Part 2

Oppaani seurassa metsiä kierreltyämme aukenivat näköpiirit ja edessämme oli Tottijärven kirkko. Siinä yhtyi meihin muuan toiselta puolelta tuleva lakkolainen. Kirkko oli sellainen tavallinen ruohokummulla sijaitseva, puna- ja keltamullalla sivelty maalaiskirkko erillään seisovine tapulitornineen, kiviaitoineen ja hautausmaineen korkeiden vaahterain siimeksessä. Sanottakoon kirkoista yleensä mitä tahansa ei niistä erkane pois jokin lämmin turvan tunne, jonka aina ehdottomastikin synnyttävät ihmisten yhtymistä varten rakennetut laitokset. Kartano helottaa iloisine värineen toisella puolella, toisella kiertelee maantie luikertelevan järven rantaa. Siinä kirkon lähellä on myös Tottijärven iso, harmaa viljalainamakasiini, jonka ympärille nyt oli kokoontunut lakkolaisia ja kartanonväkeä, joukossa myös poliiseja, hopeainen merkki otsassa ja helamiekka vyöllä. Ja kipeästi se näky repäsi sydäntä äskeisen kirkkotunnelman jälkeen. Ei missään tuollaiseen preussiläiseen pukuun puettu poliisi ole niin vastenmielinen nähdä kuin honkien ja leppien viheriäistä taustaa vasten.

Makasiinissa säilytettiin torpparien viljaa siemenvaroiksi. Lakkolaiset, joiden asia on hovioikeuden asteella ja siis vielä riidan alaisena, eivät aikoneet luovuttaa ilman takuuta avaimia kartanon isännille, jotka puolestaan olisivat tahtoneet jakaa makasiinin viljat siementarpeiksi uusille torppareilleen. Lähestyessämme makasiinia pyysin sitä seurassani olevaa lakkolaista osottamaan minulle kartanon parooneja ja kun hän sitä rupesi tekemään huomasin hänen mielensä olevan suuresti kuohuksissa. Ääni värähteli ja käsi jolla hän osotteli, vapisi.

Alkoi rankasti sataa, ja kaikki ihmiset, niin torpparit kuin paroonitkin ja poliisit hakivat suojaa samojen makasiiniräystäiden alta.

Nuoret paronit, kartanon isännän poikia joilla tietysti on toinen puoli sanomista sukutilan asioissa, tekivät hyvin miellyttävän vaikutuksen hienon ulkonäkönsä ja ryhdikkään käytöksensä puolesta, -- perikuvia ritarilliseksi kasvatetuista ihmisistä, -- jotka ennen antavat henkensä kuin myyvät kunniansa, -- joille toveruuden pettäminen on rikoksista pahin, -- jotka eivät mitään niin kammo kuin urkkimista, ilmiantoja ja polvien notkistuksia esivallan edessä. Mikä kumma kohtalo saattoikaan heitä nyt vastoin luonnettaan, vastoin tunteitaan tekemään yhtä asiaa rikkurien ja matelijaluonteiden kanssa? Mikä kumma kohtalo erotti heitä juuri niistä alustalaisistaan, joiden luonteenominaisuus oli miehekkyys, toverillisuuden ja uskollisuuden kaikkialla ihailtu henki?

Puhuttelin muuatta kartanon nuorista paroneista ja selitti hän avomielisesti, että sovinto oli ollut mahdoton senvuoksi että hänen isäänsä oli lakkojen alkaessa solvaistu "alas"-huudoilla. Nuori mies oli täydellisesti vakuutettu tämmöisen anteeksiantamattomuuden ritarillisuudesta, ollenkaan ottamatta huomioon, että meidän perustuslaillisessa järjestyksessä säädetty rikoslakimme ei missään kohden määrää solvauksen rangaistukseksi ihmisen tempaamista irti viljelemästään maasta ja omin käsin rakentamastaan kodista, vaan määrää sellaisesta rikoksesta ainoastaan sakkoja ja pahimmassa tapauksessa jonkun ajan vankeutta. Häätö solvauksen rangaistuksena on _keskiaikaista_ ritarillisuutta.

Ja niin nyt alkoi se lyhyt toimitus, jota varten makasiinin uusi johtokunta oli vanhan johtokunnan tänne kuulutuksella haastattanut.

Uusi johtokunta vaati vanhalta makasiinin avaimia.

