# Lyhyitä kertomuksia

## Part 6

Book page: https://www.cyberlibrary.org/fi/books/lyhyita-kertomuksia-12612/index.md

Hän oli vasta neljännellätoista. Ja hänen jalkojaan kolotti aina aamusilla, että ensimmältä oli kovin vaikea niille astua. Silja, joka makasi hänen kanssaan samassa sängyssä, sanoi sen olevan kasvamisen takia. Niitä pitäisi kassata, arveli Silja, mutta Emmi pelkäsi koskevan. Ja laihathan nuo olivat ilmankin, vieläkö niistä nyt sitten verta otettaisiin. Nukkuessa niitä ei milloinkaan kolottanut; mutta heti kun hän vaan oli päässyt valveille, ne alkoivat. Jos hän sitten sai vielä nukkua jälleen, ne samassa taas herkesivät.

Nytkin hänen siinä vuoteella istuessaan niitä jomotti polvesta aina kantapäähän saakka. Ja päätä painoi takaisin vuoteelle, painoi niin raskaasti, että oli mahdotonta päästä ylös. Olisiko hän milloinkaan maailmassa niin onnellinen että saisi yhtenäkään aamuna nukkua tarpeeksi asti?

Emmi hiveli jalkojaan. Pää kallistui niin alas, että leuka kosketti rintaan ja silmät menivät kiinni. Kädet jäivät liikkumattomiksi, hän hengitti syvään ja harvaan. Eikä aikaakaan, ennenkuin hän jo vaipui takaisin tilalleen.

Kello kilisi uudelleen. Silja survasi häntä kyynäspäällä kylkeen.

--Kumma paikka, ettei pidä saaman tuota lunttua tottelemaan. Ylös siitä.

Hän survasi vielä kerran terävällä kyynäspäällään ja se sattui niin kipeästi rintaan että Emmiltä pääsi huuto.

--Mitäs sinua saa ajella kymmenen kertaa, ennenkuin nouset.

Emmi hoippuroitsi ylös; päätä huumasi, hän oli vähällä kaatua.

--Valele silmiäsi kylmällä vedellä, niin selviät paremmin, neuvoi Silja.

Mutta Emmi ei joutunut sitä tekemään, sillä kellon ääni taaskin kuului. Hän oli saanut hameet päälleen, silitti kahden käden hiuksiaan, hieroi silmiä tuon tuostakin ja kiirehti sisään.

--Minä olen kolme kertaa soittanut, sanoi rouva.

Emmi ei puhunut mitään, otti vaan Lillin hänen vierestään syliinsä.

--Pane sille kuivaa ympärille ja vie kätkyeen; ei se kumminkaan enää viereen nuku.

Rouva kääntyi toiselle kyljelleen ja ummisti silmänsä. Kätkyt oli viereisessä huoneessa; sinne läksi nyt Emmi lapsen kanssa. Kiedottuaan sen kuiviin kääreihin alkoi hän tuudittaa ja laulaa. Joku ajatus aina välillä heräsi, ei suuri eikä mutkainen, vaikka sai se laulun keskeytymään yhtäkaikki.

--Hs hss s. Aa aa aa a.--Nuku pois, lapseni, nuku. Tuutuu tupakkarulla. Kuka sun käski tänne tulla--voi, herra, kuinka nukuttaa.--Tulin pitkin Turun tietä, Porin tietä pötköttelin.--Silja miekkonen vetää vielä unta.--Tulin pitkin Turun tietä, Porin tietä pötköttelin.--Hs hss hss s. Aa aa aa aa a--.

Lilli nukkui ja silloin kallistui Emmikin lattialle pitkäkseen kätkyen viereen. Käsivarren pani päänsä alle ja ennen pitkää hän oli sikeässä unessa. Ei tiennyt mitään, vaikka Lilli melkein samaa päätä heräsi, hieroi nenäänsä ja katsoi kummastuen ympärilleen kun ei ketään ollut hänen luonaan. Hän pyrki nousemaan, vaan ei jaksanut; siihen sijaan hän pääsi syrjälleen ja sai päänsä kätkyen laidalle. Nyt hän älysi Emmin, ihastui ja koetti jokeltaen tarttua häneen kiinni. Silloin kallistui kätkyt. Hän vierähti alas ja löi otsansa kätkyen jalkaan.

