Part 2

--Äiti, saammeko juosta isää vastaan?--kysyi vanhin, sievä, seitsenvuotias Anna.

--Menkää, lapseni, tuolla hän jo tuleekin.--

Ja siellä tosiaankin tuli vanha tuttavamme, Antti, viikate olalla. Hän astui rivakkaasti ja kasvojaan kaunisti lempeä iloinen hymy, sillä hän jo oli huomannut armaan vaimonsa ja rakkaat pienokaisensa. Vanhemmat lapset riemuten juoksivat isää vastaan ja pikku kaksivuotias koki tallustella jälessä. Vaan eipä hän pitkältä ennättänyt, ennenkuin isä jo tuli Annan ja Villen seurassa hänen vastaansa.

Pikkuinen kurotti käsiään ja rukoili: »Isä ota 'yliin!» Ja isä laski heti viikatteen aidalle ja nosti lemmittynsä käsivarrelleen.

Näin he lähestyivät Elsaa, joka hymysuin ja lempeillä silmäyksillä tervehti miestään.

--Tule, Antti, illallista syömään, ennenkuin puuro jäähtyy--sanoi hän.

--Tulen, ja sua kiitän Elsani--vastasi Antti, syleillen vapaalla käsivarrella vaimoaan--kiitän tästä ja kiitän siitäkin illasta, jolloin juuri nyt kymmenen vuotta sitten ainoan kerran neuvosi ylenkatsoin.--

--Unhota se jo!--

--Ei niin, mun armas vaimoni, vaan muistelkaamme sitä ilolla, sillä se kuitenkin perusti onnemme. Kun ensimmäinen askeleeni pahalla tiellä heti kohtasi kovan rangaistuksen, se minut, niinkuin toivon, ainaiseksi siltä karkoitti. Eikö siis syytä sitä ilolla muistella?--

--On niinkin, Anttiseni. Ja menemmekö huomenna niinkuin ennenkin yhdessä markkinoille myymään voitamme ja muita tavaroitamme?--

--Sen teemme, Elsa, ja ostamme sieltä samalla pikku Annalle ensimmäisen lukukirjan.

Pikku Anna hypähti ilosta. Äiti toi puurovadin pöydälle, Antti luki ruokaluvun ja tyytyväinen perhe istui illallispöytään.

[1877. "Päijänne" 1878, n:ot 34, 35. Novelleja ja kertomuksia I, 1878. Novelleja I, 1892.]

ÄITI JA POIKA.

Useassa kohden Päijänteen rannoilla kasvaa suoria, ikivanhoja honkia. Ne seisovat juhlallisina ja komeina; juuret ovat kiinnitetyt maan tomuun, mutta latvat osoittavat ylös taivaan siintävään korkeuteen,-- mykkinäkin ihmiselle muistuttaen maallisen vaelluksen ylhäistä päämäärää. Vaan kun vieno tuulen humina metsän hiljaisuuden tauottaa, silloin salainen humina kuuluu petäjiköstä, silloin mykät ovat puhevoiman saavuttaneet. Kuunnelkaamme! He kertovat tapahtumia, joita vuosisadan kuluessa joko itse ovat nähneet, tai Päijänteen aallot rannalla heille kuiskaelivat.

Oli kolkko, syksyinen päivä. Myrsky pauhasi ja aallot kuohuivat korkeina, vaahtopäisinä Päijänteen helmassa. Taivaalla ajoivat sysi mustat pilvet kiivaalla nopeudella toisiaan, niiden näkö oli uhkaava, peloittava.

