Part 5

»Siivet--niin tottakin.» Nyt selveni Pellervoiselle keino oivallinen. Hän otti siivet kontistaan, kiinnitti ne olkapäihinsä ja kohosi ylös ilmaan. Kuta korkeammalle hän nousi, sitä keveämmäksi kävi lentäminen. Maan emo ei häntä enää oivaltanut suurempana kuin kärpäsen kokoisena sinisellä taivaalla.

Mieluisata oli Pellervoiselle tämä ilmassa liiteleminen. »Kuinka raskaita olivatkaan askeleni tuolla alhaalla maan tomussa», ajatteli hän, »ja täällä kuinka ihanata, raitista ja puhdasta kaikki!» Vielä kerran loi hän silmänsä alas maata kohden. Vihantina ja kauniina kukoistivat siellä laaksot ja kukkulat, kirkkaina kuin kristalli päilyivät joet, järvet ja meri. Hiljaiselta ja rauhalliselta näytti kaikki, ikään kuin ei siellä levottomuus olisi majaansa löytänytkään.

Jäähyväis-silmäilyn maalle heitettyään, aikoi Pellervoinen taaskin pitkittää matkaansa yläilmoihin. Mutta odottamattomat vastukset kohtasivat häntä. Sakeata usvaa lankesi alas taivaalta ja piiritti hänen tuota pikaa niin, että kaikki hänen näkyvistään katosi. Tuostakos nyt tuska tuli! Pellervoinen pyrki ylös, mutta sumu oli vastassa; hän lensi alemma,--sumua oli sielläkin. Ja oikealla ja vasemmalla, edessä ja takana, joka haaralla oli sumua ja yhä sumua. Jo pellon poika suuttui, eikä se ihme ollutkaan. Hän sieppasi kontin selästään ja alkoi sillä huiskia ympärilleen. Mutta turhaan hän usvaa pieksi, se ei siitä paennut, vaan sakeni sakenemistaan. Kun Pellervoinen vihanvimmassa ruhtoi konttinensa, kuului hänen korviinsa hiljainen naurun katkatus jostakin läheisyydestä. Hän katsoi ylös, teroitti silmänsä ja huomasi nyt neidon, joka parast'aikaa seuloi usvaa ilmaan.

»Malta sinä, Terhenitär», lausui Pellervoinen, »luuletko minua usvalla peloittavasi. Kiitä vaan onnea, ettei ole minulla asetta mukanani.»

Terhenitär nauroi, mutta taukosi kuitenkin seulomasta.

»Suotta taistelisit mun kanssani», lausui Terhenitär, »sillä jos oletkin miestä olevinasi tuolla alhaalla maan tomussa, olet sä kuitenkin täällä mitätön kuin tuulelta tuuditeltu untuva. Mutta anna minulle tuo konttisi, jotta saisin siinä utuani säilyttää, niin päästän sinut heti rauhassa lentoasi jatkamaan.»

Ei tuo ollut Pellervoiselle aivan mieluista, mutta hän tunsi jo olevansa ylhäällä ilmassa juuri kuin kukko vieraalla tunkiolla, ja sentähden hänen täytyi myöntyä Utu-tytön vaatimukseen.

»Jos lupaat sinäkin Turjan tyttiä hätyyttää silloin, kun huomaat hänen aikovan peltojani vahingoittaa, niin olkoon kontti omasi.»

Terhenitär suostui kauppaan, otti Pellervoiselta kontin ja alkoi heti koota usvaansa. Ilma samalla rupesi selkenemään; näköala laajeni laajenemistaan, taivas jo kirkkaana kaarsi ylähällä ja ainoastaan muutamia vaaleita pilvenhattaroita uiskenteli verkalleen Pellervoisen ympärillä.

