# Lyhyitä kertomuksia

## Part 7

Book page: https://www.cyberlibrary.org/fi/books/lyhyita-kertomuksia-12612/index.md

--Olisinkohan paljoakin viisaampi kaikki nuo paksut foliantit läpiluettuani? Pieniä seikkoja ne tutkistelevat ja luulevat ehkä pitkällekin päässeensä, vaikkeivät pääasiassa ole hullua hurskaampia. Taikka, osaako heistä yksikään sanoa, mikä tarkoitus tällä elämällä oikeastaan on. Ja onko sillä ylipäätään mitään tarkoitusta. Saavutetaanko kaikella puuhalla muuta kuin ääretöntä tyhjyyttä? Todistaako kukaan, että tätä elämää kannattaa elää? Että se vie onneen ja täydellisyyteen? Voivatko näyttää tietä onneen ja täydellisyyteen? Voivatko edes sanoa, mitä onni ja täydellisyys on? Ehkä osoittavat jonkun virvatulen ja saavat jonkun herkkäuskoisen hyppäämään sen jäljestä, kunnes huomaa, poloinen, ettei se mitään ollut. Ei, hyvä ystävä, kaikki on turhuutta, ei mikään maailmassa ole muuta kuin turhuutta. Ilot, riemut, huolet, murheet, työt, pyrinnöt. Turhuutta, turhuutta!

--Nyt en tiedä enää tarjota muuta kuin uskonnollisia kirjoja. Tässä esimerkiksi uudempia, Bäckin kristillisiä puheita----.

--Toisitte ennemmin jonkun vanhan siltä alalta, Arndtin tai Kempin, niissä jotain kelvollista vielä löytää. Nykyaikaisissa ei. Pysähtynyttä, taantunutta kaikki.

Kirjakauppias naurahti. Hän ei osannut enää tarjota mitään. Roller pisti postimerkit taskuunsa ja läksi pois jäähyväisiä sanomatta.

Sillä välin oli taaskin ruvennut satamaan. Tuli lumiräntää ja vettä sekaisin. Mutta Roller ei vielä viitsinyt kääntyä kotiin. Kun kerran oli lähtenyt ulos, niin käveli häntä enemmän yksin tein. Ehkä jäykistynyt ruumis siitä hiukan vertyisi.

Rautatien rakennukselle hän saapui. Syvää hautaa siellä kaivettiin; hän käveli reunaa pitkin ja katseli alas haudan pohjaan, jossa monet kymmenet työmiehet lapioitsivat multaa ja soraa. He näyttivät onnettoman pieniltä siellä missä seisoivat harmaissa ryysyissään alhaalla multaseinien välissä, saviliejua ja ruskeata lätäkköä puolisääreen saakka.

Roller seisahtui hetkeksi ja seurasi silmillään heidän työtään. Noin raatavat nuo ikänsä ja aikansa leivän tähden, hän ajatteli. Hirteen kun menisivät, niin pääsisivät vähemmällä vaivalla.

Mitä kauvemmin hän katseli, sen surkeammiksi ne hänen silmissään kävivät. Eivätpä ne suuresti juuri elukoista eronneet näin ylhäältä katsellen. Hän kuvitteli, miltä hän itse näyttäisi, jos kohtisuoraan pilvien toiselta puolen joku tällä haavaa katselisi alas. Huomaisiko, että hänellä oli paremmat vaatteet kuin noilla tuolla alhaalla? Vai säälisikö ehkä yhtä paljon hänen kuin heidänkin viheliäisyyttään.

Onnettomia olivat kaikki ihmiset. Onnettomia ne, joiden leivän tähden täytyi kovaa työtä tehdä, ja kahta vertaa onnettomampia ne, joiden ei toimeentulostaan ollenkaan tarvinnut huolehtia.

Rakkaudestako oli maailma luotu? Rakkaudestako ihminen kutsuttu näin kurjan kurjaan elämään? Asetettu alinomaisen muuttuvaisuuden, voittamattoman puuttuvaisuuden ja tukaluuksien alaiseksi.

Eikö ennemmin vihasta?