Ristiselällä kamppaili pienoinen venhe vihaisten aaltojen ajelemana, ja venheessä istui nainen, kalman vaaleana, puristaen vakaista lasta rintaansa vasten. Valtavasti sykki äidin sydän ja hänen silmänsä tuijottivat tuskallisina kohden synkkää taivasta. Mies, joka istui etupäässä, koki ainoalla airolla, mikä hänellä vielä oli jälellä, ohjata venheen kulkua, vaikka selvään näki sen turhaa olevan. Vakaana istui hän siinä, yhteen puristetuilla huulilla ja rypistetyllä otsalla, viimeisillä voimillaan taistellen Ristiselän kuohuvan kidan kanssa. Kauhistuksella oivalsi hän takanapäin hirmuisen aallon vyörivän heidän jälessään. Se saavutti venheen,--löi sisään ja kasteli vanhemmat. Tuli toinen--kävi samoin. Tuli kolmas, entisiä valtavampi, saavutti venheen ja--löi sen pirstaksi luotoon.

Ainoa huuto kuului, ja syvyyteen vajosi mies, lapsen isä. Mutta sama aalto, joka isän hautaan painoi, kantoi äidin lapsineen turvaan, saaren ruohoiseen rantaan. Äiti kun tointui, heittäytyi surkealla valituksella lapsensa yli, kostutti kyyneleillään hentoisen kalveita kasvoja ja suuteli hänen kylmiä huuliaan ja umpeen vaipuneita silmiään.

--Oi taivaan suuri Luoja, huokasi hän ahdistetulla sydämmellä, elä salli mun lapseni kuolemaan nukkua, ennenkuin kasteen liiton olet hänen kanssaan tehnyt! Kuule huutoni, o Isä laupias!

Ja taivaan ovi aukeni,--äidin rukous oli löytänyt tien Kaikkivaltiaan istuimen eteen. Syvä huokaus nousi lapsen rinnasta ja hänen suloiset silmänsä hymyilivät kiitolliselle äidille.

* * * * *

Hetket kuluivat, päivät päättyivät. Kaksikymmentä oli jo vuotta vierinyt ajan hautaan, kun taas sama äiti ja sama poika kulkivat Päijänteen vesiä. Nyt oli ihana, kesäinen ilta. Taivas kaarsi selkeänä ja puhtaana ylähällä, ei pieninkään pilven hattara himmentänyt sen sinervää loistoa. Auringon kirkas valo valui hempeänä alas länteisen taivaan rannalta ja kullan hohtavina kimaltelivat säteet veden tyynessä kalvossa.

Hiljaisuutta häiritsi ainoastaan tuo iloinen hääjoukko, joka soitolla ja riemulla kulki Ristiselän poikki. Etummaisena souti morsiusparin koivuilla ja kukkaseppeleillä kaunistettu pursi ja heti jälessä tulivat muut seuraan kuuluvat venheet vilkkaassa kilpailussa. Iloiset leikkipuheet ja soiton säveleet kaikuivat loitolle ympäri.

Mutta hiljaisena autuaassa onnellisuudessaan istui morsiuspari ensimmäisen venheen keskellä. Sulhanen, kahdenkymmenen vuotias, rehevä nuorukainen, katseli säihkyvin silmin rinnallaan istuvata morsiantaan. Kuinka viehättävän suloinen olikaan komeassa juhlapuvussaan tuo puhdas, lemmitty neitonen, jonka hän nyt oli omakseen saanut!

--Mun armaani, kuiskasi nuorukainen, hellästi puristaen morsiamensa kättä, ole tervetullut sinä, mun sydämmeni rakastettu, uuteen kotiisi! Suokoon sulle taivas sen onnen ja siunauksen, jota rakkauteni toivoo!

Kainosti loi morsian loistavat silmänsä alas, huulensa hymyilivät ja ujouden puna kajasti hänen hempeillä poskillaan.

Morsiusparia vastapäätä istui sulhasen äiti, sama äiti, joka kaksikymmentä vuotta sitten oli aallon ajamana lapsineen pelastunut rantaan. Tuossa edessään oli nyt hänen poikansa, onnellisena ja pulskana nuoruuden terveydessään. Äiti painoi kätensä ristiin, ja kiitollinen huokaus nousi hänen rinnastaan ylös taivasta kohden, mutta silmiään ei hän voinut kääntää jalosta morsiusparista. Ja vaikka näyttikin poikansa nuoren puolison rinnalla hetkeksi unhottaneen vanhan äitinsä, ei kateus kuitenkaan sijaa löytänyt äidin rakkautta sykkivässä sydämmessä.