Kipeä parkahdus sai äkkiä kaikki hereille.

--Jesus siunatkoon!

Emmi kävi kalman karvaiseksi, nähdessään lapsen lattialla vieressään. Hän sieppasi sen syliinsä, hyssytteli, näytteli valkeata ja keikutteli käsivarrellaan. Rouva kuuli, sitä hän koko ajan kauhulla ajatteli. Ja hädissään hän unohti ottaa selkoa oliko lapseen sattunut, vai säikähdyksestäkö se vaan itki.

Rouva aukaisi ovea. Emmi luuli pyörtyvänsä, koko maailma musteni hänen silmissään.

--Mikä sille tuli?

--Ei mikään.

Emmi ei tiennyt, mitä hän vastasi. Vaistomaisesti hän töyttäsi ulos sanoja, joista toivoi pelastusta, jos mahdollista.

--Mitä varten se noin itkee sitten? Kaiketi siihen jokin syy on?

Emmi koetti turhaan kaikkia keinoja saadakseen lasta rauhoitetuksi.

--Anna minulle, sanoi rouva. Voi lasta, oma kultani, mikä sinua vaivaa? Herra jumala, mustelmahan sillä on otsassa.

Hän katsoi Emmiin, joka seisoi neuvottomana.

--Kuinka se on tullut, sano? Mykkäkö sinä olet?

--En minä tiedä

--Varmaan olet sen pudottanut. Ehkä kätkyestä?

Emmi vaikeni ja katsoi maahan.

--Niin, nyt et kykene enää kieltämään. Mikä kelvoton ja huolimaton kapine sinä olet. Ensin pudotat lapsen ja sitten valehtelet vielä lisäksi. Minua onnetonta, kun olen sinua ottanutkaan. Mutta nyt tiedät myöskin, ettei sinua ensi vuonna täällä pidetä. Hanki itsellesi paikka muualta, mistä saat. Minä vaan en sinusta huoli, vaikken ikinä piikaa saisi... Tyst, kultani, tyst, mamman oma lapsi. Kyllä mamma hankkii sinulle paremman hoitajan ensi vuonna, elä itke, elä.

Lilli taukosi, kun sai rinnan suuhunsa, ja vähän ajan päästä hän jo hymyili tyytyväisenä, vaikka kyynelhelmet vielä silmissä välkkyivät.

--Niin, kultani, niin, joko sinä naurat mammalle? Oma lapseni, kuinka kiltti se on. Tuommoinen ruma mustelma nyt on otsassa.

Lilli ei sen koommin itkenyt sinä päivänä, iloinen hän oli niinkuin ennen, ehkä vielä hiukan iloisempikin. Nauroi Emmille, pisti sormen hänen suuhunsa ja repi hänen tukkaansa. Emmi pyyhki hänen hienolla kädellään poskiaan, sillä karpalon suuruiset vesihelmet niitä pitkin päivää kastelivat. Ja kun hän muisti, ettei hän kuuden viikon päästä enää saisi tuota pehmeätä, herttaista lasta sylissään pitää, eikä ikkunasta, kun hän kurjana hylkiönä käveli katua siitä ohitse, niin tätä kun hän ajatteli, taikka tunsi enemmän kuin ajatteli, silloin ajoivat vesihelmet toisiaan niin nopeasti, että yhtyivät ja saivat pienen lätäkön syntymään pöydälle.

--Katopa tuota, katopa tuota, sanoi hän Lillille, joka heti alkoikin sitä kämmenellään leipoa.

Edellä puolen päivää tuli rouvalle vieraita, tohtorinna Vinter ja rehtorska Sivén, hienoja ja yleviä molemmat, vaikkei sentään hetikään niin hienoja kuin meidän rouva, sanoi Silja ja samoin arveli Emmikin itsekseen.

