Part 5

"Sallikaaa minun vastustaa tätä, Teidän Ylhäisyytenne", keskeytti nadsirateli mahtavalla hymyilyllä, "te olisitte aivan oikeassa, jos yhden vieraanmiehen todistus tässä tapauksessa riittäisi. Kirje on kadonnut, siis ei hallituksella ole mitään suoranaista todistusta teidän ystävienne syyllisyydestä. Minun virkaveljeni antaa siitä huolimatta ilmoituksen päällikölle ja mainitsee myös nimet. Hän vetoo silloin minun todistukseeni, koska minäkin olen lukenut kadonneen kirjeeu. Hyvä, minua kutsutaan päällikön luo, ja minä ilmoitan hänelle, etten suinkaan voi vannoa, onko virkaveljeni kertomus oikea. Nimistä Trubetskoi ja Gladkoi en tiedä mitään, en voi parhaalla tahdollanikaan johdattaa niitä mieleeni, minusta tuntuu päinvastoin ikäänkuin toinen nimi olisi ollut" -- tässä loi puhuja ruhtinaasen merkillisen katseen -- "ollut Jerupkow ja toinen jotain samaan ääneen kuin Gladkoi, mutta ei suinkaan se. Ja siitä seuraa, kiitos meidän venäläiselle lainsäädännöllemme, että on mahdotonta alkaa oikeudenkäynti teidän ylhäisyytenne molempia ystäviä vastaan, mntta -- ja nyt, rakas ruhtinas, pankaa tämä tarkoin mieleenne -- mutta nyt on minun päällikköni epäluulo kohdistunut teidän sisarenne poikaan, ja kun te vaan tarjootte minulle keinot voida menestyksellä vakuuttaa virkaveljeäni, niin myöntyy hänkin lopullisesti ja vannoo kivenkovaan, että nimi tuossa kirjeessä ei kuulunutkaan niinkuin Trubetskoi, vaan niinkuin Jerupkow. No niin, mitä nyt Teidän Ylhäisyytenne sanoo?"

"Että sinä olet piru itse!" nauroi ruhtinas. "Totisesti, sinun viekkauttasi pitää varoa, onneksi omistan ne keinot, millä voin sinun ystävyytesi sitoa."

"Saavuttaaksemme toivottua tarkoitusta", jatkoi Markowna mielissään, "tulee asia tällä kertaa vaatimaan suurempia uhrauksia, ja kun kiire on tarpeen, olisi syytä niinpian kuin mahdollista varustaa minua tarpeellisilla rahavaroilla, ja antaa minulle lupaa palausmatkallani saada vaihtaa hevosia jokaisella asemalla, niin että minä joutuun jälleen pääsen pääkaupunkiin."

Itsestäänkin on selvä, että Shestokow selitti suostuvansa kaikkeen ja lausui peittelemättä ilonsa siitä, että tuo vihattu Jerupkow saisi sellaisen keiton syödäkseen, joka edeltäpäin arvattuna pitkäksi ajaksi häiritseisi hänen ruuansulatuksensa ja keskeyttäisi hänen vapauttamisaikeensa.

Vielä ei ollut puhelu nadsiratelin kanssa päättynyt, kun vouti tuli ilmoittamaan, että Iivana oli paennut herra Jerupkovin hoviin, ja että tämä kieltäytyi jättämästä poikaa heidän käsiinsä.

Tällainen käänne asioissa oli ruhtinaalle toivottu, sillä hänellä oli nyt riittävä peruste käydä sisarensa pojan kimppuun, ja kun hänellä oli syytä otaksua, että salapoliisin päällikön puoleltakin oikeudenkäynti häntä vastaan avattaisiin, niin aavisti jo Shestokow edeltäpäin, että hän kohta pääsisi irti tästä kiusallisesta naapurista.

Suurimmassa kiireessä päästi hän nadsiratelin luotaan ja käski voudin seuraamaan itseänsä herra Jerupkowin maahoville.

