Chapter 2

Sydän, sydän, eessäni jos sä oisit, Rauhaton, jos käissäni oisit tässä, Oi, mun hellä huoleni kohta toisi Rauhoa sulle.

Sua, kuin lastaan äiti mä tuudittaisin, Hyssytellen, hiljoa heiluttaisin, Kunnes viihtyis vaivasi, tuskas taltuis Helmahan unten.

Vaan nyt rintaan salpauneena tyrskit, Sulkehissa ystävän suosiolta, Auki hälle vaan joka yhtenänsä Rauhasi sortaa.

Rauhattomuudelle.

Niin, kaipaa kaipaa vaan, sulo rauhatuus! Ei tyydytä sua rikkahin auvokaan, Ei nautinnonkaan täysi malja -- Hae yhä riemua autuampaa!

Ol' äsken toivos lempeä katse vaan Silmästä immen -- nyt tämän saatuas, Ylemmä nouse: pyydä ensi- Suutelo taivahinen ja hiuvu;

Kun ruusukukkaa purppurahuulillaan Ei oo, jonk' autuus sult' imemättä jäi, Niin riennä pyytämään vaan uutta Hempeä paisuvan hunnun alta.

Käy kohta kuumemmaks', sulo rauhatuus, Mun suonissain! oi, luo, joka kerta kuin Oon voittosaaliin saanut, -- uusi, Kaukoa siintyvä kaunihimpi!

Sun vaihdelkoon vaan hourio haahmuiseen Onneensa, jonka kutsuvi rauhaks' hän! Ja, torros kuorenaan, hän onnen Rantoa raakkuna ryömielköön!

Oot armas mulle! -- Kenpähän, ellet sie, Mua vaati merten aavoja kyntämään, Ja riehuin aaltoin, myrskyin kanssa Taistelemaan elon nautinnoista!

Mua seuraa aina, autuas enkel', oi! Mua nauttimaan sä kiihdytä päiviäin; Ja kun ne loppuu -- kalman mailtai Taas ajaos mua tainnoksistain;

Ja tuolle puolen tähtien, auringon Mua seuraillos sä, -- vieläpä taivaassain, Autuuden mettä maistellessain, Suo: unean ihanampia maita!

Rakastava.

Päivä laskee, ehtoo saapi, Kaste maita vilvottaapi, Ruususiivill' ilta lentää Laaksoloihin tuttaviin. Lemmen nuoli riutuessa, Ikkunassa avoimessa Istuu Selma, silmä entää Maille ympäriin.

Viel' ei kuulu armahaista, Viestin-äänt' ei minkäänlaista, Että kulta tänne keijuu, Hellän immen korviin saa, -- Metsää kohden kaiken illan Silmäilee hän riutumillaan; Varjot vainen siellä leijuu, Jälleen karkoaa.

Silmä vettyy, sydän sykkii, Poski polttaa, suoni tykkii, Hiljaa huokausta huulet Laskevat vaan toisinaan; Turhaan vastuuta hän vartoo -- Minkä toivoo, minkä hartoo, Heilakat sen kuulee tuulet Ilkastellen vaan.

Hiusten kanssa leyhkät riekkaa, Poskipäillä ruusut liekkaa, Valko-olkaa alastonta Kylmä kaste vavistaa. Taivas mustuu -- impi säikkyy; Myrsky riehuu, kuurot räikkyy; Julma! viivynnästäs monta Maksat suudelmaa!

Hetki hetkelt' toivon riistää, Neidell' lämpö, kylmä kiistää, Kun hänt' öisen tuulen kanssa Lemmen liekki ahdistaa. Uumenilta vyöhyt laukee, Verho vaipuu, rinnat aukee, Aaltoilee ne valleillansa; -- Poika! miks' et saa?

Vaan hän tul' -- oi immen riemu! Vilkahtain kuin tähden liemu, Puiston varjost' armas kulkee, Suuntaa tiensä impehen. -- Määrään miekkonen jo saapi; Hiljaa lukko raksahtaapi; Uudin vaipuu, aukon sulkee, Sammuu lamppunen.

Varpuselleni.

Sua holhon mielelläin, oi varpu kulta, Ja, kyynel silmässäin, Useinkin luen jyvät, jotka multa Sa noukit kädestäin.