Kolme päivää ja kolme yötä liiteli Pellervoinen yläilmoissa, ennenkuin hän saapui taivaan tähtitarhaan. Hän lensi tähdestä toiseen ja joka tähdessä tapasi hän ihania impiä, jotka ahkerasti kutoa helskyttivät loistavata kangasta. Mutta Tähettäret eivät omineet sitä kultaista miekkaa, jota Pellervoinen halusi saada. Otavatar, jonka luokse pellon poika viimein saapui, neuvoi häntä menemään joko Kuutalaan tai Päivälään, joissa hän luuli senlaisen miekan löytyvän. Pellervoinen otti jäähyväiset ystävällisiltä neideiltä ja lähti taaskin ilmoja liitämään.

Taas lenteli Pellervoinen kolme päivää ja kolme yötä aavassa avaruudessa, ja tuli niin kolmannen yön lopulla Kuutalan tupahan. Hopealta hohtivat paikat Kuutalassa ja hopeanhohtavata oli kangaskin, jota Kuutar parast'aikaa hopeisen ikkunan ääressä vireästi kutoi. Ujostellen jäi Pellervoinen ovensuuhun ja toimitti sieltä asiansa ihanalle immelle. Tämä heti taukosi kutomasta ja kuunnellen Pellervoisen puhetta nosteli hän ensin niisiänsä, nojasi sitten kyynärpäällään pirtaan ja käänsi lempeät kasvonsa Pellervoista kohden. Tämä jo oli puheensa lopettanut; Kuutar oli hetken vielä ääneti ja hänen kasvoissaan ilmaantui suruinen mieli. Viimein hän lausui:

»Kuinka mielelläni tahtoisinkaan sinua auttaa, jos vaan suinkin voisin, sillä maan asujamia olen aina sydämestäni lempinyt. Hiljaisina syys- öinä, kun kaikki olette levolla olleet, olemme usein Tähettärien kanssa valvoneet ja taistelleet tuon kurjan Turjan tytin kanssa, joka väsymättä vainoo viljapeltojanne. Mutta jäisellä kilvellään on hän taitavasti väistänyt miekkaimme lyönnit ja ilkeästi nauraen tanssinut vaan jäisen kattilansa kanssa lakeudella. Onpa hän vielä kauhallaan viskannut jäänsirpaleita meillekin vasten silmiä.»

Kuutar taaskin polki suksiaan, löi kangasta pirralla ja viskeli vireästi sukkulaista. Pellervoinen aukaisi oven ja aikoi nolomielin mennä jo menojansa, kun Kuutar vielä huusi hänen jälkeensä:

»Päivätär on ainoa, jonka kultaista miekkaa Turjan tytti pelkää; ja varmaan hän tahtookin sinua auttaa, sillä hän on lempeä ja hyvä.»

Ja Pellervoinen samosi uudelleen autioon avaruuteen. Edemmäksi ja yhä edemmäksi lensi hän ilman tasaisella tanterella. Jo loppui autio yksinäisyys, jo virtasi valoa ja lämmintä hänelle vastaan. Hän näki tuhansittain ilman ihania impiä, mitkä joko liitelivät sinne ja tänne ympäristössä, tai venyivät rusoreunaisten pilvein helmassa. Kaikki he olivat loistavan sinertävässä puvussa, kaikki lempeitä ja suloisia näöltään.

Pellervoinen joutui jo vähän hämilleen.

»Entä jos tuntematta sivuuttaisinkin Päivättären», arveli hän, ja päätti lähestyä erästä impeä, joka istui loistavan kaaren partaalla ja harjasi pellavia.

»Voitko, ihana impi, minulle neuvoa, niissä Päivän ruhtinatar asustaa?» kysyi hän neidolta.

»En olisikaan Koitar, hänen ovensa vartija, ellen sitä tietäisi», vastasi impi. »Teroita silmäsi tuonne itään; siellä näet ruusuisen pilven, jonka reunalla Päivätär istuu ja kehrää kultaista lankaa.»