"Hän kieltäytyy täyttämästä teidän ylhäisyytenne pyyntöä", huomautti vouti, "ja pelkäänpä vielä että hän kieltää teiltä pääsyn linnaansa."

"Uskaltakoon vaan!" huusi Shestokow tuimalla katseella. "Kuolema ja kirous. Olisin valmis antamaan vaikka ryöstää typö tyhjäksi koko hänen rosvolinnansa!... Eteenpäin!" komensi hän voutia tarttuen espanjalaiseen ruokokeppiinsä ja pannen hatun päähänsä.

Hän astui niin nopeaan, että vouti tuskin jaksoi häntä seurata eikä hiljentänyt askeleitaan, ennenkuin hän saapui sisarensa pojan kartanolle.

"Missä on herrasi?" ärjäsi hän emännöitsijälle, joka istui penkillä talon edustalla ja leikkeli papuja.

"Täällä", kaikui ääni yläkerroksesta ja ruhtinas huomasi Jerupkowin, joka katseli alas avonaisesta ikkunasta.

"Minulla on kana teidän kanssanne kynimättä", huusi Shestokow vihaisena heittäen tuiman katseen vihattuun sisarensa poikaan.

"Siinä tapauksessa on parasta, jos arvoisa enoni tahtoisi vaivata itseänsä tulemalla tänne ylös luokseni."

"Kuolema ja kirous, sen kyllä teen!" huusi ruhtinas ja ryntäsi rappuja myöten ylös, kiskasten auki huoneen oven, sillä välin kuin Jerupkow levollisena ja arvokkaasti tuli häntä vastaan.

"Tuo roisto Iivana on paennut sinun luoksesi", alkoi Shestokow raivosta vapisevalla äänellä. "Sinun pitää heti paikalla jättää hänet minulle, tai lähetän poliisin niskoillesi!"

"Minä en poliisia pelkää", vastasi Jerupkow järkähtämättömällä levollisuudella. "Iivana parka on antautunut minun suojaani, kun hän pelkää teidän kauheata ankaruuttanne."

"Ja täydellä syyllä -- hän on ansainnut solmupiiskaa."

"Ja sittekin hän ei tule sitä saamaan."

"Soo-oh?... Oikeinko totta?" kirisi Shestokow vimmoissaan puristaen nyrkkiään. "Minä olen aina pitänyt sinua puolihulluna, mutta että sinä mielettömyydessäsi menisit niin pitkälle, että haaveksien järjettömiä vapausaatteitasi, vasten oikeutta ja perittyjä tapoja otat suojaasi karanneen maa-orjan, sitä en ole mahdollisena pitänyt."

"Ja kumminkin on se niin", vastasi Jerupkow hymyilyllä, joka pani ruhtinaan oikeaan raivoon.

"Vielä kerran", ähkyi hän, "anna se koira ulos tai minä en lepää ennenkuin saat lähteä Siperiaan."

"Minä olen ilman noita uhkauksiannekin vakuutettu teidän ystävällisestä mielialastanne", kuului Jerupkowin tyyni vastaus. "On kyllä totta, että Iivana parka on teidän maa-orjanne, mutta kaikella hirmuvallallakin on rajansa. Te olette tätä nuorukaista kohdelleet niin kelvottomalla tavalla, että on jokaisen kristityn velvollisuus antaa turvaa tälle turvattomalle. Minulla on se luja vakaumus, että minun menettelyni, joskohta se on vasten voimassa olevaa lakia, kumminkin saavuttaa tsaarin hyväksymisen, kun hän minun suustani saa kuulla nuorukaisen kärsimykset. Nostakaa vaan rauhassa kanne minua vastaan, poikaa minä en jätä teidän käsiinne."

