Part 2

"Päinvastoin, rakas ruhtinas", huusi herra Gladkoi, "puhukaamme vaan tästä asiasta -- minä pyydän -- tätä juuri olen monta kertaa aikonut ottaa puheeksi. Meidän kunnioitettu ystävämme", hän kääntyi nyt vieraitten puoleen, "on antanut kauniin esimerkin jalomielisyydestään ottamalla tämän saman Iivanan kasvatikseen, mutta minä olen täysin vakuutettu siitä, että hän ennemmin tai myöhemmin tulee sitä katumaan. Raakuus pistää esiin jokaisessa noissa perityissä ihmisissä ja ainoastaan solmupiiskan avulla on mahdollista pitää heitä kurissa ja nöyryydessä. Varmaan tulee tämä sama Iivanakin suurella kiittämättömyydellä palkitsemaan arvoisaa ystäväämme, sillä poika ei ole rahtuakaan vertaisiaan parempi. Suvaitkaa, rakas ruhtinas, sopivassa tilaisuudessa muistella näitä minun sanojani."

Nyt oli Shestokowin hyvä tuuli kokonaan hävinnyt; Gladkoin sanat olivat tehneet häneen syvän vaikutuksen, myös myönsi hän itselleen, että hän oli ottanut taloonsa tuon Iivanan vähemmin jalomielisyydestä, kuin oikusta, joka perustui poikansa Michaelin mieltymykseen tuohon leikkitoveriin.

Ruhtinaan painostava mieliala tarttui vähitellen koko seurueesen, ja kaikki erosivat aikasemmin kuin aiottu oli. Jerupkow sai osakseen ainoastaan kylmät jäähyväistervehdykset bojaareilta, ja kun hän samaten kohta jätti hyvästinsä enolleen, sanoi tämä hänelle:

"Sinä olet varomaton haaveilija ja tekisit viisaasti, jos koettaisit tehdä mitä vaan voit poistaaksesi tuota epäedullista vaikutusta, minkä olet jättänyt ensimäisellä esiintymiselläsi meidän piirissämme tuon erkanevan ajatussuuntasi tähden. Me elämme Venäjällä emmekä Saksassa, Ranskassa tai Englannissa, me olemme täällä tekemisessä sellaisten ihmisten kanssa, joita ainoastaan nuora ja piiska voipi kasvattaa. Joka toisin ajattelee, se on narri! Hyvästi!"

Jerupkow oli kuin pilvestä pudonnut ja erosi täynnä hämmästystä enonsa talosta, jonka luonteesta hänellä oli ollut aivan toisellaisia ajatuksia.

II

Valkeita orjia.

Kesä oli loppumaisillaan.

Nuo laajat pelto- ja niittyalat, jotka kuuluivat ruhtinaan suureen maatilaan, olivat aivan sileät, niiltä kun oli riistetty kaikki heidän kaunistuksensa, sillä elon-korjuun aika oli ohitse. Talonpoikien kasvoista ei loistanut tuo iloinen tyytyväisyys, jota aina huomataan maamiehessä, kun peltojen sadot ovat onnellisesti korjatut. Vuoden tulo oli tällä kertaa huono ja tuo niukka sato ei voinut suojella heitä nälkää ja hätää vastaan. Sentähden odottivat nuo raukat pelvolla talven tuloa.

Ylellistä elämää venäläinen talonpoika ei koskaan vietä, kantoipa pellot vaikka kuinka runsaita satoja, niin täytyy hänen luovuttaa suurimman osan siitä isännälleen, sillä mitä vähemmän hän jääpi itse pitämään, sitä kuuliaisempana häntä pidetään venäläisen käsityksen mukaan. Mutta jos sattuu tällaisia katovuosia kuin tämä, josta nyt tässä luvussa puhumme, muodostuu talonpoika-raukkojen surkea kohtalo vielä kurjemmaksi. Tilusherra ja pehtori eivät välitä siitä mitään, vaan vaativat talonpojilta veroa (obrok), ja onneton se raukka, jolta vielä on jäänyt maksamatta! Silloin raatelee solmupiiska hänen selkänsä ja tekee hänestä usein raajarikon eli tappaa hänet -- yksi sielu enemmän tai vähemmän, se ei paljon tunnu rikkaalle tilanomistajalle.