Pellervoinen loi silmänsä neuvottuun suuntaan, oivalsi siellä pilven, oivalsi myöskin ruhtinattaren, joka istui pilven partaalla. Mikä selittämätön loisto ja ihanuus vallitsikaan täällä Päivälän suuressa suojassa! Pellervoisen sydän sykki valtavasti, hänen mielensä hurmautui tätä jaloa kauneutta nähdessä, jonka vertaa hän ei ennen koskaan ollut kohdannut. Hän ei voinut silmiään kääntää ruhtinattaresta, jonka katseessa lempeys, ihanuus ja ylevyys täydellisimmässä määrässä kuvautuivat. Oliko tuo jalo impi lähtevä isänsä kultaisesta kodista tullakseen vieraasen, tuntemattomaan maahan?

Pellervoisen lähestyessä pysähdytti Päivätär rukkinsa, pudisti keltaiset kiharat otsaltaan ja silmäeli oudoksuen nuorukaista. Pellervoinen esitti hänelle asiansa, kertoi, kuinka kovalla vaivalla ja työllä suot ja rämeet Kalevan maassa muutetaan kauniiksi viljavainioiksi ja kuinka vilu lyhyessä ajassa tämän viljan riuduttaa ja työn turhaksi tekee.

Päivättärellä oli lämmin sydän. Hän oli heti valmis nuorukaista auttamaan.

»Pellava-kuontaloni on suuri», lausui hän, »ne täytyy mun jättää tänne Päivälään, mutta rukkineni tulen sun maahasi, nuorukainen, ja kehrään siellä. Illan tullen on mun kuitenkin palajaminen, sillä isäni, jalo Päivä, tahtoo silloin nähdä perheensä koolla, ja vasta aamulla, kun Koitar oveni aukaisee, voin jälleen tulla luoksenne.»

Ja Päivätär tuli. Lehevän lehdon reunalle asetti hän rukkinsa, istui itse viheriälle kummulle ja alkoi uutterasti kehrätä kultaista lankaa. Hongat humisivat, linnut lauloivat ja loistavina säikeinä valuivat pellavat suuresta kuontalosta Päivälän suojassa pimeään Kalevan maahan, tuoden valoa, onnea ja iloa mukanaan.

Turjan tytti kovin pelästyi Päivättären tuloa ja pötki pakoon aina Pohjan perille, jotta maa tömisi ja korvet paukkuivat. Öisin kuitenkin, kun Päivätär on kotiinsa levolle mennyt, hiipii hän vielä usein Pohjolan pimeästä tuvasta, ja rientää pikaa kuin noidan nuoli yli vuorten ja rotkojen Kalevan maahan, jossa hän ainoana yönä ehtii turmella kaikki viljavainiot, tyhjäksi tehdä peltomiesten ihanimmat toiveet. Mutta jos silloin Tuulen tytär tai Terhenitär sattuvat valveilla olemaan, ei hänen onnistukaan mitään vahinkoa matkaansaattaa, sillä Pellervoisen uskollisina liittolaisina karkoittavat nämät hallahelman samaa vauhtia takaisin omaan kolkkoon maahansa.

["Päijänne" 1879, n:ot 50, 51.]

KUOLEVA LAPSI.

Hiljainen ja kirkas oli talviyö. Taivaan korkeassa kummussa loisti kuu ja tiheässä kimaltelivat tähdet tummansinisellä pohjalla. Maassa alhaalla hohti lumi helisevässä valossa niin pitkälle kuin silmä kantoi, yli laaksojen ja vuorten ja järvien jään. Mutta vakavana seisoi metsä; ylös kohosivat honkain latvat ja kuuset viheriöitsivät, vaikka taipuivatkin oksat maata kohden kylmän kinoksen painosta.

Hiljainen ja kirkas oli talviyö. Luonto nukkui ja ihmiset, luonnon nuorimmat lapset, nukkuivat myös. Ei elon merkkiä missään. Lepoon oli pysähtynyt tuulimyllykin tuolla ylhäällä mäellä, lahden toisella puolen; sen siivet leikkasivat ilmaan loistavan ristin, joka maasta katsoen ulottui ylös aina taivaasen saakka.

