Chapter 2

Tuli peikon tyttären tyköä Tjalve, palas loikaten kotiin ja laumaansa etsi, mutta säikkyi ja putosi polvillensa. Tor itse, hänen herransa, leveänä rinnaltaan, istui kalliolla ja vuoli paimensauvaa ja hymyili punaiseen partaansa. »Orja», sanoi hän, »älä pelkää! Unohdettu on vasarani, sillä kevättä kukkivat kankaat. Jotta kaikki kävis vihreän maan päällä kuin tulee, ja kukin sais osansa ja nuoret sydämet lyödä vastakkain, me, ankarat urhot, mielellämme joskus paimennamme vuohia.»

HE KAKSI

_Hugo von Hofmannsthal_

Hän, tyttö, kantoi maljaa kädessään -- kuin puna viinin, hohde poskipään --, niin oli tyynen kevyt kulkeissaan: ei vuoda maljakosta pisarkaan.

Myös poika oli varma voimastansa, hän saapui orhillansa ratsastain ja kädenliikkein tyynen arvokkain hän seisomahan sai sen paikoillansa.

Mut tytön kädestä kun tavoittaa hän tahtoi maljaa, siitä juodakseen, se oli heille liian vaikeaa: niin kohta kumpikin he vapisivat, ett' turhaan kädet toistaan tapailivat ja viini vuosi hiekkaan hiljalleen.

RUUSULLE

_Friedrich Hölderlin_

Iki-ajat meitä kantoi luontoäiti helmassaan, kaiken elämämme antoi, kuningatar kukkamaan.

Ruusu! joskin elämämme sortuu syksyn tuulihin, iki-itu elämämme uusin kukkii keväimin.

VUORIMIES

_Henrik Ibsen_

Vuorenseinäin, kallioin halki tieni vasaroin. Siihen asti iskut raikuu, kunnes malmi vastaan kaikuu.

Syvyydestä kutsuvat kaikki aarteet ihanat, jotka yöhön vuori sulkee. Siellä kultasuonet kulkee.

Syvyydessä loputon ikuisuuden rauha on. Vasarani, maaliin suureen, salaisuuden sydänjuureen!

Poikasena miettien istuin alla tähtien, kuljin kevät-teitä illoin. Lapsenmieli mulla silloin.

Auringon ma unhoitin sydänöiden pimeihin, unhoitin ma keväimeni ulkopuolle kaivokseni.

Syyttömässä mielessäni ajattelin kerran näin: syvyyksien henget selon antaa ongelmasta elon.

Kului vuodet vuottaen, vastausta saanut en. Tummat ääret ainoastaan katsoi vuoren yöstä vastaan.

Erehdyinkö? Eikö vie totuutehen tämä tie? Tiedän, silmät sokaistuvat, ylhäälle jos suuntautuvat.

Ei, mun täytyy syvyyteen, rauhan yöhön ikuiseen! Vasarani, maaliin suureen, salaisuuden sydänjuureen!

Vasarani, iske, lyö, kunnes koittaa pitkä yö. Aurinko ei nouse mikään, koita toivon aamu ikään.

RUKOUS

_Johannes Jörgensen_

Sun luoksesi käyn ikiäiti, mun sieluni on väsynyt, mun unteni pursi on pirstoina rannalla nyt ja haahden hylyllä mainingit leikkivät vielä. Ilon turhain juhlain ma tunnen sammunehen, sun kirkkos holvien alle ma nöyränä käyn, anoen -- on urkuina tuulien kuoro ja kattona taivas on siellä.

Mun aatokseni yli aavain eksyen käy. Ne turhaan merkkiä etsivät, mitään ei näy, ei majakan välkettä mistään pimeytehen. Mun laskinluotini pohjaa tapailee. Mihin käy se? Ylt'ympäri ulapat vaikenee. On vastaus haudattu mykkään syvyytehen.

En jaksa ma enää katsoa itseäin, en kuulla kaipuun vuota mun sisässäin, joka lakkaamatta mun sieluni yössä pauhaa. Ma toivon, mun kaipuuni lähteet kuivuis pois, ja sieluni unille kuuroksi käydä vois ja kaiken ylle syksyn sadetta, rauhaa.

Pois tahdon ma, vapaaks tahdon kahleistain ja kuulla tummain kuusten soittoa vain, pois, kauemmas kuin väijyvät silmät kantaa, ja painaa pääni lehvien kosteuteen ja tuntea kaiken valheen rauenneen ja kesän ja talven ylläni humista antaa.

TANSSIAISTEN JÄLKEEN

_Detlev von Liliencron_

Käy, atlaskenkä, luottaen sa vaunun hämärään! Jo vaahtoo suista hevosten -- hei, Johann, lähdetään! Mun olkapäätäin vastahan hän nojaa päänsä raukean nyt pieni kreivitär.

Yö katoo korpiin, rämeihin jo verkkaan valkenee. Suoss' untuvistaan hyyppäkin yön härmän puistelee. Kuin uness' eespäin matka saa. kun sinisilmät avajaa taas pieni kreivitär.

Soi korviin sirpin kalkutus ja ääntää kyyhkynen, ja kylän koirain raksutus jo kuuluu aamuinen. Loi päivä kankaat kultihin, ma Gretna Greeniin matkasin ja pieni kreivitär.

SIINÄKÖ KAIKKI?

_Detlev von Liliencron_

Yks kevään päivä paisteinen ja toinen tähkäseppelen.

Kuin uni katos vuodet pois kuin myrskyn siivin menneet ois,

kuin myrskyn siivin. Kamartuu jo ihmishauta, unhottuu.

Kaikk', kaikki vetää verkkoonsa tuo vanha lukki, kuolema

LAPSUUDEN AJOILTA

_Detlev von Liliencron_

Ma tänään kirjeitäni selaelin, kun äkkiä sain yhden käteeni, min vuosiluku säikähdytti aivan -- niin kauan siitä oli, kauan jo. Siin' oli horjuvaiset kirjaimet ja suuret musteläikät pitkin matkaa: »Fritz hyvä, puut jo ovat paljaina, me emme enää leiki ryöväriä, Türck katkaissut on toisen etujalan ja Hännchen-tädillä on hammastauti ja isä lähtenyt on lintujahtiin. Ei muuta nyt. Ma hyvin voin. Sa pian kirjoita ja voios hyvin. Sun ystäväs ja serkkus Siegesmund.»

»Puut ovat paljaina» -- nuo karut sanat mun saivat kirjeen kokoon taittamaan, ne antoi mulle hatun, takin, kepin ja ajoivat mun ulos nummelleni.

SYVÄ KAIPAUS

_Detlev von Liliencron_

Kevätvuokko, ensi kukka, nyt taitan sun ja pistän sun mun vanhaan hattuhun.

Kevätvuokko, ensi kukka, sun kerran taitoin, pistin sun, ah, armaan hattuhun.

ILLAN TULLEN

_Alice Meynell_

Ne lentäen kotia kiiruhtaa, tulee parvin siivekkäin: kaikki päivän muistot palajaa unen kyyhkylakkaa päin.

Ken teistä, te linnut, suorimman vanan kyntää kotihin, läpi illan ruskon kirkkaimman? Sun sanasi, armahin!

ROLLA

_Alfred de Musset_

Oli kaupungissa, jok' ylitse muiden on tunnettu kaupungiks elosteluiden, missä pahe on halvin ja hedelmällisin, millä synnin tiellä on kokemus pisin, se on Pariisissa -- hurjin mies oli Jacques Rolla. Joka paikan ties hän missä juotiin ja pelattiin ja lamppujen valossa valvottiin. Ei itse hän ohjannut kulkuaan, vaan himot; kuin paimen, jok' unissaan näkee veen ohi rantojen vierivän, näin näki hän päivien kierivän. Oli ruumiinsa himojen asunto vain ne hänessä raastoi, repivät kuin pedot tai miekkain mittelijät, taas joskus ne laulahti riehahtain kuin lintuset, lempeä tulvillansa. Rollan isä kasvatti aikoinansa pojan suureksi herraks ja perijäks, mut ennenkuin itse hän täältä läks, oli kuluttanut hän varansa niin, että poika sai tyytyä rippeisiin. Niin yhdeksäntoista täytettyään ja omaksi herraksi tultuansa ei tiennyt, ei tainnut hän mitäkään. Ja kaiken lisäksi, korskeuttansa ylenkatsoi hän toimia käskettävän. Niin oleili päivästä päivään hän. Hymy korskea karehti huulillaan ja hän herraks jäi kaikilta tavoiltaan.

Tiehaarassa Herkules seisoen hän muinoin retkensä suuntaa pohti. Pahe ojensi kätensä häntäkin kohti. Hyveen kauniimmaks keksi ja valitsi sen.

Mut aikamme ehdi ei arkailemahan, sille kaunis ei hyve, ei pahekaan. On vuossadat valtavat kulkeissaan tiet johtanut yhteen hyvän ja pahan. Rolla teki samoin kuin isänsäkin.

Jos tulet sa suureen kaupunkihin, lokaviemärit, muurit ja hautuumaan näet ensin. Ken seuraan astunut on, hän tehdä saa saman havainnon, Siellä neitsyys kulkee hunnussaan, mutta rappio loistaa kaikkia vastaan ja synti on siellä julkinen. Mies mieheks sen arvaa ainoastaan ken puhtaan miekkansa teräksen, min sai hän jaloon taistohon, lokavirroissa ryvettänyt on.

Jacques Rolla oli henkevä, loistava, vapaa ja hän halveksi syvästi joukon tapaa, joka kaikki lyö samalla leimallaan. Oli onnekas hän tai onneton, hän ylpeyttä palveli jumalanaan.

Pani rahansa kolmeen hän kukkarohon ja kolme vuotta vaiheikasta kuin ei kukaan Aadamin perillinen kävi tietoisna tietään hän kulkien, ylenkatsoen kansaa ja kuningasta.

Niin naamiohuveissa elämän ypöyksin ja ylväänä vaelsi hän. Ja kuin Alkibiades mantteliaan, niin laahasi velttoa korskeuttaan hän linnasta katu-ojihin.

Pian tiesivät sen jo kaikkikin: oli mentyä vuoden kolmannen myös mennyt kolikko viimeinen. Ja sen jälkeen, niin kuultiin sanottavan, oli kypsä hän toiseen maailmahan.

Rolla oli vilpitön mieleltään ja hyvä kuin hymyily onnetarten. Hän ei tahtonut uskoa köyhyyttään, ei ollut hän luotu arkea varten. Ja elämänpäivänsä mitatuinkin niin lyhyeksi kuin yö kesäisin.

Aron villi juoksija janoinen se jälkeen päivien kuivuuden sadevettä vuottaa, juodakseen sitä lehviltä paahteen polttamilta. Mutta kaikki silmänkantamilta on kuihtunut, nääntynyt hiljalleen. Vain luolassansa karjahtaa joku uninen leijona. Vavahtaa aron hevonen, hiekkaan painuvat sen sieraimet verta vuotavat ja erämaan santa janoinen sen vaalenneen juo hurmehen. Se suistuu, sen silmät raukeaa, ja erämaan lapsen erämaa se hautaa hiekkaan pehmeähän. Aron villi juoksija tiennyt ei, että missä karavaanitiet ne vei, aron halki, niin niitä seuraten hän olis päässyt Bagdadin talleihin, missä heinää on kasoin tuoksuvin ja kaivoja syviä, missä ei pohjaa näkyvissä.

Jos Jumala meidät luodessaan teki kaikki samasta savesta maan: niin toisille jotain antanehet lie lisäks auringon sätehet, lie niille, joill' ainoa omistus, sana ainoa on vain: vapaus!

Tuo luntako on vai marmoria, johon säteitä sinen hohtavia yölamppu himmeä heittelee? Lumi valkeamp' on, kivi tummempaa. Se on nukkuva lapsi. Hän hymyilee, hänen rintansa hiljaa huo'ahtaa niin lempeästi kuin huokailee veden kalvo, kun leyhkäissä läntisen, se paljailla käsivarsillaan vesikukkia tuutii helmassaan ja vastaa suuteloon kukkien.

Se on nukkuva lapsi vuoteessaan, nelitoistavuotias, melkein nainen. Häness' on vielä kaikki umpussaan. Pien' enkeli, lähellä valvovainen, ei tiedä, veljekskö tytön hän luotu vai lemmityn osako hänelle suotu. Tytön pitkät hiukset on valtoinansa ja ristiä kaulanauhassansa hän puristaa kuin todistaen, hän että on nukkunut rukoillen.

Hän nukkuu. Oi nähkää! Mi puhtaus hänen otsallansa, mi kauneus! Hänen viattomuutensa alaston sekin taivahisen kainoa on. Hänen suloaan yö vain korottaa. Niin on kuin vavahtais pimeyskin, kun nukkujan ruumista koskettaa se mustan viittansa liepehin.

Niin pyhäks ei kirkon hartaus, oi neitsyt, mieltä voi virittää kuin huulies pienin huokaus. Ylt'ympäri huonetta silmäilkää: kuvaa ristiinnaulitun, kirjoja, kukkia, ja pyhätössä neitsyen te puoleen ja toiseen katsoen vain etsitte Margareetan rukkia.

Ei mitään niin puhdasta päällä maan kuin viaton lapsi on nukkuissaan. Ja rakkaus nuoren tyttösen niin on kuin hartaus taivainen. Hänen vierellänsä varmaankin voit kuulla sa siipiä seraafin.

Ken on nainen, oi tyttö, jos äitis ei hän, jonka näämme sun vierelläs viipyvän? Hän kellon kulkua seurailee. Ketä keskellä yön hän vuottelee? Jos hän äitis on, varmaan hän isälles avaa oves ja uutimet vuotehes. Mut isäs jo ammoin kuolema vei, ketä siis nuo pullot tarkoittavat ja kynttilät pöydällä palavat? Ken tuleekin, rakastajas hän ei. Se uni, jok' kulmillas värehtii kuin päivä on puhtaan hohtavainen. Mut tuo viitta vettä valuvainen kenen on se? Ah, varmaan sun, Marie. Ovat kosteat hiukses, merkkejä on sun kasvoillas tuulen polttelon. Yön myrskyssä miss, olet ollutkaan? Tuo nainen ei äitisi, varmaankaan.

Mut hiljaa! Ovea raotetaan. Ne on naisia, hiukset hajallaan. On toiset vain puoleks pukimissa, he kuumina hiipivät käytävissä. Joku kantaa lamppua -- näkyy vain oven raosta jäljet orgiain. Joku kaatunut pullo valossa kiiltää. Yön halki karkea nauru viiltää.

Lie harhanäky tuo hirmuinen, lie hullua petosta silmien. Kaikk' on hiljaa, on vaipunut lepohon. Tuo nainen hän sentään äitisi on, sinä neitsytvuoteessa uinailet ja tän' yönä kadulla ollut et. Mut ken siellä? Ken lyö ovehen? Kenen askeleet yöss' ovat kajahtaneet? Joku tulee kynttilää kantaen. Sinä, laiha Rolla? Mitä täällä sa teet? -- -- -- -- -- -- -- -- --

Jacques katseli tyttöä nukkuvata, joka lepäsi suuressa vuoteessaan. Jotain pelottavaa, kauheata hän tunsi vasten tahtoaan. Marie oli kallis. Maksanut oli hänestä viime kolikkonsa, sen tiesivät ystävät. Langennut jo oli arpa kohtalonsa: oli luvannut, että huominen hänt' ei näkisi joukossa elävien. Niin olivat vuotensa kierineet, oli kolme vuotta nautinnoissa. Kuin uni ne olivat vierineet, kuin lentävät linnut ne poiss' oli, pois'. Ja kuoleman-yönsä, yön viimeisen, jonka rikoksentekijä katumuksessa mykin huulin, hartaassa rukouksessa liki Jumalaansa viettää -- sen Rolla oli tullut viettämään tytön luo, joka myönyt häpeään oli itsensä, ja nukkuissaan häntä vuotti kuin ruumis arkussaan.

