Chapter 1

Produced by Tapio Riikonen

LYYRA JA PAIMENHUILU

Runosuomennoksia

V. A. Koskenniemi

WSOY, Porvoo, 1917.

SISÄLLYS:

Kauneus (_Charles Baudelaire_) Ihminen ja meri (_Charles Baudelaire_) Haamu (_Charles Baudelaire_) Kissa (_Charles Baudelaire_) Pöllöt (_Charles Baudelaire_) Sokeat (_Charles Baudelaire_) Valo (_F. W. Bourdillon_) Monte Mariolla (_Giosuè Carducci_) Lumisade (_Giosuè Carducci_) Kysymys (_Fredrik Cygnaeus_) Yhdeksänvuotinen rauha (_Werner von Heidenstam_) Lapsuusystävät (_Werner von Heidenstam_) Ihme (_Werner von Heidenstam_) Sodanjumala (_Werner von Heidenstam_) He kaksi (_Hugo von Hofmannsthal_) Ruusulle (_Friedrich Hölderlin_) Vuorimies (_Henrik Ibsen_) Rukous (_Johannes Jörgensen_) Tanssiaisten jälkeen (_Detlev von Liliencron_) Siinäkö kaikki? (_Detlev von Liliencron_) Lapsuuden ajoilta (_Detlev von Liliencron_) Syvä kaipaus (_Detlev von Liliencron_) Illan tullen (_Alice Meynell_) Rolla (_Alfred de Musset_) Peikon kosto (_J. J. Wecksell_) Kevään valveutuminen (_Émile Verhaeren_) Kaksi kuninkaanlasta (_Émile Verhaeren_) Kaksinpuhelu (_Paul Verlaine_) Spleen (_Paul Verlaine_) Suden kuolema (_Alfred de Vigny_) Loppuballaadi (_Francois Villon_)

KAUNEUS

_Charles Baudelaire_

Olen kaunis ma kuin uni kivinen vain ja mun rintaani vastaan on riutunut monta. Mut lempeä mykkää ja loppumatonta olen ruokkinut rinnassa runoilijain.

Kuin sfinksi oon ikuinen arvoitus, mull' on jääsydän, joutsenen valkeus. Vihaan liikettä, leikkiä linjojen ja koskaan ma itkenyt, nauranut en.

Ja mun muotoain ylpeää runoilijat öin päivin niin hartaina tutkivat ja mun ongelmaani he tulkita halaa.

Sillä vastaan hiljaista rakastajaa iki-ihmeitä silmäni kuvastaa, minun silmäni, joiss' ikikirkkaus palaa.

IHMINEN JA MERI

_Charles Baudelaire_

Meri, vapaa mies, on parahin ystäväs. Kun katsot aaltoin ikuista vyörinätä, sa katsothan kuin itseäs, elämätä ja omaa mittaamatonta syvyyttäs.

Niin mielelläs sa itsehes syvennyt ja kuvaas käsin ja silmin tapailet sa ja usein hurjaa huutoa kuuntelet sa, jok' on sun poves pohjasta vyörynyt.

Niin ihmeelliset ootte te kumpikin. Sa ihminen, sun syvyyttäs tunne emme. Meri, turhaan rikkauttasi tapailemme. Te salaatte omanne mielin kateisin.

Niin ootte käyneet vuodet tuhannet te sotaa ilman sääliä, armontöitä. Niin rakastatte kuoloa, kauhun öitä, te veriviholliset, te veljekset!

HAAMU

_Charles Baudelaire_

Kuin enkeli kepein siivin sun vuoteellesi hiivin, yön tullen hämärän sun uness' yllätän.

Sua suutelen, armahin, hienoin ma suudelmin kuudan-vienoin ja kuin käärme kostehin ja kylmin, petollisin.

Taas koitteessa kalpean aamun näät väistyvän valkean haamun tulen illalla jällehen.

Saa toiset lemmellä koittaa sun nuoren olentos voittaa, minä valtaan kauhulla sen!

KISSA

_Charles Baudelaire_

Lepää, kaunis kissani, rinnallain ja käpäliis kyntesi salaa. Suo mun katsoa, silmiis sukeltain, missä malmi ja agaatti palaa.