Ruhtinas Shestokow oli poikansa ja Iivanan kanssa saapunut tiluksilleen. Tämä korkea herra oli muutenkin huonolla tuulella, eikä se suinkaan siitä parantunut, kun pehtori ilmoitti, että vuoden tulo oli huonompi kuin mitä oli voitu odottaa.

Otsaansa rypistäen hän sanoi pehtorilleen:

"Mitä veroon tulee, niin täytyy meidän kaikella ankaruudella sitä vaatia. Tähän on minulla erityiset syyt, ja tarkoitus matkallani tänne tiluksilleni on kaksinkertainen."

Hän sytytti piippunsa ja heittäytyi nojatuoliin, joita tässä komeasti sisustetussa huoneessa oli pitkin seiniä ja ikkunoita.

Vouti pysytteli niin etäällä kuin kunnioitus vaati ja odotti kärsivällisesti, siksi kun ruhtinas suvaitsi jatkaa:

"Pääkaupungissa kiertelee kaikellaisia huhuja sisareni pojasta Jerupkow'ista, joka on luopunut seuraelämästä ja vetäytynyt tiluksilleen. Hänen maatilansa rajoittuu minun tiluksiini. Hän on siis aina silmiesi edessä. Mitä tiedät minulle hänestä kertoa?"

Tämä kysymys saattoi nähtävästi voudin hämilleen. Näkyi selvään, että hänellä oli paljonkin kerrottavaa Jerupkow'ista, mutta ett'ei hän uskaltanut puhua totuutta.

"Kursailematta", huusi ruhtinas kärsimättömästi. "Sano vaan kaikki mitä tiedät sisareni pojasta, ja ett'ei tämä kävisi sinulle vaikeaksi, tahdon sanoa, etten minä, huolimatta läheisestä sukulaisuudesta, ole niinkään hyvissä välissä Jerupkow'in kanssa. Hän on mieletön haaveilija, jonka kanssa en tahdo olla minkäänlaisissa tekemisissä."

"Siinä on teidän armonne aivan oikeassa", jatkoi vouti hengittäen helpommin. "Sillä ainoastaan se, joka on järkensä kadottanut, voi menetellä niinkuin herra Jerupkow."

"Vai niin", keskeytti ruhtinas toivehikkaasti, "nuo Pietarissa kiertelevät huhut perustuvat siis tosiseikkoihin! Puhu siis mitä tiedät!"

"Heti kun herra Jerupkow oli saapunut tänne", alkoi vouti tiedonantojaan, "oli hänen eusimäinen tehtävänsä ajaa pois kaikki päällysmieheusä, mikä teko herätti yleistä hämmästystä ja oikeutettua suuttumusta, sillä olivathan ne kunnon miehet tehneet kaikkea, mitä vaan olivat voineet, pitääkseen talonpoikia kurissa ja kuuliaisuudessa."

"Jättäkäämme näitten herrojen kunnollisuus ja rehellisyys omaan arvoonsa", keskeytti ruhtinas ivallisella hymyllä. "Mitä sitten! -- jatka."

