Part 4

"Siis vakoojien ympäröimänä!" huokaili Aleksanteri laskeutuen uudelleen istumaan nojatuoliin kirjoituspöytänsä ääreen. "Kun myöskin tämä kamaripalvelija minut pettää, jonka vilpittömyydestä olin vakuutettu, niin ei ole minulla enää uskallusta tiedustellakaan muitten palvelijoitteni uskollisuutta; -- ehkä on vielä sekin helmi väärä, jonka minä..."

"Teidän Majesteettinne tarkoittaa vanhaa Iliaa?" keskeytti nopeasti salapoliisin päällikkö. "Hänen sydämmessänsä ei asu petosta, hänen uskollisuutensa on vankka kuin kallio."

Aleksanteri pani kätensä rinnoillensa ja helpoituksen huokaus pääsi hänen povestansa, sillä viimeinenkin luottamus olisi kadonnut, jos isä Ilia myöskin olisi petolliseksi havaittu.

Poliisipäällikkö alkoi nyt esityksensä, jossa hän tsaarille selvimmällä tavalla näytti toteen, että valtakunnan korkeimmissa aatelispiireissä löytyi häntä vastaan salainen liitto, jonka jäsenet olivat tehneet pyhän lupauksen vastustaa niitä keisarin parannuspuuhia, jotka koskivat maa-orjuuden lakkauttamista, eivätkä aikoneet antaa peloitella itseänsä millään, vaan pyrkiä jäykästi tarkoituksiensa perille.

"Olen pahoillani", päätti poliisipäällikkö tiedonantonsa, "että olen pakoitettu kipeästi koskettelemaan Teidän Majesteettinne jaloa sydäntä ilmoittamalla senkin tosiasian, että liittoutuneilla on mielessä sysätä Teidän Majesteettinne valtaistuimelta eikä edes säästää teidän henkeänne, jos te vastustaisitte maa-orjien jättämistä nykyiseen tilaansa."

Aleksanteri vimmastui. Hän tosin tiesi, että hänen valtakuntansa bojaarit eivät tahtoneet tietää mitään maa-orjuuden lakkauttamisesta, mutta että he vastarinnassaan ja ylpeydessään niin pitkälle menisivät, että he tekisivät väkivaltaa keisarinsa henkeä vastaan, sitä hän ei ollut pitänyt mahdollisena.

"Rauhoittukaa Teidän Majesteettinne", lohdutti salapoliisin päällikkö, "minun asiamieheni ovat sillä tavalla kietoneet salaliittolaisten asiat, etteivät he voi yrittääkään mitään, josta emme aikanansa voi tietoa saada; ennenkuin he siis ehtivät käydä toteuttamaan rikollisia aikeitansa, olemme jo ennättäneet saada teidän persoonanne hyviin turviin."

"Oi, minä en pelkää ketään", huusi Aleksanteri, "ainoastaan tunto omata alamaisia, jotka teeskentelevät uskollisuutta ja taipuvaisuutta, mutta salaa vastustavat kaikkia hyviä aikeita, näyttää minusta hirveältä ja todellakin minä en voi kiittää taivasta siitä, että hän on tehnyt minut näitten viheliäisien herraksi."

"Älkää puhuko niin Teidän Majesteettinne", vastasi poliisipäällikkö rauhoittaen. "Ajatelkaa kumminkin että teidän alamaisienne joukossa myöskin on sellaisia, jotka uskollisina pysyvät kiinni keisarissa ja valtakunnassa ja tuntevat itsensä onnellisiksi siinä ajatuksessa, että heillä on jalo ruhtinas, joka tarkoittaa kansan parasta."

"Minä kiitän teitä näistä lohdullisista sanoista", vastasi Aleksanteri tarttuen uskollisen virkamiehensä käteen, "se on tänä hetkenä tehnyt minuun kaksinkertaisesti hyvän vaikutuksen. Onko teidän tiedossanne kaikkien salaliittolaisten nimet?"

"Vielä puuttuu minulta muutamia, etupäässä sen, joka mahtanee olla tämän salaliiton johtaja, kumminkin arvelen pian voivani esittää teille täydellisen luettelon."

