Part 3

Tämä hänen urhotyönsä tuli pian tunnetuksi ja saapui myöskin Jerupkowin korviin, ja vaikka eno ja sisarenpoika eivät eläneet hyvässä sovussa, läksi Jerupkow kumminkin ruhtinaan asunnolle, sillä hänestä oli rakkaus lähimmäistä kohtaan asetettava korkeammalle, kuin oma inhimillinen ylpeytensä. Hän otti Iivanan asian innolla omakseen, johdatti hirmuvaltaisen enonsa mieleen mitä liikuttavimmalla tavalla, että hän kaksinkertaisesti oli rikkonut nuorta ihmistä vastaan siten, että hän ensiksi oli antanut hänelle sivistyneen kasvatuksen, ja sitte sysännyt hänet takaisin maa-orjuuden kurjuuteen ja siis murtanut neron, joka epäilemättä tieteen palveluksessa olisi jotain arvokasta saanut aikaan.

Ruhtinaalla oli ainoastaan pilkallinen nauru vastauksena, ja antoi hän vielä sisarensa pojan tietää, että hän piti häntä intoilijana, joka ennemmin tai myöhemmin oli hourulaitokseen vietävä. Vihdoin sanoi hän myöskin Jerupkow'lle kuivasti, ettei hän uudistaisi käyntejänsä, sillä hän ei tahtornit olla hänen kanssansa minkäänlaisissa tekemisissä.

"Gladkoin ennustus", hän lisäsi tähän, "on käynyt toteen, ja tämän Iivanan raakuus on puhjennut ilmi, niinkuin kaikissa perintönä kulkevissa ihmisissä, joskohta hän kuinka kauan tahansa on elänyt paremmissa seuroissa. Gladkoi on osoittautunut tarkka-älyiseksi ajattelijaksi, ja minä pidän viisasten ihmisten seuraa parempana kuin narrien."

Jerupkow kärsi tämän loukkauksen, kun hänellä ei muuta tarkoitusta ollutkaan kuin pelastaa yksi ihmissielu perikadosta. Hän tarjosi ruhtinaalle Iivanan lunnaaksi melkoisen summan, mutta sekin keino petti, ja karvaalla mielellä jätti jalo mies julman sukulaisensa. Ainoa, jonka hän voi tehdä huojentaaksensa isän ja pojan asemaa, oli antaa vanhalle Andreakselle ne varat, jolla hän voi tyydyttää armottoman herransa vaatimuksia.

Saman päivän iltana ajoi ruhtinaan komeat matkavaunut maantietä myöten pois maahovilta, ja nuori ihmisraukka, peltomiehen likaisessa puvussa, seurasi kauan silmillään kiiltäviä ajopeliä, tarttuaksensa sitte uudelleen kuokkaansa, jolla hän jatkoi työtänsä hajoittamalla kovia maakokkareita vainioilla.

III

Talvipalatsissa.

Toisella rannalla Nevajokea, joka jakaa Pietarin kahteen osaan, kohoaa jättiläisrakennus, jonka pinta-ala käsittää noin 8000 neliömetriä. Se on keisarillinen palatsi, niin kutsuttu talvipalatsi. Rakennuksen ulkonainen komeus jatkuu sen sisäpuolellakin. Suuremmoiset marmoriportaat johtavat moniin juhlasaleihin, joitten joukossa tuo valkeasta marmorista rakennettu Pyhän Yrjön sali sekä vuoden 1812 sodan kenraalien ja sotamarskien kalteri ovat ensi sijaan asetettavat, jota vastoin tavallisen suuressa huoneessa ylimmäisessä kerroksessa säilytetään kruunun katleudet, joitten joukossa valtikka varustettu 195 karaattia painavalla timantilla, jonka keisarinna Katharina kerran osti 500,000 ruplalla. Talvipalatsin koko rakennustyyliä vastaa täysin sen sisustus, niinkuin myöskin tuo ylellisesti koristettu kabinetti, johon me nyt lukijaa johdatamme, kyllin osoittaa. Seinien koristustapa, huonekalut ja sadottain pientä rihkamaa, kallisarvoisista vaaseista alkaen pienempään pikku esineesen asti, osoittavat Ludvig XIV aikakauden taidesuuntaa, ja tuo omituinen näkinkengän muoto, joka tälle rakennussuunnalle on antanut nimensä, astun joka paikassa silmiin.

