Part 4

Ah, autuaspa olin; kultaa painoin Sydäntäin vasten, yksin minä kärsein, Ja hän kuin lapsi nukkui huoleti. Entisten päiväin muisteloiden parvi Lepääjän ympär' laati näyttölavan Ja öisen harvan harson läpi loihti Mun nähtäviini haamut vaihtuvaiset. Siin' näin mä teidät, lapsuuteni päivät, Näin rauhanne ja kirkkaat aurinkonne, Kons' aatos viel' ei tiennyt itsestään, Ei lennellyt viel', etsiellen turhaan, Kuin Nooan kyyhky, rantaa, vihriää, Vaan keinui tyynnä arkiss' unelmain Pohjattomalla elon aallokolla. Näin sunki, lehto, missä Minnallen Poveni polton ilmaisin ma, missä Keveenä niinkuin pääskynen, mi liitää Keväimen helmaan salmen välkky-aallolt', Tunnustus lensi hänen huuliltaan, Ja silmä kyynelehti helmiloitä Toiveeni voittokruunuun, kiiltämään. Sun näin, yht' aikaa ijäisyys ja hetki, Autuuden syvyys, kun mun suudelmain Vast' ensikerran illan viileässä, Laulaissa lintuin, lehdon humistessa, Sen huulten hempivuotehelle untui. Ja te valat, tuhat kertaa vannotut Ja uudestansa vannotut, näin teidät, En keveinä ja toivokkaina nyt, Kuin muinoin, vaan niin synkän-juhlallisna Osottain sormin aian siipilöitä Ja rautakättä kolkon kohtalon, Ku kahleen pirstoill' loikui raskahasti. -- Noin vuorotellen iloiten ja surren Ma entis-riemun haamuin himmeäin Näin milloin yötä pyytävän jo lähtöön, Huomenta milloin konsaan koittamasta.

Mut lännen puolla kirkastui jo vuoret, Ja kohta laaksoon vuoti verkalleen Huipuilta kullatuilta valon virta, Ja päivä nousi, luoden hohtoansa Kelmeille Minnan poskillen. Hän silmäns' auki loi ja minuun katsoi Ei, niinkuin äsken, katsein tylstynein, Vaan terävin ja tuimin niinkuin nuolin: "Sä oot se, sun ma löysin, unelmani, Unelma vaikee loppui nyt." Näin virkkain Äkisti nous' hän, salaa kyynelöiden, Käteeni tarttui, taivaan-tyynnä lausui: "Nyt vaivan kärki katkes, verho vaipui Mun silmiltäin; mit' olen etsinyt, Sen oon ma löynnyt, sydän muut' ei vaadi. Mit' omii maa, sen riemut, tuskat kaikki Ne täpötäydeltään mä tyhjiin join, Enempää ei sen köyhät varat salli. Nyt lähden, minne sie et tulla saa; Vaan kohta lähden kauemmas, ja silloin Perästä tervetullut! Kuin mie, niin siekin kauan nähnet unta, Mitenkä turhaan autuuttas täält' etsit, Ja niinkuin mie, oot kerran sinäkin, Tyvennä sydän, sielu kirkastunna, Heräävä ihmeekses sen helmasta. Hyvästi siks'!" -- Hän pusers minun kättäin, Polulle kaitaselle kääntyi hiljaa Ja alkoi vitkaan käydä kulkuaan. Mun sylin' avoin ol', mun silmän' kilvan Pyys' kielen kanssa häntä palaamaan. Ei nähnyt hän mun kyyneltäin, ja pyyntön' Sydäntään suotta kolkutellen kuoli. Hän kulki tietään kylmänä, heltymättä, Kuin talvitaivahalla kalvas kuu. Ma riensin hänen jälkihinsä, tahdoin Syliini vielä kerran painaltaa Epäjumalaa, jota sieluin aina halaa. Mä lähenin, -- hän katsoi taaksehen Ja kättä nostain varottel' ja uhkas; Käskynsä jäätämänä siihen jäin Kuin veretön kuva, marmorista luotu, Kuin Pluuton linnan yössä laulaja, Kons' Eurydiken vei hält' tuoni jälleen. Mun jalkain maass' ol' kiinni liikkumatta, Ei rinnast' äänt', ei huokausta päässyt, Kunnekka vihdoin mielitietyn näin Katoovan metsän helmaan syvemmälle. Sain siiloin parkuäänen lahjan jälleen Ja huusin synkän toivotonna: "Minna!" Mut vuorten jynkist' onkaloista kaiku Vain pitkään vaikeroiden vastas: "Minna."