"Te ette ansaitse sillä ainoastaan keisarinne, mutta myöskin sorretun kansan kiitollisuuden. Tänään tahtoisin vielä pyytää teiltä jotakin, Tehkää hyvin, hankkikaa salaa tietoja muutamasta herra Jerupkowista, joka hiljakkoin on palannut ulkomailta; minulla olisi suuri mielihalu saada tietoja tästä miehestä."

"Kyllä, Teidän Majesteettinne", vastasi poliisipäällikkö kumartaen, "ensi käynnilläni tahdon teille jättää nämät tiedot."

"Ja sitte vielä jotakin", huusi keisari poliisipäällikön jälkeen, kun tämä jo oli saapunut vierashuoneeseen. "Eikö olisi parempi tehdä pikainen loppu tuosta ilmisaamastanne salaliitosta ja vangita kaikki tähän asti tietyiksi tulleet salaliittolaiset?"

"Siihen puuttuu meiltä laillisia perusteita, Majesteetti", sanoi virkamies olkapäitänsä kohennellen, "salaliittolaiset eivät vielä ole tehneet itseään syypääksi mihinkään rikokseen ja kieltäisivät kaikki jos me nyt asettaisimme heidät syytteen alaisiksi."

"Siis täytyy minun odottaa kärsivällisesti siksi, kunnes kaikki on liian myöhäistä?"

"Oi, ei Teidän Majesteettinne, niin kauas se ei suinkaan tule menemään. Minun pyrintöni tulee olemaan saada käsiini joku heidän kirjoituksiaan, ja kun meillä kerran on tämä todistuskappale, voimme heti alkaa oikeudenkäynnin liittoutuneita vastaan. Siksi täytyy meidän kumminkin pysyä kärsivällisinä."

Poliisipäällikkö kumartui ja avasi etuhuoneen oven, jonka jälkeen kamaripalvelija ja nuo kaksi lakeijaa nenät turvoksissa palasivat. Tämä kelpo kolmiliitto sai vielä samana päivänä eronsa salaiseksi kiukuksi bojaareille, joitten palkkalaisina he olivat olleet, ja jotka juuri kuuluivatkin siihen seurueeseen, joka oli liittynyt tsaaria vastaan.

Keisari Aleksanterin mieltä alkoi raskas synkkämielisyys painaa. Jalo, lämminsydämminen ja ylevämielinen hallitsija, joka aina rakkaudella oli kohdellut koko ihmiskuntaa, havaitsi nyt olevansa siinä tilassa ja tehneen sen kokemuksen, ettei hän kehenkään voinut luottaa, vaan oli pakoitettu pitämään kaikki äärettömät surunsa ja huolensa omassa sydämmessään, ja alamaisiansa paimentansa vihaavana laumana, jota rautaisella valtikkaalla piti hallita, muuten oli mahdotonta suojella keisaria ja valtakuntaa heidän tikariansa vastaan ja turvata valtiolle levollisuus ja rauha.

IV

Kätkössä.

Taas suli lumi kedoilta; luonto ja ihmiset katselivat toivoa täynnä parempaa vuoden aikaa kohti. Poikkeuksen tästä teki ainoastaan maa-orjien kurja ihmisluokka, joka oli asetettu ulkopuolelle elämää ja väliäpitämättä katseli miten vuodenajat vyöryivät heidän ohitsensa.

Kukapa tuntisi tuossa laihassa ihmisolennossa, jonka ruumista verhoaa karkeimmasta piikkokankaasta tehdyt housut ja paita, tuon ennen niin vireän ja vilkkaan Iivanan? Kukapa voisi muistellakaan tuota leikillistä nuorukaista, nähdessään edessään tuon jäykän, juron näköisen nuoren miehen, joka tuolla vainiolla astuu auran kurjessa ja jonka jalat ovat käärityt likaisiin rääsyihin ja pistetyt niinivirsuihin.

Auran yli ilmassa visersi leivo riemusäveleitänsä, mutta kyntäjän sydämmen kalmistossa ei kuulunut mitään säveleitä, sillä ainoastaan:

Korkeudessa asuu vapaus Vaan hauta musta Ei hengi puhtaan ilman tuulahdusta

Karhi vierii raastaen tantereen yli. Se on tehty toisiinsa liitetyistä kuusipuun lautasista, joitten toiselle puolelle oksat ovat jätetyt ikäänkuin karhin hampaiksi. Ettei se vaan hyppelehtäisi peiton ylitse, on Iivana pannut kiviä painoksi.