Shestokow nosti uhaten nyrkkinsä sisarensa poikaa vasten ja rynnisti sitten viereisen huoneen ovea vastaan siinä luulossa, että Iivana oli siellä kätkössä. Mutta Jerupkow ennätti ennen häntä ja asettui hänen eteensä sanoen:

"Älkää unhottako että te olette väkivallalla tunkeutunut minun asuntooni ja että minä tulen käyttämään oikeuttani, jos te sokeassa raivossanne vielä edistytte askeleenkaan." Mutta Shestokow ei väistynyt varoituksista, vaan koetteli sysätä sisaren poikansa syrjään, ja kun tämä ei onnistunut, antoi hän hänelle nyrkillänsä iskun. Mutta samassa tuokiossa hän tunsi, miten Jerupkowin voimakkaat kädet tarttuivat häneen kiinni. Tämä kumminkin käytti suurempia voimiansa ainoastaan viedäkseen vihasta puhkuvan sukulaisen ulos ovesta, sulkien oven hänen jälkeensä. Shestokow alkoi ulkona raivota ja pauhata. Järkevä sisaren poika ei voinut muuta kuin sääliväisesti myhäellä näille voimattomille raivon purkauksille. Hän kiiruhti nyt viereiseen huoneeseen, jossa Iivana parka seisoi vavisten ja kuolonkalpeana. Hän heittäytyi Jerupkowin jalkoihin ja huusi sydäntä liikuttavilla sanoilla:

"Oi, herra Jerupkow, älkää jättäkö minua, ruhtinaan raivolla ei enää ole rajoja ja minä tulisin sen uhriksi."

"Rauhoitu, rakas nuorukainen", vastasi jalomielinen mies ystävällisellä hymyllä, "raivotkoon ja kirotkoon ylhäinen herra miten mahtavasti tahansa, sinulle ei hän saa mitään pahaa tehdä. Täällä et sinä kumminkaan kauemmin saa viipyä ja vielä ennenkuin yö saapuu, pitää sulla olla tämä seutu selkäsi takana."

"Oi taivas, minne minun pitää lähteä?" vaikeroi Iivana. "Ruhtinaan miehet tulevat minua takaa ajamaan, saavuttavat minut ja sitte -- oi Jumalani -- sitte --"

"Uskotko todellakin, että minä jätän tehtäväni puolitekoiseksi ja sinut vaaroille alttiiksi, annan sinun langeta vainoojiesi käsiin? Vielä kerran rauhoitu ja kuule minua."

Hän istahti sohvaan ja veti vielä värisevän Iivanan viereensä,

"Minä olen, niinkuin tiedät, hiljan muutamia päiviä sitte palannut matkoilta", alkoi Jerupkow ystävällisesti vakavalla äänellä. "Sen tarkoitus koski sinua, kun olin tullut vakuutetuksi, mitä runsaita hengen lahjoja taivas oli sinulle suonut, ja sittenkun olin tutkinut, josko sinun tietomääräsi olivat yliopistoon riittäviä, oli ajatukseni yksinänsä suunniteltu sinun vapauttamiseesi kahleistasi. Että minä sitä ensin koetin sovinnollisella tiellä enoni luona, sen tiedät, samoin myös että kaikki minun ponnistukseni olivat turhia. Minun piti sentähden turvautua viekkauteen ja odottaa sopivaa tilaisuutta pelastaa sinut ruhtinaan hirmuvallasta. Se ei voinut tapahtua, joll'ei minulla ollut oikeuden edessä päteviä syitä; onneksi käytit itse tarjoutuvaa tilaisuutta ja pakenit. Hyvä haltijasi johdatti sinut minun talooni. Minulla on Pietarissa hyvä ystävä, s.o. tuttava, joka rahan ja hyvien sanojen edestä tekee mitä hyvänsä. Hänen kauttansa onnistui minun saada sinulle passi ulkomaille, luonnollisesti ei maa-orja Iivanan nimelle, vaan vapaan Ivanovin. Tämä oli matkani tarkoitus ja tässä on passisi."