Ja ilkkuakseen meitä oli luonto istuttanut meihin kaksi valtavaa vaistoa, joiden kautta sai meitä itseämme apulaisikseen, pitkittämään olemuksen kiusaa: sukuvietin ja kuolemankauhun.

Rankka sade keskeytti tässä Rollerin mietteet. Hän läksi kotiin.

Elina juoksi etehiseen häntä vastaan.

--No, viimeinkin, sinä pahanilkinen! Täällä päivällinen jo on odottanut tunnin varmaankin. Joudu, joudu!

Roller meni sanaakaan puhumatta ruokasaliin ja istui pöytään.

--Minäpä saan tänään vieraita, kertoi Elina.

--Se ei mitään tavatonta.

--Mutta arvaapas keitä kaikkia?

--Kai heidät sitten näkee.

--Anna ja Aina ja Elvira ja Betty ja Emma ja Hilma ja--tokkopa muistankaan kaikkia. Hilma tuo nuottia mukanaan.

--Pianoa aijotaan, tiedämmä, klinkuttaa koko ilta.

--Klinkuttaa! Hyi, kuinka sinä sanot. Hilma, joka soittaa niin hyvin. Niin erinomaisen hyvin. Paremmin kuin kukaan tässä kaupungissa.

--Soittakoon hyvin tai huonoin, minä en aijo jäädä häntä kuuntelemaan. Menen ennemmin Karsteniin vistiä pelaamaan.

--Mene, mene; sitten saammekin olla täällä omin valloin.

Karstenissa oli sinä iltana paitsi niitä, jotka pelissä olivat osallisia, eräs vanha, vanha herra, jota Rollerille esitettiin översti Olsoniksi. Hän istui sohvalla, Rolleria vastapäätä ja seurasi peliä, tai ainakin hän koetti seurata.

Rollerin silmät menivät korttien ylitse vähän väliä häneen. Ja lopulta hän ei enää tiennyt kortistaan eikä pelin juoksusta mitään, sillä edessä oli hänellä vaan nuo vanhat, rypistyneet kasvot, tutiseva leuka, himmeät, elottomat, kalvon peittämät silmät ja avonainen, hampaaton suu, jota hervottomat lihakset eivät enää jaksaneet kiinni saada. Harvaan ja kovalla äänellä hänelle täytyi puhua, ennenkuin hän osapuillekaan mitään tajusi. Mutta suuret kasat hän kokosi leivoksia eteensä, kun teetä tarjottiin, ja oikein iletti nähdä, kuinka hapeasti hän niitä ahmi suuhunsa.

--Tuossa minulle läheisen tulevaisuuden perspektiivi, ajatteli Roller itsekseen.

Hän laski, kuinka monta vuotta saattoi kestää, ennenkuin hän tuommoisena rauniona olisi. Viisitoista, parikymmentä korkeintaan. Ja tästä alkaen jo hänen elämänsä olisi hiljaista yhtämittaista sammumista. Luonto riistäisi vuosi vuodelta antimensa pois. Eikä ainoastaan sen, mitä oli antanut, mutta samalla myöskin kaikki, minkä hän itse oli omakseen hankkinut: tiedot, taidot ja kyvyt.

Hän joi mollansa ja pelasi huonosti. Suutuksissaan laittoi hän toisen lasin totia ja sen väkevämpää kuin tavallisesti. Mutta siitä hänen päänsä kävi yhä raskaammaksi. Kortit alkoivat häntä vaivata niin, että hänen viimein täytyi nousta ja syyttäen pahoinvointia lähteä kesken pois.

Ulkona oli pimeätä kuin säkissä, ei nähnyt kämmenen vertaa eteensä. Siinä kävellessä tuntui Rollerista juuri kuin olisi jotain pudonnut hänessä alas ja vajonnut yhä syvemmälle. Päästä se alkoi ja tuntui sydämmeen asti. Siellä ahdisti ja painoi, jäykistyi ja puuttui. Niin raskaaksi koko olento kävi ja elottomaksi kuin kivi.

Kotona oli vieraita vielä. Ikkunoista loisti tuli ja salista kuului soittoa ja naurua ja puheen hälinää.

