Chapter 3
Hän viel' ei uneillutkaan mainettaan, Ei aavisteltu miehen vastaisuutta; Vaan suuruus mahtui pieneen mailimaan, Ja kevät siihen loihti ihanuutta.
Näin umpimielisnä ja outona, Vaan seurustellen jylhän luonnon kanssa, Hän voiman kieltä oppi virralta, Ja kaipuun kieltä metsäpuroltansa.
Kun vuor' ei vanku, vaikka riehuu syys; Se lausui miehen mieltä, saukaruutta, Ja naisen mieltä taivaan siintävyys, Ja niityn kukat henki rakkautta.
Näin kasvoi hän ja varttui hengeltään, Ja tunsi tuskat, riemut rinnassansa; Niin majaa hyvästel' ja äitiään Ja kannel käessä lääksi laaksostansa.
Näin kaukomaille kulki laulaen, Ja linnat lauluillaan ja töllit voitti; Hän lauloi -- vapaaks' orja luulihen, Kuninkaan otsa seestyi, kun hän soitti.
Salissa seisoi jalo, innoissaan Kertoillen sankartöitä sävelillä: Kuin tähti kiilsi silmä ruhtinaan Ja urhoin kilvet kalkkui ympärillä.
Ja impi istui, virttä kuunnellen, Ja silmät loi päin seuraa uljahinta, Ja poski punertui ja outojen Tunteiden alla kuohui hento rinta.
Näin keväimensä vietti laulelmin Ja suven aiat lauluin sulostutti, Siks'kuin loi aika lunta hapsihin, Ja posken ruusut kaikki kalvetutti.
Hän silloin kääntyi kotihinsa, tuoll' Iloisna kerran kanneltansa kätti, Ja laski syvän soinnelman -- ja kuol' Ja hengen kotimaalle hengen jätti.
Runoojan hautapatsas murenee, Sen all' ol' tuhkans' ammoin katkoksessa; Vaan mertä maita laulu lentelee, Ja sielut hehkuu jaloa muistellessa.
Ikävöinnälle.
Maan jumaloille laulamaan en hanki, Vaan uhrikseen nyt lyyrynsointujain Saa ikävyys, tuo itkeentynyt vanki, Niin outona ku piilee rinnassain.
Siell' elon huolten kesken viipyy jalo, Hämärät entismuistot sielussaan; Hämärtyy kyyneliin sen silmäin valo, Hapuilee helmans' avoin tyhjää vaan.
Oi, miks' en onnee luoda voi ma sille, En viilistää sen mieltä polttavaa! Mi siipi veis mun valon lähtehille, Kuink' isänmaansa vieras saavuttaa?
Ah! ikuisuus vaan voipi lahjoillansa Tuon kaipuun polttotuskat viihdyttää; Kuin valtiaskin kylmää kruunuansa, Niin enkel maiset riemut hylkäjää.
Siks' katselee, ain' aamun sarastellen, Hän inhaa päivää kohden itkien, Eloni hetket mittaa huoahdellen Ja lukee sykkimätkin sydämmen.
Oi, vieras kaukomailta, mieles malta! Ei pitkä oo tää kova koitukses: Tuleepi yö, kun horto vahtis valtaa Ja hiljaa murtaa sortokahlehes.
Vapaana lentäin heität maisen huolen, Kirkastuneena täältä heilahdat, Ja maaliman ja tähtein tuolla puolen Kotoisen taivahas sa saavutat.
Palvelustyttö.
Oi, jospa pyhät kellot sois Ja ylläin juhlaverhat ois. Ja yö ja usva hälvenis, Ja pyhä-aamu valkenis!
Ah, silloin viikon vaivat on Ohitse, pääsen kirkkohon, Ja kirkoll' armaan nähdä saan, Ku viikon kaipas kultoaan.
Kai siellä mäellä seisonee Hän ennalt' yksin, vartoillee. Ja järven jäille katsahtaa, Kun reet ja kansa tulvajaa.
Mua vaan hän etsii silmillään: Ja joukko karttuu yhtenään, Siin' äkkiään mä ilmenen Ja naurain häntä kättelen.
Nyt laula, sirkka, siksikun Päreeni palaa loppuhun, Ja taas saan maata vuoteellain Ja unta nähdä sulhostain.