Kun sormeni päätäsi sivelee ja selkääs pehmeätä ja kun väristen käteni koskettelee sinun ruumistas sähköisätä,

näen hengessä naiseni. Hänelläkin sama katse on, peto suloinen, syvä, kylmä kuin säilä viiltävin,

ja päästä aina jalkoihin sama tuoksu niin hieno ja vaarallinen ylt'ympäri ruskean ruumihin.

PÖLLÖT

_Charles Baudelaire_

Kuin kummat jumalankuvat he istuvat rinnakkain ali' oksien tuuheain tulisilmin, he uneksuvat.

He istuvat paikoillaan, kunis saapuu ilta ankee ja vinosti säteet lankee ja hämärä käy yli maan.

He viisaalle opettelee: hyvä syrjään istahtaa, miss' ei meluten hälyä kansa.

Ken varjoa tavoittelee, hän kiinni tyhjän saa. Paras pysyä paikoillansa.

SOKEAT

_Charles Baudelaire_

Oi sieluni, sa katso, hirveät he ovat nähdä, melkein naurettavat, he käy kuin unissansa-kävijät ja silmin tyhjin ilmaan tuijottavat.

On heiltä viety valo korkeuden, mut ylös kuitenkin he katsoo aina, ei katuhun he katsettansa paina, he tähyy korkeutehen taivaiden.

He taivaltaa kuin maassa kuoleman, miss' ainainen on yö. Ja ympärillä öin päivin laulut, kirot kaikuvat

ja iloihin on kiire ihmisillä. Mut mielin järkkynein ma huudahdan: Mit' etsii taivahasta sokeat?

VALO

_F. W. Bourdillon_

On yöllä silmiä tuhansin, yksi päivällä ainoastaan. Valo maailman sammuu kuitenkin, kun on aurinko jättänyt maan.

Tuhat valoa tuntee ajatus, sydän yhden, muuta ei. Mutta koska on lähtenyt rakkaus, koko elämän valon se vei.

MONTE MARIOLLA

_Giosuè Carducci_

Harjalla Marion, loistossa ylhäin ilmain kypressit hartaina seisoo, katsoen laaksoon, miss' ohi usvaisten rantain vaieten kulkee mahtava Tiber,

nähden allansa Rooman äänetönnä aamua vuottain ja niinkuin laumansa suuren keskellä jättiläispaimenen, nousevan eessään Pietarin kirkon.

Juokaatte harjalla aurinkoisen vuoren, ystävät, viininne, jonneka säteet aamun kirkkaina taittuu! Hymyilkää: me kaikki kuolemme kohta.

Antaos minulle vaan, kun lauluni lentää, kuohuva malja, Lalage, ja hento kukka, antaos ruusu, min hehku ja tuoksu ja loisto tuulehen haihtuu.

Huomenna kuolemme, niinkuin eilen kuoli joita me lemmimme, ystävistä kauas, lemmestä kauas kalpeina varjoina käymme kuoleman maille.

Kuolemme, mut ikiaikojen taakse kiertää auringon ympäri Maa, yhä helmastansa uudet elämät nostain, uudet syttäin kipunat yöhön,

elämät uusin lemmenliekkeinensä, elämät uusin taisteluin ja haluin, -- uutten jumalten kunniaksi kaikaa laulunsa uudet.

Syntymättömät, te käsihin joiden soihtu se joutuu, jonka me hukkasimme, teidänkin vuoro on, lastenne, lastennelasten kadota kerta.

Oi sinä Maa, minun aatosteni äiti, haihtuvan henkeni äiti! Kuinka paljon tuskaa ja iloa lennätätkään vielä ympäri päivän,

kunnes paeten pakkasta ja yötä päiväntasaajan seutuvilla kerta yksinäinen vaimo ja mies ypöyksin elävät enää,

näkevät keskellä kuollehitten metsäin, kuinka sa taakse jylhäin vuortenharjain hiljallensa painuin, ihana päivä, iäksi sammut!

LUMISADE

_Giosuè Carducci_

Ääriltä harmajan taivaan pehmeät hiutalet lentää. Kaupunki ääneti on, tauonnut taisto ja työ. Ulkoa kuulu nyt ei torisaksain kutsuvat huudot, kaiut nyt laulujen ei kiirien katuja käy. Tornista laskevat vaan tylyt lyönnit raukeat tunnit kaukaa kuin ääriltä yön, missä ei eloa oo. Linnut ikkunalautahan lyö: tutut rakkahat henget kuolleiden ystäväin nyt luoksensa kutsuvat mun. Kohta te ystävät armaat, oi kohta te lempivät syömet luoksenne saapuva oon, rauhaanne varjojen luo.

KYSYMYS

_Fredrik Cygnaeus_

Sen kansan, joka ymmärtänyt oisi mun tunteheni, osan omastaan, sen kansan, joka kunnioittaa voisi ei lainaa muukalaisen milloinkaan, sen kansan, jonka laulajalle suotu ois runon lento ylväs, vapahin, sen kansan, jonka sydämehen luotu on kautta aikain aarre rikkahin, --

sen kansan sydämestä eroittaa mun se kieli, jolla laulan, kaiullaan ja ykskään kuiskauksistani saa mun ei synnyinmaani syömeen oikeaan. Ah! niinkuin huulet sen ken näkee unta vain liikkuu, sanoja ei kuule ken, niin on mun tunteheni valtakunta, mun, muukalaisen maalla isien.

Täst' eikö nousemusta horroksesta? Tää eikö lumo lakkaa konsanaan? Jo eikö koita päivä, katvehesta kun lauluni saa poveen synnyinmaan, kun tuntehesi tulkituksi näät sä, mun oma kansani, sa kallehin? Vai viimeisnäkö tiedottomaks jäät sä, siit' että itseäs ma tulkitsin?

Se hetki vihdoin koittava on milloin, kun, lauluni, sa yöstä ylenet? Ois sulla, vaikeneva kansa, silloin, mi vaietessas tuskin kuuntelet, ois kerran korvaa kuulla laulajoita, he kuinka eri äänin laulaakin. Sa ymmärtäisit, kuunnellessa noita, myös mitä sielustas ma tulkitsin.

YHDEKSÄN VUOTINEN RAUHA

_Verner von Heidenstam_

Vanha Damon jurotellen pieness' asui majassansa, peukaloaan kostutellen kehräeli villojansa. Kynnyksellä nukkui lapset, vaimo, hajallansa hapset, torkkui käsikiven luona. Antoi luonto antimensa, villan antoi lammas, vuona. Dryaditkin oksillensa nukahteli hiljallensa. Niiden hiuksista ja suista oksat, vesat versosivat. Ammoin jo ne unohtivat puistaa pähkinöitä puista. Linnut tuskin näki vaivan kohotella helttojansa. Mettiäiset koloissansa hunajassa virui aivan. Vuonat iloansa lauhaa piti kesken kesän rauhaa.

Virkkoi vaimo haukotellen, venytellen unissansa: »Damon, kuule! Karjahdellen härkäs mylvii vimmoissansa.»

Vanhus sääskiä vain hääsi, alkoi taasen askarrella. Selkään valahtamaan pääsi harmaa tukka vanhuksella: »Kaadettuina sudet makaa, mies ei aja miestä takaa, viha, kosto, sota sammui. Ikäväänsä härjät ammui. Täys on rauha maailmalla! Seppelpäin kun puiden alla nuoret kokoontuvat illoin, tarttuin jalon lyyran kieleen, mitään heill' ei tule mieleen. Nauraa taitaa vain he silloin. Tyytyväisnä suunsa matkii, kuinka toraan kieltä käyttää, kuinka sianporsas latkii. Sen he tietää, miltä näyttää: miltä kaivo vinttoinensa, kehruuäijät rukkinensa kesken maalaisarjen lauhan; nainen hän on kukan lainen, kukka hän on niinkuin nainen. Kirota ma tahdon rauhan, joka kaupin pussiin kultaa kasaa, mutta tuhkaa, multaa kylvää miesten sydämihin. Riemun unohdin ja vihan, silmä, mieli kuivui ihan. Pitkän rauhan ikävihin unohdin ma aikain mennen kuinka isä lempii lastaan, rakkaat nimet, jotka ennen kuiskin korvahasi illoin -- kirkas tapparani silloin kiilsi katsettani vastaan. Halvaks arvioin ma sylin, jost' en maksa vaaran hintaa. Vasten riistäjänsä rintaa naisen rakkaus on ylin. Nähdä toisten pälyilevän naistani, mun mielein halaa, nähdä, kuinka koti palaa!»