"Herra Jerupkow muutti komeat pukunsa talonpoikaiseen vaatetukseen, ja hoiti itse siitä lähtien tilansa hallintoa. Kaikki on nyt muuttunut. Tallit ja ulkohuonerakennukset rakennettiin uudelleen, ja uusi kartano pystytettiin, jonne sijoitettiin maanviljelyskoneita, joita vähitellen hankittiin. Olipa oikein naurettavaa nähdä, miten hänen talonpoikansa töllistelivät noita kummituksia, joiden tarkoitusta hän koetteli heille selittää. Siellä oli öljykaakkujen pusertaja, nauriin ja perimain huuhtomakone, nauriin leikkuu- ynnä puserrinkone, silppukone, kylvykone ja -- --"

"Lopeta jo", huusi ruhtinas pitäen korviaan. "Tuollaisista uutuuksista en tahdo mitään tietää. Mihinkä tarvitsemme koneita täällä Venäjällä? Meillähän on taloupoikamme. Se vielä puuttuisi, että annettaisiin kaikki maatyöt koneitten tehtäväksi! Tuollaista kutsuisin laiskuuden saarnaamiseksi! Vai mitä, -- jatka!"

"Kohta tämän jälkeen luovutti herra Jerupkow jokaiselle maa-orjistaan kappaleen maata, jonka hän vapautti kaikesta verosta."

Shestokow polki jalkaa ja vihan liekki leimusi hänen pienistä silmistään.

"Tietysti kerskailivat tämän herran alustalaiset noista suurista suosion osoituksista, ja herättivät luonnollisesti meikäläisten kateutta, jotka rupesivat töissään laiskottelemaan."

"Kyllä hän vielä saa sen tietää", huusi ruhtinas.

"Laiskurit ovat saaneet jo palkkansa", vastasi vouti hymyillen, "Selkänsä saivat kyllin tuntea solmupiiskaa."

"Aivan oikein", nyökäytti Shestokow myöntäväisesti.

Vouti jatkoi: "Kuitenkin täytyy minun myöntää, että olen ollut vaikeassa asemassa. Herra Jerupkowin periaatteet eivät sovellu meidän oloihimme, ne kiihoittavat vaan talonpoikia kapinaan. Voitteko ajatella, teidän armonne, että hän on ottanut opettajan, joka talonpojille opettaa sisälukua, kirjoitusta ja laskentoa!... Sitä paitse on hän vielä kehoittanut naapuritiluksien maa-orjia tulemaan hekin tähän kouluun!"

"Hän lie tullut aivan hulluksi", pauhasi Shestokow rientäen aivan kuin mielipuoli edestakaisin huoneessa. "Minun maa-orjistani ei yksikään saa tätä kehoitusta seurata, tai pieksetään häntä siinä paikassa kuoliaaksi."

Lyhyen vaiti-olon jälkeen alkoi vouti uudelleen: "Tuntuu minusta hyvin ikävältä, että minun täytyy lisäämällä tiedonantojani enentää Teidän armonne oikeutettua suuttumusta." Ruhtinas katsoi odottavasti häneen ja tiuskasi lyhyesti: "Noh -- mitä vielä?"

"Jerupkow on nyt näinä päivinä antanut julistuksen, jossa hän lupaa maa-orjilleen vapauden, jos vaan käyttäytyvät moitteettomasti ja osoittavat kiitettävää ahkeruutta!"

"Siis totta kuitenkin", kaikui Shestokow'in huulilta. "Ja minä kun en tahtonut uskoa tätä huhua!"

"Kuinka vaarallisia seurauksia tällaisista ajattelemattomista toimista tulee olemaan kaikille naapuri-tilan omistajille, sen ymmärtää Teidän armonne kyllä. Meidän maa-orjiemme tyytymättömyys kasvaa kasvamistaan, uskaltavatpa jo äänekkäästi napista ja minun täytyy sanoa suoraan, että olen todellakin iloinen nähdessäni teidän armonne täällä tiluksillanne!"

"Tyytymättömät saavat pian tehdä tuttavuutta herransa kanssa", huusi Shestokow ja viskasi hollantilaisen piippunsa niin, että se meni pirstaleiksi.

"Ilmoita minulle tyytymättömien nimet ja tahdon sitten määrätä rangaistuksen."

"Aivan oikein, teidän Armonne!"

"Veroa tulee tällä kertaa vaatia erityisellä kovuudella", jatkoi ruhtinas, "ei ketään armahdeta -- ei armoa, ei anteeksi antoa!"