* * * * *

Taaskin oli muutamia vuosia mennyt, ja sama venhe nähtiin jälleen kiitävän Päijänteellä. Mutta soitot ja huilut eivät nyt mukana olleet, eikä riemuhuudot ympäristölle kajahtaneet. Vakaina, juhlallisessa hiljaisuudessa jatkoivat soutajat taukoamatta yksitoikkoista työtään, vakaana ohjasi perämieskin venheen kulkua. Musta ruumis-arkku oli keskellä venhettä ja vanha, ijäkäs vaimo istui arkun rinnalla. Vaimon sydän oli särjetty, kasvonsa murheen murtamat ja väsyneenä nojasi hän päätään ruumis-arkkuun. Kyyneleet valuivat tulvana alas hänen ryppyisiä poskiaan pitkin, mutta somina heiluivat hopeanharmaat hiukset arkun mustalla kannella. Siinä lepäsi hän, jota myrsky-iltana oli povelleen sulkenut, jota sittemmin oli sulhona ihaellut, siinä lepäsi elämänsä ilo ja toivo, siinä vanhojen päiviensä turva.

--Oi Jumalani, huokasi surun kalvaama äidin sydän, miksi katkaisit hänen elämänsä langan liian varhain, miksi tempasit minulta poikani miehuutensa parhaimmassa voimassa? Oi taivaan Isä, miksi loit Sä ihmisen niin kurjaksi ja mitättömäksi, miksi eksytit hänet tänne, maallisen elämän turhuuteen ja katoovaisuuteen? Sä rakkauden Jumala, miksi olet niin kova ja armahtamaton!

Nureksivalla epätoivolla silmäili vaimo syksyn harmaata taivasta. Kyynel, joka vieri hänen poskelleen, putosi alas ja tapasi hennon lapsen kasvoja, ja lapsi, joka makeata unta oli nukkunut vaimon sylissä, heräsi sen kyynelen koskennasta.

Tällä surullisella retkellä oli kaksi tarkoitusta. Samalla kun isä saatettiin viimeiseen lepokammioonsa maan poveen, vietiin hänen viikkokauden vanhaa lastaan kasteen liittoa tekemään Herran kanssa.

Vanhus ei huomannut lapsen heräämistä, ennenkuin pienoinen käsi irtautui kapalon siteistä ja kohosi ylös, ikäänkuin taivaasen osoittaen. Silloin vaimo säpsähti ja katsoi vakaasti lapseen. Nurkuva epätoivo katosi vähitellen hänen sielustaan ja suloinen rauha tuli sijaan.

--Sinäkö sydänkäpyseni, saneli hän hiljaa lapselle, sinäkö vanhalle muistutat ihmiselämän korkeata päämäärää? Taivaasen osoitat,--niin siellä,--siellä taistelu on loppunut ja henki katoovaisuuden kahleista vapaa, sinne on isäsi päässyt edellämme, sinne pyrimme mekin hänen jälessään, maailman rantaa polkiessamme. Oi minua! Herran eteen aijon sinua viedä, aijon rukoilla häntä ottamaan sinuakin taivaan perilliseksi, ja kuitenkin, kurja, nureksin siitä, että armonsa jo isällesi osoitti ja valtakuntansa autuuden hänelle lahjoitti. Kiittämätön vaivanen mikä olinkin!

Ja korottaen silmänsä ylös taivasta kohden lausui hän kovemmalla äänellä:

--Ylistetty olkoon Herran nimi nyt ja ijankaikkisesti, amen! Kiitetty olkoon Herra joka päivä. Jumala panee kuorman meidän päällemme, mutta hän myös auttaa meitä, Sela. Meillä on Jumala, Jumala, joka meitä auttaa ja Herra, Herra, joka meitä kuolemasta vapahtaa. Halleluja!

[1877. "Päijänne" 1878, n:o 37. Novelleja ja kertomuksia I. Novelleja I. "Uusi Kuvalehti" 1891.]

PÄIVÄ KOITTAA.

I.

Rauhalan ja Ristolan torppien maat olivat vieretysten. Rauhala oli vähäisellä mäen törmällä likellä lahtea, jota outo olisi helposti voinut luulla lammeksi, sillä salmi, joka vei Kallaveden väljille vesille, peittyi tykkänään lehtipuitten suojaan. Saman lahden pohjukasta näkyi Ristolan torppa. Tyven ja ihana oli tämä lahdelma. Koivut, jotka suorina ja tuuheina kasvoivat rannoilla, kuvastuivat sen välkkyvässä vedessä; olipa aivan kuin samasta juuresta aina kaksi koivua olisi lähtenyt, toinen ylös, taivaan siintävää korkeutta kohden, ja toinen alas, järven syvyyteen pyrkien, missä toinen taivas kilvoitteli loistavassa kauneudessa korkeuden taivaan kanssa. Maa oli alankoa; ainoastaan Rauhalaa vastaisella rannalla kohosi jyrkkä, yksinäinen kallio, jonka kaljua kylkeä lahden kirkas vesi väsymättä suuteli. Kun mainitusta salmesta, joka oli pitkä ja kapea, soudettiin ulos Kallavedelle, nähtiin vasemmalla kädellä, noin kivenheitto matkaa salmen suusta, Koiviston uhkea talo, jonka alueesen sekä Rauhalan että Ristolan torpat kuuluivat. Laveat viljavainiot ympäröivät tätä taloa, joka muuten rakennuksiensakin puolesta todisti asujainten toimesta ja varallisuudesta.

Eräänä helteisenä kesäpäivänä oleskeli kaksi lasta, poika ja tyttö, Koiviston aaltoilevan ruispellon pientarella. Poika, joka näytti olevan vähän vanhempi toveriaan, loikuili selällään nurmikolla ja varjosi käsivarsillaan silmiään taivaan huikaisevalta valolta. Tyttö istui hänestä vähän matkan päässä ja sitoi uskoa kiehkurata ruiskukista, joita hän kosolta oli kerännyt helmaansa. Hetken olivat he näin äänettöminä olleet, kun seuraava kiista syntyi heidän välillään:

--Kuule Niilo!

--Hoi?

--Sinä olet laiskin poika tässä maailmassa.

--Niinkö luulet, Katri?

--Siitä olen varma.

--Vai niin, vai olet varma! Päätät sen kaiketi siitä, kun näin mukavasti tässä oikoilen, enkä edes keräile sinulle kukkia tuohon kiehkuraasi?

--Ei sinun sitä tarvitsekaan tehdä, johan minulla on tarpeeksi asti kukkia.

--Millä nyt sitten näyttäisin sinulle virkeyttäni?--Niilo kavahti istumaan tätä kysyessään ja katsoi tutkistellen tyttöön, joka juuri oli saamaisillaan kiehkuransa valmiiksi.

--Minkätähden sinä aina oleskelet noin unisena ja hiljaisena, silloin kuin sinulla olisi valta oikein keikkua ja hyppiä, niinkuin muutkin lapset tekevät?

--Hm--etkö sinä sitä ymmärrä? Tietysti sentähden, kun minua paremmin haluttaa olla niinkuin olen.

Katrin kiehkura oli nyt valmis. Hän katseli sitä ihastuksella ja näytti jo unhottaneen koko kiistan. Sitten painoi hän sen kultakutriseen päähänsä.

--Katso, Niilo, kuinka se on kaunis! lausui hän ilosta loistavin silmin.

--Kyllä--Niilon silmät luiskahtivat kiehkurasta alas Katrin sinisiin silmiin ja hohtaviin poskiin,--kyllä on hyvin kaunis, virkkoi hän harvaan ja painavasti, mutta epäiltävää on, tarkoittiko hän kiehkuraa tai jotakin muuta.