Lakkolaisten keskuudesta astui esiin vanhan johtokunnan puheenjohtaja ja ilmoitti syyt, joiden nojalla he, ollen häädetyt takuuta vasten eli asian ollessa vielä riidanalaisena, kieltävät uusilta tulokkailta viljalainaa ilman takuuta. Hän oli nähtävästi täydellisesti vakuutettu siitä, ettei makasiinissa säilytetyn viljan kimppuun voi mitenkään päästä ilman sitä suurta avainta, joka hänellä roikkui takinliepeen alta. Ja hänestä näytti, että tätä avainta ei häneltä pystyttäisi ottamaan vähintäin ilman kuvernöörin päätöstä. On sanottu, että suomalaisen rahvaan perisynti on käräjöiminen; mutta tässä voi yhtä hyvällä syyllä puhua rahvaan tyhmästä uskosta lain muotojen voimaan.

Kaksi kertaa vaadittiin avainta ja kaksi kertaa se kiellettiin. Sitten tapahtui hyvin lyhyt oikeudenkäynti:

Paroonit käskivät tuoda kartanosta kankia ja kirveitä. Seppä pantiin työhön. Lukot murrettiin, ovet väännettiin kankien avulla auki ja kartanon isännät menivät sisälle.

Torpparit sanovat, että makasiinin oli torpparialuskunnalle lahjottanut muuan kartanon entisistä haltijoista sellaisella ehdolla, ettei kartanolla itsellään olisi edes lainausoikeuttakaan sieltä.

Paroonit taas sanovat, että makasiini on kartanon.

Syrjäisenä en mene päättämään kumpi on oikeassa.

Kuitenkin näyttää minusta, että makasiinin avaaminen kangilla ja kirveillä ei voi sisältää lainmuotojen noudattamista, ja luulisi, että Laukon isäntien, jos kenenkään, pitäisi huolehtia juuri lain muotojen noudattamisesta, häädötkin kun ovat tapahtuneet vastoin suuren yleisön oikeudentuntoa ainoastaan lain _muodon_ nojalla.

Oman lainko narreina?

Suuri osa vapaamielistä yleisöä, joka muuten olisi myötätuntoinen lakon tehneille torppareille, on siinä luulossa, että häätöjä ei käynyt välttäminen, koska torpparit olivat lakon kautta muka rikkoneet kontrahtinsa ja muodollinen laki siis oli heitä vastaan. Niinpä Juhani Aho kirjottaa äskettäin Helsingin Sanomiin mietteitä Laukon asiassa (H.S. N:o 194), lausuen muun muassa: "Keskinäiseen välipuheeseen perustuu kaikki yksityinen ja yhteiskunnallinen toiminta ja sitä ei saa rankaisematta ja vahinkoa korvaamatta rikkoa missään, ei kaikkein vapaimmissakaan yhteiskunnissa. Oikeus lain turvaan tässä kohden on niin suuri, että se on suurempi ja kalliimpi kuin viljelyksen oikeus, kuin ihmisen oikeus maahan, kalliimpi kuin kodinkaan oikeus." Roomalainen oikeus, josta meidän oikeutemme on lainattu, ei rajottunut edes kodinkaan oikeuteen, vaan sääsi, että velkojan oikeus oli kalliimpi kuin velallisen henki, joten velkojalla oli muun muassa oikeus myydä velallinen orjaksi tai panna hengiltä. Juhani Aho ja vapaamielinen yleisö arvelee nyt, että jos meilläkin vielä olisi voimassa roomalainen sääntö velallisen vastaamisesta ei ainoastaan maallaan ja kodillaan vaan myös hengellään, niin meidän pitäisi, ennenkuin tämä laki olisi muutettu, tyyneesti katsoa, kuinka ihmisiä mestattaisiin ja hirtettäisiin senvuoksi että ovat tehneet lakkoja. Eipä itse asiassa perheen häätäminen maaltaan ja kodistaan paljon helpompi olekaan kuin hengen menettäminen, ja niinpä tämä yleisö nyt asettuu oman lakinsa narriksi sanoen: "ihmisten häätäminen kodeistaan on sääliä herättävää, se on sydäntä repivää, mutta emme voi sille mitään, sillä laki niin vaatii." Ja he ovat yhä siinä hurskaassa uskossa, että ratsupoliisien retkikunta Helsingistä Hämeen talvisiin erämaihin oli tehty vaan muutaman sikäläisen velkojan auttamiseksi yksityistä saatavaansa perimään!