"Paitse useammilla talonpojilla, on talouden hoitajalla Andreaksella kokonainen säkki jyviä rästinä, näitä hän sai viime keväänä kylvöä varten."

"Hän on maa-orja hänkin samoin kuin muutkin talonpojat", kuului Shestokowin vihainen vastaus, "siis tulee häntä kohdella samoin kuin näitäkin. Ei mitään armoa, heidän tulee kaikkien saada tuntea herransa ankaruutta."

"Anteeksi, teidän armonne", sopersi vouti hämillään, "luulin näet Andreaksen olevan jonkun poikkeuksen, koska -- koska --"

"Tiedän kyllä, mitä aijot sanoa", lisäsi ruhtinas kiivaasti, "luulit että hän oli poikkeus siitä syystä, että hän on tuon pojan isä, jonka olen ottanut perheeseeni, -- mutta tämäkin jääpi niinkuin jo olen sanonut, sama oikeus, sama rangaistus kaikille!"

Sillä aikaa kuin tämä tapahtui herraskartanossa eli linnassa, niinkuin sitä myös kutsuttiin, istui Iivana vanhan isänsä mökissä. Monta pitkää vuotta oli kulunut siitä, kun hän viimeksi oli nähnyt tämän vanhan kunnon miehen, sillä ruhtinaallinen perhe ei ollut, sen perästä kuin se kesän alussa oli jäänyt Pietariin, käynyt tiluksillaan, vaan oli tehnyt huvimatkoja muuanne. Sitä iloisemmin sykki Iivanan sydän, kun hän Michaelilta kuuli, että ruhtinas aikoi tänä vuonna tehdä tarkastusmatkan maahoviinsa, ja että hänen poikansa ja Iivana saisivat seurata häntä sinne. Kova kaipaus vanhaan isäänsä heräsi yhä valtavammin nuorukaisen rinnassa, samalla kuin Shestokovin tunteet häntä kohtaan silminnähtävästi kylmenivät. Hyvin harvoin sai Iivana enää ottaa osaa perheen juhlallisuuksiin, joista hän ennen ei koskaan ollut poissa. Samoin sai hän nyt ani harvoin tulia perheen huoneisiin, niin että hän useinkin viikkokausiin ei nähnyt ruhtinasta. Tuo nuorukaisen entinen hilpeä luonto, samoin kuin hänen hullunkuriset sukkeluutensa tuntuivat Shestokowista kiusallisilta, ja kun hän ennen oli sydämmellisesti nauranut Iivanan hauskoille havainnoille, rypisti hän nyt sen sijaan vihaisesti otsaausa ja käänsi nuorukaiselle selkänsä, eli moitti hän häntä sopimattomasta käytöksestä.

Seuraus tästä oli, että tuo ennen niin iloinen Iivana muuttui nyt hiljaiseksi eikä voinut torjua mielestään pelkoa ruhtinasta kohtaan. Hän ikävöitsi olentoa, joka häntä rakastaisi, ja kun hän ainoastaan omalta isältään voi toivoa tällaista rakkautta, niin iloitsi hän ajatellessaan sitä aikaa, jolloin heidän piti matkustaa maatilalle.

Iivana ei ollutkaan erehtynyt, hänen vanha isänsä oli ylen onnellinen nähdessään jälleen poikansa. Hän käytti joka joutohetkensä puhellakseen nuorukaisen kanssa, kertoen hänelle äiti-vainajasta, jonka näköiseksi Iivana nyt oli tullut. Kaksi asiaa suretti tätä hienotunteista nuorukaista enin; ensiksi tuo suuri riippuvaisuus, jossa hänen isänsä oli, ja sitten tuo kurja asunto, jossa hänen täytyi elää. Tuossa pienessä tuvassa ei löytynyt muuta kuin yksi horjuva pöytä, kaksi jakkaraa, penkki seinää pitkin, oven vieressä riippuva pata, nurkassa vanha pyhimyksen kuva ja lähellä uunia kurjan kurja lavitsa, jolla tuo vanha mies raukka nukkui.