Tuo uhkea ja upea huone näytti melkein kantavan liian raskaan taakan ja tuo ääretön joukko pehmoisia pieluksia, koruompeluksia ja muotitavaroita antoivat sille naisen asuinhuoneen luonteen. Näitten seinien sisällä ei kumminkaan vallinnut mikään naisellinen olento, päinvastoin oli se aiottu mitä vakavinta työtä varten, sillä meillä on nyt edessämme keisari Aleksanterin luku- ja työkabinetti.

Oli aikainen aamuhetki, mutta jo istui tsaari upean kirjoituspöytänsä ääressä edessään lukematon kasa kirjeitä ja anomuskirjoja, jotka kaikki odottivat vuoroansa. Keisari Aleksanteri ei kumminkaan kääntänyt silmiänsä näihin papereihin, vaan kiinnitti ne vakavasti erääsen suureen, avattuun kirjaan, -- kirjojen kirjaan --, jota kielessämme yksin sanoin Bibliaksi nimitetään. Jo monta ajaistaikaa sitte oli keisari ottanut tavakseen joka päivä lukea pyhää raamattua, hän kuljetti sitä mukanansa kaikilla matkoillansa aina ahkeroiden noudattaa sen osoituksia, ja ne sanat, jotka hän tästä esimerkkiä ansaitsevasta tavastansa lausui eräälle likeiselle ystävälle, kuvaavat niin sattuvasti hänen sisällistä ihmistänsä, ettemme voi niitä jättää lukijalle kertomatta.

"Kauan aikaa sitte", -- kuului keisarin sanat -- "on Jumala sydämmessäni herättänyt halun lukea raamattua ja rukoilla. Joka päivä, vaikka minulla olisi kuinka paljon työtä tahansa, luen kolme lukua pyhästä kirjasta, yhden profeetoista, toisen evankeleista ja kolmannen epistoloista. Erittäinkin mielyttää minua psaltari. Sodassakin, kun kanuunat paukkuvat telttani ympäri, en anna minkään hartauttani häiritä. Kaiken harrastukseni panen minä asettaakseni elämäni, niinkuin pyhä raamattu säätää, ja kaikkea tahdon välttää, mitä se kieltää."

Elämänsä alkupuolella oli keisari Aleksanteri ollut maailmaan mieltynyt mies, joka jo äidin maidossa oli imenyt halun huvituksiin ja nautintoihin, kumminkaan hän ei oman tunnustuksensa mukaan niissä löytänyt mitään tyydytystä. Valtaistuimen komeudessa ja loistossa hän näki alusta pitäen vaan rasituksen ja kaikki nautinnot, jotka hän etuoikeutetussa asemassaan niin helposti voi hankkia, eivät antaneet hänelle mitään oikeata iloa. Turhaan hän koetti itseänsä huumata, hänen omatuntonsa puhui mahtavammin kuin maailma ja riisti häneltä kaiken rauhan. Taukoamatta hän ajatteli sitä hetkeä, jolloin hänen täytyisi kuningasten kuninkaalle tehdä tili elämästään ja toimistaan, seutähden hän päättikin muuttaa elämänsä.

Eräs hovinainen, kreivitär Tolstoi, joka tunsi Aleksanterin sisällisen tilan, ojensi hänelle iltana ennen hänen lähtöänsä Pietarista 1812 paperin, jonka hän luullen anomuskirjaksi pisti taskuunsa. Kun hän matkusti lakkaamatta ja kolme päivää perätysten oli vaatteissaan, hän unhotti sen kokonaan. Valtakuntansa rajalla hän kuunteli erään piispan saarnaa, joka tekstikseen oli ottanut Ps. 91: 13: "Sinä käyt jalopeuran ja kyykäärmeen päällä, ja tallaat nuoren jalopeuran ja lohikäärmeen."