Roller meni etehisestä hiljaa omaan kammariinsa, riisui ja laskeusi vuoteelle. Hän tahtoi nukkua pois kaikesta.

Mutta silloin vasta ilo yleni viereisessä salissa. Ei Roller vielä elämässään ollut mokomaa kitkatusta kuullut. Ja taukoamatta ne sen ohessa pompottivat pianoa.

Roller tällä hetkellä vihasi noita naisia niin, että olisi halunnut heitä lyödä. Hän puri hammasta, nousi istumaan ja pudisti molempia nyrkkiä saliin päin.

Ei nauru lakannut. Yltyi vaan, juuri kuin kiusalla.

Hän sieppasi saappaansa lattialta ja heitti sen täyttä voimaa ovea kohti. Ovi jymähti. Parkahdus kuului salista, sitten hiljeni kaikki. Muutamaan minuuttiin ei kuulunut hengen hievahdusta.

Roller ojentui jälleen tilalleen ja veti peitteen päälleen.

Samassa siellä jo alkoi taas hiljaista liikuntoa ja sipsutusta. Ja vähitellen se koveni, että eroitti jo yksityisiä sanoja.

--Aaveita--huuh--ei mennä, ei mennä--kynttilöitä--lamppuja ja aseita-- peloittaa, huuh--yhdessä--kaikki yhtaikaa.

Ovet lensivät auki, kauhea huuto päästettiin ja yhdeksän tai kymmenen naista seisoi kynnyksellä, suut seljällään, kynttilät toisessa kädessä, toisessa hiilihangot.

Roller heitti peitteen päältään ja kirosi saimeasti.

Silloin syntyi parvessa hämmennys.

--Jesus, jumala, herra iiihme, minä pyörryn, pois, pois!

Ovi paiskattiin kiinni jälleen, ja samassa tuokiossa venyivät naiset pitkin sohvia, noja- ja lepotuolia ja nauroivat niin, että koko huone tärisi: »Ha ha ha ha. Hi hi hi hi, ho ho ho ho, he he he he--.»

Roller puristi kahden käden päätään, ryntäsi sitten äkkiä kirjoituspöytänsä luokse, jonka laatikosta hän veti jotakin esille.

--Pöytä on katettu, kuului ääni salista ja naurava lauma siirtyi hiukan hiljempänä ruokahuoneesen.

--Kuinka minä säikähdin, ha, ha, ha.

--Entäs minä, hi, hi, hi.

--Semmoinen karhu.

--Ja me kun luulimme piruksi.

--Hyi, Emma, kuinka uskallat sen nimeä mainita.

--Ajatteles, jos ilmestyisi tuonne ikkunaan äkkiä.

--Uuh! Uuh! Uuh!

--Miksi te puhutte niin kamalia. Nyt en uskalla nukkua tänä yönä.

--Enkä minä.

--Enkä minä.

--Ai, kuinka hyvää! Maistakaa, tytöt, tätä gelétä. Elina, saammeko syödä kaikki?

--Kaikki, kaikki.

--Pois, Hilma, vadin äärestä. Sinä et meille jätä mitään.

--Ha, ha, ha, ha.

--Hi, hi, hi, hi.

Kello kävi kolmatta, ennenkuin he malttoivat lähteä. Etehisessä, Rollerin kammarin ovea nähdessään, he taas muistivat äskeisen kummitusjutun ja purskua täytyi, ei auttanut mikään.

--Hiljaa, hiljaa, ettei hän herää.

--Ehkä toruu sinua, Elina, huomenna meidän tähden.

--Tschih, tschih, tschih!

--Elkää naurako, elkää naurako. Hän taas meitä kiroo.

Mutta hän ei kironnut enää, eikä torunut, eikä herännyt.

Hiljaista oli Rollerin huoneessa ja pimeätä.

Kun uuden päivän valo tunki sisään, ei se enää eloa saanut tuohon kylmään ruumiisen, joka oli vuoteella.

Hyytynyt veri punasi valkeat lakanat; pistuoli oli pudonnut alas matolle, kauniimman ruusun kohdalle.

[Kuopiossa v. 1887. "Excelsior" kalenteri 1889. Novelleja I.]

