Tsaari!... Hiljaa pojat, tai käypi teille pahoin!"

Muutamia hetkiä myöhemmin ilmestyi keisari Aleksanteri oven kynnykselle. Kaikki vangit lankesivat polvilleen paitsi Jerupkow, joka teki syvän kumarruksen hallitsijalle. Tämä katsoi muutamia silmänräpäyksiä häutä tutkistellen, sitte alkoi hän tarkastuksen. Hän katseli puhtaaksi pestyä lattiaa, siistityitä seiniä, kuin myös olkivuoteita ja peitteitä, jotka viime mainitut varhain samana aamuna olivat tuodut huoneisin. Sitte lähestyi hän pöytää ja erään upseerin hänen seurueessaan piti maistaa ruokaa.

"Teidän Majesteettinne, se on moitteetonta", kuului arvostelu.

Kaikesta huolimatta jäi tsaarin katse synkäksi. Hän kääntyi nyt vankilan päällikön puoleen ja sanoi:

"On kummallista miten minua petetään. Yksi minun ylhäisimmistä palvelijoistani, joka nauttii minun täydellisen luottamukseni, kuvaili minulle tätä vankilaa kauheimmaksi luolaksi. Minun kävi sääliksi vankiparkoja ja minä päätin vakuuttaa itseäni sen totuudesta. Mutta nyt havaitsen kaikki toisin. Turhaan etsii silmäni mitään siivottomuutta, turhaan haen minä inhottavaa ruokaa. Kaikki on täällä puhdasta, niin hyvin itse huoneet, kuin myös vankien liinavaatteet ja pukimet. Ruoka on voimakkaasti valmistettu, voipiko enempää vaatia?"

"Teidän Majesteettinne", jatkoi päällikkö syvimmässä alamaisuudessa, "minä kiitän teitä jalosta päätöksestänne käydä itse vakautumassa, että teille tehty kertomus perustuu parjaaviin ilmiantoihin."

Aleksanteri loi puhujaan omituisen katseen, sitte puhutteli hän vankeja seuraavilla sanoilla:

"Onko täällä aina tämän näköistä kuin tänään? Onko ruoka aina samallaista?"

Äänetön hiljaisuus seurasi, sillä vankiraukat huomasivat päällikön vihaa säihkyvän katseen ja tiesivät, että solmupiiska raatelisi palasiksi heidän selkänsä, jos he uskaltaisivat lausua totuuden.

"Mitä nyt?" huusi Aleksanteri malttamattomana ja rypisti otsaansa. "Jos te vaikenette, niin otaksun, että te olette kaikkeen tyytyväisiä ettekä tarvitse minun armoani."

Puoleksi hillityitä huokauksia kuului; mutta ei yksikään vangeista puhunut sanaakaan.

Silloin astui Jerupkow esiin, kumarsi syvään ja alkoi: "Sire, ei yksikään näistä raukoista uskalla Teidän Majesteetillenne ilmaista täyttä totuutta peljäten sitä rangaistusta, joka epäilemättä kohtaa häntä, niin pian kuin Teidän Majesteettinne on jättänyt vankilan."

Päällikkö tahtoi raivoten vastustaa uskaliasta puhujaa, mutta Aleksanteri kielsi häntä ankarin sanoin millään tavalla sekaantumasta.

"Kuka te olette?" kysyi hän ystävältämme ja hänen kasvoissaan kuvastui suuri hämmästys, kun Jerupkow ilmasi nimensä.

"Oi taivas!" huudahti hän, "mitenkä olette joutunut tähän kauheaan paikkaan?"

Herra Jerupkowilla oli kylliksi taitoa muutamilla sanoilla selvittää tsaarille asemansa.

"Me puhumme vastedes enemmän tästä", vastasi Aleksanteri, "nyt pyydän teitä minulle jatkamaan arvokkaita tiedonantojanne tämän vankilan tilasta."

"Minä olen tosin ollut täällä vasta muutamia päiviä", kuului Jerupkowin vastaus, "mutta siitä huolimatta voin Teidän Majesteetillenne antaa toivotut tiedot."