Hän ojensi hämmästyneelle nuorukaiselle paperin ja jatkoi:

"Sinä matkustat täältä Preussin kaupunkiin Königsbergiin ja menet siellä erään parooni von Wildstedtin luo. Hän on kunnon mies, joka minulta jo on saanut ohjeensa. Hän ei ainoastaan pidä huolta sinun elintarpeistasi, mutta myös siitä että mahdollisimmin lyhyessä ajassa opit saksaa ja voit käydä siellä olevassa yliopistossa. Jätä kaikki muu luottamuksella minun käsiini. Ota tämä lompakko muistiksi minulta. Sen sisältö on sitä laatua, että voit mukavasti matkustaa ja uudessa kotipaikassasi alussa elää ilman huolia. Niinpian kuin alkaa hämärtää, lähtee matkavaununi sinua saattamaan ensimäiselle postiasemalle. Mene nyt minun makuuhuoneeseni; siellä on sinulle uudet, siistit vaatteet, sillä maa-orjan puvun saat ijäksi päiväksi jättää."

Kuumat kyyneleet valuivat Iivanan kasvoille; hän etsi turhaan kiitossanoja, sillä hän tunsi heikkoutensa pukea sydämmensä sisimmät tunteet sanoiksi, ja niin hän ei kyennyt tekemään muuta kuin suudella jalon hyväntekijänsä käsiä ja änkyttää tuon ainoan sanan "kiitos!" tuhansia kertoja.

"Anna olla, hyvä Iivana", sanoi Jerupkow liikutettuna, "tunnenhan minä itseni runsaasti palkituksi sillä ajatuksella, että olen täyttänyt kristillisen velvollisuuden rakastaa lähimäistänsä. Mene nyt poikani ja muuta ulkoasusi, aika kiirehtää."

Tuo hyvä Iivana! Hän oli hurmauksissaan ilosta ja onnellisuudesta, kun hän ovelle astui, mutta äkkiä hän seisahtui; onnen ja ilon ilme hävisi hänen kasvoiltaan.

"Isäni!" huusi hän. "Mitä tulee hyvästä, vanhasta isäraukastani!"

"Hän on kahleisiinsa tottunut", vastasi Jerupkow, "kumminkin tahdon valvoa myös hänenkin parastaan ja tehdä kaikki suojellakseni häntä väkivaltaisuutta vastaan."

Jalomielinen mies tunnusti tosin itselleen, ettei hän tällä kertaa puhunut täyttä totta, ja ettei hänellä ollut voimaa suojella vanhaa Andreasta barinin raakuutta vastaan, mutta hän piti tämän lohdutuksen Iivanalle välttämättömänä, kun nuorukainen muuten, sen mukaan kuin hän hänet tunsi, rakkaudesta isäänsä helposti olisi voinut hyljätä hänelle tarjotun avun. Mutta siten hän rauhoittui, luottaen lujasti hyväntekijänsä sanoihin.

Hämärän tultua läksivät herra Jerupkowin matka-vaunut kartanosta. Ruhtinaan asettamat vartijat olivat kyllä tunkeutuneet aina vaunuille saakka saadaksensa nähdä, kuka sen sisällä istui; kumminkaan eivät he havainneet muita kuin herra Jerupkowin, tämä kun huolellisesti kyllä oli käskenyt seurassaan olevaa Iivanaa konttaamaan istuimen alle ja jäämään siihen epämukavaan asemaan siksi, kunnes oli päästy seudun herraskartanoiden ohitse.

Takaa-ajajat olivat nyt siitä vakavasti vakuutettuna, että Iivana vielä oli nuoren linnanherran talossa, ja olivat kahta vertaa valppaampia, koska ruhtinas oli luvannut suuren palkinnon sille, joka toisi karkulaisen takaisin.

Mutta miten suuria ponnistuksia he tekivätkin nähdäkseen valppautensa palkittuna, oli Iivana kadonnut, ja turhaan odotettuaan matkusti Platon Shestokow vannoen kostoa ja luvaten ei ennen heittävänsä asiaa, kuin tietäisi tuon roiston sisarensa pojan matkalla Siperiaan.

