Part 3

"Syksyisin, kun syystyöt oli lopetettu, ei torppareita oltu otettu päivätöihin, ennenkuin vasta talvella, jolloin sitten oli pidetty kahdesta kolmeen kuukauteen yhtämittaa metsätöissä. Ensin oli pitänyt kuukauden päivät kaataa massaa ja halkoja; miesten hevospäivät vaihdettiin nimittäin useampiin miespäiviin. Sitten oli alkanut ajo. Sitä oli jatkunut maaliskuulle ja huhtikuullekin. Tavallisesti maaliskuulla, kun oli ollut pitemmän aikaa seisovia ilmoja ja tiet siitä syystä auki, oli kartanon hevoset pantu koetteeksi ajoon. Mitä nämä yhtenä päivänä sitten olivat kerinneet ajaa, sen mukaisesti laskettiin, kuinka paljon torpparien oli kuukausien kuluessa kunakin päivänä umpiteiden takaa pienillä, laihoilla hevosillaan pitänyt keritä ajaa. Heidän ajamansa puut mitattiin. Niitä oli saatu niin ja niin monta syltä. Summa jaettiin nyt kartanon hevosen ajamalla sylimäärällä ja siten saatiin se päivämäärä, jonka torppari 'todellisesti oli ajanut'. Ja näin oli vähennetty kultakin torpparilta vuonna vuotuisenaan miltä 13, miltä 15, jopa muutamilta 20:kin päivää. Tuo on ollut raskasta, kun palkkaamilleen päiväläisille torpparien kuitenkin oli tullut maksaa niin monen päivän palkka kuin hän todellisesti oli ollut työssä. Jospa tuota ja tuon tapaista olisi jatkunut vaan vuoden pari, niin eipä siitä olisi ehkä rettelöä noussut, mutta kun samaa oli kestänyt jo monta vuotta eikä siitä koskaan näkynyt tulevan loppua, niin alkoi se jo tuntua liika raskaalta." Tämä kaikki torpparien omien kertomusten mukaan.

Olisi kuitenkin väärin väittää, että nämä tässä luetellut seikat, niin sietämättömiltä kuin ne syrjäisestä tuntuvatkin, olisivat yksin, ilman muita väliin tulleita asianhaaroja, synnyttäneet nyt kysymyksessä olevaa lakkoa kärsimyksiin tottuneiden torpparien joukossa juuri sinä aikana kun se sitten syntyi. Mies voi kantaa kuormaa, jonka alle hän on nääntymäisillään, hyvinkin kauan, jos hän vaan on varmasti vakuutettu, että se todella _on_ hänen kannettavanansa. Mutta jos minä tulen häntä vastaan ja nimenomaan huomautan hänelle kuorman olevan hänelle raskaan senvuoksi, että hänen takanansa kulkija on sälyttänyt oman kannettavansa hänen kuormansa päälle, silloin vääryyden herännyt tunto tekee kuorman kantamisen heti hänelle ylivoimaiseksi. Ja tuo ei ole ainoastaan jotain mielikuvitusta hänen puoleltaan, vaan vääryyden tunto _todellisuudessa_ vaikuttaa sen, että ennen mahdollinen rasitus tulee mahdottomaksi kantaa. Sellainen voima on itsetietoinen vääryyden tunto.

Ajat ovat muuttuneet. Kansan vanha vapauden tunto on herännyt.