Hiljainen ja kirkas oli talviyö. Ei narahtanut lumi eikä risahdellut metsä. Syvä äänettömyys vallitsi lähellä ja syvä äänettömyys vastasi loittoa. Tuuli oli asettunut levolle Neulamäen rotkoihin, jossa vuorien suojassa vaipui sikeään uneen. Mutta aidat uskollisesti peltoja syleilivät ja tuo vanha yksinäinen tupa Savilahden länteisellä rannalla pysyi pystyssä vielä, vaikka lahonneet seinät sen kallelleen väänsivät. Ei liikettä eikä hiiskausta täälläkään. Ulkona oli kaikki hiljaa, ja niin oli sisällä myös.

Koko perhe nukkui, yksi ainoa oli, joka ei silmiään ummistanut nyt enemmän kuin ennenkään. Kätkyessä hän makasi ja katseli taivaan tuikkivia tähtiä pienestä lähellä olevasta ikkunasta, jonka alemmat ruudut olivat osaksi päreillä paikatut, osaksi rievulla tukitut. Ylemmät ruudut olivat eheät ja niistä tähdet pilkoittivat hänelle vastaan, niin ystävällisesti ja iloisesti kuin vanhat tutut ikään. Vanhoja tuttuja ne tosin olivatkin. Sillä niin kauvas kuin muisto ulottui, hän tästä samasta ikkunasta kirkkaina öinä oli niitä katsellut. Jonkunmoista sanatonta keskustelua heidän välillään aina syntyi; vaivat silloin unohtuivat ja ikävä mieli muuttui keveäksi. Eikä tuntunut yö pitkältä, vaikka nukkuivat kaikki muut, hän yksin valvoi.

Toisia öitä oli, jolloin taivasta ei näkynyt lainkaan, eikä ilmestynyt yhtä ainoata tähteä korkeudessa. Sysimusta pimeys peitti joka kohdan sisässä ja ulkona. Tuuli vinkui, myrsky pauhasi. Tuvan nurkat natisivat ja seinät uhkasivat pudota alas. Kivut silloin yltyivät suuriksi, joka hetki oli täynnä tuskaa ja kuitenkin hän kauheasti pelkäsi, että huojuva tupa römähtäisi kumoon ja lopettaisi elämän heiltä kaikilta. Vähän väliä ruskahtelivat seinät, jok'ainoan kerran veret sävähtivät hänen ruumiissaan, pelko kasvoi ja vaivat kasvoivat. Hän odotti aamua ja kärsi; mutta aamu viipyi, yön kauhut olivat valloillaan ja poltteen liekit riutunutta ruumista repivät. Ympärillä kaikki nukkuivat sikeätä unta, hän yksin valvoi. Äiti välistä heräsi, muutti kuivia riepuja hänen haavoihinsa ja kysyi, kuinka hänen laitansa oli.

--Kolottaa, hän kuiskasi.

--Voi, raukkain, voi.

Äiti meni vuoteelle jälleen ja laski kädet ristiin rinnalle. Sielläkin kolotti; hän huokasi kipeästi.

--Hyvä Jumala, hyvä Jumala, kuinka kauvan viivytät apuasi?

Mutta siinä hänen silmänsä taas painuivat kiinni, hän nukkui uudelleen ja unohti surunsa sen aikaa kuin unta kesti.

Eevi yksin valvoi, tuijotti silmät seljällään pimeätä, kuunteli tuulen raivoa ja seinäin jyskettä, pelkäsi ja kärsi aina aamuun saakka.

Seitsemän vuotta oli pikku Eevi jo täyttänyt. Ja kuitenkin hän oli niin pieni ja kutistunut, että kätkyessä makasi. Ruumis oli kuivettunut, ruskea nahka oli kurtussa kävertyneiden ja ohkaisten luiden päällä. Häntä tuskin olisi ihmislapseksi voinut luulla, ennemmin koiranpenikaksi. Suuret haavat reisissä ja vatsan pohjassa kasvoivat matoja. Ruoka tuli niiden kautta sulamattomana ulos. Alituisesti ne vuotivat pahanhajuista visvaa, joka myrkytti ilman huoneessa.