Mutta väittäessään olleensa aivan voimattomia lain selviä määräyksiä vastaan ja syyttäessään kaikesta pahasta Laukon muka erikoisen ankaraa, sydämmetöntä paroonia, nämä ihmiset eivät puhu oikein rehellistä kieltä. Se on helposti todistettavissa.

Olin kerran teatterissa. Siellä esitettiin Shakespearen "Venetsian kauppiasta". Tämän kappaleen juoni on, kuten tunnettu, sellainen, että muuan kauppias on velallisensa kanssa tehnyt välipuheen, jonka mukaan hän, ellei velka tule suoritetuksi, saa leikata naulan lihaa velallisen rinnasta. Välipuhe oli tehty lain kaikkien sääntöjen mukaan. Siitä huolimatta me kaikki paukutimme mielihyvästä käsiämme, kun velallisen asianajaja oikeudessa kiersi lain muutamilla asianajajatempuilla. Tuomari näet antoi tuomion, jossa määrättiin, että koska välipuheessa oli kysymys yksistään lihasta eikä verestä, niin kauppias tulisi rangaistuksi lähimmäisen veren vuodattamisesta, jos lihaa leikatessa tippaakaan verta vuotaisi. Velkojan oli nyt tietysti mahdoton oikeuteensa päästä eli, toisin sanoen, hän jäi sitä pyhää lain turvaa vaille. Ei kukaan ole koskaan oman säätämänsä lain narri, vaan milloin lain puustavi sattuu menemään esim. kaikkien etuja tai ilmeistä oikeuden tuntoa vastaan, silloin laki aina kierretään tai jätetään noudattamatta. Ja on sellaisen lainkohdan syrjäyttäminen meidän oloissamme vielä paljon tavallisempi kuin muinaisessa Venetsian valtiossa. Kun yhteinen etu on kysymyksessä on satunnaisen lainpuustavin syrjäyttäminen niin luonnollista, ettei sitä edes kukaan huomaa. Jos tuomari sellaisessa tapauksessa keksii, miten laki on sopivimmin vältettävä, tai jos hän tekeytyy tyhmäksi ja antaa yleistä mielipidettä edustavalle asianajajalle ohjat tai jos hän julistaa, että tuomio asiassa annetaan "vastaisuudessa", jolloin jokainen ymmärtää ettei sitä anneta koskaan, niin kaikki pitävät tällaista tuomaria viisaana ja ammattiansa hyvin käsittävänä miehenä. Sillä sitä ei toki kukaan salli, että isänmaa joutuisi vaaraan tai häpeään jonkun lainpuustavin tähden. Tiedämme, että esimerkiksi suurlakon aikana tapahtui luvattomia tapauksia, joita lakimme rankaisisi mitä ankarimmin, mutta tähän lakkoon ottivat osaa myös lainsäätäjät itse ja niin on jokaiselle päivän selvää, että laki yksinkertaisesti jäi sen aikuisiin tapauksiin nähden voimattomaksi, viskaalit, asianajajat, nimismiehet, sanomalehdet, tuomarit, poliisimestarit -- kaikki vaikenevat kuin yhteisestä suostumuksesta. Eikä ole ketään niin sokeaa, joka vaatisi lain noudattamista tässäkin tapauksessa. Mikä syy on siis siihen, että Laukon jutussa lakia ei voitu mitenkään välttää. Miksi hallitus ei keksinyt mitään keinoa, miksi paroonin ei tarvinnut pelätä tulevansa ristiriitaan yleisen mielipiteen kanssa, miksi kruununvoudit ja nimismiehet tinkimättä muuttuivat lainkoneiksi ja miksi tuomarit eivät tunnustaneet mitään lieventäviä asianhaaroja? Eikö isänmaa ollut vaarassa, eikö noista joukkohäädöistä olisi voinut ja vieläkin voi syntyä yleistä sekasortoa ja maallemme häpeää, eikö se voinut olla kuin kekäle kuivaan havumetsään, josta yleinen kulovalkea alkunsa saa? -- Siis kysymys tässä ei ollutkaan lain puustavin noudattamisesta tai syrjäyttämisestä. Ei tässäkään tapauksessa ole kukaan ollut oman lakinsa narri, vaan kyllä lain puustavi pantiin täytäntöön hyvin harkitun ja punnitun laskun jälkeen. Miksi ei hallitus toimi? Hallitus _ei saa_ ostaa Laukon kartanoa, sillä jos hallitus ostaisi ja tarjoisi maat palstatiloina lakon tehneille torppareille, niin julistaisi hallitus hyväksyvänsä maalaislakkoja ja avaisi portit selkoselälleen juuri sille yhteiskunnalliselle mullistukselle, jonka estämisessä koko hallituksen merkitys vallassa-olijain mielestä on. Miksi parooni ei tee sovintoa? Parooni _ei saa_ tehdä sovintoa lakkolaisten kanssa, sillä mukautumalla heidän vaatimuksiinsa hän menettelisi vastoin koko maanomistajaluokan etuja. Parooni mahtaa olla omituisessa asemassa: julkisuudessa häntä muka moititaan julmaksi, itsepäiseksi, epäisänmaalliseksi, mutta yksityisesti, kulissien takana, maanomistajien puolelta häntä ei ainoastaan kannateta, vaan suoraan pakotetaan menettelemään niinkuin hän nyt menettelee: ei millään ehdoilla mitään myönnytyksiä maalakkolaisille, rautakourin tuo liike on tukahutettava, vähintäkään säälimättä on lakon ajatus juurineen kitkettävä maalaisväestön mielistä. Tehkööt kaupungeissa lakkoja, kunhan vaan ei maalla. Jäykkinä ja rautakouraisina esiintyvät siis kaikki hallituksesta ja paroonista alkaen kruununvoutiin, nimismieheen ja poliiseihin asti, jotka tässä kovakouraisuudessaan -- kaikista sanomalehtimoitteista huolimatta -- itsetietoisesti tuntevat vallitsevan yleisön täyttä myötätuntoa.