Ei vanhoina aikoina maan vuokraajia ollut; ei ollut renkiä, ei piikoja, ei muonamiehiä. Torpat syntyivät siten, että kun Ruotsin laki teki esteitä tai ainakin suuressa määrin vaikeutti maan vapaata jakamista ja osittamista, niin talon perilliset suostuivat tavallisesti keskenään olla jakamatta perintötilojaan laillisessa järjestyksessä, vaan järjestettiin asia niin, että yksi perillisistä rupesi talon nimelliseksi isännäksi ja toiset perilliset hänen torppareikseen, jolloin suoritettavat kruunun ja kirkon verot jaettiin kaikkien kesken tasan. Torppari oli tietysti aivan yhdenveroinen kuin talon nimellinen isäntäkin eikä mitään erotusta arvossa tai oikeuksissa ollut isäntien ja torpparien välillä. Mutta sitten väkiluvun lisääntyessä, kun viljelemätönkin maa sai arvonsa, tulikin maan omistaminen semmoisenaan tulolähteeksi; nimellisestä talon isännästä syntyi "maan omistaja" ja torpparit saivat ruveta maksamaan hänelle erikoista veroa ja saivat kokonaan toisen merkityksen. Syntyi maanomistajien ja maattomien luokka. Ja nyt seuraa jälkimäisten yhä suurempi orjistuminen edellisten alle. Kunnes meidän päivinämme maanomistajat alkavat vierottua ruumiillisesta työstä, hienostua herrasluokaksi, seuraten sitä mallia, minkä heille antavat suurtilalliset kartanonomistajat, jotka jo aikoja sitten ovatkin unohtaneet ruumiillisen työn ja eroavat siinä määrässä työväestään, että tuskin tunnustavat olevansa edes samaa ihmisrotua. Mitä enemmän maanomistajaluokka näin irtaantuu ruumiillisesta työstä sitä enemmän sitä työtä täytyy sälyttää maattoman työväestön hartioille, kunnes viimein tullaan liikarasituksen rajalle, jolloin maan vuokraaja, kadotettuaan kaiken mahdollisuuden lepoon ja siitä seuraavaan henkiseen kehitykseen, alkaa ruumiillisestikin kitua, menee vartaloltaan vääräksi ja tulee epämuodostusten alaiseksi. Tämä liikarasitus se on luonut sen kömpelön, vääräsäärisen, tylsä-ilmeisen, kaikkea käytöstapaa ja itseluottamusta vailla olevan olennon, jota kaupunkilaiset katupojat osottavat sormellaan ja sanovat "maamoukaksi". Sellaisia tyyppejä ei ollut kyläkunnissa asuvan kansan vanhan vapauden aikana, jonka mahtavista runotuotteista vielä nykyisetkin sukupolvet ylpeilevät.

Ajat ovat muuttuneet. Ja rengeiksi, piioiksi, muonamiehiksi, torppareiksi sorretussa kansan luokassa on herännyt tuulahduksia, jotka osottavat, että entisen vapauden tunto ei ole vielä kokonaan sammuksissa. Maalaistyöväestön tyytymättömyys on kaikista tyytymättömyyksistä vanhin ja painavin. Sen syyt ovat syvimmät ja merkitsevimmät.

Olisipa ollut ihmeellistä elleivät suurlakon ajat olisi juuri tässä maalaisväestössämme herättäneet lakon aatetta. Maalainen tulee tosin kaikessa myöhemmin kuin muut, mutta hän tulee sensijaan kaikkein varmemmin, kun hän tulee. Laukon ja muutamien muiden kartanoiden lakot on ainoastaan pieni alku. Nuo asianomaiset lakkotemput, kuten "alas"-huudot, olivat ainoastaan pieniä, tosin myös aivan tarpeettomia muodollisuuksia, joihin sanotaan sosialistien heitä opastaneen.

Me olemme niin tottuneet pitämään jotakin torpparia alemmassa arvossa kuin jotakin paroonia, että meidän mielestämme "alas"-huuto tai lakin päässä pitäminen tai paroonin tieltä väistymättömyys (jotka nyt olivat niitä lakkolaisten syntejä) näyttää aivan huutavalta rikokselta, mikä todella oikeuttaa aatelismiestä loukkaantumaan jopa toimeenpanemaan häätöjäkin. Mutta jos tekee itselleen selväksi, mikä ääretön vääryys kohtaa työtätekevää väestöä siinä, että tältä väestöltä on riistetty se maa, joka heitä työhön kutsuu ja heille sylinsä avaa, niin silloin ei mikään räjähdysaine tunnu kyllin voimakkaalta hävittääkseen tämän vääryyden niin juuria myöten kuin se hävitettävä olisi; ja kaikki nuo alas-huudot tuntuvat vaan vähäpätöisiltä ja perin anteeksiannettavilta mielenilmauksilta. Suureen vuosisataiseen tyytymättömyyteensä ei maalaisköyhälistö ole todellakaan mitään opastusta sosialisteilta tarvinnut. Minun nähdäkseni sosialisteja pitäisi vallassaolijain päinvastoin kiittää, he kun juuri ovat johtaneet tuon viimeisen ilmauksen maattoman väestön taistelusta itsetietoiselle passiivisen vastarinnan (aseettomuuden) tielle, sillä ellei sosialismin opit olisi levinneet juuri näihin aikoihin torppari-maailmaan, olisivat torpparit aikaa sitten ilmi kapinassa. Sosialismin opit ovat meillä olleet sinä ukkosenjohdattimena, joka on epämääräiseen tulevaisuuteen siirtänyt vallankumousuhkan, mikä oli maaköyhälistön keskuudesta jo nousemassa. Naapurimaassamme, Venäjällä, erittäinkin Tuulan, Orlovskin ja Kurskin lääneissä, eli Venäjän varsinaisissa maanviljelyspiireissä, ovat yöjunat alituisen valaistuksen alaisina. Lakkaamatta pitkin matkaa, milloin toiselta milloin toiselta puolen näkyy vaunun ikkunoista loimottavia tulipaloja: tilanhaltijain talot palavat. Yöjuna ei pääse hetkeksikään näiden kaameain valonheittäjäin piiristä.

