Part 1

MAA-ORJA

Kertomus Aleksanteri I:sen hallituskaudelta Venäjällä

Nuorisolle ja heidän ystävilleen omistanut

OSKAR HÖCKER

Suomennos

Kuopiossa, U. W. Telénin kustannuksella, 1901.

SISÄLLYS:

I. Pyhän Elisabethin päivä. II. Valkeita orjia. III. Talvipalatsissa. IV. Kätkössä. V. Ainoastaan yksi sielu. VI. Ilian kultavesi. VII. 91. psalmi.

I

Pyhän Elisabethin päivä.

Talvi Venäjällä tuutuu meistä peloittavalta. Ajattelemme silloin ehdottomasti hirmuista pakkasta, kauheita lumikinoksia, jäävuoria ja kuoliaaksi paleltumista. Pakkasta, lunta ja jäätä on venäläisillä tosin yllin kyllin, mutta onhan heillä myöskin laitoksia, jotka tyydyttävästi suojelevat heitä luonnon kovuutta vastaan. Köyhimmälläkin miehellä on lammasnahkaturkkinsa, ja parempiosaisten asunnot ovat varustetut ei ainoastaan vahvoilla sisäikkunoilla ja korkeilla kaakeliuuneilla, vaan myöskin porstuoilla ja etehisillä, joitten rakennustapa estää pakkasta tunkemasta sisään.

Neljäntenätoista päivänä marraskuuta heitteli harmaa talvitaivas alas runsaasti lunta ja räntää. Tästä huolimatta tungeskelivat Pietarin asukkaat kaduilla ja toreilla, sillä nyt vietettiin keisarinnan nimipäivää, jolloin hovi näytti kaiken komeutensa ja loistonsa. 300,000 ruplaa maksoikin vuosittain nämät nimipäivät tsaarille. Aamupäivällä oli juhlallinen vahtiparaadi, iltapäivällä suuri "gulanie" (hitainen huvikulkue) ja illemmalla tanssiaiset keisarillisessa palatsissa, juhlavalaistus kaupungilla ja loistava ilotulitus.

Juhlan ensimmäinen osa, vahtiparaadi oli ohitse ja _nadsirateli Markowna_, vihreässä, kullalla reunustetussa univormussaan, oli palannut kotiinsa. Tämä ankara herra kuului Pietarin poliisivirastoon ja edusti poliisipäällikkönä yhden kaupunginosan piirimiehiä. Hänen kansliansa -- konttooriksi nimitetty -- oli tänä juhlapäivänä suljettu ja hänen palveluksessaan olevilla kirjureilla oli vapaapäivä. Tämä vapaapäivä tuotti heille luultavasti kauniin rahasumman, koska nämä hänen alamaisensa samalla myös harjoittivat salapoliisin tointa, vakoilivat töllistelevässä ihmisjoukossa ja antoivat ilmi jokaisen hallitusta moittivan lauseen.

Markowna ei ollut -- huolimatta päivän juhlasta -- niinkään hyvällä tuulella, sillä "Matti" oli jälleen pujahtanut hänen kukkaroonsa. Tämä tapahtuikin aika usein vuoden kuluessa huolimatta hänen hyvistä tuloistaan. Oikeudenkäynnit poliisiasioista eivät ainoastaan tuottaneet hänelle melkoisia rahasummia, vaan olipa hänellä vielä lisäksi koko joukko muitakin sivutuloja, joista mainitsemme ainoastaan ne, jotka talonomistajat hänen allensa kuuluvassa kaupunginosassa maksoivat hänelle. Jokaiselta näistä hän sai näet vuosittain 25 raplaa ainoastaan sentähden, ettei hän dvornikkaa (talonmiestä) ahdistaisi, jos tämä nimittäin sattuisi liian myöhään katua puhdistamaan eli jos muutoin joku mitätön asia unhottuisi.