Syynä siihen, että kaikista vaaroista huolimatta hallituksen puolelta tarmokkaasti avustettiin häätöjen toimeenpanoa ei siis ollut se, että olisi oltu oman lain narreina, -- ettei olisi muka voitu keksiä millä lain puustavia kiertää tai miten taivuttaa ankara isäntä sovintoon, vaan syynä oli yksinomaan luonnon rikkauksia anastaneen valtaluokan pakko kukistaa ne tuntoihinsa heräävät kansan luokat, jotka ovat näitä rikkauksia vailla ja nyt koettavat uutta taistelukeinoansa, lakkoa.

Maalaislakosta yleensä.

"Olisiko siis todella ollut oikeudellisia näkökohtia, jotka olisivat voineet estää noita häätöjä?" kysyy hyväntahtoinen, viaton yleisö, joka ei ole tehnyt itselleen selvää mistä kohti kenkä on tässä jutussa vallassaolijoita puristanut ja yhä puristaa.

Mitä on lakko?

Lakko on uusi taistelukeino, jolla sorronalainen ryhmä ihmisiä yhtaikaa keskeyttää velvollisuutensa tai välipuheensa täyttämisen siksi kunnes muutamat asian osaisten kesken syntyneet riidanalaiset kysymykset tulevat tavalla tai toisella ratkaistuksi.

Lakkojen avulla on kaupunkien tehdasväestö kuten kaikki myöntävät monessa kohden saavuttanut suuriakin taloudellisia parannuksia.

Armon vuonna 1905, marraskuussa teki koko Suomen kansa lakon, se on, lakkasi tottelemasta ylintä maallista käskijäänsä, jolle oli ikuisen uskollisuuden valan vannonut, ja saavutti tällä lakolla paitsi entisen asemansa vielä uusia oikeuksia.

Lakko on _uusi_ ilmiö taloudellisen ja oikeudellisen elämän alalla. Taloudelliset ja oikeudenkäynti-lait eivät vielä ole sen sisältöön kajonneet. Se on luonut uusia velvollisuuksia valtamiehille, nimittäin velvollisuuden käydä sovitteluihin lakon tehneen ihmisryhmän kanssa ennenkuin riitaisuudet joutuvat tuomioistuimen ja asevoiman ratkaistaviksi. Näin on jo aikoja sitten yleinen mielipide hyväksynyt lakkoja tehdasväestön keskuudessa ja poliisivallan sekaantuminen sellaisia lakkoja ehkäisemään on ollut leimattuna turkkilaisuudeksi tai ehkä lievemmin venäläisyydeksi. Suomen kansaan nähden antautui kuitenkin Venäjän keisarikin sovitteluihin, aivan niinkuin uusi lakon taistelutapa vaatii.