Näihin peltoihin rajoittuvilla vainioilla vallitsee riemu ja ilomielisyys. Siellä ovat Jerupkowin onnelliset talonpojat työssään, he käyttävät kylvö- jä kyntökoneita, jotka toimittavat raskaamman työn. Kateuden tunne herää Iivanan ja hänen kärsimyskumppaniensa rinnoissa, kumminkaan eivät he uskalla kuin salavihkaa luoda katseensa noihin onnellisiin, koska vouti ja solmupiiskalla varustettu kaitsija heitä silmällä pitävät.

Kun sitte raskas peltotyö on toimitettu, ja ruhtinaan maa-orjat palaavat kartanoon savusta mustuneisiin huoneisiin, joissa kussakin kaksitoista henkeä yhdessä asuu, niin ei heitä odota mikään makuisa, ravitseva ateria. Ruokana on kesäisin ainoastaan kylmää "kvassia", (jauhoista hapatettua vesiliuotusta) siihen annos leipää ja viheriätä sipulia, jota vastoin talvella annetaan lakkaamatta hapankaalia, joka on valmistettu hienoksi hakatusta kaalista rasvan kanssa. Rasvan asemesta käytetään paastoaikana liinaöljyä. Yhteinen ateria syödään kumoon kaadettujen veneitten päällä ja muutamat näistä kurjista istuvat paljaalla tantereella. Mitään maljaa ei aseteta pöytään, niin pitkälle ei ylellisyys ulotu, lusikkaruokaa syödään vaan puutikuilla sankoista, joista äskettäin karjaa juotettiin.

Voitiinko näitä ihmisraukkoja moittia, jos he paloviinan nauttimisella koettelivat hankkia itsellensä unhotusta kärsimyksissään? Voitiinko Iivanalle lukea viaksi, että hän aina ikävällä odotti sitä hetkeä, jolloin hän saisi laskeutua nukkumaan?

Uni yksin voi hänet saada unhottamaan viheliäisen olemassa olonsa, ja unessakin se häntä ahdisti. Harvoin hän näki itsensä asetetuksi siihen onnelliseen aikaan, jolloin hän oleskeli ruhtinaan talossa, jolloin hän oli saanut oppia, jolloin hän oli ollut iloinen, onnellinen poika ja sittemmin nuorukainen. Hän oli täydellisesti käynyt läpi lukion, osasi lukea kreikkalaisia ja roomalaisia klassikoita, vaan huolimatta kaikista tiedoistaan ja taidoistaan, täytyi hänen nyt toimittaa tavallisen talonpojan halvat tehtävät ja kärsiä oikkuja kurittajiltansa, jotka eivät edes osanneet lukea lausettakaan omalla äidinkielellänsä. Ainoastaan harvoin lankesi joku valonsäde hänen kurjaan oloonsa; kuitenkin sattui se kerran eräänä sunnuntai-iltana, kun vouti oli matkustanut lähimpään kaupunkiin. Silloin uskalsi Iivana noudattaa herra Jerupkowin kutsumusta ja pujahtaa hänen linnaansa, Tämä jalomielinen mies tarjosi onnettomalle nuorukaiselle sekä aineellista että henkistä ravintoa, vei hänet kirjastohuoneesensa, tarkoittaen sillä muistuttaa ettei Iivana jälleen unhottaisi, mitä hän onnellisina päivinä oli oppinut, sillä hän ei vieläkään luopunut toivosta voida päästää nuorukainen kahleistansa.

Nuoren ystävämme yksitoikkoiseen elämään, tuli äkkiä odottamaton muutos, vaikka vähemmin toivottu. Ruhtinas Platon Shestokow tuli herra Gladkoin seuraamana kartanolleen, salaiseksi harmiksi voudille, joka ei ollut tätä käyntiä odottanut. Hänen tilikirjansa eivät olleet toivotussa järjestyksessä ja hänen täytyi tyvenellä mielellä ottaa vastaan melkoisen ankarat nuhteet, ja olla iloinen, että hän pääsi tällä kertaa niinkin vähällä.