YSTÄVYKSET.

Sanni oli Siirin paras ystävä ja samoin Siiri Sannin. He olivat istuneet rinnan koulussa, yhdessä lukeneet aineitaan, yhdessä selvitelleet järkeään, yhdessä kääntäneet, kirjoitelleet, neuloneet, tuumineet. Ja yhteiset huolet heillä oli aina ollut ja yhteiset ilot. jos toinen joutui pulaan, niin heti toinen auttoi, eikä ollut koskaan heidän kekseliäisyytensä niin suuri, kuin milloin sitä ystävän hyväksi tuli käyttää.

Onneton se ihminen, joka uskalsi toista loukata, sillä hän oli toisesta silloin pääsemättömissä. Sai vainen kuulla, kuinka kurja hän oli, kuinka inhottava ja halpa. Ja niin suurella vakuutuksella se lausuttiin, niin jalolla harmilla, että täytyi hänen lopulta itsensäkin ruveta sitä uskomaan. Eikä auttanut muu kuin pyytää nöyrästi anteeksi ja luvata pyhästi, ettei vastedes enää milloinkaan semmoista tekisi.

Tunnilla olivat kuiskaamiset kiven kovaan kielletyt, mutta Sanni ja Siiri, kas, nepä eivät kumpikaan kiellosta välittäneet, ei niin hiventä. Ellei toinen osannut vastata, silloin kohta toisella käsi suun eteen, pää hiukan alemmaksi ja empimättä tietoja nyt hiljaa suhahteli niin pitkälle kuin niitä mahdollisesti vaan itsellä riitti. Opettajat koettivat estää, mutta turhaa vallan. Yhtä jos olisivat kieltäneet aurinkoa paistamasta, kuuta kumottamasta tai tähtiä tuikkimasta. Ja vihdoin heidän täytyi heretä siitä pois, etteivät opettaja-arvoaan tykkänään menettäisi. Sittemmin Sanni ja Siiri saivat vapaasti kuiskailla toisilleen, kun vaan välttivät, ettei se tapahtunut kovin huomiota herättävällä tavalla.

Kaikki ajatuksensa, kaikki hienoimmat ja hetkellisimmät tunteen vivahdukset he toisilleen kertoivat. Ei niin salaista tai pientä sopukkaa sydämmeen syntynyt, ettei pyhä velvollisuus pakoittanut sitä heti kohta toiselle julkaisemaan. Ja silloinpa ne vasta itsellekin oikein selville tulivat.

He olivat kasvaneet kiinni toisiinsa. Sydämmestä sydämmeen meni satoja tuhansia hienoja säikeitä, joita myöten lämmin ja suloinen tunnevirta edestakaisin värähteli. Kipeästi koski, jos yksikään säie sattumalta vikaantui, mutta kaikki kun olisivat katkenneet, niin sydän varmaan olisi kuiviin vuotanut. Ja kuolema olisi seurannut sitten, tai pahempi kuin kuolema: iloton, toivoton, raukea elämä.

Siiri ei tullut toimeen ilman Sannia, Sanni ei tullut toimeen ilman Siiriä. Koko maailman he olisivat voineet hyljätä, mutta toisiaan ei. Jos toinen sattumalta joutui johonkin tilaisuuteen, missä ei toinen ollut, tuntui edellisestä kuin olisi parempi osa hänestä itsestään jäänyt pois. Eikä silloin ilo ilolta maistunut, eikä huvi hauskuutta antanut.

He olivat jo tosin koulunsa lopettaneet, mutta joka päivä heidän täytyi kuitenkin toisiaan tavata; se oli yhtä välttämätöntä kuin leipä ja lämmin. Erillään he oikeastaan eivät koskaan olleetkaan, sillä ajatukset, tunteet, koko mieli oli alinomaa toisen luona.

Sanni oli Siirin ilo, toivo, elämä; ja samoin Siiri Sannin; ei heitä mikään maailmassa voisi toisistaan eroittaa. Ei vielä haudan tuollakaan puolen, sillä heidän ystävyytensä kestäisi kauvas äärettömään ijankaikkisuuteen asti.