Näin hän puhui. Kalpenevan näytti hällä poski, huuli, kuin Hymettos syksyssänsä, kun käy ensi pohjatuuli. Pudotteli käsistänsä vanhus maahan käämiänsä. Kuule! Koko tanner kaikui, torvet, huilut, käyrät raikui, kutsuin miehet aseihinsa. Miekat, kilvet välkehtivät. Vaunut raskaat akselinsa liittehissä kitisivät, kantain kuormin kukkurisin touveja ja puita laivan pedonkidoin kuparisin. Miehiä kuin metsää aivan nousi, täyttäin asehillaan koko seudun, loistehellaan. Eellä valko-hevosillaan ratsastivat urhot Hellaan.

Katsoi Damon ihmetyksin, valui viitta vyötäillensä, katsoi kotkan silmäyksin, veti vaimon vierellensä, hänen päätään sivelteli kumartuin, ja tarkasteli hiljaa hänen kasvojansa. Ja hän kuiski: »Kyyhkyläinen!» Heräsi taas muistissansa lemmennimi väikkyväinen. Sydämensä näkeväinen oli taasen, vaimoansa katsoi miehen silmin nyt hän, koskaan ennen lapsiansa niinkuin nyt ei lempinyt hän. Nurmet vuorten kaltehilla, karjalaumat laitumilla, majat pienet paimenien, kiilto meren lainehien -- kaiken yli nuoruutensa päivä valoi hohtehensa. Vanhus, joka liikutella tuskin kättään jaksoi hyvin, miekkaa, peistä kiilloitella alkoi silmin kyyneltyvin.

Kaikki taasen kotoisaksi kävi hälle, armahaksi, vaimon sirppi, isän hauta, kodin vanha kynnyslauta, entistänsä rakkaammaksi. Ja hän jätti tuvan loukot, miehuus loisti katsannastaan. Pauhu kasvoi, lauloi joukot: »Hellaan miehet, Troiaa vastaan!»

LAPSUUSYSTÄVÄT

_Verner von Heidenstam_

Oli ilta ja talossa pelattiin, oli kortteina haaltuneet albumikuvat ja makeisissa maksettiin. Kaikk' kartanon uunit kuumentuvat ne hehkui, pellit raollaan. Lumi pyörteissä lenteli ikkunaan, ja kuulunut ykskään kulkunen ei keskeltä syväin nietosten. Kolme vanhaa sisarta perinyt oli kartanon. Näin oli leikkinyt isoäidin he aikaan jo harmajaan ja naittaneet korteilla tuttaviaan. Joka kuvalta, mikä käteen tuli, he hiljaa toisiaan tuuppaeli, nimen mainitsi, hymyyn huulet suli, kädet myssynnauhoja hypisteli. Oli Platen, luutnantti, voitollisin, ruma neiti von Duben huvittavin.

Vain vanhin soi vaipua korttiensa ja kuunteli yössä hiljaksensa, miten kylmästi sisaret kertoivat ja menneitä aikoja muistelivat. Sylikoira hänen polveltaan alas hyppäs ja vainusi arastain, ja tyhjään tuoliin tuijottain se katsoi -- niinhän sanotaan että eläin nähdä vainajan voi tyhjällä tuolilla istuvan.