Hän lähtee. -- Sydän, tiedustatko minne? Niin minne? Kotiin, puolisonsa luokse; Sill' ylevä sielu kestää pakkoaan Ja lujaks' takoo velvotuksen vitjat. No niin, hän palaa omaistensa luoksi Tunnetta järjen kahleill' lannistain. Ei saa, ei tahdokaan hän mua muistaa; Pian tottumus, mi raskaan huojentaa Ja ilkeänkin mieluisaksi muuttaa, Kukittaa lempikäsin ohdakkeita Tuon onnettoman liiton kasvamia. Kun silloin rauhan valjetessa sieluun Kelmeillä poskill' alkaa aamu koittaa, Ken onnen miesi suuteloilla saa Imeä purppurat tään aamuruskon? Ja kun hän uhkurintain aarteen yltä On hunnun riisunut ja käypi suojaan, Miss' yksin tähden loistossa tai lampun Rehevä vuode paisuu viekoitellen, Ken seuraa häntä riemun hurmoksissa Ja sekunnitkin lukee hiukuen? -- Haa! eipä hän, joka harhaillen tääll' yksin, Juo kalseaa yökastetta ja vaipuu Vuoteelle sammalpaaden -- tyytyen, Jos siinä hetkeks' unhottaa hän saattaa, Mit' on hän ollut, mitä hän on, miks' tullee.

Mitä kuiskailette korvahain, te aaveet, Te pimentolan lapset päivän-arat? Mitä rikkoi Minnan mies? -- Tok' ihaninta Ois nähdä veitseen hyytyvän tuon veren, Mi Minnan luona kyllin kiehui jo! Pois hornan aatos! Vai sä viekoitat Sielulta viime-aarteen, valohengen, Jok' yksin uskollisn' on hyljätylle Ja joskus puhuu maasta paremmasta, Min rannall' lempien mua Minna kohtaa! Ei! eläköön hän, vaikka onneaan Tuhansin aistin vois hän ahmiella; Säilyypä sentään onnein raunioista Minulle Minnan lemmen mahdollisuus.

Syväksi kuolon rauhaa mainitaan, Kuink' kahle kirpoo henkeä painamasta. Kons' syömmen kello viime kerran soi Eik' enää vankiuden aikaa mittaa. Ja tosiaan ei mikään myrsky koske Tuon huonetta, ku nukkuu nurmen alla, Ja tuska siinä rinnassa ei riehu, Ku hiljaa sammalverhon alla lahoo; Mut henki, onko henki vapaa? -- Ei! Ei eeterin valomeress' oo hän vapaa, Siivillä tähtein välill' liidellessään; Hän ijäisyyden helmass' ei oo vapaa, Saleissa taivaan hän viel' orja on; Niin kauan häll' on kahle itsessään, Kuin häll' on aiallisen lemmen muisto. Ja lempi tuo ei haihdu yhtä pian, Kuin mullan siteet haurahat ne murtuu. Kas, vuori nousee jyrkkään pilvihin; Huipulle mennä, siitä syöksähtää -- Mi helppo autuuden ja rauhan hinta, Jos sillä vain ne ostettaviss' ois! Puvuissa tuhansissa kuolo viittaa Leppeenä, missään kammottelematta. Sen avohelmaan syöstä saattaisin Iloisna niin kuin joutsen kiiltosalmeen, Ja viivyn tok' -- oi, miksi viivynkään? Ah, jospa kuolo hengen vapahtaisi Ja maisten muistoin saastast' irrottaisi, Ei huokaust', ei valitusta yhtään Mun lentäis silloin huuliltani. Ei, Kukilla seppelöitsisin ma otsain Ja riemuretkin vuoren huipullen Ma kulkisin ja soidess' ilolaulun Syvyyden usvaan syöksyisin ma voittain. Vaan nyt, mik' oisi kuolon heelmä? Elo Tuskansa tajuntaan vaan pystyvämpi.