Meidän nadsiratelimme kuului kumminkin niitten joukkoon, jotka söivät hyvin ja elivät hyvin ja rakastivat niinkuin suurin osa kansalaisistaan väkijuomia ja korttipeliä. Mutta tällaisiin menoihin hänen tulonsa eivät riittäneet, ja sentähden sattui usein, että Markowna oli suuressa rahapulassa.

Keisarillisena virkamiehenä täytyi hänen ottaa osaa tämänpäiväiseen juhlakulkueessa. Kun hän oli nauttinut niukan puolisensa, kutsui hän kuskinsa Petruschan, joka myös toimitti palvelijan virkaa, luokseen ja ärjäsi hänelle: "Kuules, mitä tarvitset tänään juhlakulkueesen?"

Likainen maaorja väänsi irvistellen kasvojaan, kohotti ylös jalkansa ja vastasi: "Barin (herra), ensiksi tarvitsen saappaat, sillä toinen on ilman pohjaa ja toisesta kurkistaa jo suuri varvas."

Barin uäytti entistä vielä äreämmältä ja murisi: "Noh, mene nyt sitten puotiin ja valitse itsellesi uudet saappaat. Kauhtanasi lienee toki vielä hyvä, mitä?"

Petruscha kuin siihen myönsi, jatkoi hän: "Pue päällesi sekä se, että se uusi punainen paitasi, ymmärrätkö?"

"Ymmärrän!" kuului kuskin vastaus.

"Mutta Aleksanteri Markownavitsch, räätäli uhkaa häpäistä minua julkisesti, kun istun kuskipukilla uusissa vaatteissa, ellen pian tuo hänelle rahaa."

"Sitä parempi, anna vaan hänen herjata", pauhasi barin, "silloin hän ei saa mitään. Sano hänelle kumminkin", lisäsi hän hetken mietittyä, "että huomenna maksan kaikki. Tarvitsetko vielä jotakin? Lakkihan sinulla lienee, vai kuinka?"

"Kyllä on, mutta se on huono?"

"Noh, ota sitten puodista uusi, ymmärrätkös?"

"Ymmärrän."

"Barina (rouva) antaa sinulle vielä siihen nauharuusun vanhasta olkihatustaan, ymmärrätkö!"

"Ymmärrän!" vastasi palvelija ja aikoi poistua.

"Seis, vielä jotakin, huusi Markowna, oletko kuulustellut puodista uusia ajopeliämme?"

"Kyllä", vastasi Petruscha irvistellen, "ne ovat kyliä valmiit ja sangen kauniit, mutta ensin täytyy minun tuoda rahaa."

"Aasi" ärjäsi barin, "etkö ole sanonut hänelle, että huomenna aijon maksaa?"

"Olen sen kyllä sanonut, mutta eivät ota sitä uskoakseen."

"Sinä olet koko pöllöpää. Mene sitten toiseen puotiin ja pidä huolta siitä, että vaunut ja hevoset ovat valmiit, kello kolme lähdemme. Noh, mitä siinä seisot ja töllötät suu auki?"

"Tahtoisin rahaa, barin, voidakseni maksaa tavarat puotiin."

"Enkö jo ole sanonut, että huomenna saat", pauhasi Markowna ja polki jalkaansa.

"Mutta kun puotimies ei sitä usko."

"Suu kiini! Sano hänelle, että huomenna hän saa rahat ja sillä hyvä. Tänään on juhlakulkue, siis en jouda ajattelemaan tuollaisia vähäpätöisiä asioita."

Petruscha alkoi taas poistua, mutta barin huusi hänelle vielä: "keisari ja keisarinna ottavat myös osaa juhlakulkueesen, katso että ajat lähellä heitä, silloin tuo kurja räätäli ei uskalla tulla minua häpäisemään. Ymmärrätkö??"

"Kyllä ymmärrän!" murisi kuski ja poistui.