Tääll' istun nyt ja kehrään vaan, Ei rulla viel' oo puolillaan; Ties Herra, milloin täys' on työ Ja pitkän illan päättää yö!
Mökin poika.
Väsyksiin asti hakkasin, Ja hakkaan uudestain, Ja kirves pystyy kylläkin, Mut puu ei kaadu vain.
Kyll' ennen tuntui, kun ma löin; Nyt käs' on hermotoin, Kun talvikauden pettua söin Ja vettä päälle join.
Jos hyötyäin vaan katsoisin Ma virkaa vaihdellen, Isännän ehkä saisinkin, Joll' leip' ois rukiinen.
Ens' kaupungissa palkinnon Kai saisin kunnostain. -- Niin mietin, mutta muuttohon En tuonne mieli vain.
Siell' liekö vuorta lehtoisaa, Mi lampeen kuvastuu? Yht' armaanako aamu saa Ja ilta laskeuu?
Siell' luoko laakso tuoksujaan Ja kangas mäntyjään? Ja hän, ku soittaa torvellaan, Siell' liekö ensinkään?
Turvatta pilvi kiidättää Ratoksi tuulien -- Kotoa vailla, ystävää Mit' onpi ihminen?
Jos Herra kuulis ääntä maan Ja hädän hoivaa sois, Parempi vuosi tultuaan Paremman leivän tois.
Soutaja.
Et, poika, soutaa voi, Ell'ei sun laulus soi! Kätespä airoon herpoaa -- Ken sitte purtta jouduttaa?
Ei aalto enää käy, Ei auringosta näy Kuin lännen puolla juova vaan, Ja veess' on taivas mustissaan.
Oi poika, lausu sie, Minnekkä vie sun tie? Mi sull' on yksin homma, työ, Kun makeaan jo nukkuu yö?
Linnutko lentävät Rannalta säikytät? Sä käytkö kuikkaa ajellen, Vai sorsaa poikki lahtien?
Sä, joka kysellyt Mult' ennen oot kuin nyt, Vuorilla, metsill' asujain, Oi kaiku! kuule vastuutain:
En liutaa liitävää Rannalta säikytä; En kuikkaa kulje ajellen, En sorsaa poikki lahtien;
Aatostan' ajan mie: Jok' airon-otto vie, Jos kuinka huono heikko vain, Mun likemmäksi aatostain.
Miss' sauhu tupruaa Sinervän harjun taa, Ma järven päässä töllin nään, Johon aatos karkas eeltäpäin.
Siell' eellä koittehen Ma löydän jälleen sen, Kun venho saapuu valkamaan Ja helmahain ma neidon saan.
Laulurastas.
Jo helppo olla on ja hengittää; Ei päivän liestä jyrkkään liekkivää! Suvista päivää jäljell' ompi vaan Tuo lännen läike vilkkuin lehtolaan Ja tuulen viuhka viilee tenhoton, Jok' untuu kohta kukkaislaaksohon.
Sä yksin, kirkkaan illan ystävyt, Oi laulurastas! rauhaa sorrat nyt. Jos päiv' on kuuma, illat suloiset, Sä virttäs kummallakin kirjailet, Ja maalaat soinnuin sortumattomin Uskollisuutes juhlaa keväisin.
Sull' on kuin mulla armas, lausuas Hänelle hellää huoltas, riemujas; Kuin sie, ma sainko äänen sointuvan, Niin hellän kielen, helppotajuisan? Oi voinko virkkaa ees ma lempeäin? Sun laillas olla lämmin lemmestäin?
Oi autuas, ken luontoon uinahtaa Ja hältä lemmet, laulut, lauseet saa, Eik' äidinkieltään hukkaa kulkeissaan; Hän uneksii ja lausuu uniaan, Mutt' säännöist' irroillaan hän uneilee Viisautta vaan ja virttä haastelee.
Sua, lehdon soitin, siksi kuuntelen, Kuin sammuu illan rusko viimeinen, Ja öinen soihtu kalpee kuumottaa; Majalla neito nyt mua kohtajaa, -- Ja sitten, kuinka laulus ymmärsin, Suusanoin virka en, vaan suudelmin.
Linnustaja-poika.
Nyt lintu hyppii maassa vaan Ja lehvä varjoaa; En ampunut oo kertaakaan, Ja nyt jo illastaa.