Ei mikään taivas kyllin armas ois, Maan alhoista sua viehättämään, henki, Niin kauan kuin niiss' sykkii Minnan sydän! Vapautes hänehen sä kytkisit, Vastustamatta kuiluus viehtyneenä, Kuin lintu, käärmeen katseen lumoomana, Sen tulisuuhun lentää silmät auki. Sä Minnan helmaan rientäisit ja siellä Aistillisuuden voitot saisit nähdä, Kun tarujen menaadin moisna päissään Hän kiimamyrkyst' itsens' unhottais Ja öisin hetkin lyyliäisi lemmen Vihatull' alttarilla ailahdellen. Ei! paremp' ois, jos poveen kallion Ikuinen tyrmä sulle valmistettais, Johon ei maan kuvist' ehtis vilahusta, Ei toivon valhelupausten ääntä.

Siis, eipä sullakaan, sä verta-juosseen Maa raukan armas viime lohdutus, Sa suoja, jonka portill' orja laskee Taakkansa maahan, herra kruununsa, Sä mailman rauhantempli, valkama, Johon elon purjeet uupuneet kaikk' pyrkii, Ei sullakaan siis, hauta, antaa oo Mun sydän raukalleni parannetta! Niin vain, no tahdon kipuni kahdistaa, Tahallain koota tuskan kaikki nuolet Ja rintaan niitä työnnellä niin taajaan, Ett' yhä haavoja satelee eik' yhtä Hetkuista jääne yhden haavan tuskaa Tutaksein, kun jo toinen kohta sattuu. Näin häätyy horros tuo, mi lailla tyynen, Jok' ukkoisjyräysten välill' asuu, Sieluuni joskus leviää, jost' yltyy Vain tuskan iskut kahta kauheemmaksi. Kun huolt' on liian, huolet huoliin hukkuu, Ja noiden hornaveisten täytyy vihdoin, Niill' aina pisteltäissä, tylstyä.

Teroitu, silmä! Lennä aatos! Auta, Mun kohtaloini kykyä puuttuvaa Kuvia luomaan lempein vaattehelle Kauheempia kuin mit' ennen oon jo nähnyt! Nyt suorita tuon taulun maalaus, Miss' aamun-auringosta Minna herää Ja kehdon vuoteelt' ottaa hiljaa lapsen Hymysuisen, nukkuvaiseu sylihinsä. Heleellä pensselill' luo äidin silmät, Sinikirkkaat, rauhaisat, kuin kaksoistaivas, Halaamaan lasta ihmeen hellästi. Ja hänen kasvons' osaks' kirkastellos Valolla päivän, osaks' äidin-riemuin, Ja jotta ilmestyis niiss' ylemp' autuus, Harhauta pari kyynelt' onnehen! Mutt' älä enkelyisen muotoon luo Mun näköän'. Ei, toinen Minnallen Suloisen aarteen tuon on suonut, toista Hän lapsess' armastaa ja toisehen Sen kautta solmeutuu hän, enkä minä Hänen hellyyttään oo saapa pientä leyhkää. Näin ensi taulu on siis valmis. Nyt, Sä ryhdy toiseen, tuohon piirrä puisto Varjoisa, vehmas Minnan majan ympär'. Luo hänet puistoon, hänen rinnoilleen Pane lapsi elolähteestänsä juomaan, Ja tuohon ääreen maalaa sitte mies, Jok' katselee pää kallellansa ryhmää. Luo Minnallen miel'ilme, kuin jos lehto Tuhansin lehtikielin, kuin jos tuuli Joka viimallaan, joka säteellänsä päivä Hänelle kuiskailis: "Sä äiti oot!" Sulata kylmyys miehen otsalta, Luo isäntunteet marmor'kasvoihin Ja suo sen silmäin näyttää, että silloin Hän varastetun onnens' oivaltaa. Mun paiskatkoon sun pensselis vaan kauvas Kivistöön joka tuolla törröttää. Vie sinne virta, jonka pauhu painaa Mun parkun' kuulumattomiin ja myrsky, Mi kettää kyynelet mun poskiltain, Ett' yksikään ei arvais mitä kärsin! Niin toinen taulu kaunis on. -- Ja nyt! Otappa maalit mustemmat, tee yö, Mi synkkään vaippaan kietoo myrskypilvet! Pane Minnan suojaan lamppu sammumillaan, Ann' unen viettää, patjain paisuella, Ja annas -- ei, jätä hornan-aatos kesken! Kaks' tähtee pannos yhteen törmäämään Ja teiltään eksyneinä pirstaks' käymään Ja mailma siirtymään pois pohjaltansa Ja maa ja taivas tyhjään raukeemaan!