Tämä saarna, jossa oli jotain profeetallista, herätti keisarin huomion. Mutta kuinka suuri olikaan hänen hämmästyksensä, kun hän iltasilla tarkasteli paperiansa ja löysi kreivittären jättämän, joka sisälsi kopion samasta 91 psalmista. Hän luki sen syvällä liikutuksella ja uskoi tässä ihmeellisessä sattumuksessa huomaavansa Jumalan osoituksen, että hän edelleenkin vakavammin ajattelisi totista pelastustansa. Hän sovitteli luetun itseensä ja huomasi jokainoan sanan sopivan häneeu. Siitä hetkestä aina viimeiseen hengenvetoon asti kantoi hän kopion tästä psalmista luonansa, oppi sen ulkoa ja luki sitä aamuin illoin rukouksissansa, sillä valon säde oli hänen sieluunsa sattunut ja hän havaitsi Jumalassa pelastajansa ja suojelijansa.

Hänen sydämmensä hyvyyteen ja oikeudentuntoon katsoen oli tästä lnonnollinen seuraus, että hän Jumalassa näki ei ainoastaan oman turvansa ja linnansa, johon hän uskalsi, mutta myös kaikkien muittenkin kanssaihmisten. Tämän psalmin kolmannen värssyn syvä ymmärrys, jossa puhutaan, että Jumala pelastaa ne lapsensa, jotka häneen uskaltavat, väijyvän paulasta ja vahingollisista ruttotaudeista, johdatti jalomielisen hallitsijan henkisien silmien eteen maa-orjien surkean kuvan, joitten orjuuden kahleet olivat häväistyksenä kaikelle ihmisarvolle. Hänen halunsa ja pyrintönsä päätarkoituksena oli siitä lähtien toivo murtaa nämä kahleet ja lakkauttaa maa-orjuus. Valtakuntaansa kuuluvissa Itämeren maakunnissa oli se jo onnistunut, mutta varsinaisen Venäjän aatelistossa kohtasi hän lujaa vastarintaa. Siitä huolimatta hän ei luopunut aatteestansa päästä täälläkin pyrintönsä perille ja sinä aamuna, jona meidän lukumme nyt alkaa, oli hän taas ajatellut tätä syvä-aatteista kysymystä ja miettinyt niitä keinoja ja välikappaleita, joihin oli ryhdyttävä, jotta hän lyhimmässä ajassa pääsisi toivottuun tarkoitusperään.

Hän painoi nyt hiljaa raamattunsa kiinni ja nojautui miettivänä käsivarret ristissä tuoliinsa. Raskas huokaus vierähti hänen huuliltaan, ja hänen lempeät silmänsä loivat suruvoittoisen katseen.

"Kaikista Enropan hallitsijoista on minulle loistavin, mutta myös vaikein tehtävä langennut osakseni", sanoi hän hiljaa itsekseen, "kun minun valtioni sisällisissä oloissa on suurempi, ehkäpä poistamaton epäkohta. Minun rakkahinta nuoruuden unelmaani, maa-orjuuden lakkauttamista ei voida saada toteutumaan ilman ankaria mullistuksia, joitten seurauksia on mahdoton edeltäpäin aavistaakaan. Mutta pahinta on minulle se tosiasia, etten minä uskalla toivoa tässä asiassa kansani sivistyneemmän osan kannatusta. Minun virkamieheni ovat esimiehiensä hännänkannattajia, heidän alhainen palkkansa on märäntävä syöpähaava valtiolaitoksessamme. Minä tiedän liiankin hyvin, ettei heistä kukaan korkeimmasta alimpaan asti -- ole sellaisessa asemassa, että hän rehellisenä miehenä voi elää palkastansa. Minä kuulun maailman suurien joukkoon, minä kutsun itseäni koko Venäjän keisariksi, ja sittenkään minä en voi mitään tässä asiassa auttaa. Armahda minua onnetonta, tämä olisi käydä käsin ampiaispesään! Jokainen heistä on rikkaan aatelismiehen palkkaama, joka hänelle paremmin maksaa, kuin hänen keisarinsa, ja sentähden suosivat nuo pettyneet ihmiset näennäisiä ystäviänsä ja jättävät minut pulaan."