Kun Iivana tänään istui penkillä isänsä vieressä, ei hän voinut olla tunteitaan ilmaisematta, vaan sanoi:

"Kun vertaan omaa huonettani, joka minulla on ruhtinaan palatsissa, tähän sinun kurjaan asuntoosi, niin tuutuu sydämmeni kovin raskaalta. Minulla on kaikki mukavuudet, sen sijaan kuin sinun täytyy tulla toimeen tässä kurjuudessa, vaikka sinun ikäsi jo vaatisi jonkunlaista mukavuutta."

"Älä siitä huolehdi, rakas Iivanani", vastasi hänelle vanhus iloisesti hymyillen. "En ole koko elinaikanani muuhun tottunut. Onhan minun kohtaloni monta vertaa parempi kuin noiden talonpoikas-raukkojen, ja onhan minun mökkini oikea palatsi verrattuna noihin luoliin, joissa näiden maa-orjien täytyy asua."

"Maa-orja!" huudahti Iivana, ja hänen miettivä katseensa kohtasi maata. "Hirmuinen sana -- sydämmeni seisattuu sykkimästä, kun ajattelen, että oman isäni täytyy kantaa noita orjuuden kahleita."

Vanha Andreas ei voinut käsittää tätä tuskallista tunnetta. Hän oli lapsuudestaan saakka tottunut maa-orjuuteen eikä koskaan tullut ajatelleeksikaan tarkemmin kohtaloaan.

Hän tuskin itse tunsi ja tiesi oman kurjuutensa, sillä hän -- niinkuin kaikki hänen onnettomat toverinsa -- oli vaipunut siihen tylsämielisyyteen, joka kärsivällisesti kestää kaikki ja lohdutti itseään sillä ajatuksella, että tuo onneton kohtalo ei millään tavalla ollut muutettavissa.

Iivana jatkoi vielä surullisia mietteitään, kun mökin ovi äkkiä temmattiin auki, ja ruhtinas Shestokow voudin seuraamana astui sisään. Pelko ja hämmästys kuvastuivat nuorukaisen kasvoissa, kun hän huomasi herran vihaisen katseen ja samalla näki miten isänsä heittäytyi polvilleen ruhtinaan eteen ja suuteli hänen nuttunsa liepeitä. Ennen aavistamaton ylpeys heräsi Iivanan rinnassa, ja kaikin voimin hän koetti voittaa sitä halveksimisen tunnetta, joka heräsi hänessä isää kohtaan.

"Miten voipi langeta polvilleen ihmisen edessä ja orjallisesti suudella hänen vaatteitaan!" ajatteli nuorukainen itsekseen, tuntien samalla kovaa halua kohottaa isää pystyyn.

"Jumala teitä siunatkoon, Isä", huusi Andreas nöyrästi, "Minkä suuren kunnian te minulle osoitatte, kun suvaitsette astua mökkiini -- siitä kiitän Jumalaa ja tahdon rukoilla edestänne, Isäseni."

Mutta tämä Isä, tottuneena näihin hyväilysanoihin, ei välittänyt vähääkään maa-orjansa ilosta, vastasi vaan suuttuneena:

"Mitä kuulen, Andreas? Sinä et ole vielä tuonut takaisin sen säkillisen jyviä, joka sinulle annettiin kylvöä varten?"

"Oi rakas Isäni", vaikeroi vanhus yhä vaan polvistuneena, "älkää olko minulle vihainen siitä, vuosi on ollut huono, rakeet ovat turmelleet peltoni ja jyvien asemasta sain leikata paljasta rikkaruohoa. Jumala ja kaikki pyhimykset armahtavat kyllä meitä vielä ja siunaavat tulevan vuoden. Silloin annan teille Isäni, jyvänne kaksinkertaisella mitalla takaisin."