Kun Silja vei kahvia sisään, lähetti rouva hänen mukanaan Emmille käskyn tuoda Lilliä vieraiden nähtäväksi. Emmi muutti hänelle kaikkein kauniimman myssyn päähän ja pani ihka uuden, vasta neulotun rintalapun eteen. Ne molemmat niin kaunistivat lasta, että Emmin täytyi kutsua Siljaakin katsomaan, ennenkuin vei häntä sisään.

Kuinka ne rouvat ihastuivat, kohta kun he vaan ovelle ilmestyivät!

--O, så söt!

Ja sitten he kilvalla ottivat Lilliä syliin, suutelivat ja puristelivat ja nauroivat.

--Så söt, så söt!

Emmi seisoi taempana ja myhäili. Ei hän oikein tiennyt mitä se oli tuo »så söt, så söt», päätti kuitenkin kaikesta, että se mahtoi merkitä jotain erinomaisen hyvää.

Mutta äkkiä he kävivät totisiksi. Rouva kertoi, mitä lienee kertonut. Emmi ei ymmärtänyt, kun se kävi ruotsiksi. Hän kuitenkin aavisti, kun näki kauhistuksen heidän kasvoillaan.

--Herre gud, herre gud, nej, men tänk, stackars barn.

Kuusi silmää kääntyi yht'aikaa ensin suurimmalla säälillä mustelmaan Lillin otsassa, ja sitten kammoksuen Emmiin.

--Ett sådant stycke!

Emmi katseli mattoa lattialla ja odotti, että katosta jotain putoaisi hänen päähänsä, joka yhdellä kertaa löisi hänet murskaksi tai paiskaisi hänet syvälle maan alle. Sillä toista niin rikoksellista ei maailmassa varmaankaan ollut kuin hän, poloinen. Ei hän uskaltanut luoda silmiään ylös, mutta hän tiesi ja tunsi sen sormiensa ja varpaittensa nenissäkin, että ne yhä häneen katsoivat. Nuo hienot, ylevät rouvat, jotka itse eivät milloinkaan erehtyneet. Kuinka se olisi ollut mahdollistakaan, he kun olivat niin ylen viisaita ja niin paljon korkeammalla muita tavallisia ihmisiä.

--Saat viedä Lillin pois, kuului hänen korviinsa rouvan ääni.

Emmin kädet olivat äkkiä käyneet niin hervottomiksi, että hän pelkäsi pudottavansa lapsen, jos sen nyt syliinsä ottaisi.

--Kuuletko sinä?

--Där ser ni nu, hurudan hon är.

Emmi huojui eteenpäin ja sai kun saikin otetuksi nuo muutamat askeleet rouvan tuolin luokse. Toivo päästä heidän näkyvistään pois lasten kammariin jälleen, antoi hänelle voimia sen verran kuin tarvitsikin. Vai lieneekö vanha tapa tuon vaikuttanut, että käsivarret taas tottelivat ja tehtävänsä täyttivät niinkuin ennenkin.

Hän laski Lillin kätkyeen; istui itse pallille viereen ja näytteli sille leikkikalua. Mutta Lilli oli nostanut molemmat jalkansa pystyyn ja tarttunut käsillään niihin kiinni. Se hänestä oli niin hauskaa leikkiä, että ääneen nauroi. Emmikin olisi nauranut, jos paha mieli ja kurkun tukahduttava ahdinko olisivat sen sallineet.

Ihmetteli hän siinä istuissaan, ettei tänä aamuna ollenkaan muistanut sitä keinoa, jota ennen usein oli käyttänyt unta vastaan. Että nimittäin neulalla olisi pistellyt ja raapinut käsivarsiaan. Siitä johtui koko suuri, auttamaton onnettomuus, joka nyt särki koko hänen elämänsä.