Ruhtinaalla oli vähemmin ollut tarkoituksena äkkiä hämmästyttää voutiansa, vaikka hän kyllä tunsi tämän epärehellisyyden, -- sellaiset toimimiehet kun näet yleensä Venäjällä ovat joko enemmän tai vähemmän petollista joukkiota --; Shestokow'in käynti tilallansa tarkoitti paljon enemmän Iivanaa. Mutta jos joku nyt arvelee, että Shestokowin sydämmessä lempeämmät tunteet olivat päässeet valtaansa, jos joku nyt uskoo, että sääliväisyys oli tuonut suuren herran nuorukaisen läheisyyteen, se erehtyy suuresti. Ruhtinasta oli ainoastaan uteliaisuus ajanut tiluksilleen; hän tahtoi persoonallisesti tulla vakuutetuksi, miten hänen entinen suosikkinsa kantoi nykyisen kohtalonsa. Vieläpä toivoi hän saada tietoja, mille asteelle Jerupkowin talonpoikien emansipationi (maa-orjuudesta päästäminen) oli ehtinyt, ja mikä vaikutus hänen sisarensa pojan menestyksellä oli ollut hänen omiin maa-orjiinsa. Herra Gladkoin kautta oli hän saanut tietää, että Jerupkow oli kääntynyt hallituksen puoleen anomuksella, että se antaisi voimakasta apuansa hänen aikomukselleen vapauttaa tiluksensa maa-orjat, ja vaikka vastuu vielä viipyikin, voitiin suostumus tähän jo ennakolta arvata.

Ruhtinas Shestokow näki hyväksi jäädä tiluksilleen odottamaan tämän asian toimeenpanoa voidaksensa läsnäolollansa tukahuttaa kenties tapahtuvan kapinan talonpoikiensa puolelta, sillä mahdollisuus oli kyllä lähellä, että Jerupkowin vapauden julistus täyttäisi ruhtinaan alamaisten mielet kateudella ja tyytymättömyydellä, sekä voisi antaa aihetta ilmi kapinaan. Ei voinut kieltää että jotain oli olemassa ikäänkuin ilmassa -- jotain painostavan kuumuuden tapaista. Herra Jerupkowin kautta olivat seudun kaikki talonpojat saaneet tietää, että tsaari Aleksanterilla oli jalo aikomus lakkauttaa maa-orjuus. Entisen nöyryyden sijaan ilmeni talonpojissa julkinen uhkamielisyys ja nyreä mieliala, joka ei enää niin paljon solmupiiskaakaan pelännyt kuin ennen. Muutamista kartanoista saapui tietoja, että maa-orjia oli karannut. Eräässä 21 virstan päässä olevassa metsässä asuskeli monta sataa sellaista karkulaista, jotka oikein hurjalla rohkeudella puolustivat vapauttansa ja öisin tekivät ryöstöretkiä läheisiin kartanoihin hankkiaksensa ravintoaineita. Tilusten omistajat olivat tosin kääntyneet Pietariin pyynnöllä saada sotamiehiä avuksi, mutta vielä tähän saakka ei ollut ainoatakaan sotamiestä saapunut.

Kaikki tämä vaikutti, että ruhtinaan muutenkin ei juuri kovin hyvä mieliala yhä paheni. Hän oli vakavasti päättänyt näyttää talonpojilleen, että heillä oli herra, ja rangaista jok'ainoa tottelemattomuus mitä kovimmalla ja ankarimmalla tavalla, huolimatta ispravnikan ja stanovoin [näin kutsutaan paikallispoliisin molemmat toimimiehet piirikunnissa] vastaväitteistä ja varoituksista. Molemmat herrat olivat juuri nyt linnassa ja esittelivät ruhtinaalle asioitten nykyistä asemaa.

"Meille on eilen", lausui ispravnikka, "saapunut pääkaupungista virallinen kirjoitus, jonka sisällys on tehnyt meidät hyvin levottomiksi."

"Hyvin levottomiksi", toisti stanovoi ikäänkuin korkeamman virkaveljensä kaikuna.

"Kun meidän herraamme ja keisariamme on bojaarien puolelta kohdannut vastustus maa-orjuuden lakkauttamisessa, niin on hän ukaassissa [keisarillinen käskykirje Venäjällä] määrännyt että kaksisataatuhatta talonpoikaa on siirrettävä hänen yksityisomaisuudekseen. Teidän ylhäisyydellänne yksin on sataviisikymmentä kruunun käytettäviksi tarjottavana, ja meillä on käsky pyytää teitä määräämään ostohinta."