Jos talvi kerran joutuiskin Ja lunta myötään tois, Niin riekon jäljet huomaisin, Ja teeri puussa ois.
Jos ilma kerran kylmenis Ja lehdet varistais, Tuoll' laaksoss' ehkä elelis, Pyyparven nähdä sais.
Pian riekon jäljet näyttäyy, Ja pyylt' on suoja pois; Vaan milloin saalis ilmestyy, Ku hauskin nähdä ois.
Täss' silmin minä -- tuossa hän; Ah! emme yhdy vaan! Vaikk' oisin tiellä silminnän, Hänt' en näe kumminkaan.
Välissä vett' on, vuorelaa Ja kangas honkineen; Meit' aamu, ilta erottaa, Ehk' yökin varjoineen.
Aamu.
Koi jo ruskopiskuloilla Idän pilvet kirjoaa, Pensaill', lehti-silmikoilla Kastehelmet kimaltaa.
Ilovirttä linnut raikuu, Puusta puuhun lennellen, Tuhat riemun ääntä kaikuu, Vaietessa tuhanten.
Hiljaa värjyy vetten pinta, Leyhkä lehvää häilyttää, Nurmi elää, suloisinta Kukkaislemua henkäjää.
Enkel' kaukotaivahista, Armas joka olennon, Koitar! tokko murheellista Silmää silmäs nähnyt on?
Pois on huolten harmaa häivä, Mielen pilvet hajallaan; Lapsen-ijässäänpä päivä Suosii lapsenmieltä vaan.
Tuska on ja kaipuu poissa; Rauha, toivo vallitsee. Luonnon päivän aamukoissa Sielun aamu valkenee.
Suudelma.
Sua kyltymättä suutelen; Ja tokko konsaan kyllyn? En. Nyt, tyttö kulta, lausu tuo: Mink' onnen muisku sulle suo?
Sä suosit tuota niinkuin mie; No missähän sen hauskuus lie? Niin kysyn, äsken kyselin, Ja vastaelet vaan suudelmin.
Jos hunajaa mun suussan' ois, Ei muiskus hellemp' olla vois Jos sappee siihen pirskottais, Yht' armas oisi suudelmais.
No, minkäs syyksi keksinet, Jos kysytään: miks suutelet? Jos tutkis joku hävytöin: Miks' suutelette päivin öin?
Tylysti kansa päättelee, Mitäspä tuosta lausunee, Ku suutelee vaan yhtenään Eik' itse tiedä syytäkään?
En itsekään oo urkkinut, Mit' auttanee nuo suutelut; Mut kuolisin, jos suljettais Mua hetkeks' sulohuuliltais.
Katuva.
Oi, poppel'lehto, varjos huostaan peitä, Min kuulit viimein varjotessas meitä; Mit' innoissaan hän pyysi, suuttui syyttä -- Ol' varten sua ja mua ja äänetyyttä.
Sill' ylhäält' aurinko jo länteen lähti, Ei silmääns' auaissut viel' iltatähti. Yövuodettaan jo tuulen siipi viisti, Kun erosuudelmaa hän multa kiisti.
Mit' tunsin, ilmoittaa vaan saatan sulle: Surunsa, itkuns' ol' kuin tulta mulle; Sadasti riemull' oisin suudellunna, Jos kaino tyttö oisi juljennunna.
Jos jolloinkin hän aikoo uinahdella Sun allas, hetken aikaa vilvotella, Niin virka hälle, jos sull' lienee kieli, Mit' ääntelee nyt hiljaa arka mieli:
"Äl', armas poika, solvausta muista! Hän kylm' on näköjään, vaan miel' on toista; Vaikk' oikkuiselta näyttää, ällös suutu -- Ei milloinkaan sun tyttös lempi muutu."
Se oli ennen.
Ylhälle santaan Järvi jo myrskyää, Jäänyt ei rantaan Koivua vihriää; Maata jo kylmää jää.
Sie kera kukkain Luotani mennyt pois, Kyynele-rukkain Jos sinut tänne tois, Mieleni haastaa ois:
"Tyttö, ka, kuin on Muoto jo lehdon muu! Vihreä muinon Siell' oli lemmenpuu; Kaikki jo surkastuu".
Tyttöpä mennen Haastelis sitten niin: "Hohtipa ennen Poikani poskikin, Vaan --s' oli ennen niin!"