Mutta Laukon läänissä ei ole yhtäkään poliisia sormenpäälläkään kosketettu, ei yksikään salalaukaus ole kuulunut miltään metsänkulmalta, eikä yksikään murhapolton liekki ole vielä leimahtanut.

Meillä moititaan Laukon torppareita lain halveksimisesta sen perustuksella, että he tekivät lakon. Mutta itse asiassa on luottamus samain torpparien lainkuuliaisuuteen juuri heidän nykyisen sosialisminsa vuoksi tullut niin suureksi, ettei kukaan vallassaolijoista tule ajatelleeksikaan sellaisia mahdollisuuksia kuin naapurimaassamme tapahtuvia. Rohkeasti jännitetään äärimmilleen tuon lainkuuliaisen kansan passiivisen aseettomuuden päätöstä. Koko tuo suurilukuinen väkijoukko näyttää jo olevan hallittu parilla poliisilla, jotka hyräillen kiertelevät metsiä ja ilkkuen jakelevat käskyjänsä.

Eihän torppariemme tyytymättömyys ole sosialistien herättämä. Ennenkuin sosialismin opit olivat maahamme tulleet, olivat torpparit alkaneet kokoontua joukkoihin, ja panivat toimeen uhkaavia lähetystöjä. Kaikkein järkyttävimmät hyökkäykset yhteiskuntaa vastaan etsivät ja löysivät aina kannatusta tämän maalaisköyhälistön tyytymättömyydessä. Mutta nyt he ovat passiivisia, ja se tapahtuu siksi, että he vuosisatoja turhaan odotettuansa ja väkivaltaisuuksien ollessa jo puhkeamaisillaan ovat vieläkin kerran ruvenneet odottamaan -- tällä kertaa sosialismilta ja sen uudelta eduskunnalta.

Ihminen ja luonto.

Sen ihmeellisen vuoren huipulta katsellessa ensimäinen tunne, ensimäinen ajatus oli, että niinkuin päivän valo paistaa jokaiselle erotuksetta niin maa lupaa erotuksetta ravintoaan jokaiselle, joka työtä tehdä tahtoo. Maa on kaikkien ihmisten yhteinen ravitsija, ja jos puutetta sittenkin ihmisten keskuudessa syntyy, niin ei sitä synny senvuoksi että maa ei voisikaan lupaustansa pitää, vaan senvuoksi että ihmiset ovat anastaneet maan ravintolähteet yksityiseksi omaisuudekseen, joten maattomat ovat estetyt välittömästä työstä leipänsä hankkimiseksi ja ovat sensijaan pakotetut elättämään itseänsä työvoimansa myymisellä nälkäpalkasta. Mutta tuo tunne että maa on oikeastaan ihmisten yhteistä perua, johon on oikeus ainoastaan sillä, ken sitä viljelee, ja että siis viljelemättömän maan omistajana ei voi olla kukaan yksityinen, se tunne käy esiin yhtä selvänä myös katsottuna sisältä päin, ihmisen ja luonnon väliseen suhteeseen.