Sen hän tekikin ja vieläpä niin kaunopuheliaalla tavalla, että ihmisystävällinen Aleksanteri kauhistui. Vielä toisen kerran tahtoi päällikkö tehdä vastaväitteitä, mutta keisari huusi hänelle mahtavasti: "Teidän tulee vaieta!" -- Sen perästä kääntyi hän vielä kerran vankien puoleen, kehoittaen heitä puhumaan täyttä totuutta, hän suojelisi heitä kyllä päällikön ja hänen väkensä kostolta.

Nyt hän sai kuulla täyden vahvistuksen kaikelle, mitä Jerupkow oli sanonut, vieläpä enemmänkin, ja tuli nyt ilmi joukko kauheita julmuuksia, joita vankiraukkoja vastaan oli harjoitettu.

Kun päällikkö näki, että hän oli todistettu syylliseksi, heittäytyi hän polvilLeen keisarin eteen ja pyysi armoa.

Aleksanteri ei ottanut tätä korviinsakaan, vaan teki hänelle kysymyksen:

"Mitenkä uskalsitte antaa vangita herra Jerupkowin? Puhukaa täysi totuus, muuten se rangaistus, jonka olette ansainnut, tulee olemaan vielä ankarampi!"

Silloin kävi selville, että "siivo" päällikkö ystävyydestä ruhtinas Shestokowia kohtaan itse oli antanut käskyn tuoda Jerupkow vankilaan. Tsaari hillitsi vihansa ja sanoi:

"Totisesti, onnellisena hetkenä olen tänne tullut! On jo kyllä aika tehdä loppu tällaisesta taloudenhoidosta. Oi Jumalani, millaisia kurjia palvelijoita minulla kumminkin on! He tietävät varsin hyvästi, että tarkoitan hyvää, että pidän elämäni päätarkoituksena olla halvimmallekin alamaiselleni armollinen, että tahdon olla oikeutta harrastava hallitsija ja sittenkin -- sittenkin!" Hän käveli vihastuneena edestakaisin tuossa pienessä huoneessa, sitte käski hän erään upseerin seurueessaan viemään päällikön ja kaikki vankilan virkamiehet poliisiministerin luo, jouka tuli häneltä odottaa lähempiä määräyksiä. Toiselle korkeammalle upseerille ilmoitti hän, että hänen tuli astua epäsuosioon joutuneen päällikön sijalle, neuvoen häntä samalla harjoittamaan lempeyttä ja oikeutta.

Kun tuomitut olivat jättäneet huoneen, kehoitti hän vaugituita tuomaan esille pyyntönsä ja toivomuksensa. Paitsi suurien rikosten tekijät saisivat kaikki iloita hauen keisarillisesta armostaan, sillä jalo hallitsija teki kiertokulkunsa läpi koko vankilan ja hänen lempeytensä kulki käsi kädessä hänen vihansa kanssa, joka hänessä oli herännyt kuullessaan kaikkea kurjuutta ja surkeutta.

Tästä Aleksanterin käynnistä alkaen asetettiin vankilaitos toiselle pohjalle, ja vaikk'ei se vielä kohonnut sille inhimillisyyden kannalle, josta me suomalaiset nyt iloitsemme, niin vika ei suinkaan ollut jalossa keisarissa, joka kyllä tarkoitti kansansa parasta.

Ennenkuin hän erkani vankilasta, oli hänellä herra Jerupkowin kanssa pitempi, salainen keskustelu; seuraus tästä oli, että meidän jalomielinen ystävämme heti päästettiin vapauteen ja sai käskyn kello seitsemän aikaan iltapäivällä saapua talvipalatsiin.

Kun keisari Aleksanteri jälleen nousi vaunuihinsa, huomasi vanha Ilia heti hänen katseestaan, että hän oli asettanut kaikki siihen järjestykseen, kuin asianhaarat vaativat. Millainen seuraus keisarillisella käynnillä oli ollut, ei hän tosin voinut aavistaa, koska vankilan päällikkö ja hänen virkamiehensä, välttääkseen ihmisjoukkojen kokoutumista, olivat viedyt pois takaportin kautta.