Oi ikuinen Kaos tunnoton! Voi häntä ken lapsuuden häpäissyt on! Tuhatkerroin eikö parempaa ois kuoleman kourin kuristaa tuo valkea kaula ja kaunoiset nuo runnella kasvojen piirtehet, jotka kantaa kauneutta pinnallaan ja helvetin myrkkyä pohjassaan?

Hänet taivaan ihme luoda taisi! Tuo kukka min hedelmän kantaiskaan, jos kypsyä saisi se suvessaan! Mikä liekki taivaalle loimuaisi, tuo tuli jos puhtaana säilyä saisi!

Oi köyhyys, sull' osa on parittajan. Olet häpeähän heittänyt sinä lapsen, jonka vihkinyt ois Kreikka templihin Dianan. Oi katso häntä, hän lukenut on ennen untaan rukouksen. Sinä köyhyys, sinä kuiskannut olet äidille tämän lapsosen: »Sinun lapsesi kauneuttaan tuhlaa, sinä ansaita voit hänen viehkeydestään.» Hänet pesit sa varten synnin juhlaa kuin hautaa varten vainaja pestään. Kun synnin hän tiellä on kulkenut, hänen vierellään olet vaeltanut.

Ken tietää miks olis ollut hän luotu, jos leipää hälle ois kylliksi suotu? Tuo otsa on jalo syntymästä, tuo iho ei tiedä häpeästä. Hänen vaistonsa viel' ovat unessaan, hän on pieni kaima Neitsyen, himo kullan ei tielle kurjuuden ole häntä vietellyt, puute vaan. Rahan kaiken, min häpeä antoi, sen äidillensä hän kantoi.

Te maailmannaiset, te sääli ette tätä lasta, te leikitte, iloitsette, te näette vain oman maailmanne ja tyttäriänne vartioitte ja kätkette oman rakastajanne. Te lemmitte kauniisti, unelmoitte. Niin ainakin sanotte. Milloinkaan hätä teille ei valjuja kasvojaan ole näyttänyt, hän, joka suudelman voi vaihtaa leipäpalahan.

Oi vuossata! tottako lienee tuo, ajat entiset ettei parempia. Meren aavaa kohti vain aikojen vuo siis on kantanut ruumiita lahoavia. Ne on liukuneet syliin iäisyyden. Mut vanha maa, joka pinnallaan on nähnyt häpeän ihmisyyden on tyynnä jatkanut kulkuaan ylt'ympäri isämme, auringon, jota kiertämään se luotu on. -- Siis herää jo kaunis tyttönen ja viini lasissa kuohukoon!

On aika jo väistyä uudinten! Tämän kauniin yön ma ostanut oon. Ei koskaan kärsimys Kristuksen ole ollut tään iloni vertainen. Niin eläköön liekkuma rakastavain ja polttelo kuumain suudelmain, ilon enkeli olkoon seuranamme, kun yössä me maljamme kohotamme. Me juomme viinille, liekkumalle ja elämälle ja kuolemalle, me juomme, me laulamme vapautta ja yötä ja viiniä, kauneutta!

Kun Rolla näki päivän nousevan takaa kattojen, luokse ikkunan hän astui ja katsoi miettien yli katujen aamuun herääväin. Työvankkurit kulkivat rämistäin. Mutta takana pilvien uudinten nous aamu niin hehkuvan punainen.

Ohi kulki joukko laulavia, he lauloivat vanhaa romanssia. Miten koskea laulu lapsuuden surun aikana voikaan sydämehen! Saa mielen se kummasti kaipaamaan, pään riutuen rinnalle painumaan. Sinä tyhjyyden henki, huokasitko? Sinä muiston enkeli, valititko? Oi vanha laulu, kuin nostatkaan kevätlempemme päivät haudastaan! Kukat entismuistojen tekevät terää, koko lapsuutemme sinussa herää.

Rolla loi Mariehin katsellen, oli nukahtanut jo tyttönen. Niin pakeni kumpikin kohtaloaan, unen helmaan laps, mies kuolemaan.

* * *

Te lentävät pääskyset ylhäällä tuolla, miks täytyy, ah miksi mun täytyy kuolla: Maan murheista nousisin kauas pois, jos lintujen siivet minulla ois.

Maan, taivaan mahdit, sanokaa, mitä uusi päivä tarkoittaa. Kedot vihreät, ulapat merien, mitä tunnette, aamujen nousevan kun näette aina uusien?

Oi maa, sinä auringon morsian, mitä tuolla sun lintusi laulavat, miks rakkaudesta ne kertovat, ah, mulle, joll' eessä on kuolema vain!

Oi, rakkaus tuo sana kohtalokkain Rollan tuli alati mielehen. Mikä mahti hänelle kuiskasi sen, kun kuolema vuotti jo vierellänsä?

Mikä kuiskas sen hälle, ken päiviänsä oli tuhlannut halvimpahan hintaan, niin hälle, ken uhmaten kunniansa oli pannut rakkauden halveksimaan, ja kuin soturi vanhoja arpiansa, oli uhalla näyttänyt sydäntään, jost' ei versonut kukkanen yksikään? Mikä kuiskas sen hälle, ken vieraan lailla oli kotia, rakastettua vailla ja kuin tuulessa kuivien lehtien soi lentää päivien, vuosien?

* * *

Oi Rolla, olet omilla raunioillasi ja verille jalkasi haavoitat ja viime hekkuman juodessasi sinä tyhjyyttä syliisi puristat. Yö mustan siipensä levittää ja peittää hehkut auringon, ja kun iäisyys sinut yllättää, on rakkaus sulle tuntematon.

* * *

Jacques katseli tyttöä nukkuvata. Jotain ihmeen tuttua, suruisata tytön piirteistä vavisten luki hän. Tuo nainen leimaama häpeän, niin oli kuin sisar läheinen samaan suruun luotu ja kuolemaan. Hän eikö huokaissut nukkuissaan saman painon alla yhteisen?

* * *

Ja aivan hiljaa vuoteeseen hän vaipui tyttösen vierehen. Niin liki he toistaan lepäsivät että hengityksensä yhtyivät. Marie avas silmänsä sävähtäin: »Miten kummallista ma unta näin! Kuin hautuumaa oli huoneheni ja kolme miestä ohitseni kuin ruumisarkkua kantaen kävi lumessa keskellä hautojen. Ja kun arkku äkkiä avautui, niin teidän ma arkusta nousevan näin, mua kohti kätenne ojentui ja te lausuitte, kääntyen minuun päin: 'Mitä teet sinä siinä, mun paikallain?' Ja ma näin että olinkin haudassain.»

»Ah», vastas Rolla, »unes, rakkahin, jos kaunis ei, tosi kuitenkin. Tämä päivä ei viel' ole laskenut, kun itseni olen ma surmannut.»

Loi tyttö katseen peilihin, Rollan näki kalpean takanaan. Lumivalkeaks kävi hän itsekin: »Mitä tänään te mielessä kannattekaan?» »Mikä on mun? Sitten eilisen minä kolikkoakaan omista en. Tulin sinulle hyvästit sanomaan ja nyt olen valmis ma kuolohon.» »Te pelannut ootte?» »En, varani vaan on lopussa.» -- Niinkuin liikkumaton kivipatsas tyttö jäi makaamaan.

»Kaikk' on mennyt? Teill' eikö vanhempia ja ystäviä ja tuttavia? Miks kuolla, miks kuolla te aiottekin?» Ja suruisna vuoteen laitaa kohti hän kääntyi, ja lausua jotakin hän tahtoi ja tahtoi, mut vaivoin tohti. Pojan päähän tarttui hän suudellen: »Jotain pyytäisin sulta ma mielelläin. Minä rahaa itse omista en, sen äitini vie. Mut itselläin tämä kaulakoru on kultainen. Ota se, myö, lähde pelaamaan.»

Rolla hän vastasi hymyllä vaan. Ja hän tyhjensi pienen pullosen. Tytön kaulakorun hän suudelmin peitti. Ja kun havahtui tyttö jällehen, Rollan oli elämä jättänyt. Pyhäss' suudelmassa hän henkensä heitti. Oli kumpikin hetkisen lempinyt.

PEIKON KOSTO

_J. J. Wecksell_

Hän vuoren kätkössä kalkuttaa. Hän kultaharkkoja valmistaa. Ne ahjossa hehkuu, valkenee. Ja hän äänin vihlovin laulelee:

Suku ylpeä valosta auringon alas vuoriin meidät syössyt on. Vihat peikkoin se kauheat kantaa saa: sen myrkyin me tahdomme kukistaa.

Me kätkemme kullan kallioon. Se ihmiset vievä on turmioon! Se kätkössä vuorten valtavain lepää, pohjassa kuilujen kuumottain.

Sen annamme kiehtoen kimmeltää. Sen orjaks suku inehmon jää. Sitä tavoitellen saaliikseen, se valosta syöksyy pimeyteen.

Lyö kalvan se kädestä sankarin ja töitä se suosii petturin, se valaa lempehen myrkkyään, ja sen vuoksi alttari häväistään.

Se viattomuuden viedä voi ja uskon, joka suuria loi, se mielen uljaan murtaen veret hyytää nuoren sydämen.

Siis säihky sa kiiluvin kipunoin! Lyö vasara kaikuissa kallioin! Käy surmaan suku inehmon ja meidän, oi, maa taas kerran on!

KEVÄÄN VALVEUTUMINEN

_Émile Verhaeren_

Jo kiekuu kukko kaula ojonaan ja häärii kanatarha herääväinen, ja auringossa harhaa mettiäinen ja etsii, ennen aikaa, kukkiaan.

Pois maille Pohjan korppi hankkien nyt huutaa jäähyväiset käheästi. Mut Flander toukotöihin kiihkeästi, käy kylväin alla ilmain sinisten.

Ja apila ja heinä vakoihin, kuin kultahiekka, vierii verkallensa, ja kiuru, toivon lintu, lauluinensa se vastaa toukoväen toiveihin.

Ens kerran jälkeen kolkon talvisään taas karjat laitumille samoilevat. Kuin hullut vasikat ne kisailevat päin kenttiä ja puita töytäissään.

On nousseet kyyhkylinnut lentohon. Kuin ovat niiden siivet välkkyväiset! Maan pinta, ilma elon-täyteläiset on sateesta ja armost' auringon.

KAKSI KUNINKAANLASTA

_Émile Verhaeren_

Oli kaksi lasta kuninkaan. Vesi eroitti heidät toisistaan, vesi syvä, ja silta ainoinen niin oli hämärän kaukainen.

He lempivät. Miksi? Siksi vaan, vesi ett' oli syvänä uomassaan ja että he sillan ainoan ties olevan äärillä maailman.

KAKSINPUHELU

_Paul Verlaine_

Syyskylmässä vanhan puistikon kaks varjoa esiin astunut on.

On kuollut ja sammunut katsehensa. He hiljaa kuiskivat toisillensa.

Syyskylmässä tuuli suhisee, kaks varjoa menneitä muistelee.

-- Viel' lempemme vanhan muistatkos, sa? -- Mitä hyvää entisen muistelossa?

-- Sinä lausuit nimeni punastuen! Mun vieläkin unessa näätkö? -- En.

-- Ah aikaa ihanaa, onnellista, kun yhtyi huulemme! -- Mahdollista.

-- Oli seesteinen taivas ja toivova syön. -- On toivo jo sammunut helmaan yön!

He kulkevat vanhan puiston teitä ja yö vain on kuunnellut heitä.

SPLEEN

_Paul Verlaine_

Niin hehkuen ruusut palaa ja muratti on tumma kuin yö.

Suru vanha mun valtaa salaa ja sydän kaivaten lyö.

Oli liian kirkasta silloin yli maan, meren aaltoilun.

Minä peljäten odotan, milloin olet julmasti jättävä mun.

Olen väsynyt loisteesehen ma metsäin, merien

ja tyhjään lakeutehen ja kaikkeen -- vain sinuun, ah en!

SUDEN KUOLEMA

_Alfred de Vigny_

I.