"Niin määräämään", kuului kaiku stanovoin huulilta.

Shestokow polki jalkaa vihoissaan.

"Hienosti suunniteltu", huusi hän vaivaloisesti hilliten vihaansa, "jos tämä hanke vaan kestää kymmenen vuotta, niin ovat kaikki Venäjän talonpojat keisarin omaisuutta, ja hän tietysti päästää heidät vapaiksi."

"Sillä tavalla", väitti herra Gladkoi harmistuneena vastaan, "ei suinkaan tarvitse edes bojaarien myönnytystä."

"No niin", vastasi ruhtinas ja hänen silmänsä säihkyivät ilkkuen, "onneksi ei ole vielä tullut kaikkien päivien ilta. Onko teillä vielä jotain minulle sanottavaa, herra ispravnikka?"

"Mielet ovat kuohuksissa ja nousevat vielä enemmän kuohuksiin, niinpian kun ukaassi tulee heidän tietoonsa. Olisi sentähden suotavaa että herrat kartanonomistajat ensiksi vähemmän ankarasti kohtelisivat maa-orjiansa; toinen tarkoitus käynnillämme onkin ollut pyytää teidän ylhäisyyttänne niin tekemään. Olkaa vaan varoillanne!"

"Niin varoillanne", toisti kaiku.

"Kuolema ja kirous! mitä minulla siis on pelättävää", huusi ruhtinas, "minun maa-orjani ovat aisoihinsa tottuneet. En neuvoisi ketään nousemaan kapinaan, sillä ensimäinen, joka liikahtaa, saa maksaa muittenkin puolesta."

"Ja kumminkin uskallan huomauttaa", alkoi ispravnikka uudelleen, "että päivä päivältä käypi yhä vaikeammaksi rangaista maa-orjia oman täysivaltaisuutensa perusteella; valtio koettaa tässä suhteessa yhä enemmän rajoittaa aateliston valtaa."

"Niin rajoittaa", nyökäytti stanovoi nostaen etusormensa koholle.

"Mutta _minä_ sanon", jyrisi Shestokow, "että valtio ei voi eikä tarvitse sitä tehdä. Me elätämme itse joukkomme, meidän täytyy myös itse saada rangaista sitä silloin, kun se ei täytä velvollisuuksiansa. Oikeus ohjata heitä on ainoastaan meidän!"

Puhelun keskeytti vouti, joka nyt astui huoneesen, pani juhlallisesti käden rinnallensa ja jäi alamaisuuden merkiksi seisomaan ovelle.

"Mikä on asiana?" kysyi Shestokow, "onko jotain tapahtunut?"

"Väki on tunti sitte palannut työstään", ilmoitti vouti, "mutta Iivana on lähtenyt isänsä pellolle siellä työtä tehdäkseen, vaikka se on häneltä monta kertaa kielletty."

"Vai niinkö", virkkoi ruhtinas Shestokow pannen käsivartensa ristiin, "alkavatko jo pojassa hänen mestarinsa Jerupkowin kapinalliset opit vaikuttaa? No hyvä, me tahdomme vähän oi'aista hänen tottelemattomuuttansa. Tuotakoon hän heti tänne ja annettakoon hänen maistaa solmupiiskaa meidän läsnäollessa."

Vouti tahtoi lähteä ulos, mutta ispravnikka antoi hänelle merkin jäädä.

"Ajatelkaa, Teidän Ylhäisyytenne, minun varoituksiani", muistutti virkamies Shestokowia, joka vihoissaan astui edes ja takaisin. "Hetki olisi pahasti valittu."

"Eikö mitä", huusi Shestokow, uhkamielisenä, "minä tahdon teille näyttää, että meillä on oikeus ruoskia sitä, joka on osoittanut tottelemattomuutta."

"Sen minä kyllä myönnän", lausui ispravnikka, "Teidän Ylhäisyytenne on nähtävästi minua väärin käsittänyt; minä tahdoin vaan tällä hetkellä pyytää teitä käyttämään lempeyttä, ja minä pyydän teitä vielä kerran peruuttamaan käskynne."