Merimiehen morsian.
Tuuli yltyy riehumaan, Mastot täyttyy purjeillaan, Laiva lähtee kaukoteille, Herra ties kons' ehtii meille!
Sie ku lähdet! katsehen Suotko vielä raukallen? Ah, sun voisin nähdä vielä, Ellei itku oisi tiellä.
Jospa linnun siivet ois, Lokkina jos lentää vois, Seuraisin sua ilomiellä Tuntemattomalla tiellä!
Minne saisit saapuisin, Kääntyessäs kääntyisin, Liehusiivin heilahtaisin, Lennoss' silmäykses saisin.
Mutta tyttö parka saa Jäähyväisiks' liehuttaa Itkumärkää huiviansa, Jäädä rantaan kaihon kanssa.
Entäs vielä seuraisin! Täytyy mennä takaisin, Ennenkuin on tullut ilta, Purjeen vienyt katsojilta;
Täytyy riistää mielestäin Kaipuu, ainut ystäväin, Pestä poies kyyneleeni, Ettei nähtäis itkeneeni.
Tervehdys.
Synkkä kuuro, taivaan valjetessa, Väistyy tieltä ilta-auringon, Aallon tuutu-lasna heiluessa Päivän myrsky uinuu lepohon.
Hän, jok' aikaa jo mua kaipajaapi, Viel' ei laskevan mun purtta nää; Rannall' ehkä hän nyt ruikuttaapi, Kyynelsilmin tänne tähystää.
Purje höltyy, tuulen-henk' on kuolla, Soutaen käy matka verkalleen, Ja niin kaukaa järven tuolla puolla Armaan niemi siintää töllineen.
Pääsky, virkku siiveltäs, nyt riennä Lohdutellen luokse armahan! Istu olalleen ja murhe liennä, Hiljaa kuiskien sen korvahan:
Tyttö, jos sua kultas kaipuu kalvoo, Kuule, näin sua hellä tervehtii: Huomenelta, jos vaan tuuli valvoo, Purrellaan hän luokses kuljeksii.
Tie on pitkä; salmet seljät viiltää Myötätuulen siivin vaan hän voi, Mutta vaikka järvi tyynnä kiitää; Luokses armaan aatos salamoi.
Linnun laulu, metsää kalkutellen. Lähde, juosten rantavieremää, Sääksiparvi, ilmass' suristellen, Leimuna sen luokses lennättää.
Varo, läsn' on jumalainen.
Kaunis tyttö, tyttö virma, Malta vainen pari vuotta, Etpä sitten noin sa kirmaa, Eikä vilku silmäs suotta.
Neljästoista vuos' on riemun; Joutuu viides-, kuudestoista, Amor tulee, tuopi liemun, Silloin kaikk' on toisenmoista.
Leimun säihky ainokainen Paljo murhemieltä tuottaa; Jousen viima vieno vainen -- Terve sydän verta vuotaa.
Ilovirs' ei suusta raiku, Rauha, riemu karkajaapi, Toivon, naurun kesken haiku, Silmäpeilin sumentaapi.
Tyttö, nuolen tuskaa vasten Viel' et kaipaa varjelusta; Jumal säästää syöntä lasten, Joill' ei viel' oo aavistusta.
Vaan kun karkaa rauhas, kalvoo Kaipuu, halu hehkuvainen, Varo, silloin Lempi valvoo, Varo, läsn' on jumalainen.
Serenaadi.
Armaani luon' ei enää lamppu loista, Kuu vaalas heijastaa vaan akkunoista, Enk' enää verhon kautta erottaa Voi neittä ihanaa.
Pian vuoteen suojihin jo armas vaipuu; Nyt, kaino Cynthia, viihdytä mun kaipuu! Min nähdä sait, oi josp' yön varjot vaan Ja mie sen kuulla saan!
Jos taivas loistaa hänen silmistänsä, Jos kyyneltäin hän ristii käsiänsä, Ja lausuu taivaan kuultavia vaan, Hän on rukoilussaan.
Vaan jos sen rinta aaltoilee ja säikkyy Jos hymyilys sen ruususuulla väikkyy Ja poskipäillä ruusut liekehtii, Hän minua uneksii!
Teeskentely.
Kaikki tuntee tuskan, ilon, Vaikk'ei kaikk' oo tuntevinaan; Sydän lämmin neitosill' on, Vaikk' on kylmä olevinaan.