Hän mietteihin vaipui, kalveten. Hänen mielensä liikkui muistojen mailla, hän muisti ystävän petollisen. He olivat leikkineet leivojen lailla. Oli vuotta nuorempi poikanen ja yhtä huimia kumpikin. He juoksivat ketoja käsikkäin. Mut hän huomasi pojan miettivän näin: -- Kun aina noin hento sa olisitkin ja arka ja pieni, sun kantaisin yli ojien, aitojen käsilläin, pakoon käärmeitä risuissa kanervatarhain. Vuoskymmenen synnyit sa liian varhain! -- Näin mietti poikanen mielessään. Ja nopeasti kuin liitetään kivi kiveen suureksi palatsiksi, tuli tunnit vuosiksi, kuukausiksi. Sai suveensa hän, poika keväimeen. Hän hoiteli kotoisen askareen, pani puuroon pavun ja kanelin hän survoi käsin toimellisin. Mut poika syrjästä katsoi vaan: -- Miten ruusut puhkeaa nopeaan! Jos tyttönen pieni sa olisit vain, sinä vieläkin istuisit polvellain mit' oon lukenut, sulle ma kertoisin! -- He salassa kärsivät kumpikin, ja he kulkivat rantaan kotoisen lahden ja yhdessä siellä he itkivät kahden ja sormuksensa he vaihtoivat, sillä hyvin he tiesivät molemmat, he ettei toiselle kenellekään vois antaa sormusta ikänään.

Ja poika lähti maailmaan, meni sotaan voittamaan kannuksiaan. Kun hän joukkoansa tuleen johti, hän ratsasti suorana, pystypäin, mutta öisin, kun leirivalkeat hohti, ja miehet maljoja tyhjentäin ne painoi tyttöä rintaansa kohti, hän syrjässä viipyi, allapäin, kuin miettien ja murehtien, ylös äkkiä ruohosta karaten kuin ois saanut iskun, hurjimmin joka hullua Circeä suudellen, joka rypäleestä maistaen. Miten tiimalasissa valuikin ajan hiekka, yhä kuumemmaksi kävi verensä vain, yhä nuoremmaksi, ja vielä seitsemänkymmentään hän ois vuottanut nuorena mieleltään ja uhmannut vaaraa taistelujen. Hänen päivänsä huviin ja meluun hukkui, mut sydämensä luona sen ainoan nukkui. Kapus kerran hän aikaan öisehen alas huoneesta nuoren kreivittären -- sade ryöppynä katuja huuhtoeli, kun hän seutua katsoi ja ajatteli:

-- Kun tytär äidille valehtelee, niin rakkauden kiitetty huomen koittaa. Kun hän vihitylleen valehtelee, jo toinen rakkaus rinnassa soittaa. Kuin tiirikalla varas julkein valat murtaa rakkaus työssään kulkein. Ei tunne se miestä kunnian. Jos roskaväen pahimman sa nähdä tahdot, sa löydät sen rivin taajoin katuja kulkemassa ja supattamassa ja parjaamassa juur siellä, missä kaks rakastavaa ne kahleitansa raahustaa. Jo pelkkä näkemys rakkauden saa eloon kaiken alhaisen. Mutta viisas hän ikkunansa sulkee ja hymyy, kun saattue katua kulkee. Naistohtorin jälkeen ja viinurin on rakastaja naurettavin. Jos olet sa viisas aviomies, veres jäähdytä, ota niskaas ies, täys vapaus rakastajalle suo. Hän salaa sinulle sarvet antaa, mutta tuskin itse huomaa tuo, että aasinkorvat hän itse kantaa, kun haltioissaan hän maljastas juo, jost' itsesi joit sa kylläiseksi. Kuka koskaan rakkaudessa keksi sitä suurta, josta runoillaan? Lyö oveen vaan, ja rakastajat ovest', ikkunoista pakenevat. Jos koko rakkaus kaikkiaan ois köyhän riimin arvoinen, Don Juan ei ollut ois ainoinen, jok' on seisonut kylmänä paikoillaan ja katsonut ivaten kostajaan. Mies juo, kun hän on janoissansa. Vale suurin on lemmenlaulajain: kun he saavat nuken laulamansa, jo toiselle helistintään he puistaa. Heitä innostanut ei rakkaus lain, he omaa himoaan rakasti vain. Hyvä rakkauden sisin olemus muistaa! Se on pieni hiipivä rottanen, joka yöllä juoksi sun tiesi poikki, joka jokaisen portin alle loikki, niin arkana, että jälkeen sen kiven heittää joka poikanen. Ei rakkaus kehdoista unta nää ja hyveille se hymähtää. Salajuomarin lailla se säikkyilee: joku käytävän ovea liikuttelee, lasi pohjahan ja nopeaan! Eläinystävä parhain ken konsanaan on onkimatoa suojellut ja kanarialintua ruokkinut, hän katsoo karsaasti haikaraan. Syvät urkuäänet tunteiden vain kuulla voit haudalla rakkauden. Ens laps, jota äiti suutelee, jo rakkauden ruumis on. Jumal'-vuorella, missä hallitsee Zeus, vanhuuttaan jo voimaton, ja Bacchus harmaa vaikenee, siell' istuu aina muuttumaton Venus tyhmänä, maalaiskoreana ja nauhalla tukkaansa koristavana. Venus-rouvalle aatoksissani ain ma annan tukan vaalean. Hän ei koskaan hehku, hän hikoo vain. Sulo kaunotarten vaaleain on niinkuin leipä suolaton. ja he sanovat tyhmyyden suurimman. Taas mustahiuksisten tukkahan miel' uskoton, kiihkeä kätketty on. Hevon jouhista myrttikruunun alla en uneksinut ole milloinkaan. Mut tukalla pehmeän-ruskealla, Correggion käden ikuistamalla, on mieheen lumous väkevin. Kuten sanottu: upeilla harteillaan Venus-rouvall' on tukka vaalehin, jot' on pihdeillä kierretty konsanaan. Hän renkiä taputtaa ja kantaa hajun tallista keisarin vuoteesen. Hän ajatuksista vähät antaa! Ota hansikas pois, ja Cyprolaista lyö lanteille, polkaise varpaalle naista -- sen leikin tuo tuntee naikkonen. Mut jos häijyys hänet yllättää, hän aamorinnuolen myrkyttää. Vain lapsensielut suitsuttelee hänen kunniakseen ja kuvittelee, että lemmen tuskaiset suudelmat niin on kuin rypäleet vilpoisat. Niin ei kasva tammea kuninkaallista, jot' ei pirstota voisi rakeet sen. Kuin minun, niin suista tuhansista on soinut kirous rakkauden. Suurtyön voi suorittaa se vaan, joka lemmen ohi kylmänä kulkee. Miten ehtyen lamppu sen palaakaan! Työnriemus yksin syliinsä sulkee käsivarsin tulisin taivaan ja maan.

Näin mietti hän sateessa samoten, likomärkänä, vaatteet valuen. Mutta päästyään telttansa oljille, hän halun paeta tunsi väkevän läpi yön, läpi metsän ja viidakon. Mut niin synkkää ei metsää, niin syvää ei merta, että suojella voisi ne häntä ken kerta oman itsensä jo tuominnut on.

Kodin portaiden eessä vihdoinkin nous reestä hän kannuksin helähtävin. Täyskasvuisten sisarten keskellä hän näki seisovan lapsuusystävän. Ja hän huomasi ajan piirtäneen omat uurteensa hänen kasvoilleen. Hän katsoi synkkänä vaieten, kuten katsoo, ken aamuna lokakuun näkee ikkunaa vastaan harvenneen jo lehtiverkon syreenipuun, vaikka päivä paistaa edelleen. He tuskassa syleili toisiaan kuin laivankannella hukkuvat, sillä toisilleen oli he ainoat. Kuin kuilun partaalla seisoessaan he muinoin lapsina kuulivat maanalaisten vesien vyörynän, niin nyt tunsivat äänin uhkaavin he kohtalonsa lähenevän. Hääpäivä pyhäinen vihdoinkin nyt likeni askarein kiireisin. Jo olut kannuissa kuohueli ja kunniavahtina odotteli jo koivut edessä rappujen. Kanat lihavimmat kirvehen ja pölkyn välissä henkensä heitti, Jo lehvät permantoja peitti ja ruusunlehdet, sisaret he kirkkomatkalle pukenehet oli rattaat harsoilla, joita ennen oli käyttäneet kartanon morsiamet aina puolen vuosisadan mennen.