"Mies ja solmupiiska tänne!" huusi Shestokow niin jyrisevällä äänellä, että vouti pelästyneenä juoksi ulos.

Molemmat poliisivirkamiehet poistuivat olkapäitänsä kohotellen, sillä välin kuin ruhtinas astui erään pihanpuolisen ikkunaa ääreen ja sytytti merivahapiippunsa. Rajut värähdykset hänen kasvoissaan osoittivat, että hänen levollisuutensa oli näennäinen. Hän seurasi tarkkaan tapahtumia pihalla ja näki voudin muutamien kaitsijoiden kanssa rientävän mökille, jossa vanha Andreas asui, ja jonka vieressä se peltotilkku oli, jonka hän oli vuokrannut.

Muutaman ajan kuluttua palasi vouti takaisin. Oikeassa kädessä oli hänellä kyllä solmupiiska, mutta Iivana ei ollut hänen seurassaan, vieläpä ilmoitti hän raivosta värisevälle ruhtinaalle, että poika oli pötkinyt pakoon, mutta että kaitsijat ajoivat häntä takaa.

"Sen koiran tulee saada ruoskaa niin että hän sen muistaa kaikkina elinpäivinänsä", kirkui Shestokow ja tahtoi vielä lisätä uhkauksia, kun linnan pihaan ajavien vaunujen rätinä herätti hänen huomionsa.

Muutamia hetkiä myöhemmin ilmoitti palvelija, että nadsirateli Markowna oli saapunut ja halusi puhutella barinia, eräästä tärkeästä asiasta.

"Silloin en tahdo häiritä", virkkoi herra Gladkoi ja astui läheiseen huoneesen.

"Te saatte kyllä tietää, mitä sanomia tämä vieras minulle tuopi, rakas parooni", virkkoi Shestokow. "Kun minä en pyydä teitä jäämään tänne, niin tapahtuu se ainoastaan nadsiratelin vuoksi, joka teidän läsnäollessanne ei rohkenisi puhua suutansa puhtaaksi."

"_A revoire_", nyökkäsi Gladkoi ja poistui ymmärtäväisen näköisenä huoneesta.

Heti sen perästä astui nadsirateli huoneesen. Hänen pölyllä peitetystä puvustansa voitiin aavistaa, millä kiireellä hän oli matkustanut, ja hänen synkän vakavista kasvoista arvasi heti hänen tiedonantonsa tärkeyden.

Kun tavalliset tervehdyspuheet olivat vaihdetut, pyysi ruhtinas vierasta istumaan ja palvelijalle, jonka hän oli kutsunut sisään, antoi hän käskyn tuoda tarjolle virvokkeita, joita Markowna niin vaivaloisen matkan tehtyä kyllä tarvitsi. Ruokaa ja juomaa hän nauttikin mitä parhaimmalla halulla ja merkiksi tyytyväisyydestänsä mauskutteli hän alituiseen kielellänsä.

"Että minä olen tänne matkustanut teidän ylhäisyytenne", alkoi hän vihdoin, "on tapahtunut Teidän oman käskynne johdosta hakea Teidät mistä paikasta hyvänsä, niinpian kuin minulla on tärkeitä tiedonantoja ilmoitettavana. Niin on nyt käynyt."

"Tehkää hyvin ja jättäkää pois kaikki joutavat johdannot ja tulkaa itse asiaan", ärähti Shestokow jokseenkin malttamattomana, "Toivottavasti ette ole lähtenyt matkaan saattaaksenne tietooni uusinta ukaassia, jonka sisällyksen jo tunnen."

"Oi ei", naurahti Markowna mahtavana, "minun tiedonantoni koskevat ainoastaan sen salaisen seuran onnea ja onnettomuutta, jonka johtajana teidän ylhäisyytenne on."

"Asiaan siis", vaati ruhtinas kulmakarvojansa tuimasti rypistellen.

Nadsirateli näki kumminkin hyväksi sitä ennen vielä kerran täyttää lasinsa sillä väkevällä portviinillä, jonka hänen vieraanvarainen isäntänsä oli hänen eteensä asettanut, ja vasta kun hän oli ottanut aika siemauksen ja monta kertaa mauskuttanut kielellänsä, alkoi hän:

"Jo muutamia kuukausia on salapoliisin paällikkö yhtämittaa ollut työssä päästä erään salaliiton perille. Minun virkaveljeni piti monta kertaa käydä hänen luonansa ottamassa vastaan joukon ohjeita. Me saimme tietää, että suurempi osa sen jäsenistä jo oli korkealle herralle tunnetuita."