Amorinpa nautinnoita Kukaan ihmislaps' ei vältä; Neito lempii suuteloita, Vaikka näyttää hylkijältä.
Lemmi, lieki, nuorukainen, Sen hän palkkaa kylmyydellä; Mutta käyppä kylmäks' vainen, Koht' on tuskas impyellä.
Turhaan raukan poltto piilee; Ääni, silmä lausuu näitä: Neidoll' ei oo sydän viilee, Vaikka teeskelee hän jäitä.
Vaadi tuhat suuteloista -- Kaikki suo hän "riitamiellä"; Älä vaadi yhtään -- noista Yhtään ei hän sulta kiellä.
Usein kyynelöivi salaa, Hiljaa kuiskaa huoahdellen: Suudelmaa jok' impi halaa, Vaikka niitä hylkiellen.
Perho ja ruusu.
Ruusu kalpenee ja murtuu, Maahan painaa pään. Perho syksyn alle turtuu, Alle myrsky-sään. Saako perho taas ja konsa Leikkinsä ja puolisonsa? Konsa sorto Loppuu? horto Ruusun silmät jättänee?
Kesän lapset miekkosina Vietti aikojaan; Häirinnyt ei vaara, kina Heidän onneaan. Onnellisna suuteloistaan, Armastel' ne toinen toistaan Täynnä rauhaa Tyyntä, lauhaa -- Senpä kalma häiritsee!
Kuinka vartookin ja uottaa, Eipä herää nää. Ei voi lemp', ei kevät tuottaa Heille elämää. Mutta heidän haudaltansa Virkoo uusi ruusukansa, Mullan päällä Suvi-säällä Uudet perhot liehuilee.
Linnustaja.
Mä metsänteitä käyskelen Ja urkin mäntyyn, kuusehen, Ja linnun nään jos toisenkin, Vaan en saa käsihin'.
Ne kaikki näyttää karttavan Mun lasketuita ansojan'; Niin tyhjänä kuin lähdinkin, Saan mennä kotihin.
Kyll' linnustusta surkeaa Ois syytä surra, ruikuttaa; Vaan vaikka näytti pettävän, En itke sittekään.
Mull' ansa vielä jäljell' on, Jok ei oo koskaan saaliiton, Jonnekka yhtä halullaan Käy lintu, kuin sen saan.
Kotiini kohta päästyän' Tän' ehtoona sen viritän: Ja lintu on mun morsion', Mun sylin' ansa on.
Iltatähdelle.
Tähti, illan tyttö, sie Jon niin korkeall' on tie, Kumman nähnet voittavan, Murheen vaiko riemuisan?
Myrskyn raivoten, kenties Aaltohaudall' laivamies Pelvon toivon vaiheella Johtohos nyt katsahtaa.
Ehkä unho-laaksossaan Hiutuu kurja tuskiaan, Katsoin silmääs lempeään, Pyys' sua tuskaa lientämään.
Ehkä tyttö paraillaan Sinuun luopi katseitaan, Toivoin, että lemmikkin' Siellä kohtaa katselmin. --
Purren jos näät eksyneen, Saata jälleen suunnilleen; Tuskaa, unheen polkemaa, Loistos anna lohduttaa!
Vaan jos näät mun lemmikin', Luoppa hälle suloisin Sätees, siihen piirtäen, Että aikaa vartoilen.
Kuoleva.
Yö pitkä on nyt loppumaisillaan: Ah! eikö koi jo nosta ruskojaan, Ja järven jäät jo välky kirkkaammin? Jo enkö kuullut teeren soivankin?
Kun aamu-aurink' kohta leimuaa Ja räystähiltä hangen sulattaa, Ja nään tän piskotellen nokkuvan Editse aukinaisen akkunan,
Ja sirkka vaikenee, ja varpunen Katolla visertääpi riemuiten, Niin olkivuode mulle laittakaat Portaille, sinne sairas saattakaat;
Ma tahdon nähdä, siellä leväten, Kuink' armas luonto on ja riemuinen, Ihailla vielä merta, metsolaa, Ja keväimeen, miss' elin, uinahtaa.
Nuorukainen
Tuuli, ku lempien lennät, Missäpä maillesi ennät, Nopsa ja häälyvä sie, Minne sun lentosi vie?