Illalla myöhään, kun kaikki jo olivat levolla, läksi Emmi ulos pihaan. Harmaan hämärää siellä oli ja hiljaista, mutta ylhäällä oli taivas tähdessä. Hän istui alimmalle portaalle ajattelemaan nykyistä ja tulevaista kohtaansa. Vaikka eihän se siitä ajattelemalla selvinnyt, yhtä harmaa ja hämärä oli kuin iltayö hänen ympärillään.

Sikseen hän sitten jättikin omat huolensa, ja katseli ylös siintävään korkeuteen, jossa taivaan kynttilät kirkkaasti paloivat. Ketkä onnelliset siellä mahtoivat olla niiden luona? Ja ketkä nykyisistä ihmisistä sinne pääsivät? Tokkohan piioista yksikään? Mutta herrasväki varmaan kaikki. Tiettyähän se, ne kun olivat niin verrattomasti paljon parempia jo täälläkin. Hän mietti vielä, kumpaisetko mahtoivat noita kynttilöitä aina iltaisin sytyttää, enkelitkö vai ihmiset? Taikka muuttuivatko ihmiset siellä enkeleiksi? Ja pienet lapset, jotka varhain kuolivat? Ketkähän niitä tuudittivat ja hoitivat? Vai eivätköhän ne taivaassa hoitoa tarvinneetkaan?

Silja aukaisi ovea ja kiirehti häntä pois.

--Hittoako sinä siellä kylmässä istut?

--Kuule, Silja, puhui Emmi riisuessaan, minkähäntähden me olemme niin pahoja, me piiat?

--Etkö sinä tiedä?

--En.

--Sentähden, että meidän täytyy valvoa niin paljon. Ennätämme tehdä puolta enemmän syntiä. Katsos herrasväki kun nukkuu pitkään aamusilla tuonne yhdeksään ja kymmeneen, niin jää vainen moni paha työ tekemättä.

Niin kait se oli. Jos hänkin olisi saanut kauvemmin nukkua aamulla, ei Lilli olisi hänen tähtensä kätkyestä pudonnut.

Seuraava pyhä oli kolmas pestaus-sunnuntai. Emmille annettiin päästökirja käteen ja käskettiin menemään kirkonmäelle.

Siellä oli kauheasti väkeä; pestin antajia ja pestin ottajia. Suurissa pulkissa seisoivat, kaikkialla näytti olevan tuttuja ja ystäviä, joiden kanssa olivat kuin liitossa.

Emmi tunsi itsensä hyljätyksi ja yksinäiseksi. Kuka hänestä palvelukseensa huolisi, pieni ja häiveröinen kuin hän oli?

Hän seisoi kirkon seinämällä päästökirjoineen ja odotti. Isäntiä ja emäntiä kulki ristiin rastiin ohitse, vaan eiväthän ne häneen katsoneetkaan.

Nuoria miehiä istui siinä lähellä kirkon portailla.

--Tyttö hoi, tules tänne, sanoi heistä muudan.

Toiset nauroivat ja kuiskuttelivat keskenään.

--Tule, tule, kah, mitä sinä arvelet. Rinnalle istumaan tänne.

Emmi punastui ja väistyi loitommaksi. Sattui samassa herra ja rouva hänelle vastaan. Lienevätkö nuo sentään oikeata herrasväkeä olleet, koskapa oli rouvalla huivi päässä ja herran vaatteet kovin kuluneet.

--Entä tuo, sanoi herra, osoittaen kepillään Emmiä. Hänellä ei ainakaan mahtaisi olla suuria vaatimuksia palkan suhteen. Vai kuinka?

--Minkä herrasväki vaan tahtoisi antaa. Minä siihen tyydyn, vastasi Emmi hiljaa.

Arka toivo heräsi hänen povessaan.

--Mitä tuolla tekee? Jaksaneeko edes vesikorvoa kantaa?

--Kyllä minä toki jaksan.

--Ja osaat sinä pyykkiä pestä?

--Olen minä sitäkin jo tehnyt.

--Otetaan pois; hän näyttää siivolta ja hiljaiselta, sanoi herra.

Mutta rouva vielä epäili.