Kun Aleksanteri nyt nousi istuimeltansa, oli lempeys kadonnut hänen kasvoiltaan. Jalo oikeutettu viha loisti hänen silmistään, ja katkeran epätoivon äänellä hän lausui; "minulta puuttuu kaikki kannatus aatteitteni toteuttamisessa!... Oi, joudun välistä aivan epätoivoon, kun näen ympärilläni ainoastaan viheliäisiä oman voiton pyytäjiä, jotka eivät valtion eduista huoli laisinkaan, vaan ainoastaan omaa etuansa valvovat ja omaa onneansa onkivat."

Hänen mielialansa katkeruus yltyi siihen määrään, että hän oli taipuvainen ylenkatsomaan ja halveksimaan ihmisiä ja ihmisen kutsumusta. Hän tunsi nyt itsensä sanomattoman onnettomaksi, mutta kumminkin palasi lempeys hänen kasvoihinsa, kun kamaripalvelija astui huoneeseen ja kysyi, josko hän sallisi päästää vanhan Ilian puheellensa.

"Yksi uskollinen tuhansien joukossa!" huusi keisari Aleksanteri, "hän on minulle joka hetki tervetullut. Päästä sisään vanha vaari."

Tämän nimityksen ansaitsi kyllä tsaarin vanha kuski, sillä Ilia oli muhkea vanha mies, jonka rehellisistä silmistä vielä loisti nuoruuden uljuus ja urhoollisuus. Hän oli kerran Austerlitsin luona, ensimäiuen taistelu, jossa keisari Aleksanteri oli ollut mukana, pelastanut hänen vapautensa ja henkensä, Tsaari oli aivan lähellä vihollisia suistunut hevosensa selästä ja ollut vähällä joutua vankeuteen. Ilian urhoollisuus, joka vanhana, venäläisenä sotamiehenä oli ollut sotaretkellä mukana, oli hänet pelastanut tästä suuresta vaarasta, ja vaikka keisari tahtoi hänelle osoittaa kiitollisuuttansa, hylkäsi kumminkin tämä kunnon mies kaiken ylennyksen ja palkinnon, pyysi vaan saada täytetyksi yhden ainoan elämänsä toivomuksen, se oli päästä hänen majesteettinsa eusimäiseksi kuskiksi. Siinä asemassa oli hänellä tosin everstin arvo, mutta Ilia huoli vähemmän tuosta arvosta, kuin kunniasta saada pysyä rakkaan herransa läheisyydessä. Hän oli harvinaisen uskollinen palvelija, ja Aleksanteri nimitti häntä täydellä syyllä jalokiveksensä.

"Mitä sinulla on minulle sanomista, isä Ilia", huusi hän iloisesti vanhalle miehelle, kun tämä nyt astui huoneeseen ja asettui jäykkänä asentoon.

"Sire", alkoi Ilia kiinnittäen rehelliset silmänsä keisariin, "minulla on sydämmelläni jotakin, jota en uskaltaisi lausuakaan, ellei rinnassani asuisi vakaumus, että minun keisarini ja herrani on aivan samaa mieltä."

"Mikä so on, uskollinen Iliani?" vastasi hallitsija hyväntahtoisesti, "avaa vaan sydäramesi minulle."