Sua rakastan, vaikk'et sä höyhenillä Koreilla loistakaan; Sun tunnen, vaikkei sielus sävelillä Ilmaise tunteitaan.

On verhos tumma niinkuin yö, ja kieles On mykkä niinkuin tää. Et kiiltää voi, et laulaa -- mutta mieles Halaapi ystävää.

Rumaksi mainivat sua, ihmemiellä, Kun mä sua hyväilen, Vaan hellä, vilpitön oot -- mitäs vielä Ma vaadin, tarvinnen?

Kun halpaa vaatetustas toiset pilkkaa, Mua silmäät lempien; Ja ruumiiltas en möisi höyhentilkaa Ma kultiin, helmehen.

Iloksi muiden sirkut liverrellä, Kanaarit laulaa saa -- Sydäntä pyydän vaan ma lämmitellä, Hellyyttä kaipaavaa.

Ei pinnan loistehella viihdy lempi, Tuo tyydyttää ei voi; Kiitollisuus, min saa, on suloisempi Ja onni min hän loi.

Kun uskollisna kättän' nokit hiljoin, Siin' istut iloiten, Mun huolen' silloin palkitset sä viljoin Ja olet kaunoinen.

Elosi kevätpäivää sulostella Koen huolin hellivin, Ja hautas kaunistan ma kukkasella Ja kastan kyynelin.

Hautaus.

Templitornin kolkot kellot soivat, Mustat saatot kalmistolle toivat Elon kevähästä nuorukaista Tuonen kaatamaista.

Hiljaa vainaa mullan suojaan suotiin, Ympyräksi kumpu jälleen luotiin, Ristin nosti murhe nukkujalle Rauhan valkamalle.

Viime palvelus ol' tehty, kansa Hiljaa läksi taas -- vaan nojallansa Vasten jalavaa, mi kasvoi siellä, Tyttö viipyi vielä.

Täällä viipyi, kunnes kaikk' ol' hiljaa; Haudalle nyt astui, valkoliljaa Tuoden, jonka uhras vainajalle Vehmaan nurmen alle.

Uskollisna istuin itki siellä, Päivän maillehenkin mennen vielä, Sittekin kun öinen vaalas tähti Taivahille lähti.

Aamusella löyttiin sieltä sitten; Kuivunut ol' lähde kyynelitten, Vasten halaamaansa ristipuuta Painoi kylmää suuta.

Friggalle.

Et mua, Afrikan vuo, viehätä kullallas! Etsi helmeäs en, kiiltävä mailman-mer'. Friggan sy'än mua viettää, Silmän kyyneliss' ilmestyin.

Oi, kuink' arvoton ois maalima ääretöin Kulta-aurinkoneen, kiiltävin hempuineen, Mailman suhtehen, jonka Hehkuin tuon kera helmailen!

Minkä maasta hän sai, tai mitä taivas soi, Helpomp' ei erottaa, kuin mitä taivaallen Pohjan maalasi ilta Taikka ruusukas aamunkoi.

Huimaa sielua, kun katselen silmiin tuon! Niinkuin nähtävinäin ois meri pohjatoin, Kunnes hortoni haihtuu Huulten purppurasuudelmaan.

Missä kasvanut oot, enkeli armas sie. Kunnes laskeutuin loit valohengelles Friggan armahan haamun, Maisen matkani kaunistain?

Tie jos pilveytyy, pistävi ohdakkeet, Tai jos painaen ies henkeä huolettaa, -- Oi kuink' autuas rientää Silloin armahan rinnallen!

Jalkaan' hempivi maa vienona kuin kevätuul', Kuplan-helppona on maaelo murheineen, Suonet aaltona tuutii Sielua taivahan autuuteen.

Nuoruus.

Valloista, kut hallitsevat maata, Surma yksin kruunuaan voi taata; Hänt' ei syöstä, hän ei säästää saata, Ei sen kalpaa ruoste syö.

Jos sua kauhistuttaa Tuonelainen, Vietä *hetken* juhlaa, nuorukainen! Tiedä: kasvaa voi yks' hetki vainen Ikuisuuden elämää.

Hetki omii taivahan ja maankin, Maan ja taivaan siinä maistaa saankin; Suurra ääretönnä, oltuaankin, Voi se jäädä muistillen.

Mutt' ei hetki *aatteen* säädelmissä Nouse niin kuin *tunteen* temppelissä; Tunne yksin korjaa sekunnissa Kylvöt vuosituhanten.

Riemuitkos! oi, suontes tyrskiessä Taivaan laina kukkii keväimessä, Kun sun nuoren rintas pyhyydessä Tunne terve hehkuu vaan.

Vaan ne hiipuu, sammuu vähitellen Hetket, riemun suojat sydämellen; Vanhenet; oi, kevääs antimellen, Nuorukainen, arvo suo!

Kons' on kevähiä, nauti näitä! Eipä vältä kukkas syksyn säitä, Pitkä talvi-yös on: ei sen jäitä Nouse päivyt sulaamaan.

Miksi suotta itselles luot vaivat? Lyhyen riemupäiväs maahan kaivat Oikuin, huolin, jotka juoda saivat Sydänvertäs lämpimää?

Lempiös! Sua kutsuu jumalainen, Voittoon seppelöitty, hennokainen; Neittä syleile! et neittä vainen, Kaikki mailmat syleilet.

Köynnös liehuu, viinimarjat läikkyy, Senpä luona riemulaulut räikkyy! Kerjurillei vallat, aarteet väikkyy Alta viiniköynnöksen.

Nuori! liennä liekkis immen huulla! Juo! ei kypsy marjat marraskuulla; Elon riemut nauti naurusuulla; Halla sitten riemut vie.

Odottava.

Oi tiet'! ei pitkäksyis sydän raitis tuota, Mut pitkäksyy sitä sairas vartoellen. Kons' saapuu armas -- autuahinna vaipuu Helmaani aaltoavaan?

Hän tästä kulkee, josko hän mieli metsän Poluilla hienoa jalkaa hietaan hiertää, Tai josko mieli aaltoa läikkyväistä Reimana viiltämähän.

Paadelta niemen, suojana käyrä mänty, Tähystän, silmäni luoden vuorotellen Ma tielle ynnä salmea tyyntä pitkin, Peilinä kiiltelevää.

Täss' kuuntelen ma. -- Vaiti te laululinnut Oksilla metsolan! Teilt' en virttä pyydä; Vaan hiljaa airon-loiskehen ääntä kaukaa, Tai hänen asteluaan.

Waan turhaan! Luot' ei armahan viesti viihdä Mun korvan' kaipua! peipon liirut untuu Waan seudun rauhaan, niin käen sointusa huokuu Kaikuhun untuvi myös.

Päin metsää katson: arkana lammaslauman Palaavan nään pölypilven kesken kotiin; Jos silmään pitkin aaltoja -- ruskoss' illan Vilkkuvi lokkeja vaan.

Vaan sie, jon silmä säihkyvä tähden juoksut Yht' aikaa kuin tomu-hiukeen horrot helmaa; Aurinko, ennenkuin tules piillät, lausu, Missä mun kultani on?

Kuninkaan lailla, tieltäsi korkealta Luot kultaa, lapsien ääntä vaan et kuule; Kun tuosta yhtä tietoa kerjään sulta, Kultia tulvana luot!

Ken vastaa mulle? -- leivoko vilkas tuolla, Ku, siivet höllänä, pilvist' äsken laski? Vai tuoko haukka, kun leveällä purjeet Ilmojen mert' ajelee?

Lisääpi kaipuutain joka suonen sykky; Petellen pettynyt aisti toivon kiihtää, Ja viekkain huulin huohuvi toivo lemmen Liekkiä leimuamaan.

Ei jäähdä lahden huokumat ilta-usvat, Yökaste viljava ei mun lemmen tultain, Ei öinen tuul', kun huokuvi kalliolla, Kylmäten suortuviain.

Levolle luonto käy, yhä paksummalta Yön varjot peittävi maata vaipallansa, Jok' ainut kukka morsiovuoteen laatii; Yksin mä hiukean vaan.

Matka Turusta.

Jo liehuu purje, pursi on irroillaan; Melalle käypi jäntevä sulhanen, Ja keulass' istuu maalais-tyttö, Hoitaen airoja, ruskoposki.