Aalto, jos aironi noutaa Johtoas saisi, sa soutaa Saisitki purttani vaan, Minnepä saapunenkaan?
Oi lukemattomat aatteet, Missä te valkaman saatte? Lapsoset maan, jot' ei näy, Minnepä matkanne käy?
Ruusulle.
Umpun uinutar! jo nukkumasta Nouse riemuks' synnyinlaaksojen! Perhot suutelee sua, helmi kastaa Taivahista tullut suloinen.
Riennä! lahja, minkä antaa hetki Kestää, minkä hetki vallitsee. Riennä! riemu on kuin elonretki, Tää kuin nopsa kevät karkelee.
Lemmi, nauti, lieki, kukka sorja, Aina kauniimmaksi varttuen! Ennen syksyä niittömies sun korjaa -- Kukkahenkes nousee taivaasen.
Kaunotar.
Kaikk' on oivaa, mitä mielin, Sukkelaa, mit' arvelen; Kaikki kuiskaa mesikielin: "Ootte kaunoinen!"
Yksi kiittää silmän tulta, Toinen vartta solakkaa; -- Enkö saane, peili, sulta Seikkaa tiedustaa?
Peilikin jos silmin vainen, Nään tok' oitis enemmän, Kuin tuo liuma liehamainen Illan pitkähän.
Kyllä kiitos hauskaa oisi, Vaikk' on kiitos tuulonen, Jos se sydämelle soisi, Ei vaan poskellen.
Tän vuoks' heill' on sanat suulla, Tätä lempi tarkoittaa: Sydän parka vaan ei kuulla Lemmen sanaa saa.
Lähteellä.
Ma istun, lähde, reunallas Ja pilviä katselen, Kuin vaihtelee ne kalvossas Johdosta ylhäisen.
Kas, ruskopilvi hohtaa niin, Kuin ruusu umpussaan. Hyvästi! palaamattomiin Se läksi matkojaan.
Vaan tuossa toinen uudelleen Kirkkaammin kiiltelee. Ah! yhtä kiirelentoinen Se kauas hälvenee.
Taas yks! -- S'ei mieli rientohon. Raskaana vieriää; Vaan, lähde, synkkä pilvi on Ja sun se synkistää.
Sua nähden näin, mä aattelen Mun omaa sieluain. Kuink' usein pilven kultaisen Hyvästi jättää sain!
Kuink' usein synkkä, kolkko loi Yön synkän sydämmeen, Tul' äkkiään, vaan lähti, oi! Taas pois niin verkalleen!
Vaan mentyään ja tultuaan Ne tunsin kylläkin: Ne usvahattaroina vaan Loi sielun kuvastin.
Ja noista peilin valkeus Ja varjo aiheuu! Kons' lakkaa, lähde, hurmailus Ja aaltos rauhaantuu?
Seitsentoista-vuotias tyttö.
En tiedä, mitä toivon, Ja toivon kuitenkin, Sydämmein on niin autee, Ja täynnä kumminkin. Mitä rauhatuus tää tähtää, Jok' ei vie perillen? Mä mitä mielin, tahdon, Mä mitä aattelen?
Mä istun neuloskellen Kuin orja yhtenään; Teen työtä ahkerasti, S' ei joudu sittekään. Käteeni otsa vaipuu, Unohdan neulasen. Mä mitä mielin, tahdon, Mä mitä aattelen?
Mä sanoin: kevät tulee, Maa uuden puvun saa, Mun silloin mieli muuttuu, Ja huoli karkajaa; Ja kevät tuil ja kesä, Mä vaan jäin onnellen'. Mä mitä mielin, tahdon, Mä mitä aattelen?
En lemmi ninkuin ennen Suloista seutuain; Mitä kirkkaammaks' käy päivä, Mä synkemmäks' käyn vain. Kons' saan ma rauhan jälleen Ja mielen iloisen? Mä mitä mielin, tahdon, Mä mitä aattelen?
Oi jospa saisin maata Levossa kuoleman! Kentiesi yksin hauta Luo rauhan rintahan. Mutt' ah! kuin raskas jättää Elämä siskoineen! Mä mitä mielin, tahdon, Mä mitä aattelen?
Kosto.
Virta välkkyy juostessansa Vuoroin kultaa, hopeaa; Pensaan ruusut raukeillansa Heltehellä heloittaa.