Mitkä ovat yleensä edellytykset siihen, että lakkoa voisi pitää oikeutettuna? Sillä onhan selvää, ettei lakko kaikissa tapauksissa voi velvottaa isäntää edes neuvotteluihin. Joku hyvinvoipa kirjailija esimerkiksi on luvannut kustantajalleen romaanin jouluksi ja he ovat tehneet asiasta välipuheen. Kirjailija tekee lakon. Silloin on kustantaja epäilemättä oikeutettu mihinkään sovitteluihin ryhtymättä vaatimaan kirjailijalta oikeuden kautta vahingonkorvausta. Lakko ei tuntuisi myöskään ollenkaan hyväksyttävältä, jos se tapahtuisi esimerkiksi palkkaansa tyytymättömien virkamiesten keskuudessa. Miksi ei? Siksi, että mikään ei ole heitä pakottanut sitä virkaa hakemaan. Näissä esimerkeissä piilee asian ydin. Ollaksensa oikeutettu täytyy lakon ensiksikin olla kokonaisen ihmisryhmän toimeenpanema eikä ainoastaan yksityisen, toisin sanoin, niiden epäkohtain, joiden johdosta lakko on tehty, täytyy koskea kokonaista ryhmää, ja toiseksi: tämän ryhmän edellytetään olleen _pakotetun_ tekemään välipuhetta. Lakko, jonka esim. joku yksityinen isäntäänsä tyytymätön tehtaantyömies panisi toimeen, ei tunnu oikeutetulta juuri siksi että yksityisellä ajatellaan olevan vapaa valta hakea toista työpaikkaa, mikä on mahdotonta kokonaisille ryhmille.

Molemmat nämä edellytykset olivat käsillä Laukon torpparilakossa. Epäkohdat, jotka tuntuivat sietämättömiltä kohtasivat torppareita yhteisesti. Ja mitä välipuhepakkoon tulee niin on se maatyöväestön keskuudessa olemassa enemmän kuin missään muualla.

Voisimme ajatella, että "välipuhetta ei saa rankaisematta rikkoa" ja vaikkapa vielä että "oikeus lain turvaan tässä kohden on kodinkin oikeutta kalliimpi", mutta tuo on lakkoihin nähden totta ainoastaan siinä tapauksessa, että se ihmisryhmä, joka on välipuhetta noudattamaan sitoutunut, oli vapaa joko tekemään tai olemaan tekemättä tuota välipuhetta. Jos viljelyskelpoista maata olisi jokaisen saatavana, joka vaan viljellä tahtoo, silloin tietysti voisi puhua välipuheen vapaudesta isännän ja vuokraajan välillä. Mutta nyt tiedämme, että kaikki maa, olipa se viljeltyä taikka ei, on anastettu yksityiseen omistukseen. Vapaudesta voisi puhua vielä sittenkin, jos maa olisi jotain ylellisyystavaraa, jota ei kenenkään olisi pakko itselleen hankkia. Mutta nyt maa tälle väestöluokalle ei ole mitään ylellisyystavaraa, vaan sellaista tavaraa, jota paitsi se ei voi elää. Vanhempi perheellinen maanmuokkaaja, joka ei voi enää työalaansa vaihtaa ja jommoisia kaikki torpparit ovat, on viljelysmaata saadakseen _pakotettu_ suostumaan millaisiin välipuheisiin tahansa. Jos siis lakkoa pidetään hyväksyttävänä taistelukeinona noihin suuriin irtolaisjoukkoihin nähden, jotka myrskyä uhkaavina irtolaislaumoina liikkuvat työn kerjuussa, koska katsotaan että he, ollen työn puutteessa, ovat pakotettuja sitoutumaan teettäjien sanelemiin välipuhe-ehtoihin, niin ainakin yhtä hyvällä syyllä voi samaa sanoa maattomaan maalaistyöväestöön nähden. Lakot ovat kummassakin tapauksessa juuri sentähden oikeutettuja, että välipuhe on tehty köyhän kansan sorronalaista tilaa hyväkseen käyttäen, eli että välipuhe ei ole perustettu toisen asianosaisen vapauteen.