"Hm, hm", mumisi keisarillinen kuski itsekseen päätänsä pudistaen, kun keisarilliset vaunut saapuivat talvipalatsille ja hän oli jättänyt hevoset ja ajopelit apulaisilleen, "tänään on keisarillisen herrani hyvä mieliala mennyttä, ja kumminkin olin varmaan sitä toivonut kultaveden viimeisen annoksen vuoksi, jonka minun pitää häneltä pyytää, sillä ystäväni Markowna tahtoo maksua rehellisyydestänsä. No, täytyy ajatella, miten saisi asian järjestetyksi. Tänä iltana kello seitsemän, siis kolmen tunnin kuluttua, käypi salapoliisin päällikkö hänen majesteettinsa luona, ehkä minäkin voin samassa tilaisuudessa päästä puheille." Näin puhellen oli hän verkalleen lähestynyt asuntoansa. Hän oli siitä ainoastaan muutamien askelien päässä, kun joku pimeässä äkkiä juosten törmäsi häntä vastaan.

"Soh", huusi vanhus harmistuneena, "mikä pöllö tuokin on? Tuli ja leimaus, luuleeko hän keisarin ylimmäistä kuskia paljaaksi ilmaksi?"

"Jumala ja kaikki pyhimykset olkoot kiitetyt", kuului hengästynyt ääni pimeästä vastaan, "sehän on isä Ilia!"

"Niinhän se on", vastasi vanhus jotenkin hämmästyneenä, "mutta kuka te olette, joka niin kiivaasti juoksette minua kohden?"

"Tuntuuko ääneni teistä niin vieraalta, isä, ettette minua enää tunnekkaan?"

"Tuli ja leimaus, tuntuupa vähän tuttavalta, mutta tällä hetkellä en voi sitä mieleeni johdattaa. Jos ette valoa pelkää, niin seuratkaa minua asuntooni, siellä voin heti sanoa kenen seurassa olen."

Vieras noudatti hänen pyyntöänsä, mutta ei tahtonut jaksaakaan kulkea yhtä nopeasti, koska häntä näkyi vaivaavan suuri väsymys. Ilia hiljensi sen vuoksi vauhtiaan eikä hätäillyt ennenkuin hän vihdoin oli vieraan kanssa kirkkaasti valaistussa asuinhuoneessaan.

Hetken aikaa katsoa tuijotti hän ryysyihin käärittyä haamua, joka tuskin jaksoi pysyä jaloillaan, sitte huudahti hän lyöden yhteen kämmenensä: "Olenko minä sokea, tai oletko sinä nuori ystäväni Iivana?"

"Iivana raukkasi", vastasi haamu päätään nyykäyttäen ja lisäsi murretulla äänellä: "hän on nyt toisen kerran heittänyt orjan kahleet päältään, on päässyt pakenemaan julmien vartijoittensa käsistä, hän on myrskyjen ja jäitten läpi kierrellyt tänne eikä ole ennen rauhoittunut, kuin hän on saapunut tähän kaupunkiin, jossa hänen isällinen ystävänsä elää, hänen _ystävänsä_", toisti hän äänenpainolla, "sillä toista hänellä ei enää ole jälellä maailmassa, sitte kun hänen vanha isänsä on kuollut, ja kun se jalo mies, joka niin hellästi on pitänyt huolen maa-orja raukasta, on vankeuteen heitetty. Jos isä Ilia minut sysää luotaan, niin olen ijäksi kurjuuden ja turmion oma."

Näitä sanoja lausuessa murtui uupunut nuorukainen maahan, ukko kumartui säikahtyneeuä hänen ylitsensä ja huusi:

"Iivana -- sydänkäpyni -- tule luokseni! Tuli ja leimaus, voithan ajatella, etten hylkää rakasta nuorta ystävääni. Pyhä Jumala, poika raukka on tainnoksissa. Pekka! Mikko!" huusi hän ovesta, "kiireesti tänne... tuokaa ätikkää!" Ja palaten tunnotonna makaavan Iivanan luo jatkoi hän: "Niin, niin, kuka olisi voinut aavistaa tuollaista odottamatonta, hän kun vasta muutamia kuukausia sitte minulle kirjoitti, että hän oli ulkomailla ja että hänen kävi hyvin!"