Herra Gladkoin paha omatunto seurasi häntä.

V

Ainoastaan yksi sielu.

Oli kulunut monta vuotta.

Ajan vyöryvä ratas oii temmannut tuhansia ihmishenkiä mukanaan, asettaaksensa niiden sijaan uusia matkailijoita maailman näyttämölle; ihmishenki oli astunut esiin uusilla löydöillä ja keksinnöillä, sanalla sanottu, ei ollut mitään lepoa eikä rauhaa, kaikki pyöri ja kieppui ajan mahtavan rattaan ympäri.

Me sanoimme: ei mitään lepoa eikä rauhaa,... emme kumminkaan lausuneet täyttä totuutta, sillä löytyi kulmakunta maailmassa, jossa ei minkäänlaista edistystä havaittu, ja niin voitiin luulla että ajan pyörä siellä seisoi liikkumatta.

Jalo keisari Aleksanteri oli harrastanut maa-orjuuden lakkauttamista, mutta huolimatta kaikista ponnistuksistaan, ei hän vieläkään ollut päässyt päämääräänsä lähemmäksi; suurin osa hänen bojaareistaan olivat tehneet salaliiton häntä vastaan, salapoliisin päällikkö käytti turhaan kaikkea viisauttaan ja älyään saadakseen ilmi sen johtajat, mutta niinkuin ennenkin seisoi hän neuvotonna tätä salaisuutta vasten, ja ne vähäiset tiedot, mitkä hän ajoittain oli saanut, kääntyivät äkkiä hänen alaisiensa virkamiesten uskottomuuden kautta päinvastaisiksi ja jättivät koko asian vielä sekavammaksi. Trubetskoi ja Gladkoi vedettiin edesvastaukseen, vaan heille onnistui täydellisesti puhdistaa itsensä. He antoivat asialle sellaisen ulkonäön, että olivat viattomasti saaneet kärsiä, olivatpa vielä olevinansa häväistyjä ja syvästi loukatuita. Hallitukselle ei siis jäänyt muuta kuin julkisen anteeksi anomuksen kautta antaa heille toivottu hyvitys. Myöskin herra Jerupkow oli kutsuttu tutkittavaksi, mutta hän oli siitä puhdistanut itsensä niin puhtaaksi kuin päivän valo. Se kanne ainoastaan, jonka ruhtinas Shestokow oli nostanut häntä vastaan, tuotti hänelle harmia, ja joskohta riita-asia venyikin pitkäksi ja kesti yhä vielä tässä luvussa kerrottujen tapahtumien aikana, niin tuo jalo mies ei kumminkaan voinut itseltänsä salata sitä vakaumusta, että hänen vastustajansa vihdoin pääsisi voittajaksi jutussa, ja hän itse maa-orjan vapauttajana lankeaisi rankaisevan oikeuden käsiin.

Venäjän valtakunnassa oli kaikki jäänyt entiselleen, yksin vanhan Ilian ponnistukset näyttää keisarilliselle herrallensa toteen ruhtinas Shestokowin syyllisyyden eivät olleet menestyneet, huolimatta niistä kalleista lääkkeistä, tuosta kallisarvoisesta kultavedestä, jota hän aika ajoin oli keisarilliselta apteekkarilta pyytänyt.