Maanomistajien ja maattomien välisissä riidoissa, joissa lakko syntyy, on siis maanomistaja yleisen oikeustajunnan, jopa voimassa olevan lainkin hengen mukaan _velvollinen_ käymään sovitteluihin lakkoyhdyskunnan kanssa ja sovittelujen jäätyä tuloksettomiksi ja asian jouduttua oikeuteen, oikeus puolestaan on _velvollinen_ ottamaan harkinnan alaiseksi kysymyksen onko lakkoon ollut syytä, sillä lakko semmoisenaan ei suinkaan merkitse kontrahdin rikkomista, vaan voi syntyä mahdottomuudesta täyttää kontrahdin ehtoja niin kauan kuin maanomistaja ei ryhdy sellaisiin toimiin, jotka tekevät kontrahdin täyttämisen jälleen mahdolliseksi. Kumpaakaan ei tapahtunut Laukon lakossa. Parooni ei suostunut mihinkään keskusteluihin lakkolaisten kanssa. (Hän ilmotti ottavansa vastaan vaan yksityisiä lakkotoveruuden rikkojia). Oikeus ei ottanut harkitakseen kysymystä lakon syistä, vaan piti lakkoa semmoisenaan kontrahdin rikoksena.

Oliko siis Laukon lakkolaisilla todella jotain erityisiä syitä, jotka olisivat oikeuttaneet heidän lakkoansa? kysyy harhaan johdettu yleisö.

Kun palasin Laukon mailta Helsinkiin tapasin muutaman tuttavan vankilantirehtöörin.

"No, sinähän olet ollut Laukossa. Mitäs sinne herroille torppareille kuuluu?"

Ja ennenkuin ehdin vastata, hän itse lisäsi:

"Nehän kuuluvat vaativan rautasänkyjä ja vesijohtoa torppiinsa!"

Tämä puhe on kuvaava sille käsityskannalle mikä Helsingin "vaikuttavissa piireissä" vallitsee. Tämä seikka tekee tarpeelliseksi lähemmin tarkastaa niitä olosuhteita, jotka olivat torpparien varsinaisia vaatimuksia.

* * * * *

Oletteko koskaan omistanut tai hoitanut hevosta, rakas lukija? Ette ole.

Kuvailkaa nyt kuitenkin, että teillä olisi sellainen hevonen, jota olisitte pienestä varsasta asti kasvattanut, joka olisi teidän hoidossanne oppinut ja varttunut ajohevoseksi, jota olisitte joka päivä vienyt hakaan ja taas sieltä tuonut, jolla olisitte kyntänyt ja äestänyt pienet kotipeltonne, jolla tehnyt kirkko- ja myllyretkenne, joka siis olisi käynyt teille rakkaaksi niinkuin kaikki mikä on yhteydessä teidän kotinne, teidän työnne ja työnne hedelmän kanssa. Olette varmaan ainakin omistanut joskus venettä, jolla olette vesiretkiä tehnyt ja tiedätte, että sellaiseenkin kiintyy, koska se ikäänkuin tuntuu toverilta, jonka kanssa on ollut monenlaisissa vaiheissa. Ja voitte siis arvata kuinka paljon enemmän kiintyy hevoseen, jonka kanssa on yhdessä voimiaan ponnistellut sekä hyvän että huonon sään vallitessa, kesän helteessä ja talven pakkasessa.

Kuvailkaa nyt, että te tämän rakkaaksi käyneen kasvattinne kanssa olette velvollinen kahtena päivänä viikossa lähtemään 17 kilometrin päässä olevaan työpaikkaan. Siellä te olette velvollinen ajamaan aamusta iltaan sontaa eräästä suunnattomasta sontasäiliöstä, joka on tukittu niin, ettei virtsa pääse ulos vaan muuttuu sontavelliksi navetasta luodun kuivan sonnan kanssa. Tähän säiliöön teidän on ajaminen hevosenne, joka vajoo mahaa myöten inhottavaan liejuun. Teidän on täyttäminen sontarattaanne mainitulla vellillä, käyttäen siihen mielenne mukaan talikkoa tai lapiota tai ämpäriä, ja työn tehtyänne teidän on piiskaaminen hevosenne ulos tuosta ruumasta; hevosenne tekee yrityksen toisensa jälkeen, se jännittää takajalkansa, se kaatuu polvilleen, taas nousee, taas jännittyy, taas kompastuu pärskyttäen likaa kupeihinsa, selkäänsä ja harjaansa. Illalla on teidän vieminen hevosenne yhteiseen, luvattoman hataraan talliin, jossa hevosenne likasena ja märkänä palelee. Te itse saatte viettää yönne yhteisessä yökortterissa, jota ei koskaan puhdisteta ja jossa senvuoksi on elukoita kaikkia lajia, likaisten vaatteiden haju niin suuri, että ruokaileminen tuntuu peräti mahdottomalta ja ainoastaan suuri väsymyksenne tekee uneen vaipumisen mahdolliseksi. Likaa ja hajua tässä "taksvärkki-pirtissä" lisää erityisesti se seikka, että se on ainoa paikka, missä on tilaisuudessa sulatella työssä jäätyneitä sontaisia lapioita, talikoita ja saappaita. Voisitteko te tyytyä sellaisiin oloihin?