Molemmat avuksi kutsutut palvelijat kiiruhtivat sinne ja onnistui sekä heidän että Ilian ponnistuksille saada uupunut nuorukainen eloon virkoamaan. Hän tahtoi uudelleen alkaa rukouksilla, mutta vanhus sulki häneltä suun sanoen:

"Kyllä sinä vielä ennätät minulle kaikki selittää, nyt ei ole siihen aikaa. Olethan kylmä kuin jääkurikka, Iivana parkani! Hoi tänne, pojat", kaski hän palvelijoita, "hankkikaa tänne lämpimiä vaatteita -- te näette kyllä ystäväni ruumiin ko'on, menkää lähimmäiseen puotiin ja ostakaa siisti puku, tässä on rahaa, ja sitte sanokaa sisarelleni Marfalle, että hän kiireimmiten lämmittää viiniä ja valmistaa kelpo illallisen. Joutukaa pojat!"

Palvelijat kiiruhtivat asioille; sillä aikaa voimakas vanhus auttoi uupunutta Iivanaa ylös, tarttui hänen käteensä ja talutti nojatuolille, joka seisoi lähellä lämmintä uunia.

"Noin, poikaseni", mumisi hän kyynelsilmin, "ojenna nyt väsyneet jäsenesi. Mutta oi taivas!" keskeytti hän itseänsä, kun riisui kurjat ryysyt nuoren miehen jaloista, "sinun ihosihan on aivan sininen ja jäsenesi ihan turvoksissa."

"Sen tiedän. Tietäkää isä Ilia", vastasi Iivana heikolla äänellä, "että olen yöt päivät lakkaamatta rientänyt eteenpäin -- oi, ja kuinka monta kierrosta olin pakoitettu tekemään päästäkseni vainoojieni kynsistä, mutta Jumala oli armollinen ja antoi minun päästä perille, Olen nyt hyvän isä Iliani turvissa." Hän sulki silmänsä autuaallisella hymyilyllä, mutta vanhus huudahti säikähtyneenä:

"Älä taivasten tähden taas mene tainnoksiin, sydänkäpyseni!... Tuli ja leimaus, kumminkin hän sen tekee, -- voi, voi, ja minun molemmat renkini eivät vieläkään ole tulleet takaisin, ja ätikkäpullon ovat miehet vieneet mukanaan. Hiisi vieköön", huusi hän juosten tuskissaan ovelle. "Sisar Marfa, no tule toki vihdoinkin tänne, poika parka on taas tainnoksissa."

Portaissa kuului nyt askelia, ja kohta seisoi huoneessa vanha mummo, jolla oli vielä useampia vuosia selkänsä takana kuin ukko Ilialla. Kiireesti ilmoitti veli hänelle, että tuo tainnoksissa oleva nuorukainen oli hänen ystävänsä Iivana ja pyysi kaikkien pyhimyksien nimessä noutamaan ätikkäpulloa. Ennenkuin hän palasi tuoden tätä ja varistettua viiniä, oli Iivana vanhan herran iloksi taas tointunut ja lausui hymyillen suojelijalleen, että hän olisi aivan rauhallinen, ei hän enää menisi tainnoksiin.

"Hyvä Jumala sen antakoon", virkkoi Ilia ja kiiruhti sisarta vastaan, ottamaan hänen käsistään kuumennetun viinin tarjotakseen tämän virkistävän juoman voimattomalle nuorelle ystävälle. Tämän voimat palasivatkin vähitellen, hän vielä kumminkin yhä vilusta värisi; pian hävisi tämä vilukin, knn hän oli pukenut päällensä ne lämpimät pukimet, jotka palvelijat sillä välin olivat hankkineet. Vaikka Ilia häntä pyysi säästämään voimiaan, ei hän kumminkaan voinut vastustaa sydämmensä levottomuutta, vaan kertoi tarkasti kuuleville sisaruksille elämänsä vaiheet päättäen kuvauksensa seuraavilla sanoilla: