Chapter 1

Produced by Matti Järvinen, Tuija Lindholm and Distributed Proofreaders Europe.

Johan Ludvig Runebergin

LYYRILLISIÄ RUNOELMIA.

I.

Suomentanut Kaarlo Forsman.

Ensimmäisen kerran julkaissut G. L. Söderström 1885.

Franzén'ille.

Ainiaksko vaiennut on meiltä Armas säveles, Leivonen, ku syksymyrskyn teiltä Lensit lauluines?

Eikö maa, joll' loisti aamus ynnä Päiväs kultavuo Nähdä saa, kuink' iltas sulle tyynnä Kultaruskon luo?

Etkö muista Ruotsin ruususilta Metsää Pohjolan, Satakielten ihme-säveliltä Virttä rastahan?

Siitä kuin sa meiltä läksit, suli Monen talven jää; Tuli kevät, laululinnut tuli -- Vaan et tullut sä.

Ah! tääll' uinuu entis-lehtoloissa Yöt yht' armahat, Piilee pikku-kukkain silmikoissa Kyynel-pisarat:

Kuin, kons' onnen aikaa muinoin vietit Koti-virrallas, Revontulta katsoit, runoja mietit, Poimit kukkias.

Kun tuoll' alkaa nurmet heilimöidä, Niityt vehmastaa, Missä lauloit ennen, -- kyynelöidä Oishan ihanaa!

Niin vaikk' Oulun vanha linna vaipui, Lapsimuistelmas Vaikka synkkiin raunioihin haipui Syntyseuduiltas;

Oishan hauskaa kotikuusta kuulla, Muistaa entisen Pirtin laulajaa, mi viiripuulla Istui laulellen.

Tuuli Auran opistossa tuiskii; Tullos sinnekin! Raunioista rakkaat muistot kuiskii Sulle sieltäkin.

Riennä maahan, jonka helma sulkee Sun ah! halullaan! Minne rantaan tullet, tiesi kulkee Kukkain kesken vaan.

Niinkuin kevätpäivää majat armaat Sinua tervehtää, Kaiullansa Suomen vuoret harmaat, Niinkuin ystävää.

Vanhuksen kotiintulo.

Kuin muuttolintu talvipäiväin jälkeen palaa Kotinsa lammellen, Niin luokses, synnyinlaakso, tullen, rauhaa halaan Lapsuuden mennehen.

Mun sulki kaivatusta maasta monta merta Ja monen talven jää; Iloita kaukomailla sain ma monta kertaa Ja usein kyyneltää.

Tääll' oon nyt taas. -- Ka, taivas! suojaa missä kehto Mua tuuditellut on! Kas tuolla salmi, saaret, tunturit ja lehto -- Laps'-mailma huoleton!

Kaikk' onpi vanhoillaan. Puut vielä vihannoivat Somissa verhoissaan, Tutuista sävelistä aavat ilmat soivat Ja metsä lauluistaan.

Viel' laine leikkii Ahden lumme-lasten kanssa Iloisna telmien. Ja saarten siimeksestä kaiku riemuissansa Vastaavi etäällen.

Kaikk' ompi ennellään. Mä toinen oon kuin ennen, Oi laakso armahin! Haluni sammui, posken leimun kanssa mennen, Jo jähtyy suonetkin.

Mit' ihanaa sull' on, mit' ihanuutta tarjot, En taida arvottaa, Mit' aaltos huokailee ja kuiskaa lehtos varjot, En enää oivaltaa.

Ei Ahto aalloissansa enää mulle soita, Ei ihmekannel soi, Niityillä mailla keijokaisten karkeloita En enää nähdä voi.

Tok' olin rikkain luotas, mökki, lähtiessä, Niin rikas toiveissain, Kun tunteet, syntyneet sun pyhäss' siimeksessä Kult'-aikaa lupas vain.

Mua seuras kaunokevääs muisto niinkuin taika Ja seutus rauhaisuus Ja hyvät henkes, joita lapsuuteni aika Valveille mulle huus'.

Ja nyt -- mit' tuon ma jälleen maista kaukaisista? Pään lunten painaman, Sydämmen tyrttyneen ja sairaan hehkumista Ja kuolla halaavan!

En vaadi takaisin ma hukkaamaani sulta, Oi armas äiti maa, Kun suonet haudan vaan, joll' itkee lähtees kulta Ja haapas kuiskajaa.

Povellas armaalla näin saanen uinahdella Suloiseen unehen, Taas haudan kaino-kukkasissa versoella Elohon puhtaasen.

Jalouden voitto.

Jalon kiitäntää nyt kanteleeni soittaa, Kuinka häätyneenäkin se vihdoin voittaa, Sortovallat kaataa, pahaa uhmiellen, Mailmalle laulele, virs' ylevin!

Kurjaa toivotonta lohdutellen auta, Sorretulta murra orjakahleen rauta, Turman joukkiolle, väkivaltaisellen Lausuos: saapuvi kostajakin!

Tähditelty vaippa yllään, konna julkee Ryöstön antamassa komeudessa kulkee; Laki vaikenee ja väistyy kauhistunna, -- Maahan sen polkevi mahtaja tuo.

Vaan kun hyveen otsa tyynnä hälle hohtaa, Hyveen kirkas silmä konnan silmää kohtaa, Lannistuu se, taantuu, häpyyn sortununna, Katsehens' arkana maahan jo luo.

Katso vanhaa leijonaa, ku seudut raataa; Kun sen teuraat vertyy, kun se karjaa kaataa, Käy se ylvästellen mahtavuudestansa, Turvana tarmo ja hirveä suu.

Vaan se huomaa avuks' rientäväisen paimon, Loistavan tään silmist' äkkää hengen aimon -- Uljas lannistuu ja, laskein teurahansa, Metsien yöhön jo piiloutuu.

Hurme kruununaan ja valtikasna miekka, Riutuneitten kesken hirmuherra riekkaa; Synkeys on sen sääntö, kahleita hän määrii, Kuolo ja kauhu sen käskynä on.

Aatelinsa unhottain ja kunniansa Orjat hälle kantaa suitsu-uhrejansa, Linnan ympärillä palkkaparvet häärii, Huutaen: "oot jumal' kuolematon!"

Rikos vallitsee ja totuus maahan lyödään, Hyvä piileksii ja ihmisarvo myödään, Vaivais-kukaks' aatos ylhäinen jo maatuu, Petturi-kourien sortama tuo.

Konsa luonnon pyhää solvaiseepi räivät, Yöksi muutellen sen kauniit valopäivät, Miss' on kosto, veljet? milloin apu saatuu, Autiomaille mi rauhoa tuo?

Katso sortumatta, säikkymättä surmaa, Jalo uinuu vielä kesken kalman turmaa, Jumal'-lapsen luokse laskee enkeleitä, Näilt' ylevää vapautta se syö.

Lempikätten alla hälle voimat varttuu, Aatesäkenistä kirkas lieska karttuu, Silmäns' aukoo hän ja katsahtaapi teitä, Orjat, tyrannit ja turmion-yö!

Silloin horto haihtuu, vihan liekki liehuu, Sorretuiden veljein vuoksi sydän riehuu, Luonnon päästää vannoo hän, ett' tulta sinkoo, Viettää voittoa valkeuden.

Tenhon-lemmellisnä retkelleen hän lähti, Loistoon verhottuna niinkuin päivän tähti, Surman-tuojaa kohden talviyöhön linkoo Nuolien tulta hän ehtimiseen.

Silloin loppuu yö ja kaatuu hirmuhaamu, Merten maiden päällä lieskaa kirkas aamu; Kohden nuoren päivän huomen-kirkkautta Vapauden sana korkea soi.

Vaan jo riemuvilskeen yli nousee jalo; Hiljaa siitä aukee sinitaivaan valo, Helmassansa maa, joll' ei oo surkeutta, Vaan yhä onnea vain vihannoi.

Kerran aika saa, kun pasuunatkin kaikaa, Taivas tähtiryhmät kaikki koolle taikaa, Katoovaisuuden ja tyhjän saaliiks' entää Valtiot, maat sinikorkeuden.

Vaan ehk' auringotkin asemiltaan vaipuu, Maamme, niinkuin huoku, sammuu, yöhön haipuu, Unhoon rauenneiden mailmain tuhka lentää, On jalo voittava ainahinen.

Leivo.

Nousi päivän liemu, Sulous ja riemu Heräs vihdoin talvihorrostansa; Kevät solmee vaulaa, Lehdon käki laulaa, Keräs metsä, ilma laulajansa; Pääsky armas lensi Majalleen, ja ensi- Lemmest' alkoi peippo visertää.

Kaikkein riemun kuulin; Armaimmaksi luulin Leivon onnen sini-taivahilla. Senp' on hellin rinta, Lemmen uneksinta Laulattaa sit' elon aamusilla; Kaikki sävelmänsä, Ylhääll' liitäissänsä, Kuului korvissani soivan näin:

Ket' ei kahleet haita Ilman kauko-maita Liitämästä -- häntä onnistaapi! Jok' on lauluun luotu, Jolle kullan muoto Ynnä kevät luonnon ilmi saapi! Näin sen laulu raikui; Monistellen kaiku Leivon virret toi mun korvihin'.

Päivän myötä liitää, Maita merta kiitää Milloin Etelään ja Pohjaan milloin; Laaksoss' suukkosilla Olla, taivahilla Laulaa autuuttansa aamuin illoin; -- Voi sua miekkosinta! Kuinka pieni rinta, Leivo, moiset riemut mahduttaa!

Toukokuun-laulu.

Terve tienoillemme, Kaunis Toukokuu! Terve leikkiemme Suoja sulosuu! Tunteen jumal'-liemu Valjetessas läikkyy, Rakkaus ja riemu Kaikkialla väikkyy; Murhe kevääll' lymyy, Itkust' ilo hymyy, Huolten pilvist' aamu ruskottaa.

Kukka kuihtununna All' ol' hyyn ja jään, Syksyll' lakastunna Kuoli mielellään. Talvi -- hirmun lailla, Joka seudut raastaa, Autioilla mailla Käskyn kieltä haastaa -- Haudall' istui, sääti Surmaa, kaikki jääti Synkkä, kolkko niinkuin kuolon yö.

Säteitä ei luotu Pohjan aamuhun, Kyyneleit' ei suotu Yölle, siksi kun Ajain joutsenillaan Kukkais-kevät koitti, Päivän' kultas, illan, Aamun purppuroitti, Sorsi talven vallan, Mursi kahleet hallan, Vienon Flooran kutsui nähtäviin.

Nytpä lehtoloista Sulle nousevat Kukkais-silmikoista Uhrit riemuisat; Kiitostas vaan huohuu Ruusut ruskoposket, Kunniakses kuohuu Hopeoitaan kosket; Linnut riemumielin Laulaa kiitoskielin Kanssamme: oi terve Toukokuu!

Muuttolinnut.

Te kulkuri-vierahat oudossa maass', Kosk' etsitte syntymä-laaksoa taas? Kun vuokko jo tuikkaa Taas syntymämaalla, Ja hettehet suikkaa Taas leppien alla, Koht' alkavat lentää: Ei johtoa lie, -- Heit' eksytä sentään Ei siintävä tie, Perille se vie.

Kyll' löytävät armahan Pohjolan nuo, Miss' suojaa ja ruokoa luonnotar suo; Kyll' lähteiden suilla Siell' uupuva tointuu, Ja oksilla, puilla Vaan riemuja sointuu; Yöauringon koittain, Uneksivat vaan; Ja lempeä soittain, Ei kaukaisen maan Tiet' aatellakaan.

Niin tyyninä onnelan lapsoset nuo Vaan sammale-honkihin suojansa luo; Ka, siellä ei surra: Ei itku ja huolet, Sen muuria murra, Ei myrsky ja nuolet; Miss' onnea päivä Se hohtava suo, Ja yön rusohäivä, Jok' untahan luo Ja tuutivi nuo.

Sä eksyvä henkonen oudossa maass', Kosk' etsinet syntymä-seutuja taas? Isäisi kun mailla Jo palmuset läikkyy, Niin lintusen lailla Sun siipesi väikkyy; Koht' alkanet lentää; Ei johtoa lie Eik' eksytä sentään Sua siintävä tie, Se mailles sun vie.

Paimenpoika.

Kauniina taivahille Jo päivä nous', Siit' ilo maisemille Ja toivo uus'. Ja metsän lehväpuista Vaan riemu soi; Hänt' ilman linnut muistaa, Ken kaikki loi.

Ja pilvet punerruttaa Sini-reunojaan, Miss' yhtyy ihanuutta Taivasten, maan. Mutt' alla puhdas lähdet Vaan myhäjää, Helmaansa kuut ja tähdet Se viehättää.

Sua etsin, vehmas nurmi, Taas kerrankin, Miss' aallon vilkas hurmi Käy mutkihin. Siell' turvepenkki tuttu Puun varjoss' on, Ja lammas ynnä kuttu Syö huoleton.

Tääll' lehdon väliköistä. Ma ihailen, Kuin kastehelmilöitä Juo kukkanen. Helposti täällä kuulen Ne laulutkin, Mi myötä vienon tuulen Soi laaksoihin.

Käy usein armas kulta Mua kohtaamaan; Tääll' lausuu lemmen tulta Hän lauluillaan. Tuon soinnun, vohlat, varmaan Te tunnetten! Ah, rintahainpa armaan Pian sulkenen.

Kun päivä tunturilta Taas vilkaisee, Näen kullan; -- kunnahilta Hän astelee; Kädessä hällä loistaa Sulo seppelyt, Jon rannan apiloista On köyttänyt.

Tuon luokse nyt ma joudan Kuin lennellen, Pian tänne hänet noudan. Karitsoineen; Tääll' yhdess' istuskellen Me suudellaan, Ja kyyhkyt karsastellen Ne katsoo vaan.

Hän laulain kaiut nostaa; Ma pillillän', Jon vuolin kaislistosta, Hänt' säestän. Ja aallot niemekkeille Ne uinahtaa, Ja vieraat karjat meille Eksyillen saa.

Ken voisi kertoella, Mi viaton Elämä paimenella Laaksossa on! On karja aarteenamme Ja kukkaset; Niit' tyynnä omistamme Me paimenet.

Vaikk' kylmä kukat hyytää Ja myrskyt soi, Mun riemuain ei syytää Ne hautaan voi. Kun talven tuiskut pauhaa, Käyn mökkihin, Siell' lämpimää ja rauhaa Kyll' löydänkin.

Siell' lieden loistamassa On hauska työ, Ja karja navetassa Apetta syö. Ma laulan: kukkasvirsi Tuvassa soi, Vaikk' kukat hyyti kirsi, Min talvi toi.

Kyll' lunta täynn' on vuori Ja notkelmat, Vaan ei mun mielen' nuori, Ei laulelmat. Vaikk' ulkomyrskyt pauhaa, S' ei haitakaan, Kun tääll' on tyyntä rauhaa Sisällä vaan.

Vaan kevään tullen kylmä Pois pakenee, Ja vuokon sinisilmä Kyyneltelee; Vien silloin laitumelle Taas karjojain, Ja kaiku kantelelle Soi vuorottain.

Sua etsin, vehmas nurmi, Taas kerrankin, Miss' aallon vilkas hurmi Käy mutkihin. Siell' turvepenkki tuttu Puun varjoss' on, Ja lammas ynnä kuttu Syö huoleton.

Minun päiväni.

Suojissa laakson, leivon liverrellen, Vieressäs istun, impi, haltioissa; Tuoll' alla tunteen aallot hyrskiellen Käy kukkien ja leyhkäin suuteloissa. En koskaan seisonut oo sodiskellen Surujen usvaa vastaan taisteloissa; Eik' arvaa kukaan, miss' on piilosuojain, Paits' ystävyys ja lempi ynnä Luojain.

Hymyyni hymyilee tuo haaveksittu kulta, Sill' emme suotta kiusaa itseämme; Hyväily-nimet hältä saan, hän multa -- Vavahtaa lehvät, meidän lempeissämme, Ja perhot tullen ruusun suutelulta, Kukista luovat taivaan ylitsemme; Ah, kaunis mailma! kuinka luonto sointuu Tok' autuuteen, mi sydämessä tointuu!

Miks' epäsoinnun soisin sorreskella Nyt soinnuntaa, mi mailman haltioipi? Suloista sävelmää nyt kaikkisuus vaan soipi, Suloista myös mä mielin kaikutella. Mun riemujain saat, kulta, riemahdella, Kun yhteissointumme sun korviis soipi; Syliini vaipuos ja anna suuta Ja suudelmaksi elon hetki muuta!

Lintuselle.

Oi lausu, pikku lintu, Lehvissä jalavan, Kuink' aina voinet laulaa, Iloita ainian? Sun laulus kuulen aamuin, Sit' illoin kuuntelen, Vaan kirkas ain' on äänes Ja sointus suloinen.

Sun aittas on niin köyhä Ja ahdas asuntos, Tok' aina lauleskellen Silmäilet kotohos. Et kylvä, etkä niitä, Et korjaa latoihin, Et huomispäivää tiedä -- Ja tyydyt kuitenkin.

Monelle kyllä suotu On riistat, aartehet, On maat ja valtakunnat Ja linnat kultaiset; Ja huolin, kyynelsilmin He päivää alkavat, Jon koille kiitosvirtes Sä soitat riemuisat!

Kyll' ihmislapsi hylkäis Sun halvan olentas; Ei kiittele hän Luojaa, Vaan ain' on vaateljas. Sun hento henkes sortaa On hänen vallassaan -- Tok' onneas sä kiität, Hän kiroo onneaan.

Miks nurkuin taivahille Hän kylmän silmän luo? Häll' onko vaatimista, Jolle Luoja kaikki suo? Kun mailman riemut ratki Hänelle tarjoutuu, Miks lisää vaan hän itkee Ja orjaa halveksuu?

Ei! laula, lintu pieni, Ain' autuudesta vaan! Lauluusi vaikerrusta En sekaa milloinkaan. Kesäisin pesäs laadi Majani vierehen, Mua neuvo aamuin illoin Olemaan iloinen.

Kevät-aamu.

Kas, kuink' armas aamu koittaa Idän kaukomerten takaa, Kultaan verhoo, purppuroittaa Maan, mi tyynnä alla makaa. Usvat haihtuu, talvi taukoo, Luonto herää, silmäns' aukoo.

Leivo, liehusiivillänsä Äsken tullut etelistä, Laulaa ylhääll' liitäissänsä Toivon, kevään kukkimista; Joutsenparvi maahan rientää, Tervehdellen Suomen nientä.

Tummain puiden kesken lentää Huima aalto valloillansa, Ilomielin orava entää Sammalkatto-suojahansa; Kaukaa metsän siimeksellä Kukertaapi kyyhky hellä.

Kultaviljaa tuutii tuttu Aamutuuli pitkin sarkaa, Yllään valko-talvinuttu Jänis poikki pellon karkaa; Kuusen alta väijystänsä Tähtää miesi pyssyllänsä.

Vaivoin lehdon vilpoisessa Säilyin, loistaa hangen tähde, Valkokoivuin kaivellessa Vuokkoin kesken läikkyy lähde; Ahti hiljan noustuansa Soittaa kultakanneltansa.

Kaunis kevät! kauan kierii Vaunus mailla eteläisen, Ennenkuin se tänne vierii Pohjan kunnahille jäisen; Et niin kiitollista mieltä, Kuin on meidän, löydä sieltä.

Mitähän ne tarkoittaapi Virret, jotka soivat sulle? Että kevät meille saapi, Niinkuin Vapaus vangitulle; Että Pohjan jäätehellä Sydämiä on virkistellä.

Kudo uudet juhlaverhot Vesille ja maisemille; Nosta yöstä henkiin perhot Sulhoiks' kukka-kultasille; Sydämemme sopukoista Talven kolkot muistot poista!

Kukkaselle.

Juur' päätit hortos; -- silmäsi auenneen Sä nostit riemumielin korkeuteen, Miss' usvapilviä aamurusko kulkee, Armaansa, luonnon purppurahelmaan sulkee.

Kaikk' ympärilläs tyyntä ja hiljaa on, Siell' leyhkät tullen untuvat nautintoon, Ja kultasiivill' liehuva turhuus lymyy; -- Oi kukka, kuinka hauskana mailmas hymyy!

Et aavista sinä leyhkien leikiten, Kuiskeessa perhon, kastehen suudellen, Kuink' ystäväin sulo suosio kohta haihtuu, Ja murhekyyneliin ilo vielä vaihtuu.

Oi, miks' tuo "tulkohon" Kaikkivaltiaan Ei suonut onnes kukkia ainiaan? Miks' ei ole päivä kaunis niinkuin aamu? Miks' aina ei sua hurmaa onnen haamu?

Hymyile vaan, sinä pikku viaton! Pian nähnet, kuinka pettävä kevät on, Ja hellyt, onnen hetkiä muistellessa, Kun uinuit untas silmikon suojuksessa.

Linnunpesä maantien varrella.

Pikku lintu, miksi meluisen Tien oot viereen pesäs rakennellut? Eikö salo hausk' oo, vilpoinen, Salon puita lehti koristellut? Eikö koitar siellä hurmaakaan Niinkuin täällä lempiruskollaan?

Hiljaa lähteen laine hopeinen Uipi kauko-laakson vehmastoissa; Täällä turhuus vierii kolisten Raskahissa rautavaljakoissa. Piillen tyyntä rauhaa nautitaan; Lintu parka! tääll' on pelko vaan.

Miksi lehdon lemut vaihetit Pölypilviin maantien vieremillä? Tomua poljettuako armastit, Vaan et kukkia lehdon liepehillä? Mailman hyörinääkö nähdäkses Uhrasit sa rauhas, tyvenes?

Etkö usein päivää pitkäksy, Kunne yöhyt majaas tuopi rauhaa? Eikö syömmes usein säikähdy, Kaukainen kun jyske yltyy, pauhaa? Eikö siipes, pieniä suojellen, Usein nouse lentoon säikkyen?

Eipä mieltäs tuska huolettais, Jos viel' oisit kauko-lehtoloissa; Pienoisetkin tyynnä olla sais, Vaikka äiti joskus viipyis poissa; Luonnon hiljuus saman suojan sois, Minkä heille hellä siipes lois.

Lintu, lintu! sulkapurjeitaan Konsa pienoiset jo nostaa alkaa, Johda empimättä heidän lentoaan Seutuun, miss' ei nähty ihmisjalkaa; Neuvo heitä suvell' laatimaan Kutaki rauhass' sulo-suojuttaan!

Kesä-yö.

Taivas! matkaa, iltaa ihanaa! Näätkö saaren kukkais-maalimaa? Naana, illan ihmehistä Linnut laulaa siimeksistä; Soutu jääköön; kellukaamme Maille vaan! Kukkulalta päivä välkkyy, Lainehilla venho hälkkyy; Tuulen myötä hiljaa saamme Valkamaan. Kuuntele pihlajien huminaa! Vihriä-verhonsa niitty jo saa. Riemuitkaamme! kohta aika Karkaa kanssa nautinnon; Lempi, suvi lyhyt on; Haihtuu, Naana, niinkuin taika.

Lehvistään jo torppa pilkuttaa; Sinne, viimat, purtta uitelkaa! Näätkö ukon, Naana kulta, Urkkivan meit' oven suulta? Näätkö: neito viittoaapi Kaunoinen, Marjakoppa kädessänsä, Hymysuin ja hyvillänsä, Mansikat kun antaa saapi Naanallen? Kyyneltelet! pyhä on, suloinen Palkinto alttihin rakkauden! Enkeliks' jo täällä luotu, Nauti onnees ihanaa! Seurakseen kun sielu saa Luonnon, parempaa ei suotu.

Mit' ei loistolinnat kasvaa voi -- Elon riemu, toivon aamukoi -- Senpä näkee mökki halvin Keväin, syksyin, kesin, talvin Suuren luonnon helmalasna Kukkivan. Näätkö sorsaa? poikinensa Keulan alta turviksensa Uipi raukka autuaspa Kaislahan. Eipä se poikoa antaisi pois, Sille jos korkeita linnoja sois, Kultaa monta kuormallista; Vaikk' ois vallat hallussaan, Ei se hylkäis aaltojaan Eikä pesää kaislahista.

Illan kaino tähti, leppyinen Silmäs luo nyt maalle-nousullen! Lehdon linnut riemuitkaatte! Vihkivirttä laulaa saatte, Jolla kahden sielun usko Solmitaan. Vuorten taakse laskee päivä, Länteen sammuilee sen häivä, Naana, poskillaspa rusko Nousee vaan. Sittenpä retkemme päättyköhön! Täältä meit' aamutar löytäköhön! Naana, kullan kainalossa Koto, perhe unhottuu. Suojanamme vehmas puu Untukaamme kuutamossa!

Joutsen.

Reunalta ruskopilvien Niin taivaan-tyynnä vaan Joelle joutsen laskihen, Suv'-illall' laulamaan.

Suloa lauloi Pohjolan, Sen taivast' iloisaa, Kuin päivä siell' ei muistakaan Suv'-öisin uinahtaa.

Kuin varjot siell' on viileät All' leppäin, koivujen, Ja lahdet kuullan-kiiltävät, Ja laine vilpoinen.

Kuink' autuus siell' on armahin Kultaansa armastaa, Sielt' uskoisuus on syntyisin Ja sinne halajaa.

Näin lainehelta laineellen Sen kiitosvirsi soi; Ja puolisonsa rinnallen Pian hiipi, lauloi noin:

Kyll' enpä eloin unelmaa Näe vuosisadottain -- Mutt' Pohjan aalloill' armastaa, Sen suvell' laulaa sain.

Torpantyttö.

Neittä Kantalan oi! surkaa, lehdot, Jolle suotiin kukkain elon-ehdot! Lyhyt hallakin ol' loiston hetki. Surkaa lehdot! loppui armaan retki.

Eikö kuolon valju henki säästä? Eikö luonto velastaan voi päästä, Uhraamatta surman enkelille Kaunihinta Luojan suomaa sille?

Voiko kylmä kalma ihannella Hellää lempeyttä? armastella Kantalanko lasta Tuonen rotkot, Niinkuin "Lantaan" laksot, "Vanhais"-notkot?

Impi itkemämme, olit sorja; Eipä juomahan nyt poika norja Jääne kaunolähteelles, kun sieltä Huokuu muistelmas vaan murhemieltä.

Kun sä vielä kuljit hettehillä, Istujoit' ol' kukkais-vieremillä; Usein paimen toivon hurmoksissa Siell' ol' kaiken päivää unelmissa.

Riemun ääni, hehku joka kiihtyi, Lähteelläs kuin kotonansa viihtyi; Minkä eespäin juoksi vesi raikas, Laulut soi ja huilun ääni kaikas.

Suotta seisot, vuori, kuunneskellen! Ei käy neito enää paimennellen; Turhaan kaipaat ääntä, mykkä kaiku, Ääntä, jok' ei konsaan enää raiku.

Tyhjää Vanhaisten on niittymailla; Viidat siell' on karjojansa vailla; Haukka vainen vainoo lintu parkaa, Puusta puuhun ruikuttain mi karkaa.

Poika Vanhaisten, jonk' kultasilmä Ennen muita tää ol', nyt niin kylmä, Muinen ah! niin lämmin sydän -- missä Viehkuroit nyt yksin kyynelissä?

Kirvehes ei metsäss' enää kolku, Kullan kulkematta kun jäi polku, Tuon ku, tauotessas hakkaamasta, Kutsu-äänees vastas pensahasta.

Rannall' loikuu purtes ylähällä, Ikäänkuin et aikois konsaan tällä Lahden laumaa verkkoloihis pyytää, Sikseen kaikki mielityöskin syytää.

Piilipuiden alla kalmistolla Viivyt vaan oi! kultas kammiolla; Päivän sammuellen, sarastellen, Haudall' aina istut itkeskellen.

Neittä Kantalan oi! surkaa, lehdot, Jolle suotiin kukkain elon-ehdot! Lyhyt hälläkin ol' loiston hetki. Surkaa lehdot! loppui armaan retki.

Syys-iltana.

Miks' rinta raukka useasti Niin vaikeroit? Kun tähdet yöllä välkkyy armahasti, Miks' ilmain tyynten halki kamalasti Sä kujerrellen soit?

Sua elämäskö kiire lento Niin huolettaa? Vai itkettääkö kevään muisto hento? Oi kauhistaako mainen sääntö vento, Mi kukan kuolettaa?

Livertää lintu taivasalla, Ei itkekään; Soi satakieli puissa korkealla, Ei sointujansa luo se suremalla Lyhyttä hetkeään.

Päivinpä perhon lento taipui Kukille vaan; Vaan iltasin sen huokuu tyhjiin haipui, Kun siivin uupunein se maahan vaipui Ja suostui sallimaan.

Kun tammen kaataa aian rauta Ja kukkulat, Kun kaikki mailman entisyys on hauta, Ei Tuonta karttaa sunkaan, houru, auta; Miks' iltaas soimajat?

Ken kohtalostas voi sun päästää? Ken armahtain Sua turmiolta, kalman yöltä säästää? Kun kukkakaan ei säily talven jäästä, Oi rinta, kärsi vain!

Iloa hetkein nauti -- mannaa Tään korpimaan! Surujen tietäs sumentaa äl' anna; Oot vieras; tääll' ei retkes päätä panna, Kaanaassa vasta vaan.

Ylhäällä, tähtein tuolla puolla Saat valkamaan. Ett' täällä täytyi huolla sun ja kuolla -- Iloitse että ikuisuuden vuolla Unissas näät sen vaan!

Sua ei siis Tuonen synkkä kalpa Pelottaa saa; Ei murru henkes, vaan sen kahle halpa; Oi! valon maill' ei usva silmääs salpaa, Vaan autuus kirkastaa.

Lohdutus.

Eräkkäisyydessäin Ma kun istuelin, Valot taivahan näin, Miten autuahat Yli yön, utujen Sätien samoovat Ikisiintävihin; -- Ja mun rauhani men', Ja ma miettielin:

Jumal', loppumaton Ikivaltasi on; Jos se käskenyt ois, Tahi vihjonut ees, Mun se tähtenä sois Mennä kirkkautees -- Ja nyt tääll' ikävöin!

Iki-sääntöjä sääs' Sanas valtoamaan; Eikä kruunusi all' Vähäks' aikoakaan Sinun harmene pääs; Ja sun on vapaus, Kuten kirkkautes; Eikä tanterehes, Rajaton avaruus, Sua mahdutakaan -- Lapses orja on vaan!

Sua liikuta ei, Ettei suotuna lie Hälle valtoja tai Valon voittosa työ; Että huolia vaan, Sora, synkeys, yö Peru on, jonka sai Isän-kartanostaan -- Joka rikkahin on!

Kuka viljoa syö, Jota tyhjästä vaan Loit äärettömiin? Tuho puuta ei lyö Panemaas avariin, Asu vaihtuvi vaan. Mailmas ääretön on, Soma, autuas niin, Ajan mittaamaton, Eikä valkeus tää Ikin' iltoa nää Vajo yön hämäriin -- Olen kupla ma vaan!

Ihanuuttasi saan Ihastella ma vaan; Sit' en arvata voi, Käsitellä en saa; Sinitaivahas koi Näköäin lumoaa, Ikävöinpä ja nään -- Mutta multahan jään!

Tätä miettiessäin Kukan lässäni näin; Oli syysvilu, tuul' Imenyt veret tään, Punaton oli huul', Sulo pois näköpään.

Jopa töyrältä saa Raju viima ja lyö Tätä surkastuvaa Kerran siivellä vaan; Kukan verhosi yö Sylihin emon Maan. Ja ma näin: makeaa Sulo-unta se sai, Ehkä pitkeäkin -- Ja ma mietiskelin:

Mäkö vääräksi voin Valittaa Jumalan Ikisääntöjä noin! Tulin outona vain Sorahan vesomaan, Kukin orjana lain; Mutta pakkoni tuo Sulosinta on, kun Se viel' laskevi mun -- Usko toivoa luo.

Rakkauden sokeutuminen.

Piennä Lemmen-jumalainen Hellän äidin helmass' uinui, Niinkuin tähti illoin nähdään Lähteen kalvoss' uinuvan. Taivaan kuulas välke vuoti Kastehelmin ohimoille, Ruusun rusko ainiaaksi Poskipäille piilsihen. Hymyi huuli, nektar-tuoksun Liehiessä ympärillä, Uneksimat voitot siihen Iloa viatonta loi.

Paafotarpa hurmoksissa Kyynels' tunteen kyllyydessä, Katsoi poian peilisilmäss' Silmiänsä hymyillen. "Oi", hän huokas, "seuraelkoon Autuuteni muistelmaksi Sama kuva silmässäsi Maalimass' sua ainiaan!"

Ken siis kummeksii, ett' Eros Meillä liehuu so'ennunna, Vaikkei silmää kääre kaihda Öiset varjot verhoo ei? Korvenkin hän ohdakkeissa Huomaa vaan Olympin linnat, Noita-naistai helmaillessa Lemmettären kuvan vaan.

Tytön valitus.