Niin he olivat monta kertaa tuumailleet, ja samaan päätökseen tulivat taaskin, istuessaan käsi kädessä erään syyspäivän iltahämäränä Sannin kammarissa.

--Ja tiedätkös mitä, sanoi Siiri, minä en koskaan tule menemään naimiseen, en koskaan, se on ihan varma. Entä sinä?

Sanni ei aivan heti vastannut; joku vieras ajatus nähtävästi tunkeutui hänen mieleensä. Hän käänsi päänsä hiukan syrjään ja antoi hämmentyneen katseensa vaipua uunin hehkuvaan hiilustaan.

--Entä sinä? toisti Siiri puristaen Sannin käsiä.

--Niin ... luultavasti en minäkään...

--Luultavasti, sanot? Etkö ole siitä vissi? Ajatteles, Sanni, meidän ehkä silloin tulisi erota. Ja sitten, voisitko jakaa sydämmesi? Kuinka suuren osan riistäisit minulta pois? Ensin puolen ehkä ja sitten kaikkityyni. Oh, Sanni, Sanni, silloin minä kuolisin.

Siiri painoi päänsä Sannin rintaa vasten ja loi häneen puoleksi nuhtelevan, puoleksi surullisen silmäyksen.

--Pieni hupakko? Kuka on sanonut, että menen naimisiin?

Sanni suuteli häntä hymyillen, ja niin oli rauha jälleen saavutettu.

Marraskuun ensimmäisenä päivänä he olivat molemmat tanssiaisissa, Sanni vaalean sinisessä puvussaan, jossa hän aina oli niin ihmeen sievä. Mutta puhelemiseen ei heillä paljon ollut tilaisuutta, sillä herroja oli alinomaa Sannin ympärillä, eikä Siiri hirvinnyt mennä lähellekään, sillä hän vielä kovin kainosteli toista sukupuolta. Hän sen sijaan odotti, milloin Sanni sattuisi katsomaan häneen päin, antaakseen silmäyksillä edes jotain merkkiä. Mutta tämä oli silloin takertunut niin innokkaasen keskusteluun nuoren Körnerin kanssa, ettei mitään huomannut.

--Sanni, Sanni...! Siirin mieli alkoi jo käydä pahaksi. Noin pitkäksi aikaa Sanni hänet unhotti. Ei välittänyt eikä huolinut hänen seurastaan ollenkaan.

Tuo ... tuo inhottava Körner oli hänet vallannut. Mutta Siiri hänet riistäisi pois ... kesken kaikkea ... Körner saisi jäädä pitkälle nenälle. Ja nähdä, että Sannilla on ystävä, jonka tieltä hänen kauniisti täytyi väistyä.

Siiri lähestyi Sannia takaapäin ja laski kätensä hänen kaulansa ympäri.

--Ooh! Siirikö se on? Kuinka minä säikähdin.

--Sanni kulta, lähtään jo pois.

--Pois? Minkätähden? Eikö sinulla ole hauska?

--Ei.

--Mutta, hyvä neiti, sanoi herra Körner, vastahan ilta on alulla. Ette saa houkutella ystäväänne lähtemään. Hän on sitä paitse luvannut minulle kotiljongin eikä tahdo tietysti sanaansa syödä.

Sanni painoi Siirin kättä poskeensa, kallisti päätänsä taakse ja loi ilostuneet silmänsä häneen.

--Ollaan vielä täällä. Minua ainakin haluttaisi ... miksi näytät niin nolostuneelta, Siiri?... Etkö voi hyvin?... Tai etkö ole saanut tanssia?

Se kysymys pujahti Sannilta aivan vahingossa esille. Körnerin kuullen sitä toki ei mitenkään olisi sopinut tehdä.

--Saanko luvan, neiti? lausui tämä heti, kumartaen Siirille.

--Kiitoksia, en minä tanssi enää tänä iltana.

Hän veti loukkaantuneena kätensä Sannin kaulasta pois ja aikoi lähteä. Mutta Sanni tarttui häneen kiinni.

--Siiri, rakas Siiri, oletko minulle vihainen?

--En; kuinka niin?

--Oletpa. Ihan varmaan olet.