Ihmisen ja luonnon välillä on olemassa suhde, joka on sisempänä, syvempänä, lujempana, ylempänä kaikkia tekosuhteita yhteiskunnallisessa ja valtiollisessa elämässä. Ihmisen suhde luontoon on välittömän tuntemuksen suhde, niinkuin suhde sielun ja jumalallisen hengen välillä, niinkuin sanaton suhde ikiystävysten välillä.

On paljon ihmisiä, jotka luonnon helmasta iäksi irtautuneina, kaupunkeihin, tehtaihin sullottuina ovat tämän pyhän suhteen unohtaneet. Kuitenkin kaupunkilaisistakin ne, joilla on tilaisuus kesäisin maalle muuttamaan, osottavat suurta elpymistä, elämänilon palausta, kun pääsevät ajaksikin takasin luonnon välittömään yhteyteen. Kaupunkilaisiin saleihinsa he hankkivat ruukkukasveja, maisemamaalauksia, häkkilintuja ja muuta sellaista ylläpitämään edes muistoa heidän alkuperäisestä yhteydestänsä luonnon kanssa.

Mutta juurevimpana, eheimpänä, lujimpana pysyy yhteys luonnon kanssa siinä ihmisessä, joka ikänsä kaiken on omilla ruumiinvoimillaan tämän maaemon pintaa viljellyt. Hän kasvaa ikäänkuin yhteen luonnon kanssa. Kun auer väräjää keväisen päivän paahteessa ja lämminnyt maa kuohkeana murentuu hänen sahransa tieltä, niin huokuu multa häntä itseänsä. Häntä itseänsä huokuu kotoinen havumetsä, jossa talviset hongan lastut ovat hänen piiluamisensa jäliltä kanervikkoon sulaneet. Häntä itseänsä huokuu kevään koko uhkuva elämä, niinkuin hänen lastensa pilpatus tanhuviita ja poluilta. Se luonto, mikä hänen ympärillänsä on, kaikkialla yhtyy muistoihin hänen kättensä töistä, peratut pellot, kaskiahot, perunakuopat, tiet, ojat, harmaa mökki, navetta olkikattoinensa. Tunto, että tämä luonto tuottaa välittömän hedelmän hänen ponnistuksillensa, että se kasvattaa hänen kynnöistänsä ja kylvöistänsä leivän, se se niin erottamattomasti kiinnittää hänet viljelemäänsä maahan ja asumaansa kotoon.

Tosin voi kaupunkilainenkin tai maakartanon herrasisäntä, jonka omat ruumiilliset voimat eivät koskaan tule välittömään tekemiseen mullan, kivien, honkien ja kaikenkaltaisten luonnonvoimien kanssa, olla kotoonsa kiintynyt, ja jos esimerkiksi valtiovalta lähettää hänen luokseen santarmit kotitarkastuksille ja häätää hänet kotoaan, niin se loukkaa koko hänen olentoansa, ikiajoiksi haavottaa häntä ja tuntuu hänestä pahimmalta mitä hänelle suinkin voidaan tehdä. Mutta vielä tuhat kertaa kiinteämmin on maahansa sitoutunut se, joka on omin ruumiillisin voimin luonut sen rakennuksen, jossa asuu, sen halkopinon, josta ottaa lämpimänsä, sen pellon, josta saa leipänsä. Hänen kotinsa ei ole ainoastaan muutama huone, vaan koko se luonto, johon hänen ruumiillisten ponnistustensa näkyvät tulokset ovat ikiajoiksi sulautuneet.

Sanalla sanoen: maata omin voimin viljelevän ihmisen suhde luontoon on itsenäinen suhde, joka sisimmässä itsessään ei tunne mitään alistumista joidenkin ulkopuolisten inhimillisten asetusten alaiseksi. Maan viljelemisen ja asumisen oikeus toisin sanoin ei häneen nähden voi olla muiden ihmisten hänelle antama, vaan hän aina käsittää sen omaksi syntyperäiseksi oikeudekseen. Maa itse tarjoutuu, antautuu hänen kättensä työlle. Työntekijälle maa kasvaa, eikä tunne välillä ketään kolmatta, joka sitä omistaisi siihen työtä tekemättä.