Mutta morsian yksinään istuen vain antoi toimia sisarten. Hän laski pitkiä tuntejaan, hääpukunsa musta polvellaan, sillä valkea kuului nuorille vain. Omaan kohtaloonsa tuijottain hän katsoi, myrsky rinnassaan: hän oli kuin syksy varhainen, kun jäljellä kaikk' on kukkaset, mutta panemina pakkasen. Vaan kun astui ovelle sulhanen, hänen kätensä otti hän kuumeiset ja kertoi kaikki, mit' yksinään vuoskaudet hän salaa kärsien kantoi. Yli kaiken kävi kuin henkäys jään. Ja morsian käsin vapisevin hän sormuksensa takaisin antoi ja niin puhui äänin hiljaisin, että ikkunalaudalla varpunenkin se rauhassa nokki siipiään:

-- Mun lempeni elää, se on maailma mulle, mut vain kotiliettä se tietää sulle, joka jäähtyy, sun viluun jättäen. Jos oisinkin kukassa keväimen! Emme kahleissa käydä saa rinnakkain, emme kituen, toistamme kammottain. Minut unohda, sulta ma sylini suljen, vain rauhaa kaipaan, kuoleman yötä. Sen tiedän ma kuitenkin: kussa ma kuljen, mun lähelläni sa kuljet myötä, sillä muistot sun minuun yhdistää, kevätmuistot, jotka kimmeltää jalokivinä, kirkkaammin loistaen kuin helvetinkivi rakkauden. Jos toiselle sormusta yrität antaa, jonka kuumana riistin ma sormestain, sinä kätesi pidätät vavahtain -- et voi, sitä täytyy sun itsesi kantaa. Kaks yhtyi iäisyyttä, kun me kohtasimme -- nyt menetän sun? Se on harhaa vain, se on unta vain. Täss' istuu kulkuri rinnallain ja mittaa ja kiertää mietteitänsä kuin sudet kiertää häkkiänsä, ja päivänsuuruuksia itää, jotka katujen kulmissa puheita pitää, lyö uudet ystävät sydämen oveen ja vieraat portaissa tömistää -- ei syövy se silmään, ei painu se poveen, vain varjojen saattueeks se jää. Yhä ihmisten kesken me kahden oomme, me olemme sidotut kohtaloomme. Se ainoa, joka yksinään sinun koko sydämes omistaa, hän on vanha, et häntä sa ikänään voi, kuin rakkaus vaatii, rakastaa. Saat kotia vailla sa vaeltaa, mut minne sun tiesi johtakoot, sinä aina kaipuun tunteva oot vain häntä, vain häntä rakastaa kuin lintuset, jotka lentäissänsä suvi-ilmaa leikkaa siivillänsä, ja sun kaipuusi sydämes riuduttaa.

Näin oli hän silloin puhunut ja pyörtyen maahan vaipunut, kun vaunut lähti. Nyt paikaltaan hän nousi ja joulu-torttujaan hän kaapista haki, ne jakaakseen talon väille, jotka ihmeekseen sisään tullen pöydällä löysivät niin monet herkut ja kynttilät. Sanat kuiskatut kuuli sisaret vaan: -- On suurin muistoni vieraanani, ja maiden ja merten takaa nyt ma tunnen, että viipynyt kaks kättä on siunaten hiuksillani.

Koko kartano yössä nukkuvainen jo pimeni, yksin valvoen vain edessä ongelman ikuisen yhä istui kuihtunut, vanha nainen.

IHME

_Verner von Heidenstam_

Ihme ihmehistä suurin, tutkimattomin ja korkein! Suden luola ei sun kodiksesi tullut eikä meren syvyys. Synnyit ihmiskarkelossa kultaisessa kulkemahan.

Veli, sisar, joka vielä maamme tähtösellä taivallat, lyhyt elon tie on, ilta joutuu, leppeä ja kiitollinen sentään oo. Taistele, kun taisto käy, kun lepo on, niin leiki. Etsi taiten rauhas hyväin luota, huima nuorna ole, viisas vanhuudessa. ja kun pääsi kallistuupi, ylistele ihmettä, mi loi sun ihmishahmoon jumalaiseen. Ihme ihmehistä suurin!

SODANJUMALA

_Verner von Heidenstam_