--Vaiti nyt, ja päästä minut.

--Mihinkä menet?

--Omalle paikalleni, tuonne.

Kaukaisimmassa sopessa, kahden vanhemman naisen välissä hän istui. Ja sieltä hän tarkasti Sannia, joka taas iloisesti jatkoi puhetta Körnerin kanssa, aivan kuin ei sitä mikään olisi keskeyttänytkään.

Voi kuinka se Siiriä harmitti. Hän tällä haavaa melkein vihasi Sannia, eikä voinut kuitenkaan silmiään hänestä ottaa. Kauniimpi, kauniimpi, kauniimpi kuin koskaan ennen hän oli. Tuo sininen puku somin maailmassa. Ja kukkanen rinnassa, nauhasolmuke, joka piti kiharoita kiinni, kaikki sievän sievää. Mutta totta sekin: ei niin rumaa esinettä ollut, ettei se Sannilla kauniiksi muuttunut. Hänessä oli tenhovoima, joka loi kajastuksen ympärilleen.

Ei ollut kukaan mitään Sannin rinnalla. Kaikki muut tytöt typeriä, kömpelöitä ja rumia. Kumma, että yksikään herra saattoi vähääkään ottaa heitä huomioon Sannin läsnäollessa. Pakosta se arvaten tapahtui, kun eivät mitenkään voineet kaikki yhtaikaa häntä lähestyä.

Mutta kuinka hänen silmänsä nyt loistivat, ja kuinka hänen poskensa hehkuivat! Mistä maailmassa he puhelivatkaan, kun hän noin saattoi innostua?

Eikä hänen katseensa ainoatakaan kertaa kääntynyt Siiriin päin. Ei koko pitkänä iltana.

Sattumalta hän erään valssin jälkeen joutui siihen lähelle.

--Kas, Siiri, tässähän sinä olet.

Katkera piirre ilmestyi Siirin huulille.

--Onko sinulla ollut hauska? Minä puolestani huvittelen oikein sydämmen pohjasta.

--Sen kyllä huomaa.

--Mutta sinä, Siiri? Yhäkö sinä olet pahalla tuulella?

--Siitä taidat välittää viis.

--Siiri!

--Että viitsit teeskennellä noin.

Siiri kääntyi toisaanne, ja Sanni vietiin lennossa valssiin jälleen. Muuanne hän sitten taas joutui eikä näyttänyt sen enempää Siiriä ajattelevan.

Kahta katkerammaksi kävi Siirin mieli. Sanni ei rakastanut häntä niinkuin hän Sannia, se nyt ainakin oli päivän selvää. Monasti ennenkin oli tuo ajatus tahtonut tunkeutua hänen mieleensä, mutta aina hän oli sen karkoittanut pois. Oli tahallaan peittänyt silmänsä ja pysynyt harhaluulossaan. Uskonut Sannia enemmän kuin itseään. Luottanut hänen rakkauteensa ja antanut hänelle koko sydämmensä. Niin, koko sydämmensä!

Hän onneksi istui nurkassa muiden takana, ettei kukaan nähnyt kuinka vedet tippuivat hänen poskiaan pitkin. Mutta Sanni ei ainakaan saisi tietää mitään hänen surustaan, sen hän pyhästi päätti. Ja päätti vielä lisäksi olla yhtä tyly ja kylmä kuin hänkin oli. Etteikö voisi? Sepä kumma!

Siiri nousi, otti ensimmäistä tuttua tyttöä käsivarresta ja pyysi häntä kävelemään, sillä tanssi oli hetkeksi tauonnut. Tahallaan hän sitten johti niin, että tulivat kulkemaan Sannin ohitse. Ja juuri sillä kohdalla oli hänellä niin paljon puhumista toverilleen, ettei hän ollenkaan joutunut katsomaan Sanniin päin.

--Te kävelette? Ottakaa minut mukaan.

Siiri ei kuullut. Sanni tarttui hänen toiseen käsivarteensa. Siiri kääntyi nyt kummastuneena ja loi häneen pitkän, kysyvän silmäyksen.

--Mitä katsot noin? Tahdotko sanoa jotain?