Sentähden, jos viljelemättömän maan ollessa anastettuna yksityiseen omistukseen maattoman täytyy maanomistajalta _vuokrata_ maata, sitä viljelläkseen, niin tämä puhtaasti muodollinen seikka ei lainkaan muuta maaemon suhdetta työntekijäänsä ja työntekijän suhdetta maaemoon. Niinkuin ennenkin maa antaa työntekijälle saman sadon hänen työnsä palkaksi, ja niinkuin ennenkin työntekijä tuntee maaemon omakseen ja suhteensa siihen itsenäiseksi. Kaikki kontrahdit ja paperipykälät, joilla hän pakosta sitoutuu antamaan puolet työnsä tuloksista jollekin syrjäiselle ja suostuu kaikkiin tämän vaatimuksiin, ne tuntuvat hänestä oleettomilta ihmispahuuden keksinnöiltä, joita hän ei voi välttää, mutta hänen ja maan väliseen suhteeseen niillä ei ole mitään vaikutusta.

Tätä seikkaa ei voi koskaan täysin käsittää se, joka ei omin voimin tee maatyötä. Tosin voi moni maalainen herrasmies rakastaa kotikartanoansa ja ymmärtää mitä on ihmisen itsenäinen suhde luontoon. Mutta hän ei voi ymmärtää, että torpparilla voisi tai saisikaan olla samallainen suhde siihen maahan, jota hän ainoastaan vuokraa. Ja kumminkin on torpparilla vielä paljon, paljon voimakkaampi ja itsenäisempi suhde maahan, sillä hän on _työllänsä_ siihen liittynyt. Jos maanomistaja sen täysin käsittäisi, niin en luule, että niin julmaa ihmistä olisi, joka tuleentuvan viljan riistäisi kylväjältä ja kotihäätöön turvautuisi.

Tahtovatko siis torpparit päästä verottomiksi, tai tahtovatko he kenties verona maksaa ainoastaan sen, minkä itsenäinen talonomistaja kruunulle maksaa.

Ei. Torpparit eivät tahdo päästä verottomiksi ja he ovat aina valmiit maksamaan veroina enemmän kuin maksavat ne, joilla on ollut rahaa ostaa itselleen itsenäinen talo. Ainoa, mitä torpparit tahtovat ja ovat aina tahtoneet, on, etteivät he riippuisi yksityisestä, personallisesta mielivallasta. He maksavat kuinka suuria veroja tahansa, kunhan saavat maksaa ne "kruunulle." He tahtovat, ettei heidän ja maaemon välisen itsenäisen suhteen yläpuolella olisi mitään ihmispersonaa, joka sanoisi omakseen sitä maata, jota he viljelevät ja asuvat. He tahtovat, ettei heidän verojansa ja viljelysaikaansa määräisi personallinen mielivalta, vaan se sama yleinen "kruunu", joka tilallistenkin verot määrää. He tahtovat vapaaksi häätöuhkasta, joka kuten Damokleen miekka hiuskarvasta riippuu heidän päänsä yläpuolella ja tärvelee heidän elämänilonsa. He tahtovat myös, että heidän lastensa kohtalo ei olisi personallisen maanomistajan vallassa, vaan että lapsille periytyisi oikeus kotimaansa viljelemiseen.

Nämä vaatimukset eivät tosin ole toteutettavissa enemmällä eikä vähemmällä kuin vuokramaitten ja viljelemättömien alueiden siirtämisellä yksityisten omistuksesta valtion omiksi, eli äärimmäisesti oikeastaan kaiken yksityisen maanomistuksen lakkauttamisella; mutta nämä ovat kuitenkin ne vaatimukset, joiden on ennen tai myöhemmin luonnon pakosta toteutuminen, -- verisenkö vallankumouksen vai aatteellisen selvityksen kautta, se riippuu meistä.

Tässä on torppariasian ydin.

Maakysymyksen ratkaisu on todellista ratkaisua ainoastaan mikäli se tähän suuntaan tähtää.

Maakysymyksestä meillä ja muualla.

Että maakysymyksen merkitys meilläkin, kuten kaikkialla, on tullut polttopisteeseensä, näkyy siitä, että se uuden eduskunnan ensimäisissä istunnoissa heti on saavuttanut tärkeimmän kysymyksen sijan.