Toisella vuodella ollessaan Eevi sairastui tulirokkoon ja siitä oli tämä hivutustauti alkunsa saanut. Ei se enää rohtoja tarvitse, oli lääkäri jo silloin sanonut. Ja sitten yhä: ei se enää rohtoja tarvitse, kyllä kuolema pian lopun tekee.

Mutta vuosi vuodelta vieri, eikä kuolema sittenkään tullut. Kädet kuivuivat, jalat, ruumis märkäni, mutta henki pysyi yhtäkaikki. Äiti istui vieressä päiväkaudet--muutti kuivia riepuja tavan takaa ja huuhtoi madot haavoista pois. Ensi aikoina hän myötäänsä itki, sitten vähitellen kyyneleet loppuivat.

Nyt hän huokasi vaan, raskaita ja kipeitä huokauksia, jotka tulivat sydämen pohjalta, syvältä.

--Hyvä Jumala, hyvä, armias Jumala. Kuinka kauvan--?

He olivat köyhiä. Isä vaivaloinen ja kykenemätön, toisen päivän kun oli työssä, toisen jo sairaana virui. Eikä hän muuhun juuri pystynytkään kuin puunhakkuusen metsässä. Kun vanhin poika, Aatu, joka myöskin oli vaivainen, häntä siellä auttoi, ansaitsivat he yhteensä parhaimpina päivinä kuusikymmentä penniä, mutta tavallisina vaan neljä- tai viisikymmentä. Tahvo, Aatun jälkeinen, kymmenvuotias, oli kivulias, hänkin. Huonosilmäinen ja paiseita täynnä. Ainoastaan kaksi tyttöä, Johanna ja Serafia, molemmat Eeviä nuoremmat, olivat terveitä ja kukoistavia. Olivat punaposkiset ja kauniit kuin ruusunkukat. Vaikka vastuksen heistäkin pani, kun yhtämittaa kiristivät kakkua, jota usein ei ollut heille käteen antaa. Eikä liioin tahtonut jaksaa vaaterepaletta heille hankkia, vaan olivat, poloiset, paleltua kovalla säällä, etenkin kun heitä ei millään ehdolla saanut pysymään sängyssä peitteiden alla. Kylmällä lattialla riehuivat, pistäyntyivätpä vielä uloskin vähän väliä pelkällä paitarisallaan, taikka ilki alasti, miten sattui. Pakkanen heidät tosin ajoi sisään jälleen, mutta vasta sitten kun oli purrut ihon sekä siniseksi että punaiseksi.

Eevilläkin oli hyvä ruokahalu. Eikä hän tahtonut tyytyä leipään ja suoloihin niinkuin muut, vaan halusi aina jotain parempaa. Lieneekö tuo ollut siitä syystä, että osa avonaisten reikien kautta vatsan pohjassa vuoti sulamattomana pois, vai lieneekö mädätys vaatinut höystettä. Lääkärit sen ehkä olisivat tienneet, mutta heistä ei yksikään Eevin luona käynyt. Varmaa vaan oli, että enemmän hän söi kuin muut lapset.

Pahinta oli tuo alinomainen mieliteko, jonka tyydyttämiseen eivät varat riittäneet. Vehnäsen ja muun herkun makuun hän oli päässyt siten, että ihmiset aina väliin kävivät häntä katsomassa ja toivat silloin mukanaan milloin maitopisaran, milloin voimurun, milloin rieska- tai pullapalan. Säälistä he sen tekivät, ja hyvälle nuo maistuivat, mutta seurauksena oli, että hän oppi niitä kaipaamaan. Parempi hänelle ettei olisi tiennyt semmoisia maailmassa olevankaan.

Äiti ihmetteli, miksi Eevin ruumis kuivui ja käpertyi, vaikka hän niin vahvasti söi. Ja sitä ihmettelivät kyläläisetkin siinä kätkyen ympärillä seisoessaan. Eivätkä he muuta ymmärtäneet kuin että se kaikki mahtoi hänellä muuttua visvaksi ja märjäksi, mikä terveillä lihaa ja verta lisäsi.