Siiri ei vastannut. Käsivarsi, johon Sanni oli tarttunut, riippui suorana ja jäykkänä sivulla. Mutta Sanni ei ehtinyt panna sitä merkille, sillä herra Körner samassa lähestyi ja teki heille seuraa. Hän käveli Sannin rinnalla, oli miellyttävä ja kohtelias ja veti pian Sannin huomion kokonaan puoleensa.

--Mitä hauskuutta metsästyksessä? Hyvänen aika, hauskuus on liian mieto sana. Kysykää ennemmin, miksi--se hurmaa.

--Mutta jänisparat, ettekö niitä ollenkaan sääli? Te olette julmia, te miehet.

--Ei julmempia kuin naisetkaan.

--Että sanotte! Me kun emme saata edes matoa onkeen panna.

--Niin, vaan sydämmiä kylmäkiskoisesti murratte.

Sanoja seurasi semmoinen omituinen katse, että Sanni joutui hämilleen. Hänen täytyi luoda silmänsä alas.

--Eikö totta? kysyi Körner.

--Ei, kuului hiljainen kuiske.

Sannin poskia kuumotti ja sydän löi. Ja kaikki suonet löivät ja käsi vapisi ja jalat kävivät hervottomiksi.

Sillä hän ymmärsi tuossa lyhyessä kysymyksessä äärettömän suuren merkityksen, tunsi koko maailman olevan sen takana...

Soitettiin taas valssiin. Siirin harmi oli antaantunut, sillä Sanni likisti hänen käsivarttaan niin intoisasti rintaansa kohti. Eikä Siiri aavistanut, että hän sen teki aivan tietämättään.

--Sanni, lähdetään sivuhuoneesen tämän tanssin ajaksi... Että saamme olla yhdessä edes vähän aikaa tänä iltana, kuiskasi Siiri.

Sanni katsoi ylös mitään vastaamatta. Hän tuskin oli tajunnut koko ehdotusta.

Körner samassa pyysi häntä valssiin.

--Elä mene enää. Täytyyhän sinun hiukan levätäkin.

Turhaan koetti Siiri häntä estellä. Sanni vetääntyi hänestä irti ja laski hymyillen käsivartensa nuoren Körnerin olkapäälle.

Eikä hän sen jälkeen taas näyttänyt Siiriä muistavan. Ei omatuntokaan sanonut, että hän oli tehnyt pahasti.

Siiri ei sinä yönä saanut unta. Jäähyväisiä sanomatta he olivat eronneet. Ensi kerran koko heidän ystävyytensä aikana se oli tapahtunut. Sanni heitti hänet Körnerin tähden.

Mutta Siiri puolestaan ei häntä liioin rukoilisi. Eikä näyttäisi vähääkään siitä välittävänsä. Niin, oikeastaan hän ei siitä välittänytkään. Se vaan häntä harmitti, että niin sokeasti oli luottanut häneen. Oli uskonut hänestä kaikkea hyvää ja rakastanut häntä. Että hän oli ollut niin tyhmä. Sitä hän nyt vaan itki, ja sitä hänen täytyi itkeä koko yön. Niin hirveästi, että hän aamulla oli puolipyörryksissä eikä jaksanut nousta ylös.

Ei hän ottanut kahvia, jota Liisu hänelle tarjosi; pyysi sen sijaan mustetta, kynää ja paperia.

Ja sitten hän kirjoitti:

--Eilinen käytöksesi pakoittaa minua lopettamaan kaiken yhteyden kanssasi. Ystävyytemme on rikottu. Olkaamme tästä lähtein vieraat toisillemme. Siiri.

Kuverttiin hän sen pani. Kyhäsi päällekirjoituksen ja antoi Liisulle.

--Viekää tämä Sannille. Ei tarvitse odottaa vastausta.

Hän seurasi silmillään Liisua ja kirjettä hänen kädessään, siksi kuin Liisu läksi huoneesta.

Kuunteli vielä hänen askeleitaankin viereisestä kammarista.

Sitten ovi kävi. Hän oli mennyt.

Siirille tuli paha olla. Hän painoi molemmin käsin silmiään ja päätään, ne tuntuivat yön valvomisesta niin heikoilta.