Näytti siltä kuin itse taivaskin suosisi tätä pietarilaisten juhlaa, sillä tuo talvinen raju-ilma oli lakannut, harmaat pilvet olivat kadonneet ja aurinko paistoi kirkkaasti siniseltä taivaalta. Kaikkiin pääkaupungin taloihin ilmestyi poliiseja, jotka asukkaille ilmoittivat, että heidän keisarilliset majesteettinsa tulisivat olemaan läsnä tämän päiväisessä juhlakulkueessa, jonka tähden kehoitettiin yleisöä lukuisasti saapumaan.

Tämä tiedonanto sai kaikki jalkeille -- vieläpä senkin rajoitetun joukon, joille tämmöiset näytelmät eivät tuottaneet minkäänlaista huvitusta ja jolle uteliaisuus oli tuntematon. Hekin menivät -- vaikka vastenmielisesti -- ottamaan osaa tuohon suureen juhlakulkueesen, sillä tavalla torjuakseen kaiken epäilyksen etteivät he olisi kylliksi keisarillismielisiä, poliisit kun tuomitsivat ankarasti kaikkia niitä, jotka tänä iltana uskalsivat jäädä kotiin.

Kulkueelle määrätyllä paikalla tunkeili lukemattomia ihmisjoukkoja, ja kaikki oli juhlallisesti koristettu.

Jäykkä talvinen luonto hurmaantui tästä keinotekoisesta keväästä, joka loisti naisten hatuissa ruusujen, ruiskukkien, tulililjojen ja syreniterttujen muodossa.

Poliisit olivat täydessä virkainnossa, hiki otsalla. Santarmiupseerit kiitivät pitkin tietä, ja santarmit ratsastivat edes takaisin kansanjoukkorivien edessä valvoakseen järjestystä joka paikassa.

Yhtäkkiä syntyi ihmisjoukossa syvä hiljaisuus.

Komea kaksivaljakko englantilaiseen livréen puettuine palvelijoineen ilmestyi. Ne olivat keisarilliset vaunut. Tsaari Aleksanteri ohjasi itse hevosiaan ja hänen korkea puolisonsa, jonka nimipäivää tänään vietettiin, nojautui vaunujen selkänojaa vastaan.

"Huutakaa... huutakaa!" ärjyivät poliisit ja santarmit ihmisjoukolle, ja raikkaasti kaikui vastaan kaikkialla: "Eläköön! Eläköön--kö--öön!"

Keisarillisen valjakon perässä seurasi loistava joukko kirjavissa höyhentöyhdöissä ja kullatuissa virkapuvuissa, näitten jälkeen taas laaja rivi sekä komeita että yksinkertaisia, maksetuita ja maksamattomia ajopeliä.

Markownan kuskille oli todellakin onnistunut päästä lähelle keisarillisia vaunuja. Ainoastaan yhdet vaunut oli edellä, nämät vaunut omisti ruhtinas _Platon Shestokow_, joka puolisonsa, kahdeksantoista vuotiaan poikansa ja erään toisen samanikäisen nuorukaisen kanssa otti osaa juhlakulkueesen.

Ruhtinasta, joka oli rikkaimpia bojaareja [näin kutsutaan Venäjällä korkeimmista aatelissuvuista nimitetyt ylhäisimmän luokan jäsenet], pidettiin suuressa arvossa, etenkin kun tiedettiin hänen nauttivan keisarin suosiota. Jokainen piti sitä kunniana, kun ruhtinas heitä tervehti, ja kun ruhtinaan vaunut ajoivat sivuitse, kumarsivat katsojat hänelle yhtä syvään, kuin äsken tsaarille itselleen. Eivätpä edes talonpojatkaan, jotka nelipyöräisissä kärryissään olivat vaimoineen ja lapsineen tulleet kaupunkiin, laiminlyöneet kunnioittavasti häntä tervehtiä. Eiväthän nuo kurjat voineet tietää, josko heidän nykyinen omistajansa vielä tulevaisuudessa tulisi myömään heidät juuri tälle samalle Platon Shestokowille. Kun ruhtinas kerran kääntyi taaksepäin, nousi nadsirateli Markowna heti ylös vaunujen istuimelta ja tervehti korkeata herraa alamaisesti kunnioittavalla kumarruksella. Shestokow viittasi silloin kädellään ystävällisesti hänelle, ja silloin tunsi tämä pieni virkamies itsensä niin ylpeäksi että alkoi heti rohkeasti silmäillä ympärilleen. Hänestä tuntui ikäänkuin väkijoukko olisi pitänyt häntä tuon ruhtinaallisen auringon henkivartijana. Monet katsojista kumarsivat näet nyt hänellekin, ja tätä ne tuskin olisivat tehneet ilman tuota ruhtinaallista tervehdystä.