Kun vanha isä näki, että tsaari oli suosiollisella mielellä, jätti hän jäykän asentonsa, silitteli valkeata partaansa ja sanoi tuttavallisella äänellä: "Minä olen pakoitettu puhumaan vähän laajaperäisesi, Sire, ja täytyy siis pyytää teidän anteeksi antamistanne. Muutamia vuosia sitte tutustuin sattumalta nuoreen ihmiseen, joka ijältään oli pojan ja nuorukaisen välillä. Tuo reipas poika tuli minulle rakkaaksi, koska minä hänessä havaitsin uskollisen ja avosydämmisen sielun; sellaiset -- jos saan luvan sanoa, armollisin Keisarini ovat harvinaisia meidän maassamme."

Aleksanteri nyökäytti päätänsä surunvoittoisesti hymyillen ja vanha Ilia jatkoi:

"Myöhemmin kuulin, että minun nuori ystäväni kuului ruhtinas Shestokow'in perheeseen, että hän oli erään hänen maa-orjansa poika ja herransa perheesen otettu kasvatettavaksi saman ikäisen Michailowitsin kanssa. Minun täytyy myöntää, että herra ruhtinaan teko ilahutti minua kaksinkertaisesti, koska en voinut uskoa -- jos saan luvan sanoa armollisin keisarini -- häneltä sellaista jalomielisyyttä."

"No, isä Ilia", sanoi Aleksanteri äkkiä kummeksuen, "Shestokow on ritari sanan kauneimmassa merkityksessä, hän nauttii yleistä suosiota, ja minä uskallan vakuuttaa, että hän myös sen ansaitsee, hän on minun täydessä suosiossani."

Vanha taatto kohautti olkapäitänsä, asetteli kauhtanatansa ja näkyi silminnähtävästi olevan epävarmana, josko hän jatkaisi tai olisi jatkamatta. Tsaari teki lopun hänen epäileväisyydestään siten, että hän mitä leppyisimmällä tavalla vaati häntä puhumaan suunsa puhtaaksi; sitäpaitsi Ilia tiesi, kuinka paljon tsaari rakasti hänen suorapuheisuuttansa.

"Sydämmellinen kiitos, Sire", sanoi valkoparta huokeammin hengittäen, "sitä suosiota tahdonkin käyttää. Ja miksi en sitä tekisi, seisonhan minä armollisen keisarini edessä ja paitsi häntä ja Jumalata ei ole mitään, joka on minun ylitseni. -- Niinkuin sanottu, iloitsin ja ihmettelin ruhtinas Shestokowin jalomielisyyttä, kun minä tiesin, mikä kova, ankara herra hän on maa-orjiansa kohtaan. Niin, niin, armollisin Keisari", nyykäytti Ilia kiivaasti päätään, kun näki Aleksanterin hämmästyneet kasvot. "Hirmuinen herra, joka sydammen sijalla kantaa solmupiiskaa ja joka voipi yhtyä bojaarien vanhaan lauluun: Maa-orjani on kuni koira, ja patukka on häntä varten, minä voin häntä ruoskia mielin määrin, eikä hän voi sitä estää!... No, minä ajattelin, maan päällä on kaikki mahdollista, miksi ei bojaarikin voisi itseänsä parantaa ja osoittaa jalomielisyyttä. Mutta mitä sen perästä tapahtui osoitti, etten kumminkaan ollut erehtynyt, ja että ruhtinaan jalomielisyydestä ei voinut olla puhettakaan."

"No?" kysyi keisari odottaen, kun Ilia kertomuksessaan teki pienen pysähdyksen.

"No niin, Sire", lisäsi vanha taatto äänellä, josta ei tiennyt, josko hän iloitsi tai itki, "Iivana poikaa, -- niin on nuoren ystäväni nimi, -- on ruhtinas hyvin pahoin kohdellut."