Mitä hän oli tehnyt?

Oliko Liisu jo ennättänyt perille?

Nyt ehkä Sanni parastaikaa sen aukaisi ja luki...

Hänen päänsä oli kuuma, hän oli kipeä ... niin, sen täytyisi jokaisen nähdä, hän oli kovin kipeä. Ehkäpä hänessä oli joku kuumetauti, joka muutamassa vuorokaudessa veisi hänet tuonelaan...

Sitten Sanni itkisi hänen haudallaan ... ja katuisi, että oli viimeisinä päivinä niin syvästi häntä loukannut...

Arvaisi ehkä, että hänen tähtensä hän näin ennen aikojaan kuoli. Ja muistaisi häntä sitten elämän ikänsä...

Joko Sanni nyt oli lukenut hänen kirjeensä?

Mitä hän; oli tehnyt?

Eikö tämä ollut unta? Eikö kaikkityyni ollut unta?...

Hän kuuli kyökin oven käyvän ja juoksi katsomaan. Mutta ei se ollutkaan Liisu. Hän vilkaisi kelloa. Neljänneksen yli yhdeksän.

Paljoko lienee ollut silloin kun Liisu meni?

Kauvan hän oli viipynyt... Tunnin varmaan.

Mutta tuossapa hän viimeinkin oli.

--Nooh--?

--Mitä niin?

--Vastausta?

--Ettehän käskenyt sitä odottamaan. Heitin kirjeen kyökkiin, en minä Sanni neitiä tavannutkaan.

Ei vastausta odottamaankaan ... aivan oikein.

--Kuka kirjeen otti vastaan?

--Mikä--Eveliinahan se taitaa olla, niiden uusi sisäneitsyt.

--Ja hän ... vei sisään?

--Kaiketikin. Minä läksin pois heti kun olin sen antanut.

Niin, kaiketi hän oli heti vienyt sen Sannille ja Sanni heti lukenut.

Nytkin hän ehkä vielä tutki sitä. Mitä mahtoi ajatella, mitä tuntea?

Siiri näki elävästi edessään hänen totiset, surulliset kasvonsa. Tapasi nuhtelevan katseen hänen silmistään.

Oi, Sanni! Olivatko he eronneet nyt ijäksi vallan? Ijäksi! Ooh, kuinka pitkältä, kolkolta, kuolleelta tuo ijäisyys tällä hetkellä tuntui. Sanni, Sanni!

Mutta ei! Sanni oli aina ollut häntä järkevämpi. Sanni hiukan hämmästyisi ensin tuota kirjettä. Sitten hän nauraisi ja kiiruhtaisi kohta Siirin luokse. Ja yhdessä he nauraisivat, itkisivät välillä, ja nauraisivat sitten taas. Syleilisivät ja istuisivat käsi kädessä niinkuin ennen ihanassa sovinnossa. Eikä enää milloinkaan tällainen pilvi heidän ystävyytensä päivänpaistetta himmentäisi.

Koko päivän Siiri kuulusteli, eikö tuttuja, keveitä askeleita nousisi portaita ylös. Joka kerran kuin ovi kävi, hän säpsähti ja lensi iloiseksi. Mutta kun tulija ei ollutkaan Sanni, painui mieli taas alas.

Iltaan asti hän odotti. Toivoi, pettyi, päätti ajatella muuta ja ajatteli kuitenkin ainoastaan Sannia.

Kello oli seitsemän. Vielä hän saattoi tulla. Mutta tunti meni eikä häntä kuulunutkaan. Yhdeksättä jo kävi. Ei hän enää tule. Ei tule; selvään sen näki.

Vihaa ja epäluuloa nousi taaskin poveen. Hän ei Sannin sijassa olisi näin menetellyt. Tämä juuri todisti, kuinka vähän Sanni hänestä välitti. Ei hän ollut milläänkään asiasta. Tuskin oli sitä ajatellut koko päivänä; mielissään oli ehkä vaan, kun pääsi vapaaksi entisestä ystävästä, voidakseen paremmin antaantua uudelle, hempeämnälle.