--Eikö liene kivulias, koska on niin laiha.

Emmi muisti jalkojaan; mutta ei hän uskaltanut niistä puhua, silloin heti olisivat hänet hyljänneet.

--Oletko sinä kivulias? kysyi herra katsellen päästökirjaa, jonka hän oli siepannut Emmin kädestä.

--En, kuiskasi Emmi.

Itsekseen hän päätti, ettei koskaan valittaisi, kolotti jalkoja kuinka kovasti hyvänsä.

Herra pisti päästökirjan taskuunsa: antoi hänelle pari markkaa pestiä ja niin oli asia ratkaistu.

--Tulet köyri-iltana Karvosen taloon ja kysyt Hartosen herrasväkeä, sanoi rouva. Mutta köyri-iltana joi!

Emmi läksi kotiin.

--Huonoon paikkaan jouduit, sanoi Silja, joka tunsi tuon herrasväen, köyhää ja kurjaa elanto ja rouva semmoinen heittiö, ettei sillä milloinkaan palvelijat pysy vuottakaan. Ei kuulu edes ruokaa annettavan muuta kuin määrältä ja hyvin niukasti.

Emmi sävähti punaiseksi. Mutta tointui samalla ja vastasi:

--Mistä niitä parhaita paikkoja kaikille riittää. Muutamat saavat tyytyä huonompiin ja kiittää onneaan, etteivät mieron tielle joutuneet.

Hän otti Lillin syliinsä ja painoi kasvojaan lapsen lämpimää rintaa vasten. Lilli tarttui molemmin käsin hänen hiuksiinsa ja jokelsi: »tä, tä, tä».

[Kuopiossa 1887. "Keski-Suomi" 1887, n:o 96 A ja 96 B. Novelleja I.]

KAUPPIAS ROLLER.

Oli syksy. Satoi joka päivä ja tuuli. Taivas oli harmaa, järvi musta, maa märkä ja lokainen. Puut olivat pudottaneet lehtensä, paljaat oksat harroittivat rumina rungon ympärillä ja pieksivät vihapäissään toisiaan. Koirat olivat kuin uitetut; haisivat pahalle ja pyrkivät sisään. Ne raaputtivat ovea ja ulvoivat. Sisästä äreä ääni huusi: »tiehesi siitä!» Koirat eivät ääntä totelleet; raaputtivat vaan yhä ja ulvoivat. Ja kun sitten joku kävi ovessa, ottivat he tilaisuudesta vaarin ja puikahtivat edeltä lämpimään huoneesen. Olivat mielissään ja heiluttivat märkää häntäänsä. Ja vetisellä kuonollaan he tervehdykseksi nykäisivät sisällä olijoita. Mutta, voi! Siitä olikin pahat seuraukset. Heitä potkaistiin, ovi avattiin jälleen selki seljälleen; tiuskattiin »huut!» ja poljettiin jalkaa kovasti maahan. Ei auttanut muuta kuin lähteä. Ulos taas sateesen, tuuleen, lokaan ja märkään. Harminsa he purkivat sydämmestään haukkumalla ohitsekulkevia. Ja hiukan tuo lohdutti, kun sai jonkun lapsen tai naisen kiljaisemaan säikähdyksestä.

Kauppias Roller venyi sohvallaan ja katseli viimeisiä sanomalehtiä. Kuivia ne olivat ja ikäviä. Täynnä tyhjää; taikka asioita, joista hän ei vähääkään välittänyt. Ylipäätään hän ei juuri mistään maailmassa välittänytkään. Hänellä oli kaikki, mitä suinkin saattoi toivoa. Hyviin varoihin hän oli päässyt; kauppa kävi itsestään, hän tilasi tavarat, otti vastaan rahat ja suoritti maksut. Puotilaiset möivät; tavan vuoksi hän vaan silloin tällöin kävi puotiaan katsomassa. Toimeentulo oli riittävä; ei huolta eikä murhetta.