Ei heelmät paina venhoa keinuvaa, Ei maito enää; tyhjänä leilit on, Ja juhlavaatteet, kamsut piiltää Nyt sirosiistinä heelmäkoppa.

Mutt' iltatuuli jällehen valvahtaa, Ja Auran viirit viittovi lahdellen, Ja purje paisuu: hyvästellään Venhoja rannalla riemumielin.

Hyvästi, Turku, nyt moneks' aikaa jää! Koht' enpä nähne loistoas ylpeää, En enää kuullekaan sun vaunuis Ryskivän toria täyttä pitkin;

Vaan tyynnä astun, luontoa armastain, Jonk' kauneutt' ei koskenut ihminen; Iloiten kuulen seudun kieltä: Lintuja, kaikua, valkovirtaa.

Jo seljän helma väljänä aukenee, Ja kaukaa rannat siintävi Ruissalon, Miss' aarni-tammein alla metsän- Impi Choræin kaivoa kaitsee.

Levossa uinu, laulaja synnyinmaan! Oot siekin Auran aaltoja kynnellyt, Monasti kyllä ikävöinyt Laaksosi vihreän tammen suojiin.

Itäänpä retki käy -- meren-aavikot Kuin ääretönnä peilinä läikkyvät, Sadottain valkopurjeet niinkuin Joutsenet viiltävi välkkypintaa.

Vaan päivä vaipuu, tuuloset untuvat, Metsässä lintuin ääniki vaikenee; Vain siellä täällä seudun impi Nostaen airoa nauraa laulaa.

Elomme haaveet helmassa Luonnon tai Sydämmen kaipuu, kainoja huolia, Ja toivo, riemu, muiston naute Lahtia leijuvi lauleloina.

Hämärry ei, ei valkene -- kaartaa vaan Hopeisna, kulta-päivyen sijaan, yö Venettä, hiljaa keinuvaista Veellä, mi huuhtovi Lemun nientä.

Nyt surren nään ja riemuten seudut nuo, Miss', nuorukainen sie ikävöimä, sait Maineesi, Ramsay kutsuit urhot, Lippua suojaten, ympärilles.

Surenpa miettein: nuorra sa riistyit pois Suloilta toivon, sankariretkeltäs; Iloitsen, kun ma mietin: urho Kunniall' eest' isänmaansa vertyi.

Viel' ihmemielin huomaavinansa on Saariston poika haamusi synkin öin, On rannan kuusten humistessa Kuulevinaan sotakäskys soivan.

Näin tyynet muistot retkeä kaunistaa; Pian laaja selkä Vapparin tultu on, Ja salmi kirkkoinensa kaukaa Meitä jo kutsuvi siintohelmaan.

Kas tuolla vehmas kukkula koivuineen! -- Teit' tervehdän mun onneni katsojat! Sua myöskin, mökki, rantaan tehty, Suojelemaan kesän aikaa meitä.

Mua suojaa nyt jo suo: vähä hetkinen Unelmiin uinahdan sulo-helmassas, Kun ensi aamunkoitto valkee, Vartovi Lempi jo kukkulalla.

Oon onnekas.

Oon onnekas! -- Ma eloni huomenella Niin toivon siinto-järvill' leijailen, Kuin pursimiesi lahden lainehella Kirkkaalla kelluu päivän kesäisen; Jos minne katsoo, lehdot vettä saartaa, Ja kukkaistaulu siintää silmihin, Pään päällä taivas loistokasna kaartaa Ja loistaen se välkkyy veessäkin.

Oon onnekas! -- ah, maita ihanoita Ratana ääretönnä aukenee! Kas eikö mull' oo kyllin tavaroita Kun lyyryin soi ja lauluin iloitsee? Ja eikö mull' oo tajuttava kieli Vaikk' etelänki lasten mustimpain: Sekeellä otsallain tää raikas mieli Ja rakkaus vapaassa katseessain?

Oon onnekas! -- muodoissa tuhansissa Ihanne armas tielläin karkelee, Tien pääss' on kunnia vaulat suortuvissa, Mua kutsuu naurusuin ja viehkäisee. Kuolottomuuden kirkas päivä kultaa Mun suurta silmämäärään' ihanaa, Jot' etsin, uhkuin voiman, innon tulta, Enk' empimystä tunne katalaa.