Ilia kertoi nyt tsaarille, joka tarkkaan kuunteli hänen sanojaan, vaihteen Iivanan elämässä ja lopetti seuraavilla sanoilla:

"Hyvä herra Jerupkow ei ole jättänyt mitään koettelematta, jolla hän voisi lieventää nuorukaisraukan kohtaloa, mutta enon hirmuvalta ei tunne rajoja, ja hän pysyy päätöksessään, varsinkin kun hän tietää, että hän siten kovimmin pahoittaa lempeätä sisarensa poikaa, joka tahtoo lakkauttaa talonpoikiensa maa-orjuuden. Jos siis kukaan maan päällä voi auttaa tuota hyvää Iivanaa, niin on se ainoastaan minun armollisin keisarini. Suositellakseni tuota poikaparkaa Teidän korkeaan armoonne, olen ollut pakoitettu tulemaan tänne ja ottamaan rohkeuden pyytää päästä teidän puheellenne."

Tsaari oli taas istahtanut nojatuoliin ja luonut katseensa miettiväisenä lattiaan.

"Kuinka voipi ihmisten suhteen erehtyä!" sanoi hän puoliääneen. "Tämä ruhtinas Shestokow näytti minusta jalomieliseltä ritarilta, joka rikkauksiansa käytti huojentaaksensa kurjuutta maailmassa. Minä tiedän että hän jalomielisellä tavalla on auttanut köyhiä aatelismiehiä vaatimattakaan heiltä lainojansa takaisin."

"Köyhiä _aatelismiehiä_, Sire", vastasi Ilia vilpittömällä, avonaisella tavallaan, "sen minä kyllä uskon. Ensiksi hän sen tekee aatelisen veren takia, joka virtaa näittenkin köyhien aatelismiesten suonissa, ja toiseksi koska hän tietää että hänen jalomielisyytensä tulee tunnetuksi ylhäisemmissä piireissä. Maa-orjan sitä vastoin, viheliäisen kurjan talonpoikaisen sieluparan hän voisi nähdä nälkään kuolevan jalkojensa juureen, eikä kumminkaan pitäisi itseänsä velvoitettuna tuolle raukalle ojentamaan edes leipäpalaakaan. Luonnollista", lausui vanha taatto purskahtaen pilkalliseen nauruun, "sellainenhan teko ei pääse meidän keisarillisen herramme korviin, -- hahaha, -- ja perintönä kulkevan ihmisen kanssa ei tarvitse paljon kursastella."

"Se kovuus, jolla ruhtinas vaati sinun nuoren ystäväsi isältä hänelle lainatun säkin ohria takaisin, todistaa kyllä sinun väitteesi oikeuden", lausui tsaari vitkaan ja matalalla äänellä. "Luottamuksestasi, hyvä vanha Iliani, kiitän, mutta" -- lisäsi hän siihen huokaellen, -- "sinä luulet keisariasi mahtavammaksi kuin hän onkaan. Minä en saisi tämän Iivanan hyväksi paljonkaan aikaan, vaikka kutsuisinkin ruhtinaan luokseni ja puhuisin hänen omalletunnolleen, sillä hän pysyisi lujana oman oikeutensa perustalla ja luultavasti hän siirtyisi minun vihollisteni puolueesen, jolle ei mikään juoni ole liian halpa, niin pian kun tulee kysymykseen vastustaa minun mieli-aatettani, maaorjuuden lakkauttamista."

Ilia oli kovin hämmästynyt; tuollainen voimattomuuden tunnustus hänen keisarinsa suusta kohtasi häntä ikäänkuin salama kirkkaalta taivaalta. Mutta äkkiä muuttui tuo surun ilme hänen ryppyisissä kasvoissaan, veitikkamainen viekkaus loisti nyt hänen silmistään ja kummallinen hymyily ilmaantui hänen kuihtuneille huulilleen:

"Olkoon kaukana minusta tuottaa rakkaalle, keisarilliselle herralleni mieliharmia muutaman nuorukaisraukan tähden", sanoi hän levollisena, "sallikaa minulle vaan yksi ainoa kysymys, Sire. Ettekö usko, että tuo ylpeä herra ruhtinas pikkuisen antaisi perään, jos hänestä näytettäisiin toteen asia, joka olisi suorassa ristiriidassa sen näennäisesti uskollisen ja nöyrän mielialan kanssa, jonka hän joka päivä tuo keisarillensa näkyviin?"