Ainoastaan tuo nuorukainen, joka eleli Venäjän ulkopuolella, tiesi kertoa edistyksestä. Saksan raitis ilmanala oli hänessä saanut ihmeitä aikaan. Entinen elämänrohkeus ja iloisuus sekä hilpeä mieliala olivat palanneet, ja kun näihin kadehdittaviin ominaisuuksiin vielä yhtyi oikein luja ahkeruus, niin tuli tästä Königsbergin ylioppilaasta pian tieteissä vankka mies. Hänen ahkeruutensa ja intonsa tulivatkin kohta palkituiksi, sillä hänen nuoresta ijästään huolimatta oli hän koonnut niin paljon tietoja, että hän jo oli valmis suorittamaan tohtoritutkintonsa. Herra Jerupkow, jonka kanssa hän joka viikko oli kirjeenvaihdossa, oli häntä kehoittanut jäämään Saksaan ja luvannut laajan tuttavapiirinsä avulla hankkia hänelle paikan. Tulevaisuus loisti hänelle ruusunkarvaisessa valossa, erittäin kun hänen suosijansa oli viitannut siihen, ettei hän ennen rauhoittuisi, kuin vanha Andreas saisi yhtyä poikansa kanssa, jota hän niin paljon oli ikävöinnyt. Mutta:

Aurinkokin armahainen Yöhön yhtyy, vaipuu vainen.

Kunnon Iivanalle ei se tosin kauan ollut paistanut, ja nyt hänen onnensa katosikin niinkuin lyhyt, päivänpaisteinen talvipäivä, jonka yö pian päättää.

Nuori ystävämme oli juuri saanut tohtorikirjansa, kun postinkuljettaja toi hänelle kirjeen, jossa hän tunsi herra Jerupkowin käsialan. Sen sisältö oli lyhyt, mutta Iivanalle hyvinkin tärkeä, hänen hyväntekijänsä näet kirjoitti näin:

Valitettavasti olen pakotettu ilmoittamaan sinulle, että hyvä isäsi on pahasti sairastunut. Lääkäri seisoo neuvotonua hänen tautivuoteensa ääressä ja kuume kiihtyy arveluttavassa määrässä, niin että voidaan pahinta odottaa. Ukko näkyy aavistavan, että hänen elämänsä loppu lähenee; ääretön ikävä saada tavata sinua on herännyt hänen mielessänsä, ja harras toivo vielä kerran nähdä kasvosi on ainoa, mitä hänen huulensa alinomaa sopertavat. Minä en suinkaan peittele tämän yrityksen vaarallisuutta, jos nyt riennät isäsi tautivuoteelle, mutta kun ruhtinas Shestokow ei nyt ole tiluksillaan, ja entinen vouti epäsuosioon joutuneena on toimestansa eroitettu, niin ehkä voisit uskaltaa tämän matkan. Minä jätän myötä- ja vastapuolien punnitsemisen kokonaan mielivaltaasi. Tee niinkuin sydämmesi käskee. Se on ainakin varmaa, että läsnäolosi äärettömän paljon sulostuttaisi vanhan, väsyneen miehen viimeistä hetkeä, jolla eläessään on ollut raskas taakka kannettavana, Jos nyt tullet tai et, minä odotan vannuineni kumminkin lähimmäisellä postiasemalla, kunnes se aika on kulunut, jolloin olisit voinut saapua, -- vanha isäsi lähettää sinulle siunauksensa ja minä sydämmellisimmät tervehdykseni.

Sinun parastasi valvova ystäväsi Milan Jerupkow.

Olisiko mikä kunnon poika tahansa, jonka sydän vähänkään hehkui rakkautta isäänsä, voinut tämän kirjeen luettua vielä horjua? Tosin oli vaara, johon Iivana nyt heittäytyi, suuri, mutta tuo palava, harras toivo vielä kerran nähdä vanhaa isäänsä, niinkuin myös tuo suloinen tunne, että oli täyttänyt kuolevan viimeisen toivomuksen, antoi kaikkien vaarojen, kuinka suuria ne mahtoivat ollakin, näyttää vähäpätöisiltä, ja niin Iivana vielä samana päivänä nousi postivaunuihin, jotka vievät hänet Venäjän rajalle.

Tämä pitkä matka tuntui hänestä ijankaikkisuudelta, ja mitä lähemmäksi hän tuli matkansa päämäärää, sitä valtavammin tykytti hänen sydämmensä, ja kun hän epäillen ja peläten kysyi: "Vieläkö isäni elää, vai eikö?" nosti se hänessä kuumeen.