"Perhana!" huusi Shestokow ja juoksi ylös, mutta nadsirateli pani rauhoittavan kätensä hänen olkapäilleen ja pakoitti istumaan.

"Mutta sen miehen nimi", jatkoi hän, "joka on tämän salaisen seuran päämies, oli hänelle vielä tuntematon, ja antoi hän meidän ymmärtää, että saisimme runsaan palkinnon, jos meille onnistuisi joko saada selville johtajan nimi, tai hankkia hänelle joku kirjoitus, joka olisi liittolaisia sitova ja jättäisi valtiolle todistuskappaleen heidän rikoksellisista aikomuksistansa -- niinkuin hän suvaitsi lausua. Virkaveljeni alkoi täydellä innolla työnsä, ja minä voin tätä sitä vähemmin estää, kun siten olisin joutunut epäluulon alaiseksi sekä hänen että päällikkömme silmissä. Hänen vaivansa ovat valitettavasti onnistuneet."

Ruhtinas karkasi toisen kerran ylös tuoliltansa ja hänen kasvonsa osoittivat hämmästystä ja säikähdystä.

Saadaksensa ansionsa tässä asiassa näyttämään suuremmilta, jätti Markowna ruhtinaan vähäksi ajaksi epäselvyyteen poiketen syrjäseikkoihin ja vasta, kan Shestokowin tuskallinen levottomuus oli kohonnut korkeimmilleen, palasi hän jälleen pää-asiaan ja kertoi edelleen.

"Lahjomalla erään palvelijan, joka vähää ennen oli ollut lakeijana talvipalatsissa ja nyt on uskottuna miehenä kreivi Trubetskoin luona, onnistui ylen kiihkeälle virkaveljelleni siepata käsiinsä kirje, jonka kreivi oli kirjoittanut herra Gladkoille, ja jossa myös teidän ylhäisyytenne nimi oli mainittuna."

Shestokow vaipui pelosta hervottomana tuolilleen. Hän sulki silmänsä ja hänen käsivartensa riippuivat raukeina alas. Mutta yhtä pian hän siitä toipui jälleen, vaatien kärsimättömänä nadsiratelia päättämään kertomuksensa.

"Vaikka kirjeessä salaiset kokoukset ja niiden tarkoitukset olivatkin mainittuina, ei teidän nimeänne voitu asettaa mihinkään yhteyteen niitten kanssa; siitä huolimatta näytti minusta kirje vaaralliselta, kun sen sisältö voi olla turmiollinen molemmille mainituille herroille. Onneksi oli meidän päällikkömme poikessa Pietarista, ja kirje jäi siten virkaveljeni talteen, joka säilytti sitä konttoorinsa pöytälaatikossa. Teidän ylhäisyytenne antamilla rahoilla ei minun ollut vaikeata lahjoa hänen kirjuriansa. Tämä toivorikas nuorukainen omistaa sala-avaimen, joka avaa kirjoituspöydän laatikon. Kun meidän korkea-arvoinen päällikkömme palasi Pietariin, ja rakas virkaveljeni syösten tuli konttooriin noutamaan tuota sisältörikasta kirjoitusta, oli se jäljettömiin kadonnut, ja kaikki virkaveljeni tiedustelemiset, raivon ja kiukun purkaukset eivät saaneet sitä jälleen näkyviin -- luonnollista, sehän makasi lompakossani."

Näillä sanoilla, jotka tämä kunnon mies lausui riemunaurulla, ojensi hän ruhtinaalle anastetun, vaarallisen kirjeen.

"Te olette kettu", huusi Shestokow hengittäen helpommin, "ja teidän intonne on palkkansa saapa. Mutta jos meillä onneksi onkin kirje jälleen käsissämme, niin jääpi asiantila kumminkin entiselleen, Teidän virkaveljenne tuntee kirjoituksen sisällön ja nimet Trubetskoi ja Gladkoi ovat joutuneet pahaan pulaan. Minun ystävilleni on vaikeata jäädä kotimaahan, elleivät tahdo panna vapauttansa vaaranalaiseksi."