Tosin ei puutu epäilijöitä, jotka väittävät koko tuon kysymyksen saaneen eduskunnassa näin suuren merkityksen ainoastaan senvuoksi, että maaton maalaisväestö, eli rengit, piiat, muonamiehet, torpparit, muodostavat suuren valitsijain enemmistön, joiden ääniä täytyy onkia oikeilla multalieroilla eikä millään keveän ilman perhosilla. Mutta tällainen puhe on kaikissa tapauksissa ainoastaan osaksi totta. Maakysymys on etualalla senvuoksi, että se on kaikkien yhteiskunnallisten kysymysten pohjakysymys, -- että se on ainoastaan toinen nimitys työväen kysymykselle, että ilman sen ratkaisua koko työväen kysymys jää ratkaisua vaille.

Maakysymyksestä ovat juuri ehdotukset maavuokraolojen saattamisesta uudelle pohjalle astuneet etualalle, toisin sanoen torpparikysymys eli maattoman maalaisväestön asema.

Ehdotukset parannuksiksi maattoman väestön asemassa voidaan jakaa kahteen suureen luokkaan: maanomistajapuolueiden tekemät ehdotukset ja köyhälistöpuolueen tekemät ehdotukset.

Omituista on, että kummankinpuoliset ehdotukset perustuvat yksityisen omistusoikeuden säilyttämiseen. Erittäin omituista se ei ole maanomistajapuolueihin nähden, sillä tuskin muuta siltä taholta voi odottaakaan. Mutta omituisempaa se on sosialistipuolueeseen nähden. Tällä seikalla on pääasiassa seuraava syy:

Sosialismi syntyi ja sai kasvuvoimansa alkujaan heränneestä ihannevaltion aatteesta ja uskosta mahdollisuuteen sitä toteuttaa. Tämä ihannevaltio sisältää, että maa ja kaikki tuotantovälineet joutuisivat valtion omaksi. Tämmöisen ihannevaltion toteuttamista varten sosialistit arvelivat ennen kaikkea tarvitsevansa valtiollista valtaa, ja näin on valtakysymys luonnollisesti astunut etualalle, jopa siihen määrään, että puheet ihannevaltiosta ovat joutuneet muodista pois ja täyden miehen nimeä saattaa kantaa ainoastaan se, joka "lapsellisuuksia" höpisemättä ja "utopioihin" uskomatta osasi tarmokkaasti tuota aineellista valtakysymystä ajaa. Tämän taistelun ohella sosialismi ajaa puolittaisia eli niinsanottuja paikkausparannuksia yhteiskunnallisissa oloissa senvuoksi, että kansan joukkoja ei voi pitää ajan pitkään pelkässä odotuksessa. Niinpä on maakysymyksenkin laita. Sosialistisessa ihannevaltiossa maa on kyllä valtion oma, eikä mitään yksityistä maanomistusoikeutta ole. Mutta ennenkuin tähän ihanteeseen päästään, täytyy turvautua paikkausparannuksiin. Ja niin on käynyt, että sosialistienkin taholta tehdyt ehdotukset säilyttävät yksityisen maanomistusoikeuden, koettaen vaan saada aikaan vuokraoloissa niin suuria lievennyksiä, kuin mahdollista.

Kuitenkin on maanomistajien ja köyhälistön ehdotuksilla suuri oleellinen erokin.

Maanomistajien ehdottama torpparilaki, joka suurella vapaamielisyydellään on niin hämmästyttänyt maailmaa, voi näet olla maanomistajille aivan vaaraton, vaikkapa se olisi vieläkin vapaamielisempi. Voitaisiin säätää muitta mutkitta vaikkapa sellainenkin laki, että torppari on täydelleen isännän veroinen, jopa että torpat eivät saa olla muuta kuin perintötorppia, eikä se laki sittenkään maanomistajia vahingoittaisi. Sillä seuraus olisi vaan se, että koko torpparilaitos häviäisi ja lakia ei lainkaan voisi ketään kohtaan sovelluttaa. Voimme ajatella esimerkiksi, että maanomistajat jättäisivät torppariensa hallussa olleet erämaat yksinkertaisesti viljelemättä (hävittäisivät torpat), ja käyttäisivät tämän kautta äärimmilleen halvistunutta työvoimaa omien kotitilustensa viljelemiseen renkien avulla. Ehdotus pakkolunastuslaista, eli torpparien oikeudesta, siinä tapauksessa että torppaa aijotaan hävittää, lunastaa se omakseen, lienee tuskin tosi mielessä ehdotettu. Sitäpaitsi se auttaa ainoastaan sellaisia torppareita, joilla on varaa ostaa itselleen maatila, ja sellaiset torpparit kuuluvat oikeastaan koko torpparikysymyksen ulkopuolelle. Oivaltaen tämän suuren ja ratkaisevan puutteen maanomistajapuolueiden ehdotuksissa, mikä voisi koko kysymyksen viedä harhaan, ehdottavat sosialistit oman torpparilakinsa ohella toisen määräyksen, nimittäin viljelyspakon. Tarkotus on sanoa maanomistajalle: sinun _täytyy_ viljellä erämaitasi.