Kun tuo pitkä vaunurivi oli ajellut pitkin kaupungin katuja, kaartin rykmentin soittokunnan soittaessa, oli juhlakulkue päättynyt, ja ihmisjoukot virtasivat kotiansa kohti, palatakseen yön tullen uudelleen, katsomaan komealla ilotulituksella koristettua pääkaupunkia.

Markowna teki myös samoin, mutta ei viipynyt kotonaan pitemmältä, kuin että ennätti vaihtaa virkapukunsa siviilipukuun. Kun hän tämän oli tehnyt, läksi hän uudelleen ulos, mutta tällä kertaa jalkaisin. Käveltyään melkoisen matkan, seisattui hän komean palatsin eteen. Tämän omisti ruhtinas Shestokow, ja hänen luonaan hän antoi ilmoittaa itseään.

"Tuskin luulen että hänen armonsa ottaa teitä tänään vastaan", vastasi paLvelija olkapäitään kohottaen, "hän kun näet tänään odottaa vieraaksi eräitä tilus-naapureitaan ja myös sisarensa poikaa, joka eilen on palannut takaisin ulkomailta."

"Ah, Janosch -- kulta" jatkoi viekas nadsirateli, antaen kokonaisen ruplan livahtaa alas palvelijan kouraan, "minä en viivytä herraasi tuskin kymmentä minuuttia, sano se hänelle, ja minä olen varma, ettei hän lähetä minua pois."

Annettu juomaraha auttoi, ja palvelija vei Markownan ruhtinaan luo.

Tämä virui pitkällään Ieposohvalla tupakkasalissaan ja poltteli kallisarvoista merenvahapiippuaan, josta hän puhalteli savua sinisissä renkaissa ylös ilmaan. Platon Shestokow oli vahva, keskikokoinen mies noin viidenkymmenen vuoden vaiheilla. Hän oli jotenkin lihava, ja hänen täyteläisistä, punertavista kasvoistaan huomasi kyllä että hän rakasti herkullista ruokapöytää. Hänen pienet läpitunkevat silmänsä, vahvat viiksensä ja pystynenänsä antoivat hänelle uljaan ulkonäön, joka taas silloin katosi, kun hän käytti lonjettia, joka usein tapahtuikin, koska hän oli hyvin likinäköinen. Hänen paljas päälakensa ei suinkaan kaunistanut häntä, vaan antoi hänelle jotakin viinaan menevän näköistä. Hänen äänensä sointu soveltui hyvin hänen ulkonäköönsä, se tahtoo sanoa se oli myöskin karkea ja vastenmielinen. Suurena vastakohtana tähän oli sitä vastoin hänen käytöksensä, joka osoitti hienoa seuraelämän miestä.

Nadsiratelin sisään astuessa jäi hän tosin leposohvalleen virumaan, mutta viittasi ystävällisesti tulijalle ja pyysi häntä istumaan.