Vietellyt on virta viilee Seudun neidot rantahan; Naurusuinpa poika piilee Alla lehdon taajimman.
Silmät eivät vaaraa huomaa, Kielet liikkuu irroillaan, Sata juonta leikin luomaa Naurullen siin' uhrataan.
"Entä joku kuulla voisi Leikkiemme telminää!" -- "Entä korvat pensaall' oisi", Poika -- esiin hypähtää.
"Tuo on vangiks' otettava!" Ei hän ehdi karkaamaan. "Hän on kahleen, koston saava!" Kovin hälle kostetaan.
Arvaa, mistä kahle tehtiin? Kahle kukkasista on. Rangaistus? Se siinä nähtiin: Kultakin sai suutelon.
Kukan kohtalo.
Näin ruusun, suvipäivän lapsosen, Kukassa loistavan ens' aikojaan, Punaisna poski, umpuss' uneillen Viattomuudestaan ja rauhastaan.
"Oi kaunis kukka! silmäs auki luo! Oivalla elon lahja suloisin!" Näin lausui perho kultasiipi tuo, Mi liehi silmikoista toisihin.
"On ahdas mökkis, köyhä, riemuton, Siell' ilotonna rintas sykkäilee; Tääll' liekkii päivä, riemun valta on, Ja lempi suuteloineen vartoilee".
Se virsi pikku-kukkaa liikutti, Se liehijälle oitis suuta soi; Ja perho suutel', lausui: "hyvästi", Ja muita ruusuloita kosioi.
Ken johti tänne ties?
Etäällä aavikon Ja vuorten takana Sun synnyinseutus on, Sait yksin kasvella.
Sua en ma kaipaillut, Et ollut mielessäin! En tietä tuntenut, Mi veisi sinnepäin.
En tiennyt taatostas, En tiennyt äidistäs, En nähnyt lapsuuttas, En ensi retkiäs.
Kuin sen maan virtakin Joelle on tään maan, Niin oudot oltihin Me toisillemme vaan.
Kaks' tainta -- välissään On niitty kukkainen; Kaks lintua, erillään Lehdossa asuillen.
Oi, toisen seudun mies! Miks sieltä lensit, oi? Ken johti tänne ties, Sun, lintu, kaukaa toi?
Mitenkä kalseaan Sydämmeen leimut loit, Ja vento-vierahan Kaikeksi tulla voit?
Morsian.
Jos sun nähdä, jos sun nähdä saisin Koivu-niemen alta laskevan, Purje välkkyis, sitten erottaisin Liehuvaisen purtes purppuran!
Ja sull' ilo-riviä pari oisi, Siskos piirtämää sun lähteissäs, Isältäs myös myöntölauseen toisit, Äidinsuudelman sun äidiltäs!
Miksi siirtää tuonnemmaksi häitä? Vielä sitten kerkii tavaraa. Lempi on kuin kukkanen, ja näitä -- Näitä yksin kevät kasvattaa.
Joutuun! kukat loistaa kunnahalla, Siell' on lintuin onni meilläkin. Vaikka kuivan hongan oksain alla Onnellisna kanssas eläisin.
Kaipaus.
Nyt metsäss' ei oo oksaakaan, Mill' lehtiverho ois. Nyt talvi vaan on valloillaan, Kun karkas suvi pois.
Ah! ulkon' ompi talvi, niin Sisällä myöskin vaan; Jos kulkis maihin äärimpiin, Sen kohtais ainiaan.
Jos lämpenis, maa vihertäis, Ja päiv' ois kirkkahin, Yht' autioksi, kylmäks' jäis Poveni kumminkin.
Kevääni oi! en riemuas Saa nähdä uudestaan; Aurinko syömmen, haudastas Et koita milloinkaan.
Mun sielun' sun ol', tunteen' sun, Eloni elämäs. Nyt yksin kaipuu viel' on mun, Muut veit sä mennessäs.
Mull' lieden eessä hauskint' on Nyt muistot entiset, Kun hiipuessa hiilikon Loppuupi askaret.
Kevätlaulu.
Jo ehtivi ehtii Taas lentävä joukkio tuo Aholle, mi lehtii, Jo lämpenevän meren luo.
Miss' myrskyjä vinkui, Suloisena laulu nyt soi, Jää-sirpaleet sinkui, Siell' armaus nyt vihannoi.