Viides Yö.

Sulo-ilta, rauhaa! Maa ja taivas, rauhaa! Kuin elinkauden vanki armotettu, Jok' yöstä tornin pääs ja raudoistansa Taas ulos väljään päivän temppeliin, Miss' säteil' aurink', ilma soi, ja kenttä Kukissa lehviss' astui häntä kohtaan, Ja ei hän nähnyt minkään suunnan äärtä, Ja joka autuus ol' kuin taivas auki; Tuon moisna mie, jop' onnellisempana, Nyt kiihkohimon kahlepirstoiss' seison. Tääll' levon peilikirkkaall' ulapalla Vavista sydän tahtois, oi, eik' osaa; Räpyttää aatos siipiään ja empii Eik' oikein usko vapauttansa, vaikka Joka siivennostoll' yli pilvein kohoo. Kuink' armast' elää, hengittää on helppo, Kuink' ilta silmällein suloisna kohtaa -- Ja toivo tietää aamun armaamman! Maan vihree vaippa ompi lemmen-vuode Ja ihanamp' on nukkua sen alla. Kuink' autuasta! -- Minnan haudall' oon. Oon Minnan haudall'! -- Oi kuink' ihanaa Aatella, kuinka tyynnä hän tääll' lepää, Kuink' kohta itse pääsen lepohon!

Sä nukut, Minna! Ei, et nukukaan! -- Sydämmes nukkuu, mutta henkes valvoo; Sun haahmoshan niin lempeästi vilkkuu Teristä kukkain kastehelmisistä; Kun linnunlaulu puissa soi, sun äänes Sulosti siihen sulain soi mun korviin'! Jokainen leyhkä sulta kuiskeen tuopi Ja pilvi ylhääll' liitävä tuo viestin; Ma viittaukses huomaan -- tottelen.

Oi! mit' on murhe, jonka alttarilla Me öitsijät maan alhoiss' uhrailemme? Ja vaivojen ja huolten laaja lauma Ja tuskat, kauhut, jotka mieltä kalvaa, Mit' on ne? -- Haamuloita, aavehia, Jotk' aatteen silmällen on todelliset, Niinkauan kuin hän varjoin mailla on, Mutt' tyhjät, vailla voimaa, olemusta, Het' kun hän jaksaa valoon heilahtaa. Ei laajemmalt' oo kohtaloo kuin multaa; Ja ihminen, ku maassa maata on, On kohta taivast' ylhä päästyänsä. Kuink' katselenkin säälien nyt teihin, Te yöt, jotk' oon ma läpi valvoellut, Ja teihin, päivät, jotka itkin hukkaan! Tuskinpa teitä ymmärrän nyt, huolet Vähäiset, muinoin mielestäin niin suuret; Sill' avarassa lemmen templissäin Kuink' arvoltaan tuo aarre halpa ol', Jonk' kädet vihkimättömät pois raastoi! Paraansa Minna mulle säilytti. Se miel', mi kuolotonna silmäss' asui, Se kauneus, mi, joka hermoss' säihkyin, Ajassa syttyi ijäisyyttä varten, Se mulle jäi; hänen puolisonsa sai Vaan mullan, jossa, niinkuin ennen hän, Nyt toukat tajutonna herkuttelee.