Ruhtinas oli noiden molempien nuorukaisten seurassa, jotka olivat olleet hänen mukanaan juhlakulkueessa. Toinen heistä, laiha ja kalpea, oli hänen poikansa Michael, ja tuo toinen, joka oli voimakas ja komea nuorukainen, kutsuttiin nimellä Iivana. Tämä viime mainittu oli erään hänen toimimiehensä poika maatiluksilta ja oli maa-orjana ruhtinaan omaisuutta. Koska ruhtinaallinen perhe oli mieltynyt tuohon silloin nelivuotiseen Iivanaan, päätti Shestokow ottaa hänet jonkunlaiseksi leikkitoveriksi pojalleen, jonka kanssa häntä yhdessä sitten kasvatettiin, ja sai hän siis saman sivistyksen kuin ruhtinaan oma poika.

Ruhtinas oli juuri keskustellut poikien kanssa hauskalla tavallaan ja nauroi vielä sydämmensä pohjasta niille hullunkurisille kuvauksille, joita Iivana hänelle kertoi juhlakulkueesta.

"Tämä tässä on koko velikulta, rakas Markowna", sanoi hän nadsiratelille. "Voitteko arvata mihin hän yhä vaan vertailee kumartelevia kansanjoukkoja? Ruispeltoon, jonka pitkiä korsia tuuli heiluttelee, mutta jonka tähkät -- nuo arvokkaat päät -- ovat typö tyhjiä. Keisarin läsnä-olo on pannut kansan joka paikassa liikkeelle ha! ha! ha! Noh, pojat, nyt saatte mennä! Antakaa käsky että varustavat teetä odotetuille vieraillemme."

Michael kumarsi ja astui sivuovea kohti, mutta Iivana jäi sitä vastoin seisomaan ja katsoi ruhtinaaseen, viekkaasti hymyillen.

"Ohoi, poikaseni, mitä sinulla on mielessäsi?" huudahti herra, joka nyt oli parhaalla tuulellaan. "Onko sinulla jotakin sydämmelläsi? Kerro vaan."

"On kyllä", kuului Iivanan vastaus, "olen näet tänään menettänyt vetoni herra Gladkoille siitä, että keisarillisella vaunulla olisi tänään venäläinen valjakko; tällä kertaa kumminkin suosittiin enemmän englantilaista."

Ruhtinas naurahti. "Vai niin, ja tietysti minun nyt täytyy olla syntipukkina ja suorittaa velkasi?"

Iivana räpytteli silmiään ja pani kätensä veitikkamaisesti ristiin.

"Noh", jatkoi Shestokow, "kuvauksesi juhlakulkueesta ansaitsevat kyllä että avaan kultakukkaroni. Paljonko tuo sinun pikku asiasi tekee."

"Ainoastaan 150 ruplaa."

"_Ainoastaan?_ Totisesti, poikaseni, on sinulla taipumusta tulla oikein jalomieliseksi pohataksi. Noh, otapas vastaan", lisäsi ruhtinas nauraen ja viskasi rahakukkaronsa pojalle, "siinä on tosin joku kultahepo enemmänkin, mutta sen saat pitää itselläsi --"

"Ratsastaakseni niillä tänä iltana juhlakulkueen perästä" -- täydensi Iivana ja suuteli hyväntahtoisen antajan kättä.

"Aika velikulta, niinkuin äsken sanoin", huudahti ruhtinas nuorukaisten poistuttua.

"Kaikesta hän saa kiittää teidän armonne hyvää sydäntä", jatkoi tuo viekas Markowna alamaisella käden liikkeellä, sillä hän oli sangen tyytyväinen tavata korkeaa herraa näin hyvällä tuulella.

"Noh niin", myönsi Shestokow, "huumoriansa hän ei kumminkaan ole saanut kasvatuksen kautta, sen kyllä selvästi huomaan omasta pojastani, joka on niin hidasluontoinen aivan kuin mikähän tieteellinen esitys. Mutta olkoon nämä asiat jo -- mitä tuotte minulle? Luultavasti jonkun tärkeän ilmoituksen tuosta --?"