Entä perheelliset olot sitten! Nuori, kaksikymmenvuotias poikansa ensimmäisestä naimisesta hoiti kauppakirjat ja kirjevaihdon. Hänen toinen rouvansa, vielä varsin nuori hänkin, oli iloinen ja sievän näköinen. Laittoi, taikka antoi laittaa hyvää ruokaa, hankki somia huonekaluja ja katsoi että piiat moitteettomasti siistivät ja järjestivät joka paikan. Hän oli aina muodikkaasti puettu, kävi usein kyläilemässä ja otti usein vieraita vastaan.

Lyhyesti: kaikki oli juuri niinkuin tulikin olla. Kauppias Roller oli päässyt harrastustensa perille; sinne, mihin koko nuoruutensa ja ensimmäisen miehuutensa ajan oli pyrkinyt. Hän oli arvossa pidetty, kunniallinen ja luotettava. Moni kadehti hänen onneaan. Ei kukaan, eikä hän itsekään, olisi voinut keksiä siinä puutetta minkäänlaista, taikka semmoisen toivon sijaa, joka ei heti olisi tullut täytetyksi.

Ja nyt hän venyi sohvallaan sanomalehtiä katsellen. Niistä toinen sai toisensa jälkeen luistaa alas lattiaan. Viimeinen meni samaa tietä. Hän oikaisi itseään ja haukotteli. Tuntui kuin olisi nukuttanut, vaikka hän hyvästi oli maannut yönsä eikä sinä päivähä vielä voimiaan millään väsyttänyt. Mutta mikäpä häntä esti nukkumasta, jos uni maittoi kerran.

Hän ummisti silmänsä ja herkesi liikkumattomaksi kuin kuollut. Mitä, kun vaipuisikin näin ikuiseen uneen! Ettei enää tietäisi mitään, ei tuntisi, ei ajattelisi. Miksei? Einar kyllä jo pystyisi yksinäänkin hoitamaan kauppaa. Elina hiukan itkisi ensin, lohduttaisi itsensä sitten ja menisi ehkä uuteen naimiseen. Pian hänen muistonsa haihtuisi, elämän aallot huuhtoisivat hänen jälkensä nopeasti pois. Maailma menisi menojaan ilman häntä, kaikki olisi niinkuin ennen. Jälkeenjääneiden mielestä hän katoisi; ja haudassa luut vähitellen mätänisivät. Koko hänen olemuksensa häviäisi, kourallinen multaa maan povessa ainoa, mikä jäi.

Ei tullut uni, vaikka nukutti. Hän aukaisi silmänsä jälleen; kuunteli kuinka tuuli vinkui ulkona ja kuinka sade pieksi ikkunanruutuja. Hän kiinnitti katseensa yhteen kohti, tapetin erääsen kuvioon vastaisella seinällä.

Sisässä oli hiljaista, pysähtynyttä. Se oli painavan raskasta tuo hiljaisuus, laskeutui tukahduttavana joka paikkaan. Korvat menivät lukkoon, veri seisahtui ja aivot seisahtuivat myös. Halvauksenko enteitä? Hän kääntyi kyljelleen. Ja nyt hänen silmänsä sattuivat koreaan kukkaan matossa. Siihen jäivät.

Yhä kesti tuo lamaava hiljaisuus ympärillä. Ei ollut ainoatakaan kärpästä edes huoneessa, joka olisi surissut. Eikä tomun hiukale sijaansa muuttanut. Kaikki vaipui liikkumattomuuteen ja lepoon.

Ei tämä hauskaa ollut. Jos hän olisi kiskaissut itsensä irti tuosta vetelyydestä. Mutta millä? Voimistelulla?

Vuosikausia oli hänen voimistelusauvansa ollut pystyssä kaapin perimmässä nurkassa, ilman että hän oli sitä nyäissyt. Ennen aikaan hän sitä ahkerasti käytti, joka päivä melkein. Vaan nyt olivat jäsenet kangistuneet. Ja koko ruumis oli raukea. Mitä varten hän itseään vaivaisi suotta? Mitä varten juuri tänä päivänä? Joskus muulloin, kun oli kauniimpi ilma ja häntä vähemmän väsytti. Joskus muulloin! Sillä tänlaisesta tilasta hänen kuitenkin täytyi päästä. Hän oli käynyt voimattomaksi ja saamattomaksi. Tuiki kykenemättömäksi jokaiseen toimeen.