"Minä en ymmärrä puheesi tarkoitusta", vastasi Aleksanteri, "selitä ajatuksesi selvemmin."

"Sitä en voi, sitä en uskalla, armollisin Keisari", väitti vanha halliparta, "ensin täytyy minun olla varma asiastani. Olenhan minä ainoastaan ihminen, joka voipi erehtyä, jonka epäluulot ehkä osottautuvat kokonansa vääriksi, sentähden pyydän että toistaiseksi saan pitää salaisuuteni omanani."

Ilian salaperäiset puheet olivat sen luontoisia, että ne lisäsivät tsaarin hämmästystä ja kummeksumista; mutta kun hän tunsi vanhan miehen itsepäisyyden ja jo edeltäkäsin tiesi, ettei tällä hetkellä voinut hänen suustaan saada sen enempää lähtemään, jätti hän kyselyt sikseen ja mukautuen vanhuksen ajatuksen juoksuun antoi hän seuraavan vastauksen:

"Jos voit saada minua vakuutetuksi jostakin ruhtinaan syyllisyydestä, niin jätät minulle tietysti keinon käsiini, jonka voin käyttää suosikkisi hyväksi, mutta minä olen vakuutettu, että minun muuten niin älykäs Ilia isäni tällä kertaa on eksynyt metsätielle. Ruhtinas Shestokow olkoon hirmuvaltias maa-orjiansa kohtaan, olkoon myös niiu, ettei hänen sydämmensä tunne _lähimmäinen rakkautta_, sen minä voin myöntää, -- mutta keisarillensa on hän uskollinen ja pitää hänen puoltansa, sen minä tiedän ja siitä on minulla paraimmat todistukset."

"Niinkuin sanottu", vastasi vanha isä hymyillen, "voin kyllä erehtyä. Minun korkea keisarillinen herrani on aina osoittautunut armolliseksi minua kohtaan, saanen tässäkin tapauksessa luottaa hänen hyvyyteensä."

Aleksanteri katsoi kysyvänä puhujaan ja antoi hänelle merkin jatkaa.

"Raha on se taikakalu, joka on niin monta kielenkahletta irroittanut ja niin monelta salaisuudelta peitteen paljastanut. Vanha Ilia tarvitsee tämän välikappaleen, jos hän tahtoo saavuttaa tarkoituksensa. Mutta minun keisarillinen herrani, hänellä ei ole mitään, hän on niin köyhä kuin kirkkorotta, hän ei ole elämänsä päivinä säästänyt, kun hän toivoi voivansa tulla toimeen ilman kullatta. Mutta nyt hän tarvitsee tuota mammonaa. Mistä päästä hän nyt alkaisi, saavuttaaksensa tätä taikakalua?"

Vanhan taaton kasvot loistivat niin viekkaina ja hänen silmänsä olivat niin vilpittöminä luodut tsaariin, ettei tämä voinut nauruansa hillitä.

"Oi sinä köyhä raukka", huusi Aleksanteri iloisesti, "sinä et tiedä mitään keinoa ja sentähden et voikaan pistää ahjoon oikeata rautaa. Oi, oi, sinun pitää yöt päivät arvella, ajatella, mistä löytäisit sen rikkaan miehen, joka sinua voisi auttaa tästä ahdinkotilasta."

"Se onkin vaikeata, Sire", nyökäytti veitikka vastaukseksi kääntäen harmaata päätänsä kallelleen, "Minä olen kuitenkin iloinen, että minulla on niin hyvä neuvonantaja kuin minun keisarillinen herrani."

"Oikein", keskeytti Aleksanteri nauraen, "ja että tämä neuvonantaja samalla myös omistaa sen taikakalun ja sinä ainoastaan tarvitset mainita sen määrän suuruuden, jonka tarpeessa olet."