"Eihän sinun peltosi ole ainoa, joka on turmeltunut", vastasi Shestokow äreästi, "ja kuitenkin maksavat veljesi sen veron, minkä heidän tulee maksaa. Sinua kohtaan on osoitettu erityistä armoa, kun on annettu sinulle siemen-jyviä, ja nyt olet niin hävytön, ett'et tahdo täyttää velvollisuuttasi, onko tämä kiitollisuutta?"

"Ole armollinen, Isäni, ja osoita armeliaisuutta samoin kuin tuo hyvä herra Jerupkow tuolla naapuritilalla, hän joka katovuosina vapauttaa maaorjansa veroista."

"Ahaa, sillä äänelläkö se lintu nyt laulaa?" huusi Shestokow raivostuneena. "Joko tuo vapauden pyörre on saanut sinutkin valtaansa? Sinä kirottu kansa! Selkäänne teidän pitää saada. Teitä täytyy piestä raajarikkoiseksi. Sitä te tarvitsette... mutta ei minkäänlaista vapautta... vapautta teille muka...! Odottakaa, kyllä minä teille näytän." Näin sanoen kohotti ruhtinas nyrkkinsä ja antoi sen niin voimakkaasti pudota polvistuneen vanhuksen paljaalle päälaelle, että tämä pyörtyneenä kaatui maahan.

Hetken aikaa seisoi Iivana jäykkänä kauhistuksesta, sitten hyökkäsi hän tuon julmurin päälle, joka oli uskaltanut lyödä hänen vanhaa isäänsä. Hän oli vähällä menettää tajuntansa, eikä tiennyt millä tavalla hän saisi tuon häväistyksen kostetuksi. Silloin sai ruhtinaan vihastunut katse hänet lumotuksi, hänen kohotetut nyrkkinsä painuivat voimattomina alas, hän hoiperteli seinää kohden, ja taisteli turhaan tuota tuskaa vastaan, joka oli vähällä särkeä hänen sydämmensä. Iivana olisi tahtonut raivota, mutta hänen äänensä ei ottanut totellakseen, ja nyt kuuli hän ruhtinaan tylyn kysymyksen, jonka hän hänelle huusi:

"Noh, poika, mitä merkitsee tämä kummallinen käytös, häh?"

Silloin hän jälleen tointui ja koetti rohkaista itseään; ja kun tämä hänelle kovan taistelun jälkeen onnistui, alkoi hän alussa hiljaa, mutta sitten yhä enemmän kiihtyneellä äänellä:

"Teidän armonne on osoittanut minulle paljon hyvää. Teitä yksin saan kiittää siitä sivistyksestä, joka oikeuttaa minua opiskelemaan yliopistossa. Te, te se olitte, joka kohotitte minut alhaisesta asemastani, ja voin kyllä sanoa, että isällisesti olette minusta huolta pitänyt. Näitä hyviä tekojanne en koskaan tule unohtamaan. Yhtä vähän unohdan sitä, mitä nyt teitte vanhalle isälleni. Tämä teko eroittaa meidät ainiaaksi, sillä olisinhan kehno poika, jos hetkeäkään viipyisin sen miehen kodissa, joka näin raa'alla tavalla on häpäissyt isääni. Sentähden jääkää hyvästi, ruhtinas Shestokow, ja vielä kerran, kiitos teille kaikesta hyvyydestänne minua kohtaan!... Nyt lähden ulos avaraan maailmaan, luottaen siihen ettei hyvä Jumala minua raukkaa hylkää, vaan soisi minulle vielä sellaisen aseman, eitä olisin tilaisuudessa lunastaa teiltä isäni ja ottaa hänet luokseni... jääkää hyvästi!" Näillä kyynelten tukahduttamilla sanoilla syöksyi Iivana ulos ovesta, mutta ruhtinas huusi hänen jälkeensä mahtavalla äänellä: "Seis!" Jos Shestokow'ia vähänkään tunsi ja nyt nuorukaisen puhuessa häntä tarkasti, huomasi heti, ett'ei hänen pienten silmiensä räpytys ja hänen kasvojensa hermostunut värähdys ennustanut mitään hyvää, Iivanakin hämmästyi, ja Shestokow'in käheä ääni tuntui hänestä aivan vieraalta.