Katri katsoi Niiloon.

--No, joko tottakin jaksoit nousta istumaan? kysyi hän pilkallisella hymyllä.

Niilo punastui ja hyppäsi ylös nurmelta.

--Maltas, sanoi hän, kyllä näytän, onko velttous kangistuttanut jäseniäni.

Ennenkuin Katri aavistikaan hänen aikomustansa, oli Niilo siepannut hänet käsivarrelleen ja juoksi, kantaen tyttöä sylissään, pitkin pellon pientaretta; hyppäsipä vielä ojan toisellekin puolen ja sieltä taas takaisin, uudistaen saman tempun tavan takaa, eikä välittänyt lainkaan Katrin kirkumisesta. Turhaan tämä tepasteli ja ponnisteli voimiaan, Niilo vaan nauroi ja puristi häntä rintaansa vasten. Viimein he joutuivat alas rantaan. Täällä Niilo pysähtyi läähättäen ja laski kannettavansa maahan.

--Vieläkö moitit minua laiskaksi? kysyi hän, seisahtuen Katrin eteen.

Mutta nyt oli Katri närkästynyt eikä virkkanut sanaakaan; peitti vaan kasvojaan käsiinsä ja itkeä tihutti. Niilo jo tuli levottomaksi. Hän alkoi tyttöä lepytellä, laskeutui alas hänen jalkainsa juureen ja koki väkisen irroittaa hänen pieniä käsiään, jotka säälimättä puristivat noita armaita sinisilmiä.

--Katri kulta, puhui hän, miksi sinä noin vähästä suutut? Elä itke, en minä enää koskaan semmoista tee. Tule leikkimään tuonne rantaan, minä opetan sinua voileipiä viskaamaan.

Katri tirkisteli sormiensa välistä Niiloon, tutkiakseen, oliko tämä täyttä totta, taikka oliko se ainoastaan viekas juoni, jolla Niilo tahtoi häntä houkutella itkusta lakkaamaan. Mutta Niilo tapasi hänen silmäyksensä ja ihastui, otti tyttöä kädestä ja vei häntä lähemmäksi rantaa.

Siellä hän etsi sopivia kiviä, joista antoi parhaimmat Katrille ja jätti itselleen huonoimmat. Kyyneleet tytön silmissä olivat jo kuivuneet.

--Katsos nyt, Katri!

Niilo viskasi kiven niin taitavalla kädellä järvelle, että se kuudesti kosketti veden pintaa ja vasta seitsemännellä kerralla vajosi syvyyteen.

--Hei, Niilo, sinäpä vasta olet oikein aika mies! huusi Katri ihastuen.

--Pyh! onko tuo nyt sitten mikään konsti? kuului äkkiä ääni heidän takanaan. Niilon ikäinen poika oli tullut rantaan ja heidän huomaamattansa katsellut Niilon mestaritemppua.

--Ei se sinulta, Yrjö, ainakaan synny, lausui Katri.

--No, sepä kumma, ett'ei se minulta syntyisi!

Uhkamielisellä rohkeudella etsi Yrjö mieleistään kiveä ja kun oli semmoisen saanut, sylkäsi hän siihen kolmasti, heilutti sitä monta kertaa kädellään ja sinkahutti niin viimein ulos järvelle. Kivi lensi kauvas, putosi viimein alas ja--ploks!--vajosi heti syvyyteen.

Katri nauroi.

--Ethän saanut ainoatakaan voileipää, ilkkui hän.

Tuo Yrjöä kovin harmitti.

--Kunpa olisi minulla pallo mukanani, niin näyttäisin, että voisin sen heittää korkeammalle ilmaan, kuin kumpikaan teistä, sanoi hän.

--Saat heittää minun palloani, lausui Katri ja otti taskustaan samalla kauniin pallon, jonka antoi Yrjölle.

Tämä keräsi viimeisetkin voimansa ja heitti sen ylös ilmaan. Korkealle pallo todella kohosikin, mutta takaisin tullessaan meni se syrjään ja-- voi onnettomuutta--putosi suoraan järveen. Katri hyrähti itkuun ja Yrjö koki häntä lohduttaa, lupasi pyytää isältään rahaa ja ostaa hänelle paljoa kauniimman pallon sijaan. Mutta Niilo oli heti juossut veteen ja sukelsi järven pohjaan, juuri sille kohdalle, mihin pallo oli pudonnut. Silmiään rävähtämättä, tuskin hengittäenkään katseli Katri tyynettä veden pintaa, kunnes Niilon pää taas tuli esiin ja hän, pudistellen keltaisia hiuksiaan ja näyttäen palloa kädessään, ui rotevasti rantaan. Riemusta huutaen juoksi Katri häntä vastaan ja otti herttaisella kiitollisuudella pallonsa Niilolta.

Lapset, jotka näin leikkivät, olivat kaikki likeisistä kylistä. Yrjö oli rikkaan Koiviston ainoa poika; Niilon äiti, joka kymmenen vuotta oli jo miehestään leskenä ollut, omisti Ristolan mökin ja Katrin vanhemmilla taas oli Rauhala hallussaan. Niilo ja Yrjö olivat noin kaksitoista vuotisia, terveitä, punaposkisia poikia. Pienempinä, kun eivät vielä työhön kyenneet, olivat he päivät päätään olleet yksissä, ja silloin oli pikku, sinisilmä Katri aina kolmantena joukossa. Talvella he luistelivat, olivat lumisilla, tai istuivat Koiviston tuvassa ja kokivat kilvassa saada katekismoa päähänsä. Siinä toimessa oli Niilo aina etevin, niinkuin hän muutoinkin oli tovereitaan kehittyneempi. Mutta kesälläpä kirjat makasivat pölyssä hyllyllä ja lapset aamusta iltaan leikkiä löivät ulkona kedolla tai järven hiekkaisella rannalla. Oi ilon ja viattomuuden päiviä! Ne olivat sittemmin Katrin rakkaimmat ja kalleimmat muistot.

II.

Ajat kuluivat, vuodet vierivät. Katrista oli tullut ihana, punaposkinen neitonen, ja Niilo ja Yrjö olivat raikkaita, pulskia nuorukaisia. Lapsellinen ystävyys oli Niilon ja Katrin välillä muuttunut rakkaudeksi, ja puoli vuotta oli Katri jo ollut Niilon kihlattu morsian. Mitä Yrjö tästä ajatteli, sitä ei kukaan tiennyt, mutta aina siitä ajasta oli hän muuttunut umpimieliseksi ja hänen muotonsa oli käynyt synkeäksi. Olisiko rikkaan Koiviston ainoa poika rakastanut köyhän mökin tytärtä?

Niilo oli vakaa ja harvapuheinen nuorukainen, joka ei hevillä toiselle ilmoittanut, mitä sydämmen pohjalla liikkui. Mutta selkeyttä, syvyyttä ja puhtautta eivät hänen ajatuksensa puuttuneet. Katri taas oli luonnoltaan aivan toisenlainen ja kenties olikin se juuri siitä syystä, kuin hän niin erinomaisesti Niiloa viehätti. Hänen hilpeä, iloinen olentonsa, hänen suloiset, tuntehikkaat kasvonsa sekä vilkkaasti liikkuva kielensä, jotka kaikki hetken herättämät tunteet ilmaisivat, ne vaikuttivat elävästi tuohon vakaasen ja syvämieliseen nuorukaiseen. Kun Niilo kiskoi päreitä tai veisti jotakin tarviskalua ja Katri liverrellen istui hänen rinnalleen, laski molemmat kätensä hänen olkapäälleen ja kertoi tuhansia hupaisia juttuja, ei Niilo useinkaan monta sanaa virkkanut eikä liioin työtään keskeyttänyt; ja kun Katri silloin nykäsi häntä tukasta, saadakseen »Niiloa oikein valveille», niinkuin sanoi, niin tämä vaan myhäili ja katsoi lempeästi kiusaajaansa. Usein Niilon vakavuus nyt, niinkuin ennen heidän lapsuudessaankin, Katria harmitti ja silloin väitti hän Niilon olevan Kallaveden jäätä kylmemmän ja tyyneemmän viilipyttyjä maitoaitassa. Ei Niilo sitäkään vastaanajanut; mutta kun hänen äitinsä sattui semmoista kuulemaan, koki hän aina poikaansa puolustaa ja sanoi tyyneessä vedessä suurimpain kalain uiskentelevan.