--Kuinkahan kauan tuota vielä kestänee, sanoivat he sitten. Ei luulisi hengen tuommoisessa ruumiissa enää pysyvän.

--Viisi vuotta takaperin lääkärit jo väittivät hänen pian kuolevan, lausui äiti, mutta siinäpähän vaan elää yhtäkaikki.

--Kun Herra hänet korjaisi, poloisen, että pääsisi vaivoistaan.-- Tahtoisitko sinä mielelläsi kuolla?

Eevi ei vastannut mitään; mutta hän katsoi heihin vakavasti suurilla, kärsivillä silmillään. Tuo sama kysymys tehtiin hänelle joka päivä ja monta kertaa päivässä, senvuoksi hän ei siihen enää jaksanut vastata. Äiti sen teki hänen puolestaan.

--Kyllähän Eevi raukka jo itsekin haluaisi pois. Ennen se pelkäsi ja nousi semmoiseen tuskaan, kun kuolemasta puhuttiin. Sanoi ettei hän uskalla olla kirkkomaalla yksin, häntä muka hirvittää, kun siellä on niin paljon ruumiita, ja haudassa sanoi paleltavan ja olevan aina pimeätä. Mutta viime kesästä saakka se vaan puhuu taivaasta ja kuinka siellä on ihana olla. Toivoo ja odottaa, että milloin häntä tullaan sinne hakemaan.

--Vai niin toivoo! Parastahan tuo olisi kaikin puolin. On tämä kait teillekin kauhean suureksi rasitukseksi.

--Voi, hyvä isä, ei sitä usko kukaan, joka ei itse ole koetellut.

--Arvaa sen. Olette niin laihtunutkin näinä vuosina, ettei teissä ole paljon muuta kuin luut ja nahka.

--Tässä kun saa istua päivät päätään ja katsella noita tuskia... Eikä voi auttaa, vaikka henkensä antaisi... Sitten kun vielä ovat vaivaloisia nuo toisetkin... Ja nälkä lisäksi kaikilla... Pääsisin edes hankkimaan... Mutta enhän voi jättää tätä...

Äiti itki ja Eevi kävi levottomaksi. Hän kävi aina levottomaksi, kun näki äidin itkevän. Kyyneleissä hän käsitti vaan surua, ei surun lievennystä. Ja kun ne herkesivät vuotamasta, luuli hän surunkin loppuneen.

Kunnioittaen kärsimystä vaikenivat vieraatkin hetken. Hiljemmällä äänellä he sitten jatkoivat vielä.

--Mitä varten lieneekin toiselle ihmiselle täällä annettu niin paljon huolta ja ristiä kannettavaksi. Toinen taas pääsee helpommalla maailmansa läpi.

--En tiedä. Mutta on sitä vaan minun osakseni tullut ihan tarpeeksi asti.

--Vaikeahan on luojan töitä tutkia.--Kuka sitäkään osaa selittää, miksi hän tuota lapsiraukkaa niin kovasti kurittaa.

--Minä aina pelkään että jos lienee meidän vanhempain syntein tähden. Olen rukoillut Jumalaa, että kääntäisi vitsan meihin, jotka olemme sen ansainneet, ja päästäisi viattoman. Ennen toki kärsisi itse vaikka minkälaista kipua, kuin katselisi lastaan tuossa tilassa.

--Mutta voi siinä olla toinenkin tarkoitus. Ehkä hän on asetettu meille kaikille varoitukseksi ja neuvoksi.

--Ehkä niinkin.

--Taikka jos hän saanee täällä noin kärsiä, että sitten pääsisi taivaassa sitä suurempaan iloon.

Äiti ei puhunut siihen mitään. Hän oli monesti tuolla ajatuksella juuri lohduttanut itseään. Mutta ei se kaikin ajoin tahtonut häntä rauhoittaa.

Siinä hetken vielä katseltuaan pientä Eeviä, lähtivät vieraat pois. Mennessään he yhä päivittelivät vasta näkemäänsä surkeutta.