Ei muu kuni lempi Saa jäämähän karkelevaa, Ylhäisiä hempi Saa maissamme vierailemaan.
Sydämmeni! sulle Viel' lämpimä kukkia luo; Ehk' enkeli tullee Viel' luotasi lentänyt tuo.
Onnelle.
Onni, leuto taivahatar, Hetkeä luotu suloomaan, Et oo mailman valtiaatar -- En sua siksi laulakaan. Kruunutonna, valtaa vailla, Voitotonna, viaton, Suostuttaa vaan tahdot mailla Meitä mullan kohtaloon.
Terve! sunpa hoitos alla Vert' ei vuoda sydämet; Mailla, vuorill', ulapalla Saatat yhteen veljekset. Kaipuun sulkaa liehuttelet, Palkkaat lämpösydämen, Peilihis sä haahmoelet Rauhaa ylhäismailmojen.
Petturiks' ei saa sua haastaa, Vaikka joskus pettelet. Itselleen sua kaikki raastaa, Kaikillen et riitä, et. Kuinka voisit kaiken liittää, Mikä murtui kaatuissaan? Jos sua toinen armaaks' kiittää, Toinen jää sua vaille vaan.
Valon lahjat, rauhan suomat, Lempi, toivo rajaton, Kaikki elon parhaat luomat Mulla ol' ja vielä on; Sun vaan haihtuvan näin aina, Milloin vaan sua tavoitin; Mullan ruhtinaatar, lainaa Kerran armos mullekin!
Sydämen aamu.
Usva peitti toivon multa, Sydän parkaa kylmä jääti, Kunne sinne lemmen tulta Armas enkelyinen sääti.
Niinkuin päivä, yön kun poistaa, Säteillen käy taivahille, Usva haihtuu, loitos loistaa Pyhä-paiste maisemille;
Niin mun sieluun' koitti aamu, Rintaan syttyi päivän selko, Näin sen mailta öinen haamu Haihtui: tuska, tyhjyys, pelko.
Aurinko, mi poistat synkät, Lempi, jos sä rinnan heität, Mihinkäs nää päivät jynkät, Jolloin silmäs meiltä peität,
Päivät pitkät, toivoo vailla. Aina yhtäläinen aika, Oleskelu Tuonen mailla Ilman valoa ja taikaa!
Epäilijä.
Jos silmä mulla tarkemp' ois Kuin haukan, millä nähdä vois Avarat, korkeet, syvyydet, Eik' estäis mitkään estehet;
Ei helmiaarre Vellamon, Ei kultasuonet vuoriston, Ei kalliit talletelmat maan Lumoisi minun katsettan';
Sydäntä vainen tarkastaa Sais silmä, neittä kavalaa, Mua ilkkuvaa, kun vuorohon On hellä, jäinen, armoton.
Piilleekö pinnan alla jää, Kun silmä säihkyy lämpimää? Siell' lempi ehkä piileksii, Kun katse hallaa hengehtii?
Rukoilu taivaan aukoaa, Murhetta lohduttaa jo maa; Mun lemmell' ompi osanaan Epäillä, hiukuella vaan.
Morsian.
Suvaitse, vieras, istahtaa Tääll' lehdon suojahan! Ei seudun rauhaa sortaa saa Tyynellä iltaman; Surulle hiljuus armas on, Täss' sydän valvoo onneton.
Tuoll' aukealla rannalla Näet neidon kassapään; Kätehen vaipuu otsansa, Hän istuu yksinään, Silmäilee vaiti aalloillen, Ja posk' on lumen-valkoinen.
Oi, kauan, öin ja päivisin Hän tuossa nähty on, Niin huomenna kuin eilenkin. Hän katsoo aaltohon Kyll' ennen joskus itki tuo, Mutt' aikaa kuivi kyynelvuo.
Kun ilta armas ruskottaa Ja untuu viimakin, Ja tähtitaivas kajastaa Ulapan peilihin, Syvyyteen jäykän katsannan Hän luo, ja katsoo, katsoo vaan.
Kun tuuli joskus valveuu Ja kalvon rikkoilee, Ja peili särkyy, tummentuu, Ve'en taivas himmenee, Hän vaiti silmäns' ylhä luo Taivaalle, jok' ei hoivaa suo.