Part 22

Olin vallan ihmeissäni. Semmoistako se varallisuus olikin? Vai oliko hän viime aikoina kärsinyt suurempia vahingoita? Kuinka hyvänsä, mutta siihen päätökseen tulin, ettei ainakaan Hilma vielä silloin, kun hänen luonaan kävin, tiennyt että asiat olivat olleet huonot, sillä ei hänen ajatuksensa siinä tapauksessa olisi niin yksinomaan päässeet pyörimään vaan hänen oman sairautensa ympäri.

--Voi raukka, huokasin itsekseni, kylläpä hänen mittansa mahtaa olla täysi. Kuinka hän nyt murtuneella terveydellä ja hemmoittuneilla elämän tavoillaan kykenisi taistelemaan köyhyyttä ja puutetta vastaan? Miksi oli hänen elämänsä niin kovaa alusta loppuun?

En kuullut hänestä mitään sen enempää nytkään. Mutta parisen vuotta tämän jälkeen täytyi minun taaskin matkustaa Tampereelle ja silloin päätin heti ensi työkseni hakea hänet käsiini.

Niin,--jos hän vielä eli! Kenties olikin, poloinen, jo päässyt maailman vaivoista ja muuttanut ikuiseen rauhaan.

Ajoin samaan hotelliin kuin viimeksikin. Se oli aivan entisellään kaikin puolin, palvelijat olivat vaan muuttuneet. Satuin vielä pääsemään entiseen huoneeseenikin, joka yhä lisäsi hauskaa, tutunomaista vaikutusta.

Nuori naispalvelija hääri ympärilläni. Käännyin heti häneen, saadakseni tietoja Hilmasta.

--Jos rouva Grålund elää? Kyllä maar hän elää, selitti minulle tyttö hämäläismurteellaan.

--Mitenkä he tulevat toimeen?

--Siinähän menettelee. Ei suinkaan se vallan hyvää ole, ruokavieraita hän pitää.

--Niinkö rouva? Hän on sitten tullut terveeksi?

--Eipä se kuulu terve olevan.

--Kuinkas hän sitten jaksaa pitää ruokavieraita?

--Mitäs, kun täytyy.

--Eikö miehellä ole mitään ansiota?

--Eihän se enää eläkään. Toista vuotta siitä jo on, kun hän kuoli.

--Ooho! Vai on hän kuollut!

»Ei ole tikka niin kirjava, kuin on ihmisen elämä.» Tuo sananparsi juohtui mieleeni, siinä kun suin päälleni, lähteäkseni suoraa päätä Hilman luokse.

Tyttö neuvoi minulle vielä hänen asuntonsa. Kyttälässä, toisella puolen koskea se oli.

Liikutettuna seisoin minä pian hänen vaatimattoman asuntonsa edessä, vaivalla itkuani pidättäen. Viivyttelin siinä hetkisen ja koetin tyyntyä, joku tuli poikki pihan puusylys käsivarrella. Sehän näytti tutulta,--katsoin tarkempaan.

--Hyvänen aika! Hilma?

--Tervetultua! Sepä hauskaa. Astukaa sisään, tehkää hyvin. Täältä meidän täytyy mennä kyökin kautta.

Hän vei minut pieneen kammariin, kyökin takana. Lisäsi sivumennen pari puuta hellaan ja pisti kahvipannun tulelle. Tuli sitten ja istui minua vastapäätä, pöydän toiselle puolelle.

--No niin, nyt saamme rauhassa jutella, sillä välin kuin kahvi kiehuu, hän hymyili.

--Jumalan kiitos, te näytätte vallan tyytyväiseltä, melkein iloiselta, huudahdin minä ehdottomasti häntä katsellessani.

Paljon hän oli vanhentunut, hiukset olivat harastuneet, kasvot ryppyiset, liikkeet vaivaloiset. Mutta mieli näytti olevan raitis, päättäen kasvojen hymyilevästä ilmeestä ja silmien iloisesta loisteesta. Ja tottuneella tavalla hän siinä hyöri askareissaan, huolimatta jalkojensa kankeudesta.

--Minä olenkin iloinen ja tyytyväinen elämään, tyytyväisempi kuin milloinkaan ennen, hän vastasi minulle. Kovaa koulua olen käynyt, mutta se on kaikki ollut hyväksi.

--Niin, mutta--?

Olin kuin elävä kysymysmerkki. Hän naurahti.

--Te kummastutte? Niin, en sitä olisi itsekään uskonut ennen, että ihmisen onni niin vähän riippuu varallisuudesta ja hyvästä asemasta. Nyt saan tehdä työtä aamusta iltaan toimeentuloni puolesta eikä minua moni enää tunne entisistä tutuistani. Mutta minä en sure kumpaakaan-- elämäni on nyt sittenkin vallan toista.

--Mutta kuinka te jaksatte, kuinka teillä riittää voimia?

--No, enhän minä nyt joka puunnokaretta itse kanna. Onhan minulla täällä tyttönen apuna, vaikka hän tällä hetkellä sattui olemaan ulkona asialla. Kyllä minä jaksan. Joka aamu käyn torilla. Ja ruuan laitan aina itse. Minullahan on kolmattakymmentä ruokavierasta. Syövät tuolla ruokasalissa kyökin toisella puolen. Sinne on eri sisäänkäytävä, mutta en voinut tuoda teitä sitä tietä, kun siellä vielä istuu muutamia päivällisen jälkeen.