Oon onnekas! ah, hellän immen kanssa Tasailen toivojain ja riemujain; Mua palkitsee tuo armas helmassansa, Jos joku riemu puuttuis onnestain. Hän kainoin silmiensä paistehilla Sydämmessäin saa kevään kukkimaan, Ja perhot liehuu syämmen kukkasilla: Ne suudelmat on, jotka hältä saan.

Oon onnekas! -- kun elon aamu haipuu, Mun huoltan' hellä kannel lieventää; Jos kädestäni kannel kulta vaipuu, Sen lohdutteeksi ehkä maine jää; Vaan maineen kieli jos mun unhottaapi, Jälille jää mun tyttön' armahin; Ja silmistäin jos hänki katoaapi, Jää entis-onnen muisto kuitenkin.

Kohtaus.

Näin neidon mulle kalliimman Ovella pensas-aidakkeen; Ja silmäns' ennen vilkkahan Loi hiljaa surren mättääseen Hän, missä eilis-iltasen Mä luonaan istuin miekkonen.

Näin ruusun itkun-kastaman Häll', lahjan siellä antamain; Mun luuli kaukan' olevan, Ja aivan vieress' olin vain; Siin' alla pensaan piileksin, Ja kyynelsilmin katselin.

Siin' aimo koivu vanhastaan, Kohosi kaunis vehmastain, Nimemme valko-kuoressaan Ol', mun ja immen, rinnakkain; Ne siihen kerran piirtelin, Kun illall' yksin kuljeksin.

Ilolla impi nimien Näk' aina tuossa pysyvän; Nyt silmäjää hän huokaillen Käs'alaa menneen ystävän, Piirs' puuhun säikeet Tegnér'in Jotk' itki Inka Frithiofin.

Ma hiljaa vainen piileilin Ja tytön tuskitella soin; Se aatos oli suloisin, Ett' tähden mun hän kärsi noin; Sen vuoks' en oitis lemmestään Ma juossut häntä kiittämään.

Vaan perho lensi kukkaseen, Se suunsa mettä sille soi, Ja rastas lauloi: rinnalleen Se puolisonsa kohta toi; Nyt kullan nimen mainitsin, Ja hälle kaulaan lennähdin.

Tytölle.

Mikä tenhovoima ainiaan, Tyttösein, mua sydämelles vaatii? Miksi eloin hetket uinumaan Siellä siellä vaan mun mielen' laatii?

Miksi lie tuo templi kaunoinen, Jossa luonto pappeutta johtaa, Riemuton ja kylmä minullen, Ellen sua sen ihmehissä kohtaa?

Kohtaloiden aalloill' ajellen, Niinkuin mie, ja kahlittuna multaan -- Vaikka piillä voit sä pensaasen, En sua vaihtais kaiken mailman kultaan.

Aikaa ennenkun sun nähdä sain, Kultasein, mua hurmas lemmen voima; Pilvein tuolla puolen kotonain Minua lempi vaimo jumaloima.

Rikkahamp' ol' rinta sen kuin sun, Suudelmans' ol' kahta ihanampi; Taivaan-väljä helmans', eikä mun Helman' yhtään tuota ahtahampi.

Oi, kuink' usein johtuu muistihin Armas isänmaa ja vaimo sorja! Mitä vapaudessa lemmitsin, Lemmin vielä, vaikk' oon mullan orja.

Tyttö, ei sun muotos tenhoinen Eikä poskillasi ruusunhohde, Ei, vaan rakkaus suureen kaikkehen Tenhoten mua viettää rintaas kohden.

Sylissäspä maan ma omistan, Taivaan autuus siinä mulle henkii; Eipä kumma siis, ett' arvostan Yhtä kalliks' sun kuin kumpaisenki.

Taudista toipuvalle.

Oi, suo mun luonas istua hiljaa, nähden, Kuink' kevät kaunis koituvi talven yöstä Ja, kukkais-vauloin, purppuranauhat päässään. Onnelan päiviä suo.

Ma istuin taannoin, tyttöni, vuotehellas; Sun silmäs synkkä ol', iho riutununna, Ja kuolon kalpeus niin kuni nietos kylmä Verhosi kasvoja vaan.