Vihdoin eräänä myrskyisenä, jääkylmänä joulukuun yönä saapui hän viimeiselle postiasemalle, ja tunsi sinne tultuaan itsensä suljetuksi hyväntekijänsä käsivarsiin, joka hänet painoi rintaansa vasten.

"Tiesinhän että Iivanani tulisi", huusi Jerupkow lempeällä äänellä ja katseli iloisella ylpeydellä entistä maa-orjaa, joka nyt oli varttunut pulskaksi, komeaksi mieheksi. Iivanan arkaan kysymykseen, josko isä vielä eli, vastasi hän myöntäen, mutta lisäsi siihen, että vanhuksen voimat nopeasti vähenivät ja että hän jo oli tunnotonna.

"Isän ja äidin sydän voittaa ruumiinkin raihnaisuuden", lohdutti Jerupkow, "ja huntu, joka sielun pimittää, repiaä, kun rakkaitten lasten ääni kohtaa korvia. Niin tulee sinun kuoleva isäsikin vielä heräämään tuntoonsa, kun astut hänen vuoteensa ääreen ja mainitset hänen nimensä. Mutta aika ja kuolema kiiruhtavat, älkäämme siis hetkeäkään hukatko, -- minun vaununi seisovat lähtöön valmiina."

Myrsky se öinen Raivosi töineen, Se ulvoen lensi, se riehui ja kiehui Ja pauhinallaan Se valtasi maan!

Mutta äärettömän aron ylitse riehui myrsky ja ajoi sinkoilevat lumihöytyvät vasten ajopeliä, jotka tavoittelivat saavuttaa tilusten asuttua piiriä. Usein säikkyivät hevoset ja ajajalla oli suuri vaiva pitää niitä ohjaksissa. Ainoastaan verkkaan voivat vaunut päästä eteenpäin, jota vastoin toisilla vaunuilla, jotka vastakkaiselta suunnalta näkyivät pyrkivän tiluksille, oli paljo helpompi, koska heillä oli myrsky selänpuolella. Ne olivat jo aikoja sitte saapuneet perille, kun Jerupkowin ajopelit vihdoinkin ajoivat kartanon pihaan ja seisattuivat talon rappusien eteen.

Yläkerroksessa paloi yksinäinen kynttilä. Vanha emännöitsijä oli odottanut herraansa ja oli varustanut häntä ja hänen kumppaniansa varten lämmittävän lasin groggia, joka tämän yön kovien rasitusten perästä oli virkistys kumpaisellekin matkustajalle. Ei unhotettu ajajaakaan, sillä hänen hyväntahtoinen herransa ei pitänyt häntä ainoastaan yhtenä hänen "sieluistaan", vaan kanssaihmisenä, jonka pakkasesta jähmettyneelle ruumiille tämä lämmittävä juoma myöskin teki hyvää.

Kun vilu, joka oli pannut tutisemaan luita ja ytimiä myöten, oli voitettu, virkkoi Jerupkow suojatilleen: "Nyt tuonne ukkoraukan mökille."

Molemmat miehet pukeutuivat jälleen turkkeihinsa ja astuivat ulos myrskyiseen yöhön. Vanha emännöitsijä oli tuonut tarjolle salalyhdyn. Jerupkow kumminkin kieltäytyi sitä ottamasta mukaan, ei riehuvan myrskyn vuoksi, joka pian olisi sen puhaltanut sammuksiin, vaan pikemmin varovaisuudesta huomaamatta saapua viholliselle alueelle.