Herättäjää hän olisi tarvinnut. Joku halu, toivo tai intohimo, joka olisi saanut sielun liikkeelle. Mutta kun hänellä oli kaikki, mitä suinkin ajatella voi. Tuskin halu oli herännyt, ennenkuin se jo tuli täytetyksi. Nyt hänellä ei enää mitään halua ollut. Eikä häntä mikään miellyttänyt. Kyllästytti vaan ja iletti.

Hyvä asema, huoleton elämä, riittävä aineellinen toimeentulo ja oma koti! Kuinka hän ennen oli niitä halunnut ja toivonut. Kuinka onnellinen hän kuvitteli olevansa, kun nämä toiveet vihdoin toteutuisivat. Hän oli ne saavuttanut, omisti ne parast'aikaa. Mutta ne olivat viehätyksensä menettäneet.

Hän kääntyi taaskin seljälleen, haukotteli ja loi katseensa ylös läheiseen ikkunaan. Näki palasen sakeata taivasta. Ei ollut edes pilveä. Yhtä paksua, harmaata vaan. Sumua ja usvaa. Uuh!

Jos olisi mennä perheen puolelle? Katsomaan--? Mutta kannattiko? Vanhaa, ennen nähtyä, tunnettua, jokapäiväistä, tympeätä, ikävää. Eih! Ei maksanut vaivaa sen takia nousta.

Kuuluihan sieltä askeleita nyt. Sipsuttavia, keveitä.

Hänen rouvansa, Elina, se tietysti oli. Hänen nuori, kaunis rouvansa, niin kuin ihmiset tavallisesti sanoivat.

--Herman, laiskuri, makaatko sinä?

--Niin mikä sitten?

--Kahvia juomaan. Ah, kuinka uneliaalta sinä näytät. Ylös nyt!

--Anna minun olla.

--Jörö! Sopiiko noin kohdella rouvaansa. Varro, varro, minä sinua opetan.

Hän alkoi kutitella.

--Elina, pois. Minä en ollenkaan ole sillä tuulella.

--Kiukkuiseksiko rupeat?

Hän nauroi ja suuteli häntä. Roller käänsi päänsä syrjään ja teki happamen naaman.

--Hyi, kuinka epäkohtelias sinä olet. Rangaistukseksi sinua nyt suutelen kymmenen kertaa. Yks, kaks, kolme, neljä, viis, kuus, seitsemän, kahdeksan, yhdeksän, kymmenen ja kerta kaupan päälle. Noin. Ja jää sitten herran rauhaan.

Ovella hän vielä pysähtyi.

--Etkö tosiaan huoli kahvista?

--En.

--Ole ilman, ole ilman.

Hän lehahti tiehensä.

Roller pyyhki huuliaan.

--Pitäisi olla laissa kielletty, ettei vaimo saa koskaan miestä suudella. Heidän itsensä tähden. Sillä se herättää vastenmielisyyttä. Ja muutenkinn heihin tahtoo kyllästyä.

Näin hän ajatteli itsekseen.

Eikä hän voinut käsittää, että neljä vuotta takaperin oli saattanut Elinaan niin ihastua. Ja pitää häntä kauniina, ihan niinkuin muut nytkin vielä. Seitsemännessä taivaassa hän luuli olevansa, kun ensi kerran oli häntä rintaansa likistänyt. Nyt? Uh! Teki mieli viskata hänet menemään, kun vaan lähelle tuli.

--Ei, mutta tämä ei käy laatuun! hän mutisi ääneen ja nousi istumaan. Minä en mahda olla oikein terve.

Hän katsoi peiliin. Lihava hän oli ja pulska, ei sairauden merkkiä missään, vaikka kuinka olisi tarkastellut.