"Tuossa tunnetussa asiassa ei ole mitään uutta tapahtunut", vastasi Markowna hämillään. "Tänään en tuo mitään. Käyntini tarkoitus on päinvastoin --"

"Pyytää jotakin", lisäsi ruhtinas iloisesti. "Voin jo arvata että herra nadsirateli on jälleen suuressa puutteessa -- hän tarvitsee rahaa."

"Olisin tosin teidän armollenne suuresti kiitollinen --"

"Mitäpä vielä, jättäkää tuollaiset puheet. Toinen käsi pesee toisen." Näin sanoen nousi ruhtinas ylös ja astui perlemolla koristetun kirjoituspöytänsä luo, jonka laatikon hän avasi. "Kuinka paljon tarvitsemme tänään?" kysyi hän hymyillen.

Markowna alkoi vitkastella, eikä nähtävästi tahtonut uskaltaa mainita summaa. Sillä aikaa kuin hän vielä änkytteli kaikenlaista puolustuksekseen, astui palvelija sisään saliin ja ilmoitti, että vieraat olivat saapuneet, ja että herra Jerupkow, ruhtinaan sisarenpoika, jo oli arvoisan tätinsä huoneessa.

"Saata herrat vastaanottohuoneeseen", käski hänen armonsa, "minä tulen sinne heti."

Palvelija poistui ja ruhtinas kääntyi jotenkin kärsimättömänä tämän hänelle nyt niin kiusallisen vieraan puoleen, pyytäen häntä vihdoinkin puhumaan suunsa puhtaaksi.

Nadsirateli mainitsi nyt summan, joka ei suinkaan ollut niinkään vähäpätöinen. Shestokow rypisti tosin otsaansa, mutta antoi hänelle kumminkin toivotun rahamäärän ja lopetti keskustelunsa hänen kanssaan seuraavilla sanoilla:

"Toivon varmuudella, että te nyt kaksinkertaisella innolla pidätte silmällä minun etujani, ja teidän viekkaudellanne tämä ei kovin vaikeata mahtane olla. Niinpian kuin teillä on jotakin tärkeätä ilmoitettavaa, niin täytyy teidän heti tulla luokseni!"

Markowna ei voinut kyllin kiittää ja läksi pois yhtämittaa kumarrellen.

Herrat, jotka ruhtinas oli kutsunut luokseen, olivat tilanomistajia lähitienoilta. Näistä asuivat eräät talvikauden Pietarissa, toiset taas olivat nyt juhlaksi saapuneet. Vaikka heidän tiluksensa olivatkin laajoja, ei niitä sittenkään voinut verrata niihin, joita Shestokow omisti; bojaarit osoittivatkin hänelle sentähden jonkunlaista alamaisuutta, osaksi tämän takia ja osaksi sentähden, että ruhtinas aina oli ollut heille hyvä ja auttanut heitä silloin kuin kato ja vastoinkäymiset olivat heitä kohdanneet. Useat näistä tilanomistajista olivat vielä nytkin hänelle velassa, mutta Shestokow -- ritarillinen kuin oli -- ei antanut heidän sitä tuntea. Siitä seurasi, ett'eivät nämä herrat ainoastaan suuresti häntä kunnioittaneet, vaan pitivätkin hänestä paljon; sitäpaitsi oli heillä ruhtinaan kanssa yhteisiä etuja valvottavana, joista myöhemmin tulemme kertomaan.

Shestokow oli kutsunut heidät tänään luokseen, viettääkseen yhdessä heidän kanssaan aikaa siksi, kun tanssiaiset alkaisivat keisarillisessa palatsissa ja saadaksensa esittää heille sisarensa pojan, joka oli -- niinkuin tiedämme -- edellisenä iltana palannut ulkomailta. Kun talon herra oli tervehtinyt vieraitaan, tuli ruhtinatar herra Jerupkow'iu, ruhtinaan sisaren pojan, kanssa huoneeseen. Muutaman hetken kuluttua poistui ruhtinatar pukeutuakseen tanssiaisiin; tiesipä hän kyllä entuudesta, että herrat bojaarit mieluimmin seurustelivat keskenään, he kun näet vihasivat kaikkea etikettiä.