Sellaiset olivat kuitenkin ne Laukon torpparien "epäkohdat", jotka muodostivat ne ehdot, joiden täytettyä lakko olisi loppunut ja työhön olisi ryhdytty.

Samaisesta "taksvärkki-pirtistä" kertoo lakkolaisten asianajaja, varatuomari E. Nyyssölä seuraavaa:

"Lähdin katsomaan tuota pirttiä itse paikalla. Näkyä, joka siellä kohtasi silmiäni, en nyt tahdo uskoa todeksi. Torpparien kertomus pirtistä ei ollutkaan oikea. He olivat nähtävästi jo vuosikymmenien kuluessa niin tottuneet silmillään sitä katselemaan, etteivät olleet huomanneet sen kaikkia 'puolia' minulle selittää. Mutta minä, joka sen ensi kerran näin, huomasin näkeväni jotain sellaista, jota en ollut ennen nähnyt, enkä edes uneksinutkaan näkeväni. Lattia kyllä oli huoneessa, mutta luudan kanssa, puhumattakaan vedestä, se ei ollut joutunut pitkiin aikoihin, joskopa koskaan, tekemisiin. Kauan ei mieleni kyllä tehnytkään sitä penkoa, sillä pelkäsin sitä elävien joukkoa, joka jo sisäänastuttuani säärissäni oli alkanut antaa tietoa olemassaolostaan. Vilkasin ympärilleni. Näin huoneessa sänkyjäkin, oikeita sänkyjä. Katsahdin niihin tarkemmin. Olivat joskus maailmassa nähtävästi olleet kasvavaa puuta, mutta mitä puuta, sitä en osaa sanoa, sillä en meidän metsissä ole nähnyt kasvavan niin mustasyistä puulajia. Mikä tietää, taisivat ollakin jotain ulkomaalaista puulajia, joka ei vedestä valkene. Niiden sisälläkin oli 'täytettä', mutta ei ainakaan riihikuivia pahnoja.

"Tämä pirtti, joka oli Tottijärven kartanossa, oli kuitenkin se parempi pirtti. Toinen, eli Laukon pirtti on vielä kurjemmassa kunnossa, mutta sen sisälle ei minua päästetty".

Laukon torpparivaltakunnassa ollaan siis vielä hyvin kaukana ylellisyyden vaatimuksista. Toistaiseksi olisi tyydytty vaan vähän suurempaan siivouteen siinä kartanon omassa rakennuksessa, jossa se työväkeänsä majotti.

Paitsi näitä muodollisia syitä, jotka muodostivat lakkolaisten varsinaisia vaatimuksia eli ehtoja lakon lopettamiseen nähden, oli tietysti paljon muitakin epäkohtia, jotka vuosikausien aikana olivat painaneet torppareita. Vastoin muutamien lehtien yleisössä levittämää käsitystä, että muka Laukon torpparit ovat varakasta väkeä, ei asianlaita ole lähimainkaan sellainen. Tosin on joku joukossa varakaskin, mutta yleinen vaikutus heidän joukossansa liikkujaan on sellainen, että torpparit ovat Laukossa niinkuin muuallakin köyhää, liikarasituksesta kuihtunutta kansaa. Rasitukset olivat tulleet erittäin sietämättömiksi silloin kun kartanossa oli ryhdytty noihin suuriin metsänmyynteihin, jotka nyt ovat tehneet Laukon ja Tottijärven maat niin aution ja haaskatun näköisiksi.