Nyt talvi karkas. Taas kevät-aurinkoisna Säteilee mulle silmäsi armas katse, Ja lauhain poskein lämpimä uhkuu jälleen Ruusuja, liljoja myös.

Hymyilyt kaikki, tuon ihatarten parven, Ku säikkyin lensi hirviön alta karkuun, Keräilee luokseen, mitkä sun otsas kirkas, Mitkä sun viehkeä suus.

Ma katson sorjain leikkiä hetken aikaa, Kuink' uudet hemmet perhoja noita viettää, Siks' kunnes itse perhona leijaan myötä Virmana leikkimähän.

Itkuista, joilla talveas kastin, tyttö, Kevääsi kauno-kukkia palkaks' suonee; Huokuista, jotka kalpea suus' mult' otti, Terveeltä suutelun saan.

Tuutulaulu sydämelleni.

Uinu, syömmeni rauhaton, Riemut unhota, murheet maan! Toiveet ei saa rauhaas sortaa, Untas ei unihaamut!

Päivää vieläkö katsellet? Minkäs siltä sä varronnet? Haavoillenko polttaville Kukkaa vilvottavaista?

Silmäs luo, sydän kurja, kiin'! Päivän ruusuja kyllin näit; Unten öinen maa vain kasvaa Lääkeyrttiä sulle.

Niinkuin lilja sa uinu pois, Jonka taitteli syksyn sää; Niinkuin nuolten alle kauris Vertaan vuotaen untuu!

Miksi itkisit entuuttas, Muistain, ett' olit autuas? Kerran täytyy kevään laata, Riemun riutua kerran!

Kevätpäiväsi siekin näit; Ainaiseksiko luulit tuon? Ellös talven varjoist' etsi Armaan leimua enää!

Onnen hetkiä muistellet: Lintuin lauluja lehto soi, Kunnas lempi-templinämme Kaunis kukkia tuoksui.

Muistatkos: syli sulki sun? Muistatkos: sydän etsi sua? Muistat: muiskuhuulillamme Hiljakseen valat untui?

Silmäs kun näki silmähäin, Tunne vastasi tunteesen, Silloin valvonnan ol' aika; Luokoon nyt uni unheen!

Uinu, syömmeni rauhaton, Riemut unhota, murheet maan! Toiveet ei saa rauhaas sortaa, Untas ei unihaamut.

Lapsuuden muistoja.

Ma muistan ajan, muistan aina sen, Kun elon aamu punas poskipäitä, Poveeni hentoon kasvoi kukkanen, Jonk' kauno peljännyt ei myrskysäitä.

Kuink' olin viaton ja autuas, Kuin pilven päällä aamun ensi ruskat, Iloni niinkuin taivas kuulakas, Kuin kastehelmet haihtui helpot tuskat.

Kaikessa näytti riemu elävän; Hymyili maa, kuin kantais enkelit sen, Ja aallotar ja tuulet keskenään Iloisna lasna telmi kuin ma itsen.

Vaan kohta poistuit, lapsuus ihanin; Et sydämeeni koskaan enää loista. Ain' uus' on metsän somuus keväisin, -- Elomme vaan ei kuki kertaa toista.

Ah, turhaan, kun sen kukka surkastuu, Sen juurta kastaa kyyneltulvin kaipuu; Surkastuneelle aukee haudan suu, Ja varsi kylmän äidin helmaan vaipuu.

Oi, pianpa lentää palaamattomiin Tää pyrinnön ja toivon taistohetki. Kun tie niin lyhkäiseksi määrättiin, Miks' ennen loppuu riemumme kuin retki?

Sua kohden, mennyt aika, katsahdan, Kuin pursimies päin kaipaamaansa rantaa. Iloita, nauraa -- ah, vaan lapsen suodahan, Ja miehen taistella ja alttiiks' antaa.

Mit' on ne mailmat joita aaveksin, Ne palmut, joita toivon unelmissa, Majaani vertoin jossa kasvaelin Ja kukkaisvauloihin sen tienohissa!

Vaan enpä itke. -- Riemu entinen Sydämmen kyyhkyltä jää löytämättä. Vaan, armas muisto muinaispäivien, Mun kanssan' kulje antain mulle kättä!