Keskusteltiin nyt Jerupkow'in vaiheista ulkomailla. Tämä nuori -- tuskin kolmenkymmenen vanha mies -- oli ihastunut Saksaan, Hanskaan ja Englantiin, joissa maissa hän oli viettänyt useampia vuosia, eikä voinut kyllin kiittää sitä jaloa vapautta, jota siellä halvinkin talonpoika saapi nauttia.

"Me olemme sen sijaan vuosisatoja jälellä", lopetti hän innostuneena puheensa, "emmekä voi muuta kuin kaikella voimalla antaa tukeamme tsaarin ihmisystävälliselle tarkoitukselle lakkauttaa maa-orjuus."

Jos puhujan innostus jo aikaisemmin oli herättänyt bojaarien harmia, niin sai tämä hänen Ioppupontensa aikaan oikean myrskyn.

PÖyhkeiliväthän nämä herrat juuri maaorjiensa lukumäärällä, joita kuvaavasti kyllä kutsuttiin "peru-ihmisiksi", pitiväthän he noita olentoja orjinaan, jotka tavaraluettelossa pantiin yhteen luokkaan heidän rakkaan karjansa kanssa. Tähän aikaan sai joka päivä lukea Pietarin sanomalehdissä ilmoituksia sellaisia kuin seuraava, jonka olemme ottaneet esimerkiksi: "Talossa N:o 60 Hernekadnn varrella myydään eli vuokrataan yksitellen perhe, johon kuuluu nuori leski, kaksi poikaa ja yksi tyttö. Lähempiä tietoja antaa talon kuski Iivana. Samassa paikassa on nähtävänä kaksi nuorta hevosta Orlovin varsoituslaitoksesta ja yksi kolmogoorilainen lehmä."

Tästä voi lukija helposti ymmärtää, että ruhtinaan vieraat eivät voineet käsittää Jerupkowin jaloa ajatusta, mutta tuntui tämä heistä melkein niinkuin rikos.

Herra Gladkoi, sama juuri, jolle Iivana oli kadottanut vetonsa -- tarttui nyt puheeseen: "minä en kehoittaisi teitä ilmi tuomaan ajatuksianne laajemmissa piireissä, koska te silloin ja täydellä syyllä tulette saamaan paljon vihamiehiä."

"Eivätkö ajatukseni sitten ole samat kuin tsaarinkin", kuului Jerupkowin hämmästynyt vastaus. "Eikö Venäjällä tiedetä, että hän jo on poistanut piinatutkinnon ja että hänellä tätä nykyä on tarkoitus murtaa noitten ihmisraukkojen kahleet? Noh, onko siis keisari Aleksanterilla vihollisia omassa maassaan?"

Säälivä hymv ilmeni bojaarien huulille, samalla kuin he salaperäisesti iskivät toisilleen silmää.

"Eikö teillä, ruhtinas, ole sisarenpojallenne mitään vastattavaa?" sanoi eräs talonomistajista, kääntyen Shestokowin puoleen, joka istui mukavasti akkunan syvennyksessä vasemman käden sormilla ruutua rumputtaen.

"Minulla ei ole minkäänlaista halua käännyttää haaveilijaa", vastasi hän hymyillen. "Enemmistö kansalaisistamme, jotka ovat pitemmän aikaa eläneet ulkomailla, joutuvat tämän heikkouden uhriksi, mutta parantuvat siitä jälleen, niinpian kuin ovat taas tottuneet kotioloihin."

"Pitäkää minua poikkeuksena, rakas eno", vastasi Jerupkow kiivastuen, "ja ajatelkaa että nuoruuden aika -- tuo haaveilun aika -- jo on takanani."