Mitä Minna mulle viimeks' lausuikaan? "Kuin mie niin siekin kauan nähnet unta, Mitenkä turhaan autuuttas täält' etsit, Ja niinkuin mie, oot kerran sinäkin, Tyvennä sydän, sielu kirkastunna, Heräävä ihmeekses sen helmasta." Oi! nyt nuo lauseet selväst' oivallan. Mun kiusan' unta ol, -- mi todellist' on Ei hetken myötä synny eikä vaihdu. Yks' ainoo totta ol' -- mun rakkautein; Sen helmass' uinailin, -- nyt valveell' oon. Unissa näin yön aavehet ja kauhut, Nyt Minnan, taivahat ja Jumalan. Oi raukkaus, kuink' oot sa ihana Rinnalla lemmen myrkkynuolineen, Jota runo maalaa, intohimo uskoo. Nyt kirkastuin sa seisot edessäin; Vireillä sull' on jouses, vaan se on Sylisi aava, mailmallen jonk' avaat; Ja nuoles tunnen -- ne on sepitelty Valosta, viattomuudest', autuudesta. Ol' hetki, jolloin saman muodon sulla Näin minkä nyt, -- se ol' tuo ensikerta, Kun Minnan silmiss' säihkyvän sun näin. Poveeni painoin silloin sun sen kanssa; Yks' hetki vain, -- en enää nähnyt sua. Valoni sammui, sielussan' ol' ehtoo, Ja elon yössä unenkävijälle Viekasta kehtovirttä himot lauloi. Oi, on vain kaksi hetkee haihtuvaista, Ijässä pitkäss' on vain kaksi, jolloin Havahtaa mullan horrost' ihminen Ja henkimailman autuutta voi nähdä; Ne ensilemmen syttyessä koittaa Ja viimehetken kanss'. -- Ikäänkuin lapsi Emonsa rinnoill' umpisilmin uinuu, Niin povell' ijäisyyden ihminen.

Emonsa suudellessa lapsi aukoo Silmänsä, hymyilee ja nukkuu jälleen! Ja tää se kuvaa ensilempeämme. Mutt' unet hiipii pienokaisen mieleen Kavalat, tuimat, tuskastuttavat, Sen suonta häiriten ja mielen rauhaa; Makaaja uikuttaa ja kyynel tihkuu Sen silmäluomein ahtaast' aidakkeesta, Ja äiti sulkee lapsen likemmäs Ja likemmäksi rintahansa, kunnes Hän herää, katsoo kummaksuin ja tuntee Pian armahan ja hymyy taas ja hennot Kätensä hälle riemuin ojentaa; Ja tää se kuvaa viimehetkeämme. Mutt' ei tok' aina kiusaa nukkujaa Näyt tukalat; sill' ompa tuokioita, Kun maallisessa haamuss' ilmestyy Hymyillen hälle joskus paremp' elons', Vaikk' kuva hälvenee, kuin unetkin. Mit' ol' mun suudelmain, mi sammumatta Hehkuili Minnan ruusuhuulosilla? Mik' autuus silloin suonissain niin hyrskyi, Milloinka Minnan painoin rintahain? Mikä loisto tuo jok' ihanammin silloin Säteili päivän kultalähtehestä? Mik' ihanuus, mi silloin sieluhuin Vuos' luonnon uhkurinnoist' yltäkyllin? Mit' ol' ne? Unta vaan, -- niin, mutta unta, Jonk' utupiirteiss' sentään lempeästi Välähti taivasta ja ijäisyyttä.