--Eikö se kumminkin anna paljon huolta tänlainen toimi?

--Kyllähän se antaa huolta. Ei tahdo oikein hyvin kannattaa, kun täytyy antaa melkein liian huokealla, ja muutamat sitten vielä jättävät maksamatta. Niin, kyllähän se huolta antaa. Mutta ei se mitään. Huolissa se juuri elämän paras onni piileekin. Viimeksi kun tavattiin, ei minulla ollut mitään huolia. Ja näitte, kuinka surkeassa tilassa silloin olin.

--Niin, te kun sairastitte--

--Sairastinko? Mitä pihkaa! Niin sairastinhan minä semmoista itsekkäisyyden tautia, muuta se ei ollut. Nyt minä siihen sijaan olen todenperään kipeä. Katsokaas näitä.

Hän näytti minulle käsiään ja sormiaan, joissa nivelten kohdat olivat paksuina mukuloina.

--Kihti ne semmoisiksi on tehnyt. Ja sen minä sain sen kautta juuri, että niin ylenmääräisesti hoidin itseäni. Enhän minä siihen aikaan muuta ajatellutkaan. Sitten kun täytyi lähteä liikkeelle ja tarttua työhön, olin niin arka etten kestänyt mitään. Ja silloin tämä tauti minuun tarttui.

Kahvipannu samassa kiehui ylitse kyökissä, hän riensi sitä hoitamaan.

--Ei se ruumiin sairaus mitään ole, hän puhui minulle sieltä hellan äärestä, kun vaan sielu on terve.

--Niin, niin, vastasin minä ja menin ovelle, voidakseni paremmin jatkaa puhetta. Mutta sitähän minä ihmettelen, että voitte olla niin raittiilla mielellä. Tietysti teidän jäseniänne on mahtanut hirveästi kolottaa, koska ovat nousseet tuommoisille möhkäreille, vai kuinka?

--Onhan niitä kolottanut ja niitä kolottaa aina vieläkin öisillä, niin etten saa unta.

--Eikö se ole kumminkin vaikeata?

--Ei ole vaikeata ensinkään, hän hymyili, tuodessaan tarjottimella kahviverstaat kamarin pöydälle. Nähkääs, se on sillä tavalla--että minulla on onnellisimmat hetkeni juuri öisin, kun näitä kolottaa, enkä saa unta.

Hän seisoi edessäni ja katseli minua vakavasti, lämmin loiste silmissä.

--Ei, oikein totta, hän jatkoi, kun huomasi epäilykseni. Niin oudolta kuin tuo kuuluneekin, mutta näitä kipeitä jäseniäni saan tavallaan kiittää sieluni terveydestä. Eihän minulla ole aikaa päivillä ajatella ijankaikkisuutta, ja sulautua Jumalaan, ja nämä jos soisivat minulle rauhaa, nukkuisin varmaan kuin tukki koko yön.

--Ah, nyt minä ymmärrän, mistä teille on tullut tuo tyytyväisyys ja mielen rauha.

Hän nyökäytti päätään.

--Niin, öisillä, kun olen Jumalan läheisyydessä, silloin minä elän tosi elämää, tämä päivä-elämä, joka kuluu maallisissa töissä ja hommissa, se ei ole kuin unen näköä, siihen ottaa osaa vaan tämä matoinen kuori minusta itsestäni--noo, ehkäpä jonkun verran sielukin, ulkonaisesti, ohimenevästi, ei sen enempää.

Minä istuin siinä äänettömänä, tunsin itseni niin mitättömän pieneksi hänen rinnallaan. Ja kuinka minua hävetti, kun vertailin pukujamme! Hänellä suorajuovainen, tumma, pumpulinen hame, ja suora, yksinkertainen nuttu samasta kankaasta, minulla kalliista villakankaasta tehdyt vaatteet, jotka olin vielä lisäksi antanut valmistaa Helsingissä, niinkuin muutkin turhamaiset rouvat siellä kotikaupungissani, saadakseni ne oikein muodikkaiksi. Tässä ulkonaisessa asussamme minusta jo niin selvään ilmeni, mikä eroitus meidän molempain pyrinnöillä oli. Tai oikeammin, mitä elämää toinen eli ja mitä toinen.

Minä halveksin itseäni. Olisin tahtonut repiä palasiksi tuon turhamaisen pukuni, viskata kaikki sormukset, rannerenkaat ja muut helut nurkkaan, ja heittäytyä tuon ryppyisen, yksinkertaisen, ennen aikojaan vanhentuneen naisen jalkojen juureen ja rukoilla häntä opettamaan minuakin kulkemaan sitä tietä, jota hän itse kulki.

Mutta tunsin samalla vaistomaisesti, ettei sinne toisen avulla päästä, itsekunkin täytyy astua oman kehityksensä polkua.

Nostin silmäni maasta ja katsoin häneen.

--Kuinka te mahdatte olla onnellinen, lausuin minä hiljaa.

--Niin, vastasi hän, ja ajatelkaas, kuinka paljon kovaa minun täytyi kokea, ennenkuin tämän onnen löysin. Lieneekö Jumalalla yhtä vaikea työ muidenkin ihmisten kanssa, vai olinko minä kaikkein itsepintaisin?

["Nuori Suomi" 1895.]