Kentiesi matkan pääss' yks' armahin Suo tiestä uupuneelle suojan lauhan, Kentiesi vanhuus mulle takaisin Luo lapsen unelmat ja entis-rauhan.

Kun kyyryksissä, sauva nojanain, Sen huoneen nään, miss' surut eivät jäydä, Iloisna silloin mielin hautahain, Kuin lasna muinen kehtohoni, käydä.

Ystävän kuoltua.

Katoova siis oli suloinen Tuo huoli; Hyväili kuin suvi-tuulonen Ja kuoli. Oi sulo-unta! Oi haaveksunta! Pian riemukukkani päälle lunta Loi hauta.

Hellästi mainitsen nimeäs, Et havaa, Et kuule ääntäni, mökkiäs Et avaa. Ei kyynel auta, Ei itkus auta Sydäntä, jonka jo tuonen rauta Löi hautaan.

Vaan vaikk' ol ankara salliman Tuo puuska, Suloinen on suru, siunajan Vaan tuskaa; Sun onnes koitti Ja taistos voitti, Kun rauhan kelloa sulle soitti Jo hauta.

Niin miekkonen sinä, vankilas Kun murtui! Maan pääll' on vaan sydän autuas Ku turtui. Tääll' ei oo rauhaa, Tääll' aika pauhaa; Vaan tyyntä rauhaa ja unta lauhaa Suo hauta.

Henk' autuas, nuku turhuuden Huolilta, Kuin kaste, jonk' yli laaksojen Kylv' ilta; Kunnekka koittaa, Yön päivä voittaa Ja nukkujat herehille soittaa Haudasta.

Se elon siemen, jonk' ihmiseen Loi valo, Ei ijäks' sammu yön kahleeseen Sen palo. Mi kuoloon nääntyy, Se eloon kääntyy, Ja umppu vaan, josta kukka sääntyy, On hauta.

Nukkuvan lapsen ylitse.

Kuink' onnellisna lepäät kehdossasi Kuink' oudot sulle turhuus on ja harhat! Sun' äitis käsi laatii vuodettas, Ja lepos antaa taivaan siskot parhaat.

Kuin lähteen sintä aamun tyvenyys, Niin viihtää viattomuutes virtaa rauha; Tuoss' eipä vielä vinkunut oo syys, Viel' kohtalon ei myrsky siinä pauhaa.

Myhäilet: -- oi, jos voisin aavistaa. Mik' ihanuus sun umpisilmiis läikkyy! Ei riemuillaan sua hurmaa vielä maa, -- Ylhäinen kaukolaspa mielees väikkyy.

Oi uinu, pieni! Onnes armas on Kukoistaa, sielu lämmin silmuksessa. Silmissäs unten vienos vallitkoon, Unelman enkel yksin rintuessa!

Lapsen haudalla.

Ken lie niin lyhyeks säädellyt, Oi lapsi, ties', ku jättänyt Maan riemut oot ja huolet? Sait nähdä vasta kevättäs, Tok' asui kyynel silmässäs, Sielussas tuskan nuolet. Taas rauhas sulle annettiin, Makeesti, syyväst' uinut niin, Kuin kukka kankahalla, Mi nukkuu lunten alla.

Oi onnee suurta voittoisaa, Kun täyden päiväpalkan saa Jo huomenkoittehella! Monella murheen-alhoss' on Elonsa aamu riemut on Ja vaivaa iltasella, Ja eikä pääse vihdoinkaan Niin saastatonna sielultaan Helteestä luokse Luojan, Ikuisten palmuin suojaan.

Elo ja Kuolo.

Elon enkel' Luojan kädell' istuiksen, Alla maa viel' uinui lapsuudessahan; Näki korkuudestaan Korkein suuttuen Ensi synnin siinä nyt jo versovan.

Lennä, lausui Herra elon hengellen, Rankaiseppa maata syntiin uupuvaa! Älköön riemu kukkiko siell' ikuinen, Turmelust' ei mikään luotu välttää saa!

Herran airut lensi maahan syntisään, Riehui kalvallaan, kun Herra käski näin; Mullan lapsi turman jäljet nähtyään, Valkohengen kutsui *Kuoloks'*, säikähtäin.

Korkee niittomies ei säästä. -- Kalvallaan Kaataa halvat ruohot, tammet korkeat; Suuret pienet, orjat herrat -- kaikki vaan Ankaraa ja voimakasta kammoovat.