"Sinä tahdot lähteä ulos maailmaan, poika." Näin alkoi ruhtinas rauhallisella äänellä, joka ennusti myrskyn tuloa. "Oletko saanut minun myönnytykseni siihen?"

Iivana näytti hämmästyneeltä ja vastasi: "Minkätähden pitäisi minulla olla siihen teidän armonne lupa, kun minä erkanen teidän talostanne ettekä ole minun holhojani?"

"No, no", jatkoi ruhtinas ja hänen äänensä rauhallisuuteen sekoittui jotain pilkallista, "sellaisesta holhojatoimesta kiittäisinkin: Ei tarvittane aina vaan isän tai holhojan lupaa, kun nuori mies tahtoo mennä ulos avaraan maailmaan, tarvittanee myös välistä hänen _Herransakin_."

Tähän ivaan liittyi nyt vielä pilkkakin ja raaka ilkkuminen, joka tuntee uhrinsa voimattomuuden ja iloitsee sen hämmästyksestä.

Iivana pyyhkäsi kädellä silmiänsä, ikäänkuin hän olisi tahtonut karkoittaa hirveätä unikuvaa; suuresti epävarmana hän kysyi:

"Teidän armonne puhuu eräästä _herrasta_, -- minä puolestani en tunne muuta Herraa kuin Jumalan; sillä en ole vielä antautnnut kenenkään palvelukseen."

Nyt laukesi rajuilma; salamat säihkyivät Shestokow'in pienistä silmistä, hänen karkea äänensä jymisi kuin ukkonen:

"Maa-orja ei voi antautua kenenkään palvelukseen, sinähän kuulut perintönä kulkevien ihmisten luokkaan ja sinun herrasi olen minä, ruhtinas Platon Shestokow!"

Iivana parka! Hän tuijotteli tuskaa täynnä puhujaan, ikäänkuin karitsa jalopeuraan, kun hän sen käpälien alla väänteleksen. Suonenvedon tapaisesti kohoili ja laski hänen rintansa, kunnes hillitön epätoivon huudahdus puhkesi ilmi ja hän virkkoi:

"Kaikkien pyhimysten kautta, ruhtinas Shestokow, älkää valheella koettako pettää minna nuorukaisparkaa, -- varmaankin te laskitte leikkiä minun kanssani, minua peloittaakseune, tuottaaksenne minulle tuskaa, sentähden että katseleisin teidän isälleni tekemänne häväistyksen lievemmässä valossa, -- maa-orja, oi minun Jumalani, ei, -- ei, sitä en ole, sitä en voi olla, sillä juuri se että olette ottanut minut taloonne, oman perheenne piiriin, todistaa jo että olette minut vapaaksi julistanut!"

Iivana kiinnitti katseensa sen miehen huuliin, josta yksin hänen kohtalonsa ratkaisu riippui. Kuumeesta palavana odotti hän vastausta ja hänen mielensä jännitys lisääntyi lisääntymistään, kun ruhtinas viivytteli vastaustaan, ikäänkuin ilkkuen nuorukaisen odottamattomalle hämmästykselle.

Vihdoin avasi Shestokow huulensa, mutta ainoastaan julistaaksensa odottavalle Iivanalle hänen kuolemantuomionsa, sillä niin kuului loppupäätös, että hän oli ruhtinaan maa-orja.