Juhannuspäivänä menivät Ristolan ja Rauhalan perheet samalla veneellä likeiseen Kuopion kaupunkiin kirkkoon. Kirkonmäellä täytyi heidän hetkeksi pysähtyä odottamaan, sillä ovet olivat vielä suljetut. Siellä seisoi paljon kansaa pienemmissä ja suuremmissa parvissa, mitkä hiljaa keskustellen, mitkä toisia katsellen. Kaikki olivat savolaisten tavan mukaan puetut tummansinisiin vaatteihin; naisilla oli toisessa kädessä virsikirja, toisessa niistinliina, ell'ei tämä tasaisissa käänteissä ollut virsikirjan ympärille käärittynä.

Niilo seisoi likellä portaita ja nojautui kirkon kiviseinään.

--Elä siihen vielä nukuttele, ilkkui Katri, odota toki siksi, kun kirkon penkkiin pääset.

--Katso vaan, ett'et itse torku saarnan ajalla, pikku sääski, vastasi Niilo.

Katri jäi seisomaan silmät levällään, niin kummaa hänestä oli, kun Niilo kerrankin vastasi hänen ivapuheesensa.

--Hei, Niilo, sanoi hän viimein, johan nyt kummia kuullaan, kun sinunkin suustasi noin monta sanaa yhtä aikaa lähtee.

Nauraen keikahutti hän samalla kantapäällään ympäri, mutta joutui hämilleen, kun huomasi Yrjön seisovan takanaan ja hymyillen häntä katselevan. Katri vetäytyi syrjään ja Yrjö lähestyi Niiloa, jota hän kättelemällä tervehti. Mitä he keskenään puhelivat, sitä ei Katri tiennyt; mutta joka kerran, kun hän yritti nostaa silmiään maasta, tapasi hän Yrjön tuliset katseet, ja vaikka Katri aina kiireesti loi silmänsä toisaalle, tunsi hän kumminkin tuskallisella ahdistuksella, kuinka ne yhä olivat häneen kiinnitetyt. Hän ymmärsi ja oli sen jo monasti ennenkin aavistanut, että Yrjö häntä rakasti, mutta miksi teki se hänet levottomaksi, miksi tuntui, ikäänkuin kamala aavistus olisi herännyt hänen sydämmessään?

Vihdoin viimein aukaistiin kirkon ovet ja kansaa tulvasi sisään. Kun Katri äitinsä rinnalla nousi kirkon portaita ylös, pudotettiin äkkiä pikkuinen muistikukkanen virsikirjalle, jota hän kantoi kädessään. Katri katsahti ylös ja huomasi Yrjön rientävän ohitse. Hän punastui, pudotti kukan portaalle ja astui jalallaan sen päälle. Samassa katsahti Yrjökin taaksensa ja outo leimaus välähti hänen silmissään, mutta sitä ei Katri nähnyt.