--Pahinta kaikesta, ettei voi heitä auttaa, sanoi Elviira, eräs nuori vaimo, joka asui läheisimmässä mökissä. Leivän heille annan jok'ainoasta taikinasta, mutta mitä se tuntuu semmoiseen joukkoon. Niin vajoo kuin kaivoon ja puute on yhtä suuri, antoi taikka oli antamatta.

Mutta kotiin tultua hän keitti mannaryynivelliä ja vei sitä vadillisen pikku Eeville. Se oli juuri päivää ennen tuota hiljaista ja kirkasta yötä. Eevi oli hapiasti syönyt velliään, eikä vielä milloinkaan ollut ruoka niin hyvälle maistunut. Äiti sitä lusikalla pisteli hänen suuhunsa. Elviira seisoi kätkyen jalkopäassä ja katseli tyytyväisenä, kuinka paljon hän jaksoikin syödä. Itsekseen hän päätti tästä puolin tuoda keittoa niin usein kuin suinkin ylettyi omalta joukolta. Eihän senvertainen heille yhtäkaikki kovin suurta haittaa tehnyt, ja jos hiukan varat vähenivätkin, niin varmaan Jumala taas siunaisi toista sijaan.

Eevi oli nukkunut senjälestä sikeään uneen, jota kesti koko iltapäivän. Äiti sitä ihmetteli, sillä tavallisesti hän hyvin vähän nukkui, ja uneen jos meni, hän samaa päätä vavahti hereille. Nyt makasi hillaa ja rauhallisesti, vaikka Johanna ja Serafia, varoituksista huolimatta, yhtämittaa telmivät. Äiti viimein pelkäsi, ettei hänessä ehkä henkeä enää ollutkaan, koetteli sen vuoksi kättä ja kallisti korvaansa sieramien eteen. Mutta käsi oli lämmin ja hengitys tasainen niinkuin nukkuvan ainakin. He menivät levolle sinä iltana keveämmällä mielellä kuin ennen moneen aikaan.

Oli jo sydänyö, kun Eevi heräsi. Hän oli nähnyt unta, ja hyvää unta, vaan nyt valveilla ollessaan hän ei saanut siitä kiinni, vaikka koetteli muistella. Hän ummisti silmänsä nukkuakseen jälleen, ehkä tuota sillä tavoin olisi vielä jatkunut. Mutta turhaan kaikki; uni kun kerran oli karkoittunut pois, ei sitä houkuttelemallakaan takaisin saanut.

Samapa se! Mielellään nyt valvoikin, koska olivat nuo kauniit tähdet taas näkyvissä. Kuinka kirkkaasti ne tänä yönä loistivat! Tuo varsinkin, tuo, jonka hän oli omakseen nimittänyt. Kauvemmin kun katseli, se näytti juuri kuin suurenevan ja tulevan lähemmäksi. Ja muut tähdet seurasivat; ensin hitaasti, vähitellen, yksi toisensa jälkeen, mutta sitten alkoivat kilvalla kiitää alas, ja yhä uusia ja uusia sieltä lenteli, viimein niin tiheästi, ettei jaksanut katsellakaan. Eevi painoi silmänsä kiinni vähäksi aikaa. Ja siinäpä hän jo muistikin unensa. Taivaassa hän oli ollut, enkelein seassa. Itse hän oli yksi heistä, yhtä kaunis ja iloinen ja terve kuin kaikki nuo lukemattomat hänen ympärillään. Ei ainoatakaan haavaa enää, eikä kipua. Yhdessä heidän kanssaan hän oli laulanut jotain hyvin ihanata laulua ja itsekin ihmetellyt, että hän osasi. Monet urut soivat. Aatu oli kerran puhunut hänelle kirkon uruista, mutta ei ne varmaankaan mahtaneet niin kauniisti soida kuin nämä. Siellä ylinnä istui Jumala itse ja katseli heidän iloaan. Eevin teki mieli lähemmäksi, sillä hän oli niin rakkaan näköinen, ja samalla hän kohosikin korkeammalle. Jumala avasi sylinsä ja hän oli juuri pääsemässä sinne, kun heräsi.