"Olen tosin tehnyt tyhmyyden", jatkoi barin, "kun kohotin sinut säätysi loasta, osoitin sinulle ylin määrin hyvyyttä ja annoin sinulle sellaisen kasvatuksen, joka ei sovellu perintönä kulkevalle ihmiselle, sillä silloin kohoavat hänen karvansa ja hän pöyhisteleikse, niinkuin sinä nyt teet. Mutta toisin se tulee vastedes olemaan ja solmupiiska tulee opettamaan, että sinulla on herra, jolla on rajaton valta sinun ylitsesi. Sinä olet minun orjani, minun _Kreposnoi_ (perintöihmiseni), jonka ruumis ja sielu ovat minun omaisuuttani!"

Iivanalle kävi hengitys ahtaaksi, hänen kätensä hapuilivat ilmassa, ja hänestä tuntui ikäänkuin hän olisi nähnyt vapauden enkelin, joka itkien poistui, -- ja niinkuin äsken hänen vanha isänsä oli tehnyt, samalla tavalla kumartuivat Iivanankin polvet sen miehen edessä, joka oli hänen sielunsa herra, ja hän tarttui hänen vaatteensa liepeihin, itseänsä halveksimatta, ja hartaudella, joka olisi voinut kiveäkin liikuttaa, huusi hän nöyrästi rukoellen: "Olkaa armollinen, ruhtinas Shestokow, älkää olko julma minua kohtaan! Pappi on minulle uskontotunnilla opettanut, että ihmisen korkein pyrintö olkoon pyrkiä Jumalan kaltaiseksi, kilvoitella hänen kanssaan äärettömissä hyvissä töissä ja laupeudessa. Myöskin teille, ruhtinas Shestokow, on tämä kehoitus lausuttu, sillä tekin olette ainoastaan ihminen, jos kohta aatelismies ja äärettömän rikas. Oi, pyrkikää tekin tätä korkeinta tarkoitusperää kohti ja osoittakaa laupeutta; lausukaa se suloinen sana, joka minut vapaaksi tekee, joka minut itselleni antaa takaisin! Te nimitätte monta sataa sielua omiksenne, mitä merkitsee teille, jos te omistatte jonkun enemmän tai vähemmän, ja ajatelkaa vielä, että minä sen sivistyksen kautta, jonka olette minulle antanut, kaksinkertaisesti tulisin onnettomaksi, jos te pysytte päätöksessänne, että minä tunnen koko laajuudessaan vapaussanan korkean merkityksen, kun se muille maa-orjillenne on aivan vieras, he kun ovat tottuneet kahleisiinsa, joita he elämänsä alusta asti ovat kantaneet. Sentähden vielä kerran: osoittakaa laupeutta ja lahjoittakaa minulle armonne!"

Sillä aikaa kuin Iivana puhui nämät sanat mitä hartaimmin rukoilevalla äänellä, oli Shestokow ottauut esille taskukirjansa, johon hän rypistynein otsin näkyi merkitsevän jotain vähäpätöistä. Nyt sulki hän sen jälleen, astui muutamia askeleita taaksepäin ja lausui voudille:

"Tuolle pojalle annettakoon peltomiehen puku ja pantakoon tähän työosastoon. Minä käsken sinua pitämään häntä kovalla, että hän pian nöyrtyisi. Neljäntoista päivän kuluttua jätät aina minulle tietoja hänen käytöksestänsä ja ahkeruudestaan, jonka perästä sinä minulta saat käskyn joko häntä rangaista tai sillä palkita, että hän saa jotain vähemmän halpaa työtä toimitettavakseen. Mitä Andreakseen tulee, niin jättäköön hän neljäskolmatta tunnin kuluessa ohrasäkin takaisin, muuten saakoon hän maistaa solmupiiskaa, ja otettakoon hänen pelto-osansa takavarikkoon."

Luoden ilkeän katseen isään ja poikaan, kääntyi Shestokow ovelle ansaiten täten täydellisesti nimityksen "hirmuinen." Hän kuuli Iivanan kimeän kiljahduksen ja vanhan miehen kirouksen, mutta sitä hän ei ottanut huomioonsa, vaan palasi linnaan lähteäkseen vielä samana päivänä poikansa Michaelin kanssa takaisin pääkaupunkiin.