Ma seison Minnan haudall', aatellen Viel' entis-onnen aikoja. Ja miksi Ajaisin teidät pois, te riemun muistot? Oi, eikö elon parhain riemu sentään Paraiten viihdy kalman kartanoilla? Te kuvat nuoruudestain, tervetulleet! Te haamut tuttavimmat, joit' ei huoli, Ei sota sorra, joiden sydän täynnä Ol' hetken lahjaa, silmät sokeet sille, Mitä tulevaisuus kantoi kohdussaan! Oi terve! Täällä haudan vierell' untaan Uneksii viattomuus pettymättä; Ei huoletuutta päivästä, mi koittaa, Sen vaiheet kosta kidutuksin täällä. Tääll' oltavanne oikee, tääll' on hauska Tavata teitä taas. Ma loihdin esiin Hiljaisen nukkujan povesta mullan Ja vielä kerran, hän ja te mun myötäin, Käyn kauniin, vehmaan lapsuuteni laakson.

Mutt' aika rientää, eronketki joutuu, Sen eron, jok' ei paluust' tiedä, mutta Lohduttomaks' ei jätä sydänt' yhtään. Nyt maasta pakenen, miss' olin vieras Ja ihanaan kot'maahan matka käy. Mont' iloa jäi tää ranta mulle velkaa Iloja luvatuit', ah! mutt' ei yhtään Kyyneltä koetusmyrkyn, murhesapen. Kuitenkin vielä viivyn kostein silmin Koleella, ohdakkeisell' louhikolla. Kaikk' eronhetki kalliiks' ylentää, Ja leppyin hellät jäähyväiset heitän Nyt silmin kaikellen, min' iäks' jätän. Oi, helppo vääryyksiä on unhottaa, Kun taakse jäi jo kärsimys ja murhe; Aatosta katkeraa ei tuoda myötä Valoisiin rakkauden ja rauhan juhliin. Sä korkee valtias, jok' ikinuorna Aloilla taivaan lieskavaunuin ajat, Hyvästi, lempee aurinko! Joka kerrast', Iloiten kuin sun riemumatkaas katsoin Ja lämpöloistossas näin mielestäin Kot'maani kirkkaan päivän paistavan, Joka riemusta, sun suojissas mi versoi, Joka tunteesta, min kypsytti sun liekkis, Paraista lahjoist' elämän ja valon Sulimmat sulle kiitokset! Koht' ikään En näe sun koittos ruskoa, en kuulla Saa virtten soivan sinun jäljissäs; Mutt' uupumatta, sortumatta vielä Viet kauan kautta mailman vaunujais Ja katooville mittaat seekeleitä, Ja unhoon sortuneiden sukupolvein Haudoilta nostat uudet elohon, Kunnekka siekin kerran vuosistas Kylläisnä kultavarsais valjaat riisut Ja rikkaan lainas maksat Luojallen. -- Hyvästi siks'! Ja laakso suloinen, Ku suljit kukkasylihis mun silloin, Kun outo jouduin maille vierahille, Sä jonka virtain vilistessä, lehtoin Humistsss' unta kotimaasta näin, Jää hyvästi! Sun kevääs enää mulle Ei valkene, ei tuoksuile sun kukkas. Mutt' ottaos mun sijaan' silloin toinen, Joku toinen korvess' eksyvä kuin minä. Kirjoita hälle kevääs valjetessa Sä kukkakirjas maista paremmista. Ja teille, oi miljoonat sydämmiä, Jotk' ilohon ja suruun tänne jäätte, Hyvästi-huokaus hellä teillekin! Teilt' ei oo koitus vielä päättynyt, Vaan monta tuimaa sotaa kestämättä. Oi, älkää surko, vaikk' ei joka siemen, Min toivo onnen taimilavaan kylvää, Vehmaaksi vartu eikä verso täällä Onnellisuuden taivaallista viljaa.

On aian aurink' aivan kylmä tälle. Vaan jospa karvaan huolen kyynelkaste Idättää teille vihdoin maallis-onnen Ja senkin kaataa myrskyt kalseat, Niin älkäät surko, sillä hekkumoineen Ja tuskineen on elo unta vaan! -- Ja nyt, nyt ei oo muuta mitään enää! Sylis avaa, Minna, kun tuolt' iloiten Luot' enkelein mun muuttumistain katsot; Sylis avaa, -- silmänräpäys vaan, ja kohta Sun luonas oon ma, oon sun sylissäs! -- --

End of Project Gutenberg's Lyyrillisiä runoelmia II, by Johan Ludvig Runeberg