Ruhtinas vaan kohotti olkapäitään, mutta herra Gladkoi huusi:

"Miksi ette sitten jääneet tuonne ulkomaille, siellähän teillä tässä tapauksessa olisi ollut paras vaikutusala?"

Jerupkow koetteli kaikin voimin pysytellä levollisena ja vastasi:

"Tosin kyllä en tarvitseisi vastata tuollaiseen kysymykseen, joka osoittaa uteliaisuutta, mikä ei ole oikeutettua; tahdon kumminkin tehdä teille mieliksi, hyvä herra. Tällaisesta kohteliaisuudesta tulee minuu myöskin kiittää ulkomaalla oloani", lisäsi hän pisteliäästi, mutta jatkoi sitten rauhallisella ääuellä. "Niinkuin ehken tiedätte, perin isältäni, joka kuoli noin vuosi sitten, suuren maatilan, joka rajoittuu enoni tiluksiin. Pian havaitsin että oli välttämätöntä ottaa hoito omiin käsiini, koska huomasin että pehtori, jolla oli ollut ylijohto, olikin suuri roisto. Ulkomaatahan en millään tavalla voisi hyödyttää, sillä siellähän ne jo omistavat noita etu-oikeuksia, jotka minua niin suuresti ovat innostuttaneet; vaikutusalaa voin siis löytää ainoastaan täällä isänmaassani."

"Ah! te kait aiotte pyrkiä tsaarin neuvonantajaksi?" kysäsi herra Gladkoi pilkallisesti, kiihoittaen siten hengenheimolaistensa naurunhalua.

"Minun suunnitelmani ovat kohtuullisia", vastasi Jerupkow vaivalla hilliten mieleukuohuaan. "Tahdon antaa naapureilleni hyvän esimerkin siten, että lahjoitan maa-orjilleni vapauden ja teen heidät vapaiksi talonpojiksi."

Bojaarit purskahtivat raikuvaan nauruun, ainoastaan Gladkoi vastasi kiukkuisasti:

"Luuletteko todellakin, että me tilanomistajat sallisimme sellaista hulluutta? Minä puolestani en ainakaan saisi rauhaa, ennenkuin teitä vastaan nostettaisiin kanne talonpoikien kiihoittamisesta. Siperia olisi silloin varmaankin osanne."

Syvä puna levisi Jerupkow'in kasvoille, ja vaikka hän ponnisteli kaikkia voimiaan pysyä rauhallisena, vapisi hänen äänensä sittenkin sisällisestä liikutuksesta, kun hän vastasi:

"Ryhtykää vaan oikeudenkäyntiin, hyvä herra. Se tulee teille ainoastaan maksamaan suuria rahasummia ilman että te sillä mitään voitatte, sillä olen ensiksikin yksivakainen isäntä omalla maatilallani, toiseksi kuuluvat talonpojat _minulle_, ja tämän maan lakien mukaan on minulla täysi hallinto niitten yli, ja vielä kolmanneksi ei kukaan mahtane löytää mitään epäoikeutettua siinä, että seuraan jalon keisarini esimerkkiä."

Nämä perusteet olivat niin päivän selviä ja kiihoittivat sentähden sitä enemmän bojaareja; mutta Jerupkow ei välittänyt näiden herrain suuttumuksesta, vaan jatkoi hämmentymättä:

"Minusta tuntuu hyvin tuhmalta, että nostatte riitaa tästä sen miehen kodissa, jonka jalo luonne on antanut teille loistavan esimerkin kristillisestä ihmisrakkaudesta, ottamalla perheeseensä maaorjan pojan ja antamalla hänelle saman kasvatuksen kuin omalle lapselleen."

"Älkäämme puhuko siitä", sanoi ruhtinas tähän, nousten tyytymättömänä istuimeltaan ja alkaen kävellä salissa edes takaisin kädet selän takana.