Paluumatkalla souti Katri isänsä kanssa etuhangassa; Niilo piti perää ja emännät istuivat joutilaina, hiljaa puhellen keskenään. Puheenaineena oli heillä ensin papin saarna, sitten tuttavat, joita olivat nähneet kirkkomatkalla, ja viimein poikkesi keskustelu heidän jokapäiväisten toimintojensa alalle. Rauhalan emännällä oli kangas kuteilla; kaksi hame-vaatetta oli jo kudottuna ja nyt olisi hän tahtonut rannuttaa vähän toiseen malliin. Siitä he kauvan neuvottelivat Ristolan emännän kanssa, kunnes viimein tulivat asiasta selville. Mutta puhe vähitellen taukosi; joutilaana oleminen, johon kumpikin olivat tottumattomat, alkoi tuntua työläältä--ja silmäluometkin kävivät niin kummallisen raskaiksi.

--Merkillistä, kuinka minua painaa, sanoi Rauhalan emäntä haukotellen.

--Niinpä minuakin, vastasi Ristolan emäntä, sormellaan hieroen kankeita silmiään,--eikö vaan liene ukkonen ilmassa, koska niin rasittaa.

Ja hänkin haukotteli pitkään.

Veneet, joita suuri parvi oli yhtä aikaa lähtenyt rannasta, erosivat vähitellen toisistaan Kallaveden suurella selällä ja menivät kukin omalle haaralleen. Ilma oli tyyni, päivä kuuma ja vedenpinta huikaisevan kirkas. Kaikki vaan liittyi väsymystä lisäämään, yksin airojenkin yksitoikkoinen kolke ja veneen tasainen nytkähteleminen. Emännät vetivät huivinsa alas silmille, nojasivat poskea käteen ja kyynäspäätä polveen, ja ennen pitkää ilmoittivat syvät pään keikaukset heidän turhaan taistelleen uniukon kanssa.

Katrikin oli tavallista hiljaisempi. Huivi oli pudonnut hänen päästään ja auringon säteet löivät leikkiä hänen kultakutrisilla hiuksillaan. Mutta vaikka kasvoissa ilmaantuikin outo hajamielisyys, näkyi kumminkin selvään, ettei uni hänen silmiään painanut. Niilo katsoi häneen pitkään, ihmetellen, olipa juuri kuin joku kysymys olisi hänen huulillaan pyörinyt; mutta jos niin olikin, eivät sitä kumminkaan sanat ilmituoneet. Näin hiljaisina siis matkaa jatkettiin aina kotoiseen rantaan saakka.

III.

Ei monta viikkoa kulunut tästä Juhannuspäivästä, ennenkuin Niilon äiti kääntyi kuumetautiin ja, ainoastaan muutamia vuorokausia sairastettuaan, jätti maallisen elämän. Niilo oli lämpimän sydämmensä koko hellyydellä rakastanut äitiään ja kunnioittanut hänen vakaata ja hurskasta mielialaansa. Monta kovaa oli hän tässä elämässä saanut kokea, monta huolta ja murhetta kestää, monta tuimaa kamppausta taistella,--nyt hän oli kaikki voittanut ja ijäisen rauhan saanut. Mutta Niilo jäi yksin maailmaan,--ei toki aivan yksin, sillä tuolta toivon satamasta näkyi viehkeä, iloinen olento, jonka silmäin suihke valaisi tulevaisuuden, niinkuin kirkas tähti syysyön synkän taivaan. Ja vaikka Niilo oli käynyt entistä vieläkin vakavammaksi, vaikka suru hänen sydäntään ahdisti, ei murhe häntä kuitenkaan masentanut, teki vaan mielen pehmeäksi. Mitä ihanaa, ylevää ja hyvää maailmassa oli, sitä oli hän jo ennenkin rakastanut; mutta tästälähtein ne häneen yhä syvemmin vaikuttivat. Ruohot, kukkaset, kummut, kunnahat, jylhät vuoret ja hymyilevät laaksot, kaikki ne hänelle puhuivat kieltä, joka, samalla kuin se oli outoa ja salaperäistä, valtavasti viehätti hänen mieltänsä ja herätti hänessä aavistuksen siitä voimasta, joka kaikessa kätkettynä vaikuttaa, johon verraten ihmisnero käy mitättömäksi kuin maassa mateleva mato.