Kun raivokas myrsky jääkylmässä talviyössä ympärillämme pauhaa, kun puitten oksat taittuvat, tuuliviirin huippu rätisten pyörii saranoillaan, kun myrsky raivossaan syöksyy talojen ullakkoseiniä vasten ja uunin piiseissä ulvoo hurjaa, yksinkertaista ulinaansa -- silloin me onnelliset ihmislapset emme voi torjua päältämme kauhun tunnetta, kaikellaiset kuvitukset heräävät ikäänkuin kummittelevat aaveet kiihoitetussa mielikuvituksessamme ja tuskan täyttäminä odotamme lähestyvää aamunkoittoa. Mutta kun tähän kamalaan tunteeseen vielä yhtyy tietoisuus siitä, että viikatteella ja tiimalasilla varustettu kuolema on raivoavan myrskyn kumppalina, että hän ulvovan tuulispään ulinassa vartioitsee sitä vuodetta, joka rakkaimpamme kätkee, ja että hän hillitsemättömällä himolla odottaa eron hetkeä -- silloin nousee kauhistus ihmissielussa huippuunsa, ja sellaisen yön hirmu kaivautuu ikuisesti pysyväksi muistoksi sydämmiimme.

Niin kävi Iivana parallekin, kun hän Jerupkowin rinnalla saapui siihen rappeutuneeseen majaan, jossa hänen kuoleva isänsä makasi, ja joka myrskylle oli otollinen esine, jota kohtaan se voi raivoansa mielin määrin purkaa. Satoja rakoja oli kaikkea läpi tunkeva vihuri löytänyt, ja näitten läpi hän huusi armahtamatta: "kuole! aika on tullut!" Sen jääkylmä suudelma kohtasi kurjalla vuoteellaan makaavan vanhuksen kuumeesta palavaa otsaa, sen talvinen henkäys pyörrytteli koholle hänen valkoisia hapsiaan, ikäänkuin ne olisivat olleet lumihiutaleita, joita se tahtoi sirottaa kaikkiin ilmansuuntiin.

Ei kukaan valvonut huonon sairaan luona. Yksin hän oli myrskyn seurassa, joka vaan lisäsi hänen houreilujansa. Tultuansa mökkiin riisui Jerupkow turkin päältänsä peittääkseen sillä pientä ikkuna-aukkoa, sillä hänestä oli varovaisinta, ettei se kynttilän valo, jonka Iivana oli sytyttänyt, näkyisi hoviin.

Isä Andreas hengitti raskaasti ja kuumeen houreissa hän pyysi vaikeroiden ottamaan pois rinnoiltansa kiven, joka uhkasi tukahuttaa hänet kuoliaaksi. Kun Iivana alkoi puhua ja täynnä hellyyttä lausui hänen nimensä, alkoi hän kuulleskella. Hänen raskaat silmäluomensa aukenivat ja hän katsoa tuijotti nuoreen mieheen. Hänen silmänsä luonnoton kiilto alkoi väistyä, kun poika uudestaan mainitsi hänen nimensä, hymyily kirkasti kuihtuneita huulia, hän ojensi laihtuneen kätensä ja hänen rinnastansa kohosi syvä huokaus.

"Tunnetko minua, isä?" kuiskasi Iivana, ja kyyneleet uhkasivat tukehuttaa hänen äänensä. Ukko nyökäytti päätään, ja se hymyily, joka nyt asui hänen huulillansa, tuli yhä lempeämmäksi.

"Kuka se sitte on, isä Andreas, joka tuossa vuoteenne ääressä seisoo?" virkkoi Jerupkow tarttuen puheeseen ja astuen samalla lähemmäksi.

"Iivana... rakas!" kuului vastaus.

Silloin lankesi poika alas kovan kuolinvuoteen ääreen, tarttui laihtuneisiin käsiin ja kostutti niitä kyyneleillään ja suudelmillaan.

"Iivana... siunaan!" kuului hiljaa vanhuksen huulilta uudelleen ja hän pani kätensä siunaten poikansa päälle, sillä aikaa kuin hänen huulensa sopersivat kuulumattomia sanoja. Kumminkin ymmärsivät poika ja Jerupkow, että ne olivat sydämmen toivomuksia, joita vanha mies edeltäpäin lähetti sille hyvälle hengelle, jonka istuimen edessä hän pian oli seisova.