Mutta täällä kaatamista uhreistaan Jalouden hän korjaa heissä piillehen, Saasta-aineksista puhdisteltuaan Sovitellen kaikki vie taas Herrallen.

Ijäkkäälle.

Entis-aikaa kaivatenko kuljet Vaiti, vanhus, mieles muilta suljet, Nousten ijän kylmää kukkulaa? Surret kai, kun mieleen muistuu aikas, Jolloin tunne sulle ihmeet taikas, Nuoruuttansa lämmin suoni sykki Milloin tuskaa, milloin autuutta?

Hekkuman ei ruusut tielläs puhkee; Kunnian ja lemmen lippu uhkee Loitoll' liehuu korpi-polultas; Riemun leudot palsamiset tuulet, Maljan mahlat, immen ruusuhuulet Sairaan virkistää ja orjaa tenhoo, Ah, vaan sun ei tenhoo rintoas.

Mikä palkinnee sun vaivas? mikä? Jäseneskö, joita sorsi ikä, Vai tuo kaipuu määrään saamaton? Taikka kätkeneekö mökkis rauska Jotain nautintaa tai lahjaa hauskaa Riemun eestä, jonka kevät toi ja Ilkuten vei myötään armoton?

Niinpä! sielus pohjukasta kukkaa Joka himoltas, jonk' aika hukkaa, Halua puhtaampaa ja parempaa. Ah, me näemme kuoren, emme juurta, Kurtut näemme vaan, jotk' otsas uurtaa, Emme sielussasi rauhatarta Ja sen siellä luomaa onnelaa.

Konsa päivän purppurliekit väikkyy, Tenhoten meit', usvat kultaa läikkyy, Kukka tenhoo piillen umpussaan; Vaan kun päivän armas leimu vaipuu, Multaa kultaamasta hohde haipuu, Silloin tähditelty taivas loistaa Katoomattomalla kaunollaan.

Niin, kons' elon ilta hämärtääpi, Sielun taakse maiset murheet jääpi, Ja sen taivas kirkas aukenee; Käykö raskaaks' jättää elon päivää? Voitko kaivata sen valohäivää, Kun on iltas niinkuin tähtitaivas Kirkas, toivos ääretön kuin se?

Armaimmaks' mik' ennen sulle näytti, Toivos rohkeinkin, mink' onni täytti, Silmistäs jo tyhjiin raukeaa; Niinkuin kulkijalle Alppimailla Laakson riemut viehätyst' on vailla, Kun hän korkeall' on vuoren laella Ja hänt' ylhäis-ilma vilvottaa.

Mik' on autuus etsimämme täällä? Haamu, aave, kukkaisverho päällä, Jonka yöstään kuvas-aisti loi; Hehkuhelmans' avaa tuolle kaipuu, Riemuten sen syliin kaikki vaipuu; Vaan kuin savuihin meit' aave kiertää Synkkä, rauhaton ja ilkamoi.

Miekkonen sä! ei sua turhuus voita; Et sä usko maisen kevään koita, Pettävän kun näit sen loistehen. Vaiheet eivät ehdi huoneellesi; Minkä toivot, min sait omaksesi, Niit' ei kuoloisuuden lehdot kasva, Ei ne riudu näiden riutuen.

Suojaa himoilta ja harhailulta, Muiston kantelolta sointo-kulta, Hauta hymysuin mi viittoilee, Ääni, joka haudan takaa ääntää, Kutsuu, lohduttaa ja kulkus sääntää; -- Siin' on onni, jonne pyrit, jonka Vanhan tyyni polku tarjonnee.

Terve sulle! sull' on voitto, valta! Hopeepäisnä aian myrskyn alta Käyt sä ijäisyyden rantaa päin, Niinkuin laivur', päässyt valkamille, Kaukaa katsoin vaahto-lainehille. Ilon valkoviirtä liehuttaapi, Isänmaansa rantaa tervehtäin.

Laulaja.

Hän laakson helmass' eli lapsuuttaan, Se tyyni ol' kuin lähde hänen pirtillänsä; Toi aamu toivon, rauhan tullessaan, Ei tuskaa jättänyt se mennessänsä.