Niin, se oli ihmeellinen uni. Tai jos se ei unta ollutkaan...? Jos olikin totta...? Eihän mitään vaivoja enää tuntunut? Ja mieli oli niin keveä, niin kumman keveä, ehkä pääsi hän kohoamaan ylös...? Ylös ... ylös, tähtein tasalle. Ja vielä korkeammalle...?

Hän aukaisi silmänsä jälleen. Tähdet olivat paikoillaan taas; mutta tähtein takana taivaan portit olivat selkiseljällään. Huikaisevaa valoa sieltä virtasi alas ja valon keskeltä pienet enkelit ystävällisesti hänelle vilkuttivat, kutsuivat, kiirehtivät.

--En pääse, en pääse! hän koetti huutaa.

Vaan samassa sieltä laskeutuikin useita alas, ehättivät hänen luokseen ja ottivat häntä syliin. Jo kaikui jälleen tuo kaunis soitto ja valtavat, kauvas äärettömiin ulottuvat äänet riemuvirressä lauloivat:

--Halleluja, halleluja...!

* * * * *

--Nouskaa pian, nouskaa, nouskaa! Eevi tekee lähtöä.

Äiti meni toisesta toiseen ja nykäisi jokaista kylkeen, siksi kuin sai kaikki hereille. Nuorimmatkin pian valpastuivat, kun nuo sanat tajusivat. Kätkyen luokse he kokoontuivat.

Eevi makasi hiljaa. Katse sammui sammumistaan, mutta suu oli hymyssä. Rinta hiukan kohosi välistä vielä ja korahdus kuului. Muuta elonmerkkiä ei enää huomannut.

He seisoivat ympärillä kaikki. Hiljaa, äänettöminä. Äiti vapisi kuin haavanlehti ja sydän löi. Taukosi aina väliin, mutta hetkeksi vaan. Sitten taas löi, että haljeta oli.

Kädet ristissä he seisoivat. Äiti olisi tahtonut rukoilla; vaan ei löytänyt sanoja. Ei löytänyt sanoja, eikä juohtunut mieleen entisiä. Mutta sydän löi, taukosi ja löi sitten taas. Niin löi että haljeta oli.

Kirkas kuutamo loi Eevin kasvoille hopean värin. Entistä kalpeampi hän oli; vaan kivun väreitä ei enää näkynyt, eikä tuskasta kertoelleet himmentyneet silmät. Hymyssä oli suu ja rauhan hohde otsalle laskeutui kuutamon kirkkaassa valossa.

Viimeisen kerran rinta aleni. Hän oli lopettanut...

Äiti meni ulos. Hän istui porstuan kynnykselle ja puhkesi itkuun.

Mutta ylhäällä mäellä näkyi loistava risti, joka kohosi korkealle aina taivaasen saakka, tähdet tiheässä kimaltelivat tummansinisellä pohjalla ja etäisen metsän latvoilla revontulten leimut soilehtivat. Hiljainen ja kirkas oli yö...

[Kuopiossa 1887. "Savo-Karjala" 1888, n:ot 15, 16, 19, 20 ja 22. Novelleja I.]

LAPSENPIIKA

--Nouse ylös, kah, Emmi, etkö sinä kuule, kun rouva soittaa. Emmi, voi, voi tuota tyttöä, kuinka raskaasti nukkuu. Emmi, Emmi!

Viimeinkin sai Silja häneen hiukan henkeä. Emmi nousi istumaan, murisi ja hieroi silmiään. Nukutti vielä kauheasti.

--Mitä nyt on kello?

--Viidettä käy.

Viidettä? Kolme tuntia hän oli maannut; puoli kaksi hän vasta oli saanut astiat pyyhityksi, heillä kun edellisenä iltana oli ollut vieraita, niinkuin useimmiten muulloinkin ja sitä ennen hän pari yötä oli saanut valvoa Lillin tähden, kun rouva oli ollut häissä, eikä lapsi tahtonut tyytyä sokerituttoon. Oliko kumma jos nukutti?