"Meidän onkin tässä tekeminen vaikeasti sairastuneen kanssa", arveli koiranhammas silittäen pitkää, valkeata partaansa, "hän sietää oikein suuren rohtopullon kultavettä, ennenkuin hän jaksaa avata suunsa."

"Mitä sinä sanotkaan! Me tahdomme ensiksi alkaa pienellä rohtopullolla, ja kun sairas on tyhjentänyt sen saamatta takaisin puhelahjaansa, niin tule taas noutamaan uusia lääkkeitä."

Tätä sanoessaan avasi hyväntahtoinen hallitsija kirjoituspöydällänsä olevan rahalippaan ja antoi ilosta loistavan Ilian käsiin melkoisen rahakääryn.

"Tuhannet kiitokset, armollisin Keisari", huusi ukko riemusta säihkyvänä. "Onpa kumminkin hyvä kun on apteekkari omassa talossa."

"Nyt toivon minä", vastasi Aleksanteri, "että sinä tohtorina kirjoitatkin oikean lääkelipun."

"Minä uskallan toivoa, että rakas Jumalani itse on sen kuiskannut korviini."

"Hän olkoon aina sinun kanssasi", sanoi tsaari lempeällä äänellä ja ojensi vanhalle Ilialle kätensä suudeltavaksi.

Tuskin oli uskollinen palvelija poistunut, kun salapoliisin päällikkö antoi ilmoittaa itsensä tsaarille.

Hän oli noin viidenkymmenen vuotias pitkä, laiha mies. Hänen harmaitten silmiensä terävä katse kierteli yhä levottomana ympäri ja oli sopusoinnussa hänen kokkanokkansa kanssa, joka alituiseen luuli vainuavansa jotain rikoksellista. Hänen äänensä oli matala, melkeinpä kuiskaava; täänpäiväisessä audienssissa [puheille pääsy] käytti hän vielä heikompaa ääntä, niin että tsaarin piti pyytää häntä puhumaan vähän kovemmin, kun hän parhaalla tahdollansakaan ei voinut häntä ymmärtää.

"Silloin, Sire", vastasi poliisipäällikkö, "olen pakoitettu omaksi eduksenne pyytämään, että käskisitte kamaripalvelijanne ja molemmat lakeijanne minun täällä oloni ajaksi jättämään vierashuoneen. Nämä ihmiset", jatkoi hän kuiskaten, kun hän huomasi Aleksanterin hämmästyksen, "pitävät korvansa juuri nyt tuon oven takana ja kuuntelevat."

"Minä voin sitä tuskin uskoa", väitti tsaari vastaan. "Kamaripalvelijasta tiedän aivan varmaan, että hän on uskollisesti minuun kiintynyt."

"Suvaitkaa, Sire, minun teille käytännöllisesti osoittaa väitteeni todenperäisyyden", jatkoi korkea virkamies säälivällä hymyilyllä ja sulki hiljaa oven, jonka hän kohta sen perästä rajusti sysäsi selälleen auki.

Tsaari kuuli puoleksi tukahutetuita tuskanhuutoja, kuuli ihmisen lankeevan maahan ja askelien kopinaa, jotka nopeasti poistuivat. Kun hän vihastuneena riensi vierushuoneesen, pitelivät siellä olevat palvelijat jokikinen kädellään nenäänsä. Kun ovea oli niin rajusti aukaistu, olivat he saaneet aika sysäyksiä. Keisari antoi käskyn kuuntelijoille jättämään huoneen, jonka tehtyä hän omakätisesti sulki vierashuoneen oven.

Työhuoneesensa palattua lausui hänelle poliisipäällikkö:

"Teidän kamaripalvelijanne, Sire, on ruhtinas Shlebnikowin lahjoma, ja molemmat lakeijanne vakoilevat kreivi Trubetskoin ja herra Potuginin puolesta."