--Lähden kävelemään koetteeksi. Onpa herennyt satamastakin.

Nuttu päälle, kalossit, hattu ja keppi. Hän astui portaille. Siellä ulkona ilman rumuuden vasta oikein selvästi näki ja tunsi. Teki mieli kääntyä takaisin; mutta ei häntä sentään viitsinyt, kun kerran oli lähtenyt. Astui sitten etemmäksi, astui, astui ja astui. »Löttis!» pani maa joka kerran, kuin jalka sitä polki.

Kirkon luokse hän oli tullut. Hiljaisena ja mykkänä se siinä seisoi. Mitä varten? Kuusi päivää viikossa kiinni, seitsemäntenä auki. Ja silloin sinne kokoontui penkit täyteen väkeä. Pappi oli alttarilla koreassa paidassa, käänsi vuoron kasvonsa, vuoron selkänsä muita kohti, messusi ja luki samalla tavalla kuin kaikki muutkin papit nyt ja tätä ennen pitkän pitkät ajat taaksepäin. Seurakunta kuunteli; luuli olevansa harras ja odotti että Jumala siitä hyvästä olisi sille erityisesti suosiollinen. Samoin kuin siitäkin, että ylipäätään olivat kirkkoon tulleet. Sillä sekin jo oli suuri uskollisuuden osoitus tänlaisena epäuskon aikana.

Lapset, naiset ja talonpojat, ne kirkkoa vielä tarvitsivat. Ja joutihan tuo niitä varten olla pystyssä. Varsinkin kun oli tehnyt hiljaisen sopimuksen herrojen kanssa, ettei niiltä mitään sanottavaa vaatinut. Kunhan joskus näön vuoksi kävivät ripillä, noin edes kymmenen vuoden päästä, ja kunhan eivät liian julkista pilkkaa laskeneet uskonnon asioista, niin siinä heidän osaltaan oli kristillisyyttä yltäkyllin.

Roller oli näitä miettiessään joutunut kirjakaupan kohdalle ja kun hän muisti, että postimerkit olivat loppuneet kotoa, meni hän sisään. Siellä oli kirjoja hyllyt täynnä lattiasta kattoon saakka. Ketkähän niitä jaksoi lukea. Ja mitä luulivat niistä hyötyvänsä. Entäs ne raukat, jotka niitä kirjoittelivat! Tekivätkö sen siinä suloisessa uskossa, että veivät maailmaa sen kautta eteenpäin. Narrit! Taikka kunniaako luulivat saavuttavansa? Pöyhkeilivätkö siitä, että heidän nimensä tuli kuuluksi? Narrit, kahdenkertaiset narrit!

--Uusia kirjoja, herra Roller, sanoi nuori, toimelias kirjakauppias ja toi hänelle muutamia eteen. Tässä on aivan hiljan Ruotsista tulleita. Tarkoitusperäistä kirjallisuutta tai psykoloogisia romaaneja, mitä vaan haluttaa.

--En välitä toisesta enkä toisesta. Nykyajan tarkoitukset ovat niin pieniä ja mitättömiä; parsimis- ja paikkaustöitä vaan! Ja nuo psykoloogiset romaanit mitä ne ovat! Kuinka paljon ne psykologiaa itse tuntevat? Osaavatko sanoa edes mitä sielu on? Mistä se tulee ja mihin se menee. Taikka kuinka se täällä syntyy, kehittyy, kuihtuu ja kuolee? Tietävätkö ne, mitä aineksia ja mahdollisuuksia siellä löytyy? Ja kuinka sitä luonnonmukaisesti tulisi hoitaa, että se pysyisi tervennä? Ei mitään! Kerrassa ne ovat tyhmiä kuin pölkyt siinä suhteessa. Psykoloogisia romaaneja! En mä viitsi kuulla.

--No, mutta jotain muuta kirjaa sitten?

--Tuokaa semmoinen, jossa olisi joku älykäs sana, jota ei tuhannen kertaa ennen ole maailmassa sanottu.

--Ehkä tieteellinen teos?