Tässä yhteydessä en tahdo ruveta tätä ehdotusta yksityiskohtaisesti arvostelemaan. Se on kaikissa tapauksissa rehellisesti tarkotettu. Sosialistit kuitenkin itse myöntävät, että sekin on ainoastaan paikkausparannus. Se yhä edelleen jättää yksityisen maanomistusoikeuden voimaansa, ja siinä on senkin heikkous. Ellei mennä asian ytimeen, yksityisen maanomistusoikeuden lakkauttamiseen, voivat maanomistajat _aina_ tehdä tyhjäksi kaikki paikkausparaunuspuuhat. Me kuvailemme tietysti näin etukäteen, että kun laki käskee maanomistajaa viljelemään erämaitansa, niin hän tietysti ei voi tehdä muuta kuin panna torpparit korpeen ja suostua kaikkiin torpparilain määräyksiin elinkautisista ja perinnöllisistä vuokraoikeuksista. Otaksukaamme nyt, että kartano olisi lain kautta _pakotettu_ edelleen viljelemään torpparien hallussa olleita maita. Sellaisessa asemassa on kaikkein luonnollisin selvitys heidän kannaltaan se, että he yhdistävät entiset torpanmaansa useiksi puoli-itsenäisiksi taloiksi, joita hoitavat ja viljelyttävät voutien ja renkien avulla. Tiedänkin muutaman ison kartanon, missä tämänsuuntaisiin alustaviin toimiin jo on ryhdytty, eikä edes vielä vastaisen viljelyspakon pelossa, vaan yleensä vaan vastenmielisyydestä vuokralaitokseen, joka alkaa saada maanomistajalle epäedullisen käänteen. Ja, ellen erehdy, ennustanevat Laukonkin mailla viime aikoina ahkeraan liikkuneet maamittarit jotakin samantapaista.

Voi tosin sanoa, että "taktilliselta" kannalta tämmöinen seuraus viljelyspakkolaista, nimittäin torpparien muuttuminen rengeiksi, vaikkei sosialistein suoraan tarkottamaankaan, kuitenkaan ei olisi sosialismille haitaksi, koska se kasvattaisi rautaisen palkkalain alaista maaköyhälistöä, joka paremmin kuin nykyinen torppariaines olisi taipuisa liittymään yhteisvoimaksi sosialidemokratian kanssa. Saattaa niin olla. Mutta aivan epäilemätöntä on, että moinen asian käänne olisi jyrkässä ristiriidassa maalaisköyhälistön ydinpyrintöjen kanssa. Maahan käsiksi pääseminen on maalaisköyhälistölle niin tärkeä, ettei se sen saamisen mahdollisuuksia, jotka _nyt_ tarjoutuvat, voi vaihtaa ihanimpiinkaan tulevaisuuden valtioihin. Sillä maalaisköyhälistö ei yleensä pyydä nykyisyydeltä eikä tulevaisuudelta mitään muuta kuin saada _vuokrata_ maata. Ja sen ainoa todellinen parannusvaatimus on, ettei se tarvitsisi vuokrata yksityiseltä maanomistajalta vaan valtiolta, jolloin se pääsee personallisen mielivallan orjuudesta.

Eikö siis maalaisköyhälistö tahdokaan päästä "omistamaan" maata? Ei. He eivät tahdo velkaantua olemalla pakotetut lunastamaan jotain palstatiloja omikseen. Juuri sitä ainoata he pitävätkin tosi parannuksena, että he voisivat päästä maahan käsiksi omistamatta kapitaalia tai